Love Happens

Peppi pääsee huvipuistoretkensä jälkeen pienelle tauolle, kun oli kaikenlaista voimankoitosta ja muutakin riehumista ja palailee ruudulle talvisissa merkeissä varmaan piakkoin taas. Sitä ennen ajattelin, että ehkä voisi tänne tekstailla vaihteeksi johonkin romanttisempaan elokuvaviihteeseen liittyvää juttua ja pyrin siihen, ettei valikoitu tekele olisi tällä kerralla ihan silkkaa huttua. Melko suuri osa elokuvakokoelman romanttisista komedioista on toki hyvinkin kepeää katseltavaa ja osa siitä sekoilevaisempaa höpöilyä, mutta löytyyhän joukosta näitä suruja sekä sekalaisia haikeuksia sisältäviä teoksiakin. Love Happens ainakin ennakkotietojen perusteella kallistuu mielessäni vahvasti vaikeuksien ja murheiden puolelle, eikä siinä mitään, mutta toisaalta tarinan self-help-puoli saa etukäteen jokseenkin tympiviäkin aatteita aikaiseksi.

Mitään paasausraivoa tällainen sisältö ei näkemättä saa syntymään, mutta pienoisella varauksella näitä neuvoja sekä niksejä kuulostelemaan joka tapauksessa ja melkeinpä heti elokuvan nytkähtäessä käyntiin alkaa tulla ohjeistusta elämään vastoinkäymisten varalle. Tarinan pohjusteluksi siis höpötellään, miten välillä voipi näyttää siltä, että elämällä on makeampien herkkupalojen sijaan silkkaa sitruunaa annettavanaan. Kirpeämpien sattumien kohdalla pitäisi sitten valita, että jatkaako suu ainaisessa mutrussa eteenpäin vai yrittäisikö kohdistaa katsetta mahdollisesti pikkuisen piilossa lymyileviin positiivisiin puoliin. Ainakaan itseäni tällainen tunnelmien virittely ei mitenkään hirmuisesti innosta, mutta ehkäpä se siitä, kunhan päästään kunnolla vauhtiin?

Tarinan päähenkilö Burke (Aaron Eckhart) on omakohtaisesti kokenut suurta surua, päätynyt kirjoittamaan siitä ja teoksen saadessa suosiota, on hänellä alkanut uusi ura kiertävänä luennoitsijana, joka erikoistuu juuri menetyksiin ja suruun. Burke laittaakin tavaroita kasaan uutta reissua varten ja matkan määränpäänä on tällä kerralla Seattle, jossa olisi aikomuksena hoitaa useampikin asia kuntoon, koska kasvava suosio on herättänyt kiinnostusta televisiopiireissäkin. Pitäisi siis käydä neuvotteluja omasta ohjelmasta sekä siihen liittyvistä oheistuotteista ja samalla Burkella on kaupungissa noin viikon mittainen self help -seminaari, eli manageri Lane (Dan Fogler) on laatinut Burkelle kohtalaisen tiukan rutistuksen noin aikataulun kannalta.

Seattleen suuntaava reissu alkaa hiukan sitruunaisesti, sillä matkatavarat katoavat, vettä tulee niskaan ja Burke pääsee hotelliinsa pikkuisen myöhässä. Mikään suuri katastrofi ei ole kyseessä, mutta illalla kuitenkin pitäisi availla seminaari ja alkaa henkisesti valmistautumaan runsaan päivän kuluttua käynnistyviin sopimusneuvotteluihin. Burke saa odotetusti iltaan mennessä itsensä siistittyä ja pienoisista takaiskuista huolimatta kasailtua puhekuntoon, joten heppu on melkein täydessä iskussa suuren yleisönsä edessä esittelemässä "Surun läpi"-kirjansa keskeisiä vinkkejä. Jalkapalloavauksen kautta lähdetään pohtimaan menetysten ja menestysten hintoja, ja näyttää siltä, ettei Burke tahdo kuulijoitaan ihan helpolla päästää, vaan tulee pahaa alkupalaa pähkäiltäväksi.

Kunhan avauspuheet on pidetty, niin katolla odottelee lyhyt promokuvaustilaisuus, jossa Burke kertoo, miten vaimon äkillinen kuolema auto-onnettomuudessa on ollut kipinä kirjan takana. Mikään markkinamenestys ja suuri suosio ei projektin tavoitteena ollut, vaan murheiden purkaminen paperille oli tarkoitettu henkilökohtaiseksi surutyöksi, mutta tekstit päätyivät mutkan kautta kustantajalle, joka on nähnyt Burken sanoissa jotakin sellaista, mikä saattaisi auttaa muitakin menetysten raastamia. Suosiosta kertoo sekin, että seminaariyleisö tuntuu ainakin suurelta osin olevan innokas kuulemaan Burken tarinoita ja neuvoja vaikeampien elämäntilanteiden käsittelyyn. Pelkkää puhetta ei pakettiin kuulu, vaan siihen liittyy myös retkiosuuksia, kun esimerkiksi pilvenpiirtäjän katolta etsiskellään kirjaimellisesti uutta näkökulmaa arkipäivään.

Näyttää siltä, että Burke pyrkii pelkistämään ja yksinkertaistamaan viisautensa mahdollisimman tiiviiksi sekä paikoin rautalankaisiksikin ohjeiksi. Katsojan mieleen kuitenkin istutetaan ajatusta, että onkohan heppu itse vinkkinsä täysin sisäistänyt tai saanut niistä kaipaamaansa apua suruun, koska näyttää siltä, etteivät pelkät positiiviset mietteet tai hymyharjoitukset riitä, vaan voi olla niinkin, että pullosta nautittu turrutus onkin isommassa roolissa kuin hän haluaisi myöntää? Burke kuitenkin vakuuttelee itselleen ja muille, ettei kiertueen ja mahdollisen tulevan ohjelman ensisijaisena tarkoituksena ole etsiä mainetta ja kunniaa, vaan auttaa muita, mutta jokin tuntuu selvästi olevan pielessä ja jäytävän sisuksia.

Kyseenalaista kuitenkin on, että ovatko Burken niksit ja neuvot riittävää tai yleensä helpottavaakaan apua elämänsä vaikeimmissa paikoissa oleville ihmisille, sillä vaikuttaa siltä, että hän itse on tuupannut omat murheensa sivuun ja jättänyt surutyönsä kesken. Tarinan edetessä heräilee myös epäilystä, että noinkohan vain sanat kirjan sivuilla vastaavat todellisia tapahtumia? Seattle ei ole Burken menneisyyden kannalta ihan mikä tahansa kaupunki ja se tuokin työpaineiden päälle pikkuisen lisää puristusta epämukavien yllätysvieraiden kautta. No, sattuupa hän hotellissa tapaamaan myös Eloisen (Jennifer Aniston), paikallisen kukkakasvattajan ja -kauppiaan, johon tahtoisi alkukankeuksien ja pienten naljailujen jälkeenkin tutustua paremmin. Aikataulu alkaa vähitellen nitkahtelemaan liitoksistaan ja kunhan tunteet lämpenevät tapaamisten jatkuessa, on Burken vaikea pitää tiettyjä tukahdutettuja salaisuuksia enää sisällään. Nähtäväksi jää, onko tämä kaikki menneisyyden aaveineen aivan liikaa runsaaseen viikkoon tiivistettynä ja leviääkö homma Burken käsiin tehden kaverista raunion...?

Love Happens on tosiaan ottanut lajityypin keskivertotekelettä isomman haasteen vastaan, sillä aihepiiri ei mielestäni ole mikään helpoin tai hilpein noin romanttiselle komedialle. Surun, menetyksen ja uuden alun taiteiteminen toimivaksi, hauskaksi sekä koskettavaksi elokuvaksi ei ole mikään läpihuutojuttu, ja valitettavasti tässä käykin niin, että yhdistelmän onnistuminen jää lähinnä haaveeksi. Alkupuolella vielä näyttää siltä, että ehkäpä tästä jotakin riipaisevaa, mutta myös palkitsevaa kehkeytyy, mutta kun viimeistä kolmannesta viedään ja yritetään saada jotenkin palaset paikoilleen ja tunteetkin pintaan, niin näyttää siltä, etteivät osaset sovi toisiinsa ja maaliviiva tavoitetaan pakotetulla puristuksella ja puhti poissa.

Onneksi Eckhart on kuitenkin perusolemukseltaan pidettävä tyyppi, eikä yllä liihottele mitään lipevän ja niljakkaan huijarin värettä, sillä muuten Love Happens olisi pahassa pulassa suunnilleen ensiminuuteiltaan lähtien ja elokuvan seurailu luultavasti paljonkin rasittavampaa. Anistonin homma taas on hankalampi siinä mielessä, että tarina keskittyy paljon vahvemmin Burken pulmiin ja siinä sivussa vyöryttää melkoisen kasan surullisia tarinoita seminaariväen puolelta, eli pitäisi varsin rajatussa tilassa onnistua olemaan se valonpilkahdus kaiken ahdistuksen ja toivottomuuden keskellä. Lopun lähestyessä käy enenevissä määrin selväksi, ettei sekään kovin luontevasti suju kevennysyrityksistä huolimatta, joten Love Happens on minusta pääparin keskinäisen kipinöinnin osaltakin laimea tapaus.

Pääkaksikkoa tukemaan löytyy tietysti sivuhahmoja kummankin kaveripiiristä ja odotetusti näillä on lupa revitellä reippaammin, mutta aika kuivaksi vitsailu mielestäni jää, eikä mitään ikimuistoista sähellystä saada syntymään. Rohkealla runoudellaan joitakin pöyristyttävä Martykin (Judy Greer) jää lopulta aika vaisuksi tapaukseksi, ja tuntuu siltä, että hänen tehtävänsä on ilmaantua silloin tällöin kuviin laukomaan jotakin vähemmän kaunopuheista, ettei juttu menisi liian lässyksi tai raskaaksi. Martin Sheenin esittämä miekkonen taas vie tunnelmia toiseen suuntaan ja on Burkelle eräänlainen kolkutteleva omatunto, jota tämä on vaihtelevalla menestyksellä yrittänyt vältellä ja vaientaa. Siinähän sitä saa ruudun toisella puolella pähkäillä omaa viileää suhtautumista, kun lopussa yritetään Sheenin ja Eckhartin toimesta surun- sekä ilonkyyneliä puolipakolla tiristellä, että noinkohan olisi kimppuun käynyt aivan jäätävä tunnekylmyys, mutta ehkä tässä suurempi vika löytyy elokuvan tökkimisestä kuin katsojan eläytymiskyvystä?

Seminaariporukkaa nähdään kyllä kuvissa kohtalaisesti, mutta ihan fiksusti joukosta rajataan jokunen yksilö tarkempaan kuulosteluun, sillä Love Happens on nykyisessä muodossaankin paikoin kohtalaista vasaralla päähän -menoa, ja muuttuisi melko raskaaksi vyörytykseksi, jos siitä olisi tehty surutarinoiden täystykitys. Eniten huomiota saa John Carroll Lynchin esittämä Walter, joka on menettänyt poikansa ja laittaa ryhmästä eniten vastaan Burken neuvoille ja pitää tämän joitakin juttuja lähinnä sirkustemppuiluna, jolla ei ole mitään tekemistä aidon surutyön kanssa. Valitettavasti samansuuntaista tunnetta nousee myös tietyin paikoin ruudun toisella puolella, mikä laittaa miettimään, että mahtaakohan olla paremmin esimerkiksi amerikkalaiseen yleisöön uppoavaa toipumistyötä tämä näytös, sillä jotkin osuudet Burken tilaisuuksista lähinnä auttavat vieraantumaan entisestään koko elokuvasta.

Love Happens ei niinkään ole mikään raivostuttava epäonnistuminen, sillä on siinä viihdyttäviäkin hetkosia, mutta kaikkiaan aika keskinkertaista taaperrusta. Seattle toimii vaihteluna tunnetuimmille romanttisten komedioiden kaupunkiympäristöille, mutta tekijät eivät saa siitä mitään erityisen haltioittavaa kuvastoa taltioitua. Muistaakseni Sleepless in Seattle toimii tässä mielessä paremmin, ja on toki muutenkin paljon parempi teos romanttisten komedioiden joukossa. Sinänsä lupaavat kuvauspaikat menevät mielestäni hiukan hukkaan, sillä Eloisen rauhallinen puutarhapakopaikka suurkaupungin kupeessa jää vähälle käytölle, vierailu Bruce ja Brandon Leen haudalla aika hätäiseksi heitoksi ja haikeaksi aiottu metsäretkikin kääntyilee laimeaksi. Näyttää siltä, että porukalla on ollut jonkinmoista kiirettä saada tarvitut kuvat kasaan, ja visuaalisten ilojen anti jää monesti laihaksi.

Murheita siis riittää kuultavaksi ja tilitys jos toinenkin, mutta juttu tuntuu kaavamaiselta ja kun omalla kohdalla self help -kehyskin laittaa vielä vastaan, niin tämä toipumistouhu jää etäiseksi sekä kankeaksi näytelmäksi. Satunnaiset kevennykset viihdyttävät silloin tällöin ja ilostakin saa jopa ajoittain hapuilevan otteen, mutta palasten yhdistely on melkoisen kömpelöä askartelua ja esimerkiksi rautakauppavierailu alleviivaa rautalankamaisuutta. Jälkipuolisko onkin monin paikoin pahasti harhailemassa varjojen mailla ja jo paljon ennen viimeistelyä vaikuttaa siltä, ettei kovin tyydyttävää finaalia ole luvassa. Päätöspuheet ja tunnustukset eivät siis laita kyynelliikennettä vauhtiin ja pakolliset viimeiset kevennykset ovat myös sen verran huteraa höttöä, ettei lopputekstien alkaessa ainakaan missään tunteiden pyörremyrskyssä ole riepoteltavana. Ennemmin tekee mieli sanoa, että no jaa, sellainen tapaus siinä sitten ja ehkäpä seuraavaksi jokin hauskempi ja hurmiollisempi poiminta tästä lajista.

Love Happens (2009)