Nuo kolme ovatkin mielestäni oikein mainioita, iloisia ja kepeitä lomakomedioita, jotka kestävät kertailuakin kivasti ja niitä edelleen suosittelen, jos vain tällainen hömppä yhtään huvittaa. Kun tultiin 1990-luvulle, niin alkoi tuntua siltä, että porukka on jo hiukkasen reissuissaan väsähtänyt, sillä golf-touhuista pikkuisen pirteyttä uupui. Eihän sekään vielä minusta kehno tai kamala ollut, mutta kyllä ne huvitukset harmittavasti harvemmiksi jäivät ja minuutteja olisi voinut jokusen nipsiä. Leppoisaa menoa kaverukset edelleen saivat aikaiseksi, ja suunnilleen samanlaista hyväntuulista lötköilyä toivon terveysaiheiselta reissultakin, mutta pienoiset epäilykset kuitenkin laatutason suhteen ovat. IMDB:n pistekeskiarvojen perusteella voisi helposti olettaa, että viides osa Stig-Helmerin saagaan olisi selkeästi huonoin ja suorastaan surkea. Ehkei nyt aivan näin ankein odotuksin matkalippuja tilailla, mutta vähän varovaisesti ennakkotoiveet asetellaan.
Lieköhän kyse siitä, että ensimmäisestä matkasta miltei kaksi vuosikymmentä on jo kulunut, kun otsikko vähän vihjailee, että huvitusten sekä hurvittelujen sijaan laitetaankin kehoa kuntoon? Eihän Stig-Helmerin seikkailuja oikein voi sellaisena rämäpäisenä remuamisena pitää, että reissailu olisi miekkosen rähjäistänyt, vaikkakin tulee muistaa, että onhan kommelluksissa kopsauksiakin kertynyt ja niveliä nyrjähtänyt hassuissa sattumuksissa. Vaikka vanhat kolhut eivät niinkään vaivaisi, niin ikää kuitenkin on kertynyt siinä määrin, ettei enää ihan nuorukaisia olla ja ehkä se rentouttava makoilu jossakin kauniin luonnon ympäröimässä hyvinvointikeskuksessa onkin huomattavasti houkuttelevampi tarjous kuin toiminnallinen seikkailuloma? Yleensä osaan suhtautua näin pimeänä talvikautena varsin suotuisasti löysempiinkin reissuihin, mutta tarkoituksena siis olisi tarkastella, miten noista lähtökohdista komediaa kehitellään ja hauskuuttaako terveysasioilla vitsailu katsomon puolella, vai käykö puuduttamaan...?
Ennen kuin tähän kysymykseen ehditään vastausta etsimään, niin ruudulle lävähtää teksti, jossa sanaillaan, miten huumorissa piilee vaara, että ihmiset voivat luulla esittäjän pilailevan, eli epäilemättä vakavasta asiasta on kyse. Samalla saadaan lyhyt vilkaisu kaukaisempiin aikoihin Taalainmaan tukkiuiton muodossa, mutta nopsasti kamera kohoaa tuolloiseen nykyhetkeen esitellen pohjoisten metsien loppukesäistä kauneutta ilmakuvien kautta. Hetkisen liideltyään kuvauslento lopahtaa ja laskeudutaan maaseutukartanon kohdalla. Granhedsgården on paikan nimi ja suomennoksessa se kääntyy Kuusikartanoksi. Kyseessä on syrjäinen terveellisiin elämäntapoihin keskittyvä hoitokeskus maaseudun rauhassa, jossa salaattipöydät notkuvat vihertäviä ja vähäkalorisia herkkuja niitä arvostaville...tai kenties myös puolipakosta pureskeleville.
Popsimisen pariin päästäänkin ja kuten ystävällisesti henkilökunta muistuttelee, niin oikeaoppinen puraisumäärä on tärkeää pitää mielessä. Ei se hyvinvointi ilmeisesti ihan vain puolihuolimattomasti haukkaillen tule, vaan töitä on tehtävä! Laitoksen keittiössä kuoriutuukin valtava porkkanavuori hyvää vauhia, vaikkakin näyttää siltä, että urakassa ahertava heppu on vähintään pari kappaletta liikaa veistellyt, koska ilme alkaa kertoa tympiintymisestä. Tulee myös selväksi, että Kuusikartanolla on suurempiakin huolia läheisessä tulevaisuudessa, sillä vieraita käy enää vain pari viikossa ja edessä odottelee joko konkurssi tai uudistuminen. Henkilökunnan puolelta ehdotellaan, että jospa yksinkertaisella nimenvaihdoksella pystyttäisiin taloudelliset huolet selättämään, mutta paikan pyörittäjä vaikuttaa suhtautuvan ajatukseen vähintään skeptisesti ja kenties kaipailee vähän räväkämpää ilmeen päivittelyä.
No, elokuva jättää Kuusikartanon muutosideat muhimaan ja poistutaan hetkiseksi Ruotsin rajojen ulkopuolelle, jonne Stig-Helmer (Lasse Åberg) edellisessä osassa jäi, eli Skotlanti kutsuu. Herra ei itse siellä tosin ole enää vuosiin vaikuttanut, kuten paikallisessa pubissa puhellaan. Aiempien jatko-osien tapaan Stig-Helmer on elokuvien välissä eronnut puolisostaan ja kuviot ovat palautuneet jossakin määrin erakkomaisen arjen suuntaan. Edellisessä elokuvassa Stig-Helmer jäi tosiaan työttömäksi ja sittemmin golf-välineiden valmistuskin on lopahtanut Fionan lähdettyä teilleen. Käsiin jäänyttä runsasta joutoaikaa herra ei ole mihinkään tuikitärkeään hyötykäyttöön laittanut, vaan onpa kulutellut päivänsä löhöillen. Rasvaiset ja suolaiset herkut maistuvat, eli onpa siinä syöpötellessä kasvanut keskivartalon kohdille melkoinen talvivarastokin. Kyse ei enää ole välttämättä pelkästä satunnaisesta napostelusta, vaan käpälät täynnä nakkisämpylöitä ja perunalastuja miekkonen hipsii kaupasta kotia kohti televisiotarjontaa vahtimaan.
Makupaloja monenlaisia suu ahmii jatkuvasti ja asunnolla vieraileva äitikin huolestuu poikansa tilasta. Ehkä on jonkinlainen syömisriippuvuus pikkuhiljaa hiipinyt osaksi elämää ja tyhjiä päiviä täytetään tällaisella toiminnalla. Ehkei Stig-Helmer aiemminkaan mikään maailman reippain menijä ollut, mutta jossakin vaiheissa varkain mieleen on pesänsä pieni alakulon poikanen tehnyt ja vienyt lopunkin puhdin pois. No, pitäähän sitä sohvalta välillä nousta, koska naapuriin muuttanut Rebecka Melin (Anna Norberg) tulee pyytämään apua, sillä sänky pitäisi saada parhaiden värinöiden taitekohtaan siirreltyä, eikä se yksin suju. Samalla selviää, että Rebecka on myös virallinen noita, joka tarjoaa hieman värikkäämpiä hengellisiä terapiapalveluja. Hän huomaakin heti, että Stig-Helmerillä on seikka jos toinenkin pikkuisen pielessä ja tämän tapaamisen seurauksena myöhemmin yöllä unikuvissa pyörivät hurjat noitakeitokset negatiivisine energioineen, eli jokin on ainakin lähtenyt kytemään alitajunnassa.
Aamulla vanha tuttu reissukaveri Ole (Jon Skolmen) pirisyttelee ovikelloa. Tapojensa mukaan hän on jälleen moderneja vimpaimia mennyt hankkimaan ja tällä kerralla ojentaa ystävälleen kehittyneen punnituslaitteen, jonka olisi tarkoitus neuvoa kalorikulutuksen suhteen. Siinä missä Stig-Helmerin työttömyys jatkuu, eikä niitä tilaisuuksiakaan oikein horisontissa näy, niin Ole pyörittää edelleen mainostoimistoaan. Sitä kautta saadaankin takaisin edellisessä osassa ylimielisesti yrmyillyt Bruno Anderhage (Mats Bergman), sillä tämän sijoitusyhtiö on päätynyt broileribisnekseenkin ja tilannut Olen porukalta kanamaisen mainoksen, jolla lähdettäisiin kilpailemaan tanskalaista hintoja tiputtavaa tuotantoa vastaan. Mainoskuvaukset kuitenkin takkuilevat, sillä kansallishenkisyyttä kotkottelevan kanakuvaston taltioiminen tökkii pahasti, mikä kai stressiä entisestään lisäilee. Myöhemmin kesken kuntosalisession Olella alkaa vasen käsi oireilla ja viestitellä, että on aika käväistä lääkärin vastaanotolla.
Sydänkohtauksesta ei sentään ole kyse, mutta lääkäri juttelee, että nyt alkaa olla liikaa kiirettä, hoppua ja huolta elonpäiviä painamassa, joten pitäisi ottaa askeleita rentoutumisen edistämiseksi. Vaikkapa viikon loma, johon sisältyisi runsaasti ulkoilua, eikä Ole ole suureen vastarintaan nousemassa. Stig-Helmerillä taas on menossa varsin itsepetoksellinen punnitustuokio, koska eihän sitä välttämättä tahtoisi itselleen myöntää, että huonoon suuntaan ollaan menossa ja pitäisi kokeilla korjausliikkeitä herkut hyläten. Tietenkään hän ei ole Ruotsin ainoa ihminen, joka kokee painohuolia, kun samaan aikaan suuri osa kansakunnasta on erilaisten terveystrendien vietävänä. Esimerkiksi Brunon vaimo Camilla (Ia Langhammer) tuskailee myös kertyvien kilojen kanssa ja toistaiseksi tuntee saaneensa hyödyttömiä neuvoja kalliiseen hintaan.
Yhdellä jos toisellakin olisi siis terveysasioidensa suhteen tehtävää ja sattuupa sopivasti, että rajusti uudistuva Kuusikartano kaikenlaisia palveluja näihin huoliin tahtoo kaupata. Uutena tuotteena tarjotaan eheän ihmisen viikkopakettia, johon näyttäisi sisältyvän kaikenlaista ja monenmoista fyysistä touhua, hengenravintoa sekä ruokasuuntausta. Ole tietysti vainuaa näitä tuulahduksia tehokkaasti ja aiempien elokuvien tapaan suostuttelee kaverinsa matkaan. Camilla on myös menossa ja tukemaan lähtee ystävätär Inger (Pia Johansson). Rebecka taas on saanut mahdollisuuden tarjota omia terapiapalvelujaan Kuusikartanon tiloissa ja saadaanpa samojen seinien sisään tuttu tohtorikin. Melkein pari vuosikymmentä aiemmin ensimmäisessä osassa lentopelkoja hoitanut ja pimeillä rahoilla mökkikauppoja keplotellut Levander (Magnus Härenstam) tekee paluun porukkaan. Kuusikartanon tiloihin kokoontuu siis monia tuttuja kasvoja ja tietysti ihan uusia tyyppejäkin. Toisilla toiveena on kohottaa kuntoa ja ottaa ensiaskeleita terveellisempää loppuelämää kohti, mutta onhan joukossa niitäkin, jotka kuumeisesti pohtivat, miten pääsisivät muiden huolilla ja haaveilla rahastamaan. Saapi nähdä mitä tulee, eli onko kyseessä silkka hukkareissu vaiko elämää mullistava kokemus koettelemuksineen...?
Odotukset eivät tosiaan tässä vaiheessa enää erityisen korkeiksi kohoilleet, koska kahdeksan vuotta varhaisemmat golf-taituroinnit jo taipuivat vaiko vaipuivat vähäsen väsyn puolelle, eikä käväisy Kuusikartanossa ainakaan suurempia kehuja ollut katsojilta saanut. Karkeasti voisinkin jaotella, että ensimmäisen kolmanneksen ajan tunnelmat eivät erityisen hilpeät ole, vaikka hienoista huvittavuutta paikoin tavoitetaan. Lähinnä katsellessa alkoi näyttää siltä, että tällä menolla painonpudotuspuuhista on puhti kokonaan pois ennen kuin puoliväliin ehditään ja tekijät olisivat voineet antaa heppujen nauttia eläkepäivistä kameroiden tavoittamattomissa. Alku ei sinänsä siis paljoakaan lupaillut, mutta harvemmin tulee elokuvia kehnouden takia keskeytettyä. Tietysti sekin kannusti jatkamaan, että kolmesta ensimmäisestä elokuvasta enemmänkin tykkäilen ja lisäksi sympaattiset kaverukset saavat hyvää mieltä aikaiseksi, vaikka paras pirteys olisikin jo poissa.
Hyväntuulisuuskin oli tosin aluksi vähän kyseenalaista, koska tuntui siltä, että ensimmäisellä kolmanneksella vitsailussa painottui leppoisaa hölmöilyä enemmän ilkeily ja yleinen kireys. Aiemmista elokuvista olen senkin takia pitänyt paljon, että tällaista tympivämpää osastoa on katsojien suuntaan maltillisemmin annosteltu ja keskitytty hakemaan hauskuutukset harmittomammista höpsöilyistä. Onhan edellisissäkin lomakoitoksissa nähty niitä jäkättäväisiä ilonpilaajia, mutta painotukset ovat kuitenkin mielestäni selkeästi olleet positiivisempien mielialojen suuntaan. Onneksi katkera kärvistely ei vahvimmaksi voimavaraksi pääse muodostumaan, vaan kunhan ehditään kunnolla Kuusikartanoon pulmien kimppuun, niin alkaa vähitellen hyvä henkikin löytymään ja minusta toinen puolikas onkin suunnilleen kaikin puolin nautinnollisempaa hömppäviihdettä. Ehkei aiempien reissujen taikaa tavoiteta, mutta tuntuu siltä, että Åbergin ja kumppanien tähtäimessä on ollut kyhäillä hiukan muunlainen viritelmä kuin vain kivojen kepposten ja hassujen sattumusten sarja. Onnistuminen ei mikään napakymppi ole, vaan löysää löytyy ja toiveita jää täyttämättä, mutta siitä huolimatta kaverukset lopulta plusmerkkisesti tästäkin seikkailustaan selviytyvät ja kohtalokin tuntuu taustalla hääräilevän, eikä pelkästään epäonnenpotkuja kenkien.
Vaikka silmäni tahtovat tietoista jäähdyttelyä ja kierrosten alentamista havaita, niin eipä silti silkkaan seesteisyyteen tuudittauduta, vaan pitäähän kavereille vähintään lyhykäinen irtiotto rankemman porhalluksen parissa tarjota. Tai eihän sitä niinkään hakemalla haeta, vaan kunhan nyt sattuu kohdalle, kuten niin monesti Stig-Helmerille aiemminkin. Tällä kerralla selviytymiskurssi ei menekään ihan suunnitelmien mukaan, vaan melonnan aakkosia opetteleva parivaljakko päätyy painelemaan kanootillaan hurjempia koskia, eli suoremmin sanottuna hupsista vain vesiputouksesta alas. Näinpä sitä saadaan puolihuolimattomasti aikaan hieman todellisempi selviytymistaitojen testaus, mikä samalla tuo päähenkilöstä uusia puolia esille ja kai myös ystävyyttä lujittelee, eli ihan hyvää menoa, kun kerran lämminhenkistä kaverikomediaa pohjimmiltaan väsäillään. Kyllähän niitä reippaampia repäisyjä muitakin mukaan mahtuu, kun esimerkiksi Anderhagella alkaa ahneus riistäytyä pahemmin käsistä, mikä lopulta ajaa kohti vaarallisiakin hämäräpuuhia. Yleisesti kuitenkin sanoisin, että fyysiset kommellukset ovat vähäisemmässä roolissa, etenkin jos ottaa vertailukohdaksi lasketteluriehan tai saaristolomailun.
Kaatuilujen ja kömmähdysten väheneminen ei automaattisesti tarkoita vitsien kuivahtamista, vaan kyllähän aihepiiristä yritetään iloa irti revitellä. Käsittääkseni Ruotsissa oli edellisen vuosituhannen jälkipuoliskolla terveysintoilu erikoistuotteineen ja paikoin hiukkasen hörhöilevine hoitoineenkin suuressa suosiossa ja sille Hälsoresan - En smal film av stor vikt tahtoo pikkuisen ilkkua. Huumorin tyylilajiksi ei ole mikään pikimusta pilkka valikoitunut, vaan elokuvan alkupuolta lukuun ottamatta kohtalaisen kiltiksi sävy taas asetellaan, mikä on mielestäni linjassa hahmoihin ja aiempiin elokuviin. On selkeästi tahdottu jättää julmemmat raatelut muiden hommiksi ja keskitytty kepeämpään naureskeluun. Jos erilaiset terveellisten elämäntapojen oikotiet tai aihepiirin ympärillä pyörivä hölynpölyinen hömpötys eivät innosta tai huvita, niin luulenpa, että elokuva ei montaakaan naurua tai hymyä herättele ja siinä tapauksessa suosittelisin jättämään väliin.
Jos kuitenkin mielenkiintoa erilaisiin terveystemppuihin löytyy, eikä asenne haudanvakava aiheeseen liittyen ole, niin luulisin, että ainakin paikoin tyyppien pöhköilyt onnistuisivat huvittamaankin. Omasta mielestäni Bergmanin esittämälle Anderhagelle olisi riittänyt jo se yksi elokuva, koska eipä kyseessä mikään erityisen riemastuttava hahmo ole ja tyypin toilailut edustavat minusta elokuvassa sitä väkinäisempää laitaa. Sen sijaan pitkän paussin jälkeen palaava Levander kyllä on tervetullut, sillä muiden painohuolilla tienaamaan pyrkivä tohtori tuntuu olevan elementissään. Yhdessä Anderhage ja Levander kehittelevät kohtalaisen kyseenalaisen terveystuotteen ja liiketoimintaa voisi kuvailla vähintään raadolliseksi rahastukseksi. Toki Levanderin kikkakirjasta muitakin jekkuja paljastuu, sillä hänet on palkattu paikan terveysexpertiksi ja hepun listalta löytyy henkihoitoa monenmoista unohtamatta ravitsemusneuvontaa lemmikeille.
Laitokseen on toki hommattu muitakin alojensa asiantuntijoita ja sessiot ovat paikoin lievästi ilmaistuna korkealentoisia. Välillä tavoitellaan ydinlankoja jostakin kehon ja mielen epämääräisestä välimaastosta, toisena hetkenä eheydytään puita halaillen. Tuhansien kilometrien takaa löydetään oppaat saattelemaan sielut oikeille poluille, ja kunhan riittävästi seteleitä pinotaan, on hengellisyys helposti kaupan. Hiukan hyminää ja yksinkertaista mantraa, niin kyllä se siitä lähtee luistamaan, jos vain maksut on ajallaan maksettu. Noin muuten Kuusikartanossa vallitsee tiukka kuri, kun päihteet ja herkut on ehdottomasti kielletty. Sipsejä ja nakkeja ahminut Stig-Helmerkin laitetaan ankealle paastokuurille, eikä kaveri ihan onnen huippuvuorilla tunnu hiippailevan hörppiessään parsakaalin keitinlientä, mutta mitäpä sitä ei tekisi liikakiloista päästäkseen ja kehon puhdistaakseen...namnam! Aivan kaikkia lomailijoita ei täysin ehdoton kituuttelu kiinnosta, vaan tuumaavat, että saahan sitä pikkuisen nautiskellakin kaiken terveystouhun ohessa. Stig-Helmerin kohdalla ei pelkkä parsamehu riitä, vaan pitäisi mielen sopukoista löytää ne esteet, jotka ovat mukavan miehen alakulon poluille laittaneet talsimaan ja sulkeutumaan. Terapiatuokioissa kurkistellaan lyhyesti lapsuusvuosienkin suuntaan, mutta löytyyköhän niistä muistoistakaan avainta, jolla voisi koko kehoon levinneet jännitteet vapauttaa ja päästää kasaantuneet aggressiot ulos...?
Aiemminkin olen höpötellyt, että Stig-Helmer on omaa sydäntä lähellä ja hyvinkin samastuttava hahmo toikkarointeineen, eli omalla kohdalla ei erityisen helposti heräile mielihaluja lähteä näitä teoksia lyttäilemään. Hiihtohupailun loppupuolella heppua luonnehditaan lapselliseksi, kömpelöksi, epävarmaksi, araksi ja mitä vielä, mutta samaan aikaan hyvinkin pidettäväksi, minkä ehdottomasti allekirjoitan. Åbergin luomus onkin kohtalaisen kaukana ruotsalaisesta ulospäin suuntautuneesta, itsevarmasta ja sosiaalisesta menestyjästä, mutta ilmeisesti tällaiselle tönkölle ja hiljaiselle hepulle on myös länsinaapurissa ollut tilausta elokuvasarjan venyessä ja kerätessä katsojia. Itseäni näissä miellyttää sekin, että vaikka Stig-Helmerille kaikenlaista sattuukin, niin ei hänestä silti tehdä mitään epäonnenmagneettia, jota elämä potkii päähän kerta toisensa jälkeen, vaan ennemmin kyseessä on hapuilevin harha-askelin etenevä kaveri ja vaikka välillä kömmähdykset eivät niin mielekkäitä olisikaan, niin silti usein reissuissa iloisia yllätyksiäkin tulee vastaan ja onni hymyilee. Olen osana on pikkuisen potkia kaveriinsa seikkailuintoa, mutta kunhan liikkeelle päästään, niin yleensä elämä tahtoo myös niitä mukavampia puoliaan tarjoilla.
Kuten mainittua, niin viidennen osan alussa ollaan tilanteessa, että se elämänhalu on jo hiukan hukassa ja pienoinen luovutusmieliala valloillaan. Elokuvan edetessä alkaa vahvistua, että Åberg ja kumppanit alkavat valmistella monta matkaa kokeneille kaveruksille onnellista loppua ja kyllähän sen mielellään näille ystävyksille suo. Aiempia osiakaan ei mihinkään murheisiin ole päätelty, vaan päinvastaisesti hyvinkin mukaviin hetkiin, vaan nyt alkaa näyttää siltä, että laitetaan palaset paremmin paikoilleen. Tuntuu myös siltä, että sähelteleväisen sympaattinen sankari löytää vihdoin ja viimein sen oman paikkansa kummallisesta maailmasta ja siinä samalla kestävämmän onnen. Kommelluksia tähän reissuun tosiaan mahtuu vähemmän ja vauhtia muutenkin jarrutellaan, mutta jos on näihin tyyppeihin tykästynyt, niin en usko, että ratkaisut hirmuisesti närästelisivät, vaan ennemmin veikkailisin, että viimeiset minuutit voivatkin taikoa lämpöistä hymyä kasvoille ja sydämeen. Silmäkulmia ei sentään tarvinnut alkaa pyyhkimään, mutta tunnustanpa kuitenkin, että etenkin nihkeän alun jälkeen hyväntuulinen ja rauhallisesti onnea etsivä lopettelu pääsi yllättämään iloisesti. Samalla mieleen jää tunne, ettei enää tarvita uutta reissua, mikä on minusta ehdottomasti parempi päätös mukaville matkaajille kuin edellisen elokuvan loppu.
Sopii samalla pitää mielessä, että Åberg palasi vielä kerran aiheeseen yli kymmenen vuotta terveysreissun jälkeen elokuvassa The Stig-Helmer Story, mutta käsittääkseni siinä kurkitaan enemmän hahmon nuoruusvuosille. Eiköhän jossakin vaiheessa tule sekin katseltua ja kommentoitua, onnistuvatko tekijät tuossa kuudennessa lisäyksessä lässäyttämään ne hyvät värinät, mitkä viides koitos jättää ilmoille, vai tuleeko sieltä jotakin ihan muuta. Joka tapauksessa ruotsalaiset hömppäiset komediat alkavat käydä kokoelmasta vähiin ja hankintoja pitäisi tehdä. Åbergin varhaisempi komedia Repmånad eller Hur man gör pojkar av män (Kertausharjoitukset) jossakin määrin kiinnostaa. Armeijatouhuilut eivät sinänsä suurinta herkkua ole, mutta sopivan rennoin rantein maanpuolustuspuuhatkin saattavat kelvolliseksi komediaksi kääntyä, joten eiköhän tälle tule mahdollisuus tilaisuuden tullen annettua. Listalle on myös päätynyt vuoden 1981 oletettavasti kepeä venehurjastelu Göta kanal eller Vem drog ur proppen? (Kanavaralli - eli Kuka poisti tapin veneestä?). Tälle on myöhemmin tekaistu parikin jatko-osaa yli 20 vuotta myöhemmin, eli Göta kanal 2 - Kanalkampen ja Göta kanal 3 - Kanalkungens hemlighet. Lyhyiden lukemisten perusteella nuo uudemmat viritelmät taitavat kuitenkin olla turhia turauksia tai jopa sietämätöntä saastaa, mutta ensimmäisen ainakin tykkäisin katsella. Toistaiseksi olen kuitenkin tyytynyt odottelemaan, josko siitä ilmestyisi suomeksi tekstitetty levyjulkaisu...
Jos tilanne olisi sellainen, että toivelistalta löytyy lähinnä viihdyttävää ja vauhdikasta hömppää, niin eipä Hälsoresan - En smal film av stor vikt mielestäni sitä tilausta täytä, koska tahti tosiaan on varsin rauhallinen ja osa maaleista muualla. Siinä missä vitsailun suhteen paikoin laahustetaan ja ensimmäinen kolmannes vedetään muuten hieman heikommin läpi, niin ainakin omalla kohdalla sydämellisyyden tavoittelu paikkailee ja noin sataminuuttinen jättää hyvälle tuulelle, vaikka kaverusten parhaiden reissujen veikeää virnistelyä ei tavoitetakaan. Samalla pikkuisen pilaillaan ja katsellaan kriittisin silmin ostettuja oikoteitä onneen, joilla keplottelijat pyrkivät hyväksikäyttämään herkkäuskoisuutta ja epätoivoa. Elokuva tekee tämän kepeän komedian keinoin, eikä lähde liian raskaasti saarnailemaan, miten toivottu olotila voidaan kaivaa ilman parsamehuja tai kalliita guruja.
Aiempien elokuvien tapaan teoksen värikäs visuaalinen maailmakin on kohtalaisen rikas kuviltaan ja muutakin kiintoisaa vilkuiltavaa löytyy kuin vain vitsailevia päitä. Kesäinen seesteisyys ja selkeys yhdistyy välillä vinkeästi räikeämpään lavastukseen, kun Stig-Helmerin mielikuvitus keittelee kaikenlaista vähän huuruistakin houretta hykerreltäväksi. Nämä sinänsä kivat kikkailut eivät kuitenkaan varsinaiseksi vetonaulaksi nouse, vaan kyllähän elokuvan parissa viihtyminen pitkälti riippuu siitä, miten mielellään näiden kavereiden seurassa oleilee. Itse ainakin heistä tykkäilen niinkin paljon, että tapahtumiltaan verkkaisempi matkailukin maistuu ja muutamat tökkivämmätkin osuudet sietää. Jotenkin tästäkin yrityksen ja erehdyksen sävyttämästä kokemuksesta tulee mieleen lausahdus, jonka edellisessä elokuvassa nähtävä golf-koitoksen selostaja heittää ilmoille, eli mukaillen jotenkin niin, että välillä pitkässäkin pelissä voi olla vain yksi kunnollinen lyönti, mikä kuitenkin riittää koko homman voittamiseen. Jotakin sellaista mielessä liikkuu, kun kaunista maisemaa katsellessa lopputekstit pyörähtävät käyntiin, eikä siitä osaa lainkaan pahoillaan olla.
Hälsoresan - En smal film av stor vikt (1999) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti