The Stig-Helmer Story

Edellisellä kerralla elämä vei Hugh Grantin esittämää käsikirjoittajaa ennakoimattomiin suuntiin romanttisiakin sävyjä sisältävässä komediassa The Rewrite ja luulenpa, että tämäkin elokuvatuokioinen esittelee tavallisuudesta poikkeavia elämänpolkuja. Stig-Helmerin (Lasse Åberg) ja Olen (Jon Skolmen) viides yhteinen reissu tuli tuossa tammikuun lopulla koettua ja pienistä peloista huolimatta osoittautui ihan kelvolliseksi komediaksi, johon oli lämpöisempääkin tunnelmointia hitunen jos toinenkin ripoteltu. Hälsoresan - En smal film av stor vikt (Terveysmatka) alkoi kylläkin vähän nihkeämmissä merkeissä, mutta kaverusten päästessä viettämään eheän ihmisen viikkoa ja siitä erkanevia sivujuonteita koluamaan, niin alkoi mukavan leppoisa hölmöily paluutaan tehdä ja verkkaisen hiljainen lopettelu oli niinkin iloinen yllätys, että elokuvasarja olisi voinut puolestani vaikkapa seisahtua siihen. Elokuvat ohjannut, osittain kirjoittanut ja tähdittänyt Lasse Åberg oli ilmeisesti asiasta eri mieltä ja päätti ainakin kerran vielä hahmon nahkoihin hypätä ja lähteä 12 vuotta myöhemmin selvittelemään Stig-Helmerin eriskummallisia edesottamuksia. Olen käsittänyt niin, että tämä teos poikkeaa aiemmista ja katsetta suunnataan enemmän päähenkilön nuoruusvuosia kohti. Jos viimeksi odotukset olivat varovaiset, niin tämä tekele epäilyttää ennakkoon sitäkin enemmän, mutta ainahan toivoa voi, että jotakin mielekästä ihmeteltävää elokuvasarjan ystävälle pystytään luomaan ja loihtimaan. Esirippua ylös siis.

Stig-Helmerin elämän varrelle on siis useampiakin kertailemisen ja muistelemisen arvoisia mukavia reissuja kömmähdyksineen mahtunut, mutta ehkäpä aikomuksena on uuttakin virikettä katsojille kehitellä, eikä lähdetä vain menneistä menoista mutisemaan. Saatesanoissa elokuva kohdistetaan kaikille lapsellisille miehille ja ymmärtäväisille naisille, enkä aiempien yhteisten koettelemusten perusteella lähtisi väittämään, että ajatuksessa kovin pahasti metsään mentäisiin. Muutamassa sekunnissa maailmanmatkaaja saadaankin kuviin, eikä rakas pienoisjunaharrastus ole ainakaan vielä tylsäksi käynyt, koska puksuttaja on juuri Malmön asemalle saapumassa asianmukaisin kuulutuksin. Selvästi on vuosia vierähtänyt sitten viime näkemän ja Stig-Helmeriä tullaan ovelle muistuttelemaan, että nämä meluisat leikit tulisi jättää varhaisemmille tunneille, koska yhdeksän jälkeen pitäisi viettää jo hiljaisuutta. Tiedä sitten, mikä ajatus mielessä välähtää, mutta Stig-Helmer tarttuu puhelimeen ja pirauttelee vanhalle tutulle ystävälleen.

Liekö yhteisiä reissuja suunnitteilla vaiko jälleennäkemistä muuten vain, jää myöhempien aikojen mysteeriksi, koska uuden päivän koittaessa pitää terveyskeskuksessa käväistä puhelemassa pikkuisen voinnista ja kuntoasioista. Innostunut lääkäri hurjasti viuhtoen suositteleekin sauvakävelyn aloittamista, koska verenpainekin on hiljalleen hiipinyt turhankin korkeaksi, eli välinekauppaan, mars-mars! Siellä myyjä yrittääkin tohkeissaan kaupitella viimeisimmän villityksen mukaiset sauvat kätöseen ja laittaa Stig-Helmerin vaihtoehtoja testailemaan juoksumatolle. Ehkeipä kaveri tiedä, ettei potentiaalinen ostaja ole erityisen innostunut kaikenlaisista modernin maailman metkuista ja uusimmista uutuuksista oheisvarusteluineen. Seuraillessa Stig-Helmerin rauhallista käpsyttelyä ja huvittunutta ihmettelyä kadun puolella vaikuttaakin ennemmin siltä, että hurjaa kiitoa kehittyvä maailma on jo aikoja sitten pyyhältänyt miehestä ohi, mutta onkohan sillä lopulta hirmuisen suurta merkitystä...?

Minnekään tylsämielisyyteen ei ikävuosien myötä ole taannuttu ja ainakin ne junat edelleen kovin kiinnostavat. Aiheeseen liittyen jokunen sananen alan liikkeessä vaihdetaankin ja samalla Stig-Helmer pääsee väläyttelemään tietämystään. Välillä asioilla on tapana kehittyä omituiseen suuntaan, kun terveyskeskusreissun ja kauppakäynnin jälkeen herra huomaa harrastelevansa pienimuotoista vandalismia tai vähintään töhertelyä. Kummallinen tapahtumaketju päättyy siihen, kun poliisipartio ilmestyy paikalle, vaan eivät pidättäjät erityisen armottomia ole, koska lähinnä korjaavat miekkosen parempaan talteen. Asemalla pitää kuitenkin käydä pyörähtämässä, missä odottelee uusi yllätys, koska kuulustelun hoitava poliisi on lapsuudesta ja nuoruudesta tuttu Biffen (Stig Engström).

Puolen vuosisadan takaisten naapurusten tavatessa tuleekin paikka lyhyelle lapsuusmuisteloinnille ja siitä selviää, että tyypit näkevät taannoiset tapahtumat hiukan eri sävyissä. Siinä missä poikavuosien kolttoset Biffenia hymyilyttävät, muistaa Stig-Helmer ne ankeana aikana, jolloin oli poikaporukan piinattavana. Taitaapa hänellä olla jotakin hampaankolossa ja valmiutta tehdä pientä jäynääkin kostoksi kiusaamisista. Biffen taas haluaa päästää vanhan tutun vähällä, eli eipä maalitaiteilijaa sentään koppiin lukita, vaan nuhtelut hoidetaan kiltillä sävyllä ja mukaan muistoksi muodollinen sakko tihutöistä. Hetkistä myöhemmin olisi luvassa lisää muistelemista, koska poliisiaseman ulkopuolella Ole jo odottelee vähän naureskellen, että mikä kriminaali kumppanista on varttuneilla vuosilla kuoriutunut. Kaverukset lähtevätkin rauhalliseen tahtiin vaeltelemaan ja Stig-Helmerille selvästi on heräillyt halua kertoa menneisyydestään uskotulle ystävälle.

Ensimmäinen paussipaikka on pitseria, joka Stig-Helmerin nuoruudessa kauppasi toisenlaisia tuotteita, sillä aikoinaan se oli Julius Janssonin musiikki- ja soitinliike ja samalla Stig-Helmerin ensimmäinen työpaikka. Hieman haikea tiirailu vuosikymmenten taakse lähtee lämpimissä merkeissä liikkeelle, eivätkä kaverukset ole miksikään tosikoiksi kalkkeutuneet. Aikoja sitten suljettuun musiikkipuotiin liittyy muitakin miellyttäviä muistoja, koska Stig-Helmer kertoo tavanneensa siellä ensimmäisen tyttöystävänsä. Hän tunnustaakin olleensa nuorena miehenalkuna (Tobias Jacobsson, Stig-Helmer 20 vuotta) hyvinkin rakastunut Annika Jönssoniin (Ida Högberg). Tiedä sitten, onko se kutkutteleva ensirakkaus vai mikä Olea kiehtoo, mutta hän kuitenkin ilmoittaa haluavansa kuulla Stig-Helmerin koko tarinan alusta lähtien ja sitäpä kyllä katsomossakin kaipaillaan.

Melkeinpä syntymään saakka kalenteria käännellään ja kastetilaisuuden kohdalla pysähdytään. Näyttää siltä, ettei sekään ihan suunnitellusti sujunut, koska Stig-Helmer ei ollut alkujaan vanhempien keksimä nimi, vaan huonomuistinen pappi keksi sen viime hetkillä Sten-Helmerin tilalle. Lapsuuttaan Stig-Helmer muistelee huolien ja pelkojen täyttämäksi ajaksi, koska äiti oli ottanut asiakseen varoitella suunnilleen kaikista maailman asioista ylisuojelevaisessa hengessä. Noin kymmenvuotiaana pojan (Filip Arsic-Johnsson) mielenkiinto junia kohtaan heräili, kun Julius-eno antoi joululahjaksi pienoisveturin. Vuodet kuluivat ja Stig-Helmer varttui yksinäisenä sekä hiljaisena poikana, jolle kehittyi omissa maailmoissa omintakeinen mielikuvitus, mutta samalla kohtalaisen vakava mielenlaatu. Mies muistelee, että poikapäivistä noin kymmenisen vuotta myöhemmin hän päätyi antamaan rakkaan veturinsa Annikalle lahjaksi, mikä taas saa Olen innostumaan ajatuksesta, että jospa yhdessä etsittäisiin Annika jututettavaksi.

Yllättäen Stig-Helmer on ehdotukseen suostuvainen, vai olikohan jopa niin, että koko muisteluhomman taka-ajatuksena oli lähteä Annikan jäljille...? No, joka tapauksessa se vaatii pikkuisen aivotyötä, koska Annikan perheen vanha talo on purettu, taannoisia yhteisiä tuttuja oli vähän ja lisäksi sellaiset 40 vilistellyttä vuotta voivat muistille tehdä kepposen tai parikin. Googlestakaan ei huomattavaa helpotusta ole, koska nimihaku listailee noin 400 mahdollista tapausta tutkittavaksi, eli jotakin toista kautta pitäisi päästä pureutumaan Annikan jäljittämiseen. Stig-Helmerin muisti kyllä tietyiltä osa-alueiltaan toimii erinomaisesti ja pähkäilyn sekä kelailun kautta johtolankoja alkaa löytyä. Nähtäväksi jää, millaisen seikkailun kaksikko onnistuu salapoliisihommastaan muodostamaan, mutta jos ei muuta, niin onhan se tosiaan hyvä syy kertailla nuoruusvuosia...

Elämänvaiheita monia siis päästään ihmettelemään, mutta jo tässä välissä uskallan huikkailla, että jos ei Stig-Helmeriin ole aiempien koitosten kuluessa tykästynyt isommin ja päässyt kiinnostusta syntymään, niin tällä elokuvalla on lopulta hyvin vähän tarjottavanaan ja luulisin, että tylsäilyn puolelle lipsahtaisi. The Stig-Helmer Story ei nimittäin toimi kummoisestikaan sellaisena viihdyttävänä satunnaisena höpsönä hassutteluna kuin vaikkapa varsinaisten reissuelokuvien kolme ensimmäistä osaa. Itsehän myönnän hyvinkin suuresti tästä hivenen omalaatuisesta matkailevasta kaksikosta pitäväni, mutta siitäkin huolimatta muistelointi vuosikymmenten taakse alkoi kysellä kärsivällisyyttä, vaikka kesto jää alle sataan minuuttiin. Alkupuolella vielä oli mieliala positiivisen puolella, kun näytti siltä, että voihan Annikan etsimisestä sivujuonteineen ihan lämminhenkinen ja huvittava pienimuotoinen salapoliisiseikkailu kehkeytyäkin, mutta mitä enemmän paneuduttiin nuoruusvuosiin, niin siinä samalla tympivyys lisääntyi ja viimeisiä käänteitä katsellessa pitkästyneisyys pääsikin jo voitolle selkeästi.

Edellisessä osassa läpikäyty eheän ihmisen viikko jo pikkuisen kurkkaili tosiaan Stig-Helmerin lapsuusvuosiin ja vihjaili, etteivät ne päivät mitään ilon ja naurun täyttämää onnellisten aikaa olleet ja samaa kuvaa vahvistelevat nämä muistot myös. Oikeastaan kymmenvuotiasta Stig-Helmeriä kuvaavat pätkät keskittyvätkin pitkälti näihin ankeampiin asioihin, mutta kiusaamistilanteita ei lähdetä mihinkään ääripäähän viemään. Näissä takaumissa toki onnistutaan taustoittamaan ylisuojelevaa äitiä, joka vielä aikuisvuosinakin pyrkii pojan tekemisiin sekaantumaan. Samalla tietysti luodaan pohjaa luonteenpiirteille ja juurrutetaan kiinnostus juniin sekä muitakin seikkoja Stig-Helmerin elämäntarinasta kiinnostunut pystynee näistä kohtauksista napsimaan. Eri asia sitten, onko tämä elokuvaviihteenä kovinkaan kummoista, ja valitettavasti itse sanoisin, ettei anti ainakaan laita käsiä yhteen läpsyttelemään. Tarkoituksellisen haalistetut sävyt kuvissa ja vähennetyt värit myös voimistavat vaisua vaikutelmaa. Sopii tietysti hiukkasen hiipuneisiin muistoihin noin ajatuksen puolesta, mutta aiempien elokuvien kirjavaan kuvastoon tottuneelle tämä on vähemmän mieluinen uudistus.

Lapsuuden päivät tuntuvat lähinnä pakolliselta osuudelta, mikä lyhyesti vilkaistaan muutamassa pätkässä ja varsinainen pihvi purtavaksi ovatkin parikymppisen Stig-Helmerin edesottamukset ja etenkin ensi-ihastumiseen liittyvät tapahtumat. Sinänsä kyllä ihan ymmärrettävä aikomus lähteä ankkuroimaan elokuvaa niille seuduille ja olisihan siinä potentiaalia sydämellisyydellekin, vaan ikävä kyllä pirteyttä puuttuu enemmänkin kuin ripaus ja juttu laahaa monessakin mielessä. Yleensä kyllä tykkäilen tarkoituksellisesta viipyileväisyydestä ja verkkaisuudesta, mutta tässä tarinassa niistä en oikein viehättynyt, vaan nuo seikat kääntyvät elokuvanautinnon esteiksi, koska on kohtalaisen vaikea innostua sen syvemmin hitailla hetkillä herkuttelemaan, jos ei vain yksinkertaisesti saa niistä edes vaimeaa värähtelyä irti. Sitten tuli vielä ennen pitkää sekin pulma, ettei tämä nuorempi Stig-Helmer omassa päässä millään tahtonut yhdistyä siihen miekkoseen, johon reissuelokuvia katsellessa olen tykästynyt. Ei sillä, että Tobias Jacobsson tekisi huonoa työtä ja Åberg itse on kai pyrkinyt helpottamaan siltojen syntymistä, sillä on omalla äänellään puhunut nuorukaisen vuorosanat. Jälkiäänityskikka ei ainakaan omalla kohdalla juurikaan tepsinyt, eikä yrityksestä huolimatta kliksahtanut kohdilleen. Tarinan edetessä ja kolmen eri ikäkauden kieputuksessa alkoi vain vieraantuminen koko henkilökohtaiseen historiikkiin lisääntymään, eikä siitä voi syytellä vaiheiden monimutkaisuutta, koska lopulta melkoisen yksinkertaista tarinaa taivutellaan.

Tietyistä näkyvistä yhtäläisyyksistä huolimatta tuntuu pohjimmiltaan siltä, että jostakin ihmeellisestä syystä parin eri tyypin tarinat tahdotaan yhdistellä yhdeksi elokuvaksi, ja monin paikoin kohtalaisen takkuilevasti. Kyllähän ihmiset ikääntyessään muuttuvat ja löytyy vaiheita monenlaisia menneisyydestä ja usein vanhemmilla vuosilla saattaa painotella eri tavalla tiettyjä tapahtumia. Sinänsä siis voisi uskoa, että ihan hyvin nämä kaikki ovat voineet kaverille sattua ja ehkä joku toinen katsoja kokee tapahtumat aidompina sekä koskettavampina, mutta minulle salaisuuksien verhon raottelu nuoruusvuosien suhteen näyttäytyy valitettavasti väkinäisenä touhuna, joka kehittyy pienoiseksi pettymykseksi vaatimattomista toiveista huolimatta. Vaikka taso yleisen iloisuuden ja viihdyttävyyden suhteen tipahtaakin selkeästi aiempiin elokuviin nähden, niin täystylsäksi kurjisteluksi ei sentään vieläkään mennä, vaan vähän räväkämpää otetta nuoruusvuosien touhuun tuo Stig-Helmerin serkku Hjördis (Tove Edfeldt). Ensin hän auttelee arkaa sukulaistaan tietovisavalmisteluissa, mutta asioiden edetessä alkaa rohkaisemaan Stig-Helmeriä myös Annikan suhteen. Hjördiksen kautta myös lapsuuden kiusanhenki Biffen tekee paluun, mutta kostoa enemmän kiinnostaa voittaa Annikan sydän, mikä tietysti oikein onkin.

Harmi vain, ettei tämä romanssi katsomon puolella suurempia tuntemuksia sytyttele, minkä takia varsinainen lopettelukin jättää tyhjähkön tunteen jälkeensä. Lämpöistä loppua kyllä halutaan ja haetaan, mutta hätäiseltä ja väkisin väännetyltä arkista satumaisuutta tavoitteleva finaali lähinnä vaikuttaa. Ilot, hymyt, naurut, onnentuntemukset ja mitä näitä nyt onkaan, niin pysyttelevät kaikki piiloissaan. Minusta edellinen osa onnistuikin päättelyssään paljon paremmin ja tämä melkoisesti sitäkin vesittelee, kun hyvät värinät korvautuvat väsyneellä venkoilulla. Olisi ollut paljon kivempi hyvästellä Stig-Helmer tunturien keskelle, mutta saadaanhan tämän viimeisen osan myötä miehen taival elokuvamaailmassa venähtämään yli 30 vuoteen ja sanoisin, että se riittää kyllä ja tuli pikkuisen liikaakin. The Stig-Helmer Story on ensimmäinen kuudesta teoksesta, joka ei jättänyt jälkeensä sitten minkäänlaisia kertailuhaluja ja senkin pohjalta väittäisin, että elokuvasarja näyttäytyisi vahvempana ilman viimeistä lisäystä, vaikka ne kaksi edellistäkään eivät mitään erityisen hersyviä komediaherkkuja olekaan. Maansurun ehkä saan vältettyä, mutta onhan se hiukkasen harmi lopetella hyväntuuliset ja hassut sekä eriskummalliset seikkailut hyvinkin lässähtäneisiin tunnelmiin. Toivottavasti edes osalle maistuu paremmin, mutta esimerkiksi IMDB:n 4,4 pistekeskiarvo kertoo osaltaan, että arvostajat ovat vähemmistössä.

Jos jotakin hyviä puolia ennen lopettelua listaisin, niin olihan The Stig-Helmer Story vallan mainio tekosyy kertailla aiemmat seikkailut, mitä nyt Hälsoresan - En smal film av stor vikt (Terveysmatka) oli niinkin hyvin muistissa, ettei ihan vielä ollut uusintahalua sen suhteen. The Stig-Helmer Story ei tosiaan juurikaan noita varhaisemmissa elokuvissa nähtyjä vaiheita käy läpi ja viittaukset niihin pidetään vähissä. Jos siis sellaista kertailukoostetta toivoisi, niin anti jäisi kovin kuivaksi. Nähdäänhän esimerkiksi penkillä istuskelemassa ja huutelemassa pari varsin tuttua heppua ja esimerkiksi Stig-Helmerin pitkäaikainen työpaikka Toastmasterkin tulee selvitetyksi, mutta kaikkiaan lista konkreettisemmista linkeistä edeltäjiin jää varsin lyhykäiseksi. Varmaan tämän myöhäismuistelon jälkeen Stig-Helmeristä höpöttely blogin puolella löytää loppunsa, joten kaipa tähän sopii uusintojen pohjalta vielä väsäillä summaus varhaisemmista seikkailuista.

Vuonna 1980 ilmestynyt Sällskapsresan eller Finns det svenskt kaffe på grisfesten (Seuramatkat - Eli Missä ovat possujuhlat?) lähetteli hiljaisen miehen matkalle, kun Ruotsin tuleva talvi laittoi haaveilemaan aurinkorantojen lämmöstä, mikä sopi sinänsä kotikatsomonkin tunnelmiin, koska uusinta-ajankohtana sattui ulkona vallitsemaan tammikuun paukkupakkasjakso. Hyvinhän aika edelleen kului Stig-Helmerin ja Olen tutustumista sekä hiukkasen hölmöjä toilauksia katsellessa, kun kaverista yritetään tietämättään tehdä ties mikä kuriiri pimeille mökkirahoille. Huvittuneisuudesta huolimatta en vieläkään suostu nimeämään avauselokuvaa sarjan parhaaksi tekeleeksi, vaikka kolmen kärkeen tietysti menee kevyesti. Rantaloma oli elokuvateattereissa melkoinen menestys, joten pitihän jatkoakin vääntää. Tosin Lasse Åberg on dokumentissa myöntänyt, ettei se ihan luontevasti sujunut, vaan hyvien ideoiden puutteen vuoksi tuotantoakin lykättiin vuodella ja lopulta Sällskapsresan II - Snowroller (Seuramatkat 2 - hassunhauska hiihtoloma) ilmestyi vasta 1985. Vauhdikasta viiletystä ja muutakin kohellusta, ihastumista, kansansuksien omituista markkinointia ja sekalaista pöllöilyä esittelevä alppiseikkailu on omalla listalla melkoisen tasavahvasti jaetulla toisella tilalla edeltäjänsä kanssa. Kummastakin kovin tykkäilen vieläkin ja luultavasti katselukertoja molemmille lisääkin on luvassa.

Eniten minua kuitenkin viehättää vuonna 1988 ilmestynyt SOS: En segelsällskapsresa (SOS - purjehdusreissu), jossa keskikesää maltetaan juhlistella kotoisemmissa maisemissa ja sanoisinkin, että kun on käyty joulua viettämässä etelän auringossa ja huikeilla huipuilla hiihtolomaa lasketeltu ja hurjasti hurviteltu, niin kauniit saaristopäivät kelpaavat siihen väliin mainiosti, eikä kaukokaipuu pääse iskemään. Tiedä sitten, kertooko se surullisen seikan jos toisenkin omasta huumorintajusta, mutta tunnustan taas, että kyllähän kaverusten veneilyt ja muut puuhat naurattivat ihan ääneenkin useampaan otteeseen plus tietysti muiden kokemattomien toistaitoisten saaristovieraiden toheloinnit päälle. Hyväntuulisten ja hassujen kesäkomedioiden joukossa tämä onkin mielestäni parhaimmistoa ja siitä lähtikin jo melko selkeä alamäki, mitä tulee elokuvasarjan laatutasoon.

Väsy alkoi jo paikoin enemmänkin vaivata vuoden 1991 urheiluaiheisessa komediassa Den ofrivillige golfaren (Golffari), jossa sopivan reissukohteen löytäminen ei niinkään ole päänvaivoista suurimpia, vaan työpaikan menetys miestä mietityttää. Vahingossa hän päätyykin taituroimaan golf-kentälle ja sitä kautta kotimaan ulkopuolellekin päästään vierailemaan, koska Skotlanti kutsuu. Vaikka eroa edelliseen paljon tuleekin erityisesti naurujen ja hymyjen määrässä mitattuna, niin kyllä itse tuostakin koitoksesta tykkäilen ja loppupuolella lausuttu toteamus siitä, miten vain yksi kunnollinen lyönti voi riittää koko pitkän pelin voittoon tavallaan summailee tämän sinnikkään seikkailijan toikkarointeja noin yleisestikin. Noin kuukausi sitten ensimmäistä kertaa näkemäni terveysaiheinen Hälsoresan - En smal film av stor vikt (Terveysmatka) vuodelta 1999 taas huolestutti jo enemmänkin etukäteen ja elokuvan ensimmäinen kolmannes vaikutti siltä, että väsynyttä pakkopullaa lienee luvassa. Niinpä vain homma alkoi huvittaa, kunhan päästiin eheytymään erikoisissa merkeissä ja positiivisena yllätyksenä tuli, että hiljainen onnellinen lopettelu onnistui pienimuotoisesti liikuttamaankin, ja tosiaan siinä kohdin olisin ihan mielelläni hyvästellyt mukavat kaverukset. Näiden viiden elokuvan lisäksi on tullut aiemmin blogissa puheltua runsaan tunnin mittaisesta dokumentista I Stig Helmers fotspår (Stig-Helmerin jalanjäljillä), joka ilmestyi kaikkien noiden jälkeen 2004. Syntyvaiheista ja hahmoista siinä höpötellään, mutta myös elokuviakin pikkuisen eritellen ruoditaan. Ymmärrettävästi ensimmäiset osat saavat suurimman huomion, kun taas pari viimeistä kiirehditään melkoisella hopulla ohi.

Hyviä hetkosia on siis Stig-Helmerin matkoja seuraillessa tullut koettua ja kiva kasa mukavia elokuvamuistoja siinä sivussa syntynyt. Näin uusintojen jälkeenkin nuo vielä hyvää mieltä ja huvitusta saavat helposti aikaiseksi, vaikka viimeisin lisäys tosiaan melko selkeästi pettymyksen puolelle kallistuukin. Muistelointiosan edetessä ne kivat kotvaset tuntuvat vain harventuvan, mikä ei sinänsä mikään omituinen kehityskulku ole, vaan ennemmin tyypillinen komedioissa nähtävä hiipuminen. Tässä tapauksessa se sattuu vain pistämään enemmän silmiin, koska edes se parempi ensimmäinen puolikas ei noin huumorin suhteen kovinkaan kaksisia toilauksia tarjoile. Piristely-yritykset jäävät melkeinpä järjestään tehottomiksi ja elokuvasarjasta tutut mielikuvituksen keppostelutkin putoavat poikkeuksellisen laimeiksi ja irrallisilta tuntuviksi, mikä taas korostelee väkinäistä ilmapiiriä. Stig-Helmer saa pikaisen esiintymisvuoron koomikkona, mikä on korostellun kankeaa vitsinvääntöä. Hetkenä toisena mielikuvitus taas laukkaa vuoden 1909 Antarktikselle, kun taas villin lännen hengessä kehitellään kummallista kostoasetelmaa. Loppupuolella vielä nähdään melkoisen tarpeettoman tuntuinen Casablanca-virnuilu, mikä osaltaan viestittelee, että puhti alkaa olla poissa ja ideat lopuillaan.

Nämä tekstipätkäni näemmä täyttyvät tällä kerralla lähinnä valitusvoittoisesta paasailusta, mutta eipä The Stig-Helmer Story silti ole elokuva, jota sydämestäni inhoaisin. Ikääntyneissä kavereissa on kaikesta huolimatta vielä pienoinen pilkahdus jäljellä ja kyllähän Olesta välillä välähtelee se rakastettava leikkimielinen jekuttaja, joka sopii mainiosti Stig-Helmeriä piristelemään. Valitettavasti jokusesta kivasta kohtauksesta huolimatta kokonaisuus jää vaisuksi lämmittelyksi ja tuskinpa satunnainen katsoja saa paljoakaan irti, vaan pitää sitten olla kohtalaisesti Stig-Helmerin vaiheista villiintynyt. Hupaisien vitsien vähyyskään ei suurimmalta miinukselta vaikuta, vaan se, että koko koitos tuntuu turhalta ja tympäisevältäkin paluulta, joka olisi voitu jättää tekemättä. Onhan täyttä ympyrää etsiskelevä tarina laimea loppulässähdys koheltelevaisen sympaattisen matkaajan saagalle, ja ainakin minusta kaverukset olisivat ansainneet hengeltään hilpeämmät ja muutenkin puhdikkaammat jäähyväiset.

The Stig-Helmer Story (2011) (IMDB)