Uran varrelle on mahtunut monta menestyssarjaa, jotka ovat keränneet huiman suosion ympäri maailmaa. Yhtenä esimerkkinä vaikkapa Planet Earth, joka kuuluu tuotannoltaan massiivisimpiin luontosarjoihin, joita on tähän mennessä päädytty toteuttamaan. Heh, Yhdysvaltojen puolella Attenborough tosin korvattiin tässä tapauksessa Sigourney Weaverilla, mutta kuitenkin... Laajempien ja tunnetumpien sarjojen välillä David on työskennellyt usein pienemmissäkin projekteissa. BBC on tehnyt mielestäni hyvää työtä julkaistessaan näitäkin levylle, vaikka toki vielä joitakin puuttuu.
Seitsemästä hieman alle tunnin dokumentista koostettu kahden levyn paketti Attenborough in Paradise and Other Personal Voyages summaa juuri tällaisia vähemmälle huomiolle jääneitä teoksia mukavasti. Tähän kokoelmaan valitut ovat vielä sellaisia, jotka ovat Attenboroughia enemmänkin aiheiltaan kiinnostaneet, kuten nimikin kertoo. Tässä kirjoituksessa en aio käydä koko pakettia läpi, vaan kirjoittelun kohteeksi poimitaan yksi tarina seitsemästä, joka sai ensiesityksensä 24.04.2000.
Piti illalla katsella jotakin aivan muuta, mutta mielessä kuitenkin pyörivät erikoiset patsaat, joista tuli edellisenä yönä nähtyä unta. Jossakin vaiheessa muistin, että minullahan on tällainenkin hyllyssä, joten niinpä sitten kohti Pääsiäissaarta. ...Vaikka eivät ne unissa pyörineet patsaat aivan samanlaisia lopulta olleetkaan.
Tämän matkan aloittelu oli ehtinyt ilmeisesti kyteä Attenboroughin mielessä jo kauemminkin. Hän oli 1990-luvun alussa ostanut New Yorkissa käydystä huutokaupasta erikoisen puuesineen, joka omaa ihmisen piirteitä, mutta sitten vähän toismaailmallisiakin yksityiskohtia. Ainakin väitetysti puupatsaan tarina on lähtenyt liikkeelle aikoinaan Pääsiäissaarelta. Onko sittenkään näin, ja jos on, niin miten se oli Yhdysvaltojen puolelle lopulta onnistunut seikkailemaan?
Kyseisen puuesineen matka ei täysin suoraviivainen ole ollut, mutta David on silti halukas jäljittämään sen, vaikka sitten pitäisi sukeltaa satojenkin vuosien taakse ja arkistojen kimppuun. Löytöretken lähtöpaikkana saa toimia British Museum Lontoossa. Matkan varrella vieraillaan myös Venäjällä, Australiassa ja Pääsiäissaarella.
Aivan alkuun kerrataan vähän Pääsiäissaaren historiaa. Noin 2,5 miljoonaa vuotta sitten Tyynellemerelle alkoi kohota kivimuodostelma, joka sitten lopulta sai nykyisen muotonsa. Varsin eristyksissä muusta maailmasta oleva pinta-alaltaan noin 163 neliökilometrin Chilelle nykyään kuuluva saari pysyi pitkään vailla ihmisasutusta. Pääsiäissaaren ensimmäisten ihmisasukkaiden alkuperästä liikkuu enemmänkin teorioita. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että todennäköisimmin asutus tuli Polynesian suunnalta. Tarkkaa ajankohtaa ei taida olla tiedossa, mutta yleinen näkemys tuntuu olevan, että ensimmäiset asukkaat rantautuivat noin tuhat vuotta ajanlaskun alun jälkeen noin 2400 kilometrin mittaisen purjehduksensa päätteeksi. Maailma on niistä päivistä kutistunut huomattavasti. Tuolloin kaukaisen saaren tavoittamiseen meni huomattavasti kauemmin, kun nykyään siellä sijaitsevalle lentokentälle pääsee ilmateitse muutamassa tunnissa.
Nykyään Pääisäissaari on jokseenkin karu ja puuton paikka. Aikoinaan tiheän ja vehreän puuston omannut saari on ihmisten puuhastelujen seurauksena altistunut ympärillä raivoavien merituulten voimille. Niinpä maaperästä on suuri osa kulkeutunut jonnekin vesien sekaan, eikä saari enää tarjoa samanlaisia edellytyksiä elämälle kuin parhaina päivinään. Tunnetuimman nimensä saari sai siitä, kun eurooppalaiset Jacob Roggeveenin retkikunnan toimesta ensimmäistä kertaa astuivat maihin sattumoisin pääsiäissunnuntaina, mutta se tunnetaan yleisesti myös nimellä Rapa Nui (suuri saari).
Tämä noin 49-minuuttinen dokumentti tarjoaakin samalla pikaisen kertauksen sivilisaation noususta ja rapautumisesta pienessä mittakaavassa. Pienen porukan rantautuessa saarella oli vielä runsaasti puustoa, joka tarjosi rakennusmateriaalia veneisiin sekä asumuksiin. Vähitellen ihmismäärän kasvaessa kantokyky joutui koetukselle. Lyhytnäköisesti puut hakattiin käyttöön, eikä ankaran tuulen armoilla olevaan maahan lopulta enää kasvanut uutta metsää. Asukasluku kasvoi edelleen, saavuttaen parhaimmillaan 15000 ihmisen määrän. Ruoka alkoi käydä vähiin, mitä seurasivat levottomuudet ja taistelut. Asukasluku lähti nopeaan laskuun, ja kun eurooppalaiset rantautuivat maihin 1722, niin väkimäärä oli vähentynyt jo 2000-3000 asukkaaseen. Samoin kulttuuri oli taantunut, ja aiemman loiston merkit hyvää vauhtia rapistumassa. Sama on toki tapahtunut maailmassa monesti ennenkin, ja saattaa olla tulevaisuudessa edessä aiempaa suuressa mittakaavassa. Pääsiäissaaren nykyinen asukasluku on runsaat 5000, mutta saari ei muuten ole juurikaan entisöitynyt aiempaan kukoistukseensa, vaikka ilmeisesti pahimmat ajat ovat ainakin toistaiseksi takana.
Tässä kehitys tiivistettynä, enkä viitsi käydä sitä tarkemmin läpi, koska dokumentissakin historiaa käsitellään lähinnä pääpiirteiltään. Esimerkiksi Wikipedia tarjoaa hyvän lähtöpaikan jatkolukemisten suhteen, jos aihe kiinnostaa:
Easter Island
Pääsiäissaari
Nämä sivilisaation vaiheet selviävät siinä sivussa, kun ollaan puuveistoksen alkuperää selvittelemässä. Pienemmän taideteoksen kautta päästään käsiksi myös niihin suurempiin, jotka ovat askarruttaneet monia mieliä ja päästäneet välillä mielikuvituksen liitelemään kauemmaskin, mitä tulee erilaisiin teorioihin niiden synnystä ja tekijöistä.
Kooltaan mahtavia moai-patsaita kaiverrettiin aikoinaan enemmänkin, ja nykyisten laskelmien mukaan niitä on lähes 900 kappaletta. Suurimmat niistä kohoavat kuuteen metriin ja painavat runsaat 20 tonnia. Tällaiset lukemat ovatkin saaneet monet epäilemään, ettei olisi millään ollut mahdollista saada näitä aikaan sillä välineistöllä, mikä saaren asukkailla oli kyseisellä aikavälillä käytössään.
Dokumentti toki tuo esille teoriat saarta muinoin asuttaneista supervoimat omanneista jättiläisistä sekä enemmän Dänikenin suuntaan kallellaan olevan levottoman vision ulkoavaruuden asukkaiden tekemästä taiteesta. No, nämä ammutaan oikeastaan alas ennen kuin pääsevät kunnolla lentoonkaan. Tässä vaiheessa hypätään 1940-luvulle, ja kuviin astuu Thor Heyerdahl, joka halusi osoittaa oman teoriansa Polynesian asuttamisesta Etelä-Amerikan suunnalta mahdolliseksi purjehtimalla pienen porukan kanssa lautalla sinne. Kyseisestä lauttamatkasta on olemassa vuonna 1950 valmistunut dokumentti Kon-Tiki sekä vuonna 2012 valmistunut elokuvaversio Kon-Tiki. Kumpaakaan en ole valitettavasti vielä katsellut, mutta yritän saada nuokin jossakin vaiheessa vilkuiltavaksi.
Tämän tunnetumman merellisen seikkailunsa jälkeen Thor teki tutkimusmatkan Pääsiäissaarelle vuosina 1955-56. Siitäkin voi lukea aiemmasta linkistä. Dokumentissa käsitellään pikaisesti se, että Thor työryhmänsä kanssa osoitti, että saarella olevaa suhteellisen pehmeää kivimateriaalia pystytään työstämään alkeellisemmillakin välineillä, ja että raskaiden patsaiden siirtelykin onnistuu, kunhan väkeä vain on tarpeeksi. Niinpä Thor oli osaltaan riisumassa mystisyyden viittaa jättimäisten veistosten harteilta. Myös se on vähän kahlinnut mielikuvituksen tuotoksia, kun saaren asukkaat ovat kertoneet, etteivät patsaat esitä mitään jumalia, eikä niitä palvota, vaan ovat lähinnä muistomonumentteja menneiden aikojen arvostetuille päälliköille.
Jumalat ja uskomuksetkin kuitenkin paikallisessa taiteessa esiintyvät, mikä tulee ilmi Attenboroughin jäljittäessä oman esineensä alkuperää. Matkan lähtökohtana toimiva British Museum ei omaa vastaavaa esinettä, vaikka samalta saarelta on senkin kokoelmaan päätynyt veistoksia. Niinpä Davidin pitää lähteä Venäjälle, josta löytyykin lähes samankaltainen. Samalla tämä havainto vähän latistaa seikkailumieltä, sillä vaikuttaisi vähän siltä, ettei esine voi olla vanhempi kuin 1800-luvulta.
Matka jatkuu kuitenkin kohti Australiaa. Sydneyn kirjastosta löytyy James Cookin retkien aikana tehtyjä asiakirjoja. Piirrokset herättelevät intoa uudelleen, sillä vaikuttaa siltä, että ensimmäiset tallennetut havainnot Davidin esineestä menevät 1700-luvun puolelle. Lisää kuvailuja löytyy Cookin mukana matkanneen Georg Forsterin kirjasta Voyage round the World. Kuvio vaikuttaa yksinkertaistettuna siltä, että Cook toi eri saarilta laivojensa mukana paljon vaihtotavaraa, joista osa jäi Tahitille. 1800-luvulla Tahitilla vierailleet venäläisten alukset taas veivät esineitä vaihdossa mukanaan. Attenboroughin oma patsas taas on saattanut päätyä valaanpyyntialuksen kyydissä Yhdysvaltoihin.
Dokumentissa käsitellään muutenkin näitä eurooppalaisten ja saarelaisten välisiä vaihtokauppoja. Mainitaan esimerkiksi, että venäläisten saapuessa paikalle, alueella oli omaksuttu kristinusko melko laajassa mittakaavassa, ja lähes kaikki eurooppalaiset esineet otettiin innolla vastaan. Toiseen suuntaan liikkui sitten taas taide-esineitä ja vaikkapa ruokaakin, kuten esimerkiksi bataatteja, joiden merellisistä matkoista voi lukea tuolta:
How The Sweet Potato Crossed The Pacific Way Before The Europeans Did
Nyt kuitenkin alkaa näyttää siltä, että paatti on karkaamassa pahemminkin tuulten vietäväksi, joten töksähtävä paluu asiaan. Patsaiden ja muiden esineiden alkuperää ja tarkoitusta arvellessa huomio kiinnittyy myös siihen uskonnolliseen puoleen. Dokumentti esittää, että meren keskellä eristyksissä elänyt kansa alkoi palvoa vapaana liiteleviä lintuja. Yksittäisenä esimerkkinä mainitaan fregattilintu. Osa puuesineistä kuvaakin esimerkiksi ihmistä lintunaamio kasvoillaan. Läheisillä rantakallioilla pesivistä merilinnuista paikalliset asukkaat saivat myös ruokaa munien muodossa.
Saaren korkealla ja jyrkällä rantakalliolla sijaitsee muusta asutuksesta eristetty noin 50 kivitalon muodostelma, joka aikoinaan toimi eräänlaisena hengellisenä keskuksena. Raadollisempien aikojen koittaessa keskenään sotivat klaanit alkoivat tuhota patsaita ja samalla tämä lintumieskulttikin lähti painumaan kohti unohdusta. Kapteeni Cookin saapuessa paikalle, sivilisaatio olikin jo hyvän matkaa auringonlaskussaan. Siitä olot sitten vielä kurjistuivat eurooppalaisten tuodessa mukanaan tauteja, joihin paikallisille ei ollut kehittynyt vastustuskykyä. Näistä sotaisemmista ja kurjemmista ajoista on tehty myös fiktiivinen elokuva Rapa Nui, joka sekin on valitettavasti näkemättä.
Mikä sitten muodostuu loppupäätelmäksi koko tutkimusmatkan aloittaneen Davidin oman veistoksen kohdalla? Kun puuanalyysien perusteella väärennöksen mahdollisuus on arvioitu vähäiseksi, niin päädytään siihen, että kyseinen patsas luultavasti esittää saaren uskomuksissa esiintynyttä suurta luojahenkeä, Makemakea.
Ehkä tällainen pienimuotoinen tutkimusmatka puuveistoksen kautta kohti menneitä vuosisatoja ja niiden taruja ei näyttävyydessä vedä vertaa toiminnallisille ja tiivistahtisille seikkailuelokuville, mutta minua ainakin The Lost Gods of Easter Island kiehtoo ja viehättää. Mitään BBC:n loistokkainta tarjontaa tämä dokumentti ei edusta, eikä sillä tällaisena pienenä välityönä ole paljoa mahdollisuuksiakaan kilpailla saman yhtiön mammuttien kanssa, mitä tuotantoarvoihin tulee.
Ei ole kovinkaan haastava tehtävä saada Attenboroughin innosta tartuntaa ja lähteä vajaan tunnin seikkailulle. Tätä on helpotettu vielä dokumentin kuvituksella, joka tarjoilee kauniiden, mutta karujen maisemien lisäksi vielä mielenkiintoisia maalauksia sekä esineitä katseltavaksi. Mistään pölyisen kuivakasta jutusta ei todellakaan ole kyse, vaikka ei sitten aivan Indiana Jonesin hengessä heiluttaisikaan.
The Lost Gods of Easter Island (2000) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti