Jumittelin jälleen kerran vähintään kahden vaiheilla, kun elokuva-arvontoja suorittelin. Toisaalta tahtoi vilkaista jonkin Charles Bronsonin toiminta- tai lännenelokuvan. Samaan aikaan kuitenkin mielihaluja oli rikosmysteerien suuntaan. Tästäpä kätevästi kolmen kompromissi elokuvan Breakheart Pass avulla. Salaperäisiä rötöksiä selvitellään Bronsonin ja muiden toimesta, lännenelokuvaksi kelvannee ja toimintaakin on ainakin pikkuisen mukana.
Tätä talvista jännitysnäytelmää ei voi väittää miksikään vieraaksi tapaukseksi, sillä sen olen muistaakseni ainakin pariin otteeseen ehtinyt aiemminkin vahtailemaan. Edellisestä kerrasta on kuitenkin ehtinyt vierähtää kolmisen vuotta, joten mistään pikauusinnasta ei auta mennä tarinoimaan.
Elokuvahan perustuu Alistair MacLeanin kirjaan, jonka pohjalta hän on itse elokuvasovituksen kirjoittanut. Näitä MacLeanin teksteihin perustuvia elokuvia on tullut vuosien mittaan katseltua runsas kourallinen ainakin. Usein saa seurattavakseen vähintään ihan pätevää jännitysviihdettä. Pari on noussut ylitse muiden, joten ne voisi tässä mainitakin, eli Clint Eastwoodin ja kumppaneiden Where Eagles Dare ja The Guns of Navarone, jossa taas Gregory Peck joukkoineen yrmyilee. Kumpikin sijoittuu toisen maailmansodan pyörteisiin ja vaikka molemmille kestoa kertyy vähintään reippaasti, niin hyvin ne on jaksanut useampaankin kertaan katsella. Mutta jospa näistä joskus toisella kerralla paremmin...
Nyt käsillä oleva nelisen vuosikymmentä sitten ilmestynyt elokuva on ahdettu hieman tiiviimpään pakettiin, sillä hipsitään vain pikkuisen yli 90 minuutin. Hypätäänpä siis viimein puksuttelevan junan kyytiin, joka onkin aivan kohta saapumassa Myrtlen asemalle.
Siellä selviää, että kyseessä on pääosin armeijan kuljetus, lastina aseita ja sotilaita. Joukkoon on päässyt muutamia siviileitäkin, mutta heillä onkin jokin tehtävä hoidettavanaan määränpäänä toimivassa linnakkeessa. Johtohahmojen joukossa kuvernööri Fairchild (Richard Crenna) ja majuri Claremont (Ed Lauter).
Samaisen kyläsen saluunaan astelee Deakin (Charles Bronson), jota korttipöydän setelit kiinnostavat enemmänkin. Deakinin voittoputki ja onni on sen verran epäilyttävää, että sanomistahan siitä tulee. Pelikaverit eivät ole selkään taputtelemassa, kun toinen niin hyvin pärjää ja dollareita parempiin taskuihin korjailee. Sheriffin puuttuessa asiaan, alkaa Deakinin taustalta löytyä muutakin hämärää kuin vain pari ylimääräistä ässää hihoista. Kaikkia tihutöitä ei noin vain saakaan pois selitettyä.
Ulkopuolisia ei tosiaan junaan haluta, mutta Deakin on puuhastellut sen verran ahkerasti, että selvittämättömiä juttuja on armeijankin kanssa. Kyytiin vain. Ennen matkan jatkumista alkaa jo tapahtua epäilyttäviä asioita. Pari sotilasta on teillä tietämättömillä, mutta voi toki olla, että ovat karanneet kohti parempaa elämää.
Varuskunnassa tilanne ei ole kovin ruusuinen, siksipä sinne on valikoitua porukkaa matkaamassa. Ilmeisesti kurkkumätäepidemia riehuu valloillaan. Täydennysmiehiä kaivataan, samoin lääketieteellistä osaamista ja välineitä. Perillä odottelevat kauheudet eivät ole ainoita pulmia tässä tarinassa, vaan kun juna on saavuttamassa lumisemmat maisemat, alkaa tapahtua enemmänkin asioita outoja.
Porukkaa tuntuu putoilevan junan kyydistä paljon tavallista holtittomammin. Alkuun mietitään, että ehkä kyseessä on vain poikkeuksellisen suuri onnettomuuksien ja surkeiden sattumusten määrä. Vähitellen on vain pakko myöntää, että joku puuhailee kaikenlaisia tihutöitä omien tarkoitusperiensä takia ja kaverit poistuvat keskuudesta vähemmän luonnollisten syiden seurauksena. Kuka sitten onkaan lopulta se, joka haluaa matkantekoa merkittävästi haitata ja on samalla valmis tappamaan useammankin tieltään? Monesta rikoksesta epäilty Deakin, sotilaiden joukkoon soluttautunut petturi vaiko täysin ulkopuolinen kyytiin livahtanut kaveri...?
Jos joku huudahtaa, että Murder on the Orient Express, niin on kyllä tavallaan jäljillä. Ei oikein voi olla uskomatta, etteikö kyseinen vuotta aiemmin ilmestynyt ja kohtalaisen arvostettu junaan sijoitettu murhamysteeri olisi jotakin kipinää antanut tälle filmatisoinnille. Jos näitä kahta jännityselokuvina lähdettäisiin vertailemaan, niin varmaankin Poirotin puoleen kallistuisin.
Poirot ei kuitenkaan ole samoissa määrin suoran toiminnan mies kuin tämän pikkuisen uudemman elokuvan kaverukset. Tunnelmien vähitellen kiristyessä aletaan käydä toisten kurkkuihin kiinni ilman suurempia estoja. Mitään toiminnan juhlaa ei kannata silti odotella. Bronson ei pääse lihastelemaan samoissa määrin kuin vaikkapa vähän aikaa sitten katsellussa elokuvassa Chato's Land. No, paukuttelua, räjähdyksiä ja laajamittaisempaa vääntöä joka tapauksessa löytyy, tietenkin lisääntyvissä määrin lopun lähestyessä.
Varmaan mittavin ja samalla muistettavin näistä kamppailuista on lumisen junan katolla käytävä kaksinkamppailu, jossa ei paljoakaan ole varaa virheille tai muille lipsahduksille, kun juna samaan aikaan liikkuu siltojenkin poikki. Vaihtuvien taustojen vauhti ei silloin tällöin aivan päätä pääse huimaamaan, mutta väittäisin tätä vääntöä silti elokuvan näyttävimmäksi jaksoksi.
Aiemmin tulikin jo mainittua muutama tuttu nimi Bronsonin lisäksi, mutta täydennetäänpä joukkoa hivenen verran. Näyttelijäosastolta löytyy Bronsonin puoliso Jill Ireland, Charles Durning ja Ben Johnson. Musiikista vastailee Jerry Goldsmith ja kuvauksen hoitaa Lucien Ballard. Kyllähän näiltä saa jo jotakin odotellakin. Ohjaajana toimiva Tom Gries on minulle vieraampi tyyppi. Ensimmäisenä mieleen tulee samana vuonna valmistunut Bronsonin kanssa tekaistu vankilapakohommeli Breakout, jota väittäisin tätä selkeästi kehnommaksi.
Eräänlainen lännenelokuvien vivahteilla höystetty "crime time"-tuokioinen on siis kyseessä. Ainakin omat silmät ovat sitä mieltä, että ihan viihdyttävä sellainen. Eteenpäin puksuttavan junan myötä saadaan myös kivasti vaihtuvia maisemia jylhine kallioineen ja lumisine metsineen. Ainakin minulle rikostelu uppoaa tässä muodossa hieman paremmin kuin vaikkapa puhepainotteisena huoneluuhauksena. Kun vielä pienemmistä ja suuremmista osista löytyy näyttelijöitä, joita mielellään vilkuilee, niin kyllähän tällainen kelpaa. Siinä määrin hyvin vieläpä, että voidaan useampaankin kertaan selvitellä, että kuka siellä yön pimeydessä hämäräpuuhasteli mitäkin.
Breakheart Pass (1975) (IMDB)
torstai 4. syyskuuta 2014
maanantai 1. syyskuuta 2014
The Fox and the Hound 2 (Topi ja Tessu 2)
Elokuisia höpötyksiä laitettiin pakettiin koirasöpöilyn parissa, joten aloitellaanpa syyskuuta samansuuntaisissa merkeissä. Näin saan myös hivutettua Disney-projektiani jälleen pikkuruisen askeleen verran eteenpäin.
Jos seikkaillaan ajassa runsas vuosi taaksepäin, niin silloinhan tuli uusittua ja vähän kommentoituakin 1980-luvun alkupuolella ilmestynyttä alkuperäistä elokuvaa, joka Disney-klassikoiden sarjaan mahtuu. Silloinhan sai todeta, että hyvinhän kyseinen koiran ja ketun ei-niin-mutkattomasta ystävyydestä kertova tarina edelleen innostaa...ja silmiä kostuttaa.
Alkuperäinen piirroselokuva kuuluukin toki Disney-suosikkeihin, mutta jatko-osan suhteen tiettyjä varauksia ja epäilyksiä löytyi. Onkohan kyseessä hengetön ja turha lämmittely, jota on lähdetty jalossa "taalat taskuun"-hengessä puuhastelemaan? Parastahan voi aina toivoa, mutta mutta...
Tapahtumat eivät jatku ensimmäisen elokuvan lopusta, vaan Topi ja Tessu ovat jälleen nuorentuneet. Ensitapaamisetkin tosin ovat jo taakse jäänyttä elämää, joten jonnekin sinne ensimmäisen elokuvan alun ja lopun väliin nämä toisen osan kohellukset yritetään ujuttaa.
Kaislikossa ei suhise, mutta heinikossa kyllä nuuskutetaan, kunhan liikkeelle päästään. Pitkää aikaa ei tarvitse ihmetellä ja odotella, kun nurmella onkin käynnissä vauhdikas sirkkajahti. Mistään kovin vakavamielisestä koitoksesta ei liene kyse, vaan kaikki osapuolet vaikuttavat olevan leikkisällä hengellä osaansa toteuttamassa.
Jahtihipat lähenevät loppuaan ja välillä pitäisi jotakin muutakin lähteä harrastelemaan. Korkea aita tulee toisen tielle, ja niinpä ajokoirapötkylä jää onnettomana sinne päälle sätkimään. No, onneksi Topi kaverina tarvittaessa vähän auttelee. Läheiseltä tieltä kuuluu kiinnostavia ääniä, joten jalat viuhumaan ja tilannetta tutkailemaan.
Kaverukset eksyvät selvityksissään liiankin lähelle, eikä onnellisten päivien päättyminen autokaravaanin alle jää kovinkaan kauas. Näyttää siltä, että läheiseen kylään on matkaamassa markkinasaattue. Sellaisille ei nyt ole aikaa, sillä Tessun pitää palata vähitellen koulutukseen. Aatu ja Pösö yrittävätkin parhaansa mukaan koulia nuoresta Tessusta etevää ajokoiraa, mutta alkaa vaikuttaa siltä, että Tessu on vielä hieman liian pieni sellaiseen toimintaan.
Kelpaamattomuutensa johdosta Tessu vajoaa alakuloisiin tunnelmiin. Onkohan hän sittenkin ihan hyödytön hauva, jonka kuono tulee aina johtamaan aivan vääriin suuntiin...? Topi yrittää rohkaista kertoen, että pakkohan Tessunkin on olla jossakin asiassa hyvä. Nyt pitää vai keksiä, että mikäköhän se olisi. Ainahan voi ottaa hetken mietintätauon ja lähteä etsimään piristystä markkinoilta.
Aatun poistuttua Pösön kanssa kohti koirakilpailuja, tuleekin pienemmälle kaksikolle hyvä tilaisuus livistää omille teilleen. Markkinatunnelma pyyhkiikin murheita pois. Etenkin eräästä teltasta näyttäisi löytyvän jotakin Tessua enemmänkin kiinnostavaa. Siellä koirakuoro on illan esiintymisiä edeltävien lauluharjoitusten parissa.
Varsinaisen esityksen käynnistyessä kaksikko onkin innokkaana muun yleisön joukossa. Tilapäisesti vajaasta miehityksestä kärsivän laulujoukon johtaja Cash (Patrick Swayze) kaappaa Tessun lavalle laulelemaan. Tämä pääseekin loistamaan. Menestyksekkään esiintymisen jälkitunnelmissa Tessusta tehdään eräänlainen välikappale yhtyeen kahden johtohahmon Cashin ja Dixien (Reba McEntire) henkilökohtaisten kiistojen ja kaunojen selvittelyyn. Kun pikku-Tessun pää puhutaan pyörälle ja saadaan unelmoimaan maailmantähteydestä, niin siinähän pääsee Topi-kaveri melkein kokonaan unohtumaan...
Jaa'a, mistäköhän suunnalta olisi parasta heittäytyä valitusten maailmaan? Ensimmäinen osa on aikajatkumoltaan sen verran löyhä tapaus, että kyllähän tällaiset seikkailut sinänsä saa sinne aukkopaikkoihin sopimaan. Sanoisinkin, että parempi näin kuin lähteä jatkamaan siitä, mihin ensimmäisessä jäätiin. Suurimmat ongelmat ovatkin lähinnä muualla.
Kyllähän se alkuperäinen piirrettykin on lapsillekin tarkoitettu katseltavaksi, mutta noin 25 vuotta aiemmin tekijät eivät ilmeisesti nähneet yleisölle sopimattomana heittää mukaan tummempia ja haikeampiakin hetkiä runsaastikin. Tästä vastaavia saa lähteä melko tarkkasilmäisesti tiirailemaan, ja väitän, että niiden suhteen saalis jää kovin olemattomaksi. Kyllähän välillä on yritystä sellaiseen suuntaan, mutta ei niihin murheellisempiin hetkiin pitkiksi pätkiksi tartuta. Melkoisen varmaa onkin, ettei samalla tavalla koetella kenenkään kyynelkanavia. Lisäksi ensimmäisen mahdollisesti pelottavat ja ahdistavat elementit on pitkälti karsittu pois.
Hengeltään nämä kaksi elokuvaa ovatkin aivan eri maailmoista, mikä on harmi luultavasti muidenkin kuin vain minun mielestäni. Tavallaan paljon on tuttua, mutta sitä on vain lähdetty viemään kevyempiin suuntiin. Ainakin omiin silmiin ja korviin naapurin Aatu ja Pösö vaikuttavat siltä, että heitä on muutettu useampikin pykälä kiltimpään suuntaan, mitä onkin vaikeampi väleihin sovitella, jos pitää edeltäjän mielessään.
Hilma-tädin naapurissa toki edelleen äksyilyä harjoitetaan, mutta eipä läheskään yhtä uhkaavissa merkeissä. Ennemmin seikkaillaan sekoilevan kohelluksen pariin, josta vaikkapa esimerkkinä alkupuolen kommellukset Hilman pihalla. Siinä Aatu lehmäratsullaan laukkaa ilman huolta huomisesta mehiläispesän pöristessä pään ympärillä suloisia säveliään. Kovin herkästi tuntuu käsistä karkaavan holtittoman tyhmäilyn puolelle. Kunhan vain porukka ja aikomukset ovat kohdillaan ja kohtalo vielä oikukkaat korttinsa mukaan viskoo.
Sitä ei voikaan kieltää, etteikö olisi saatu alkuperäistä enemmän vipinää ja vilskettä, mutta ainakaan tämä katsoja ei sellaisen perään ensisijaisesti toiveitaan lähetellyt. Vauhtia ja hupailuja kyllä on siinä määrin, ettei pitkiä aikoja tarvitse ilman olla. Välillä saadaan suuremmankin luokan hävitystä, kun esimerkiksi huvipuistokaaos yltyy huippuunsa ja laittaa repivän lopun koelaulutilaisuudelle. Kuka sellaisista enemmän viehättyy, niin saattaa olla hyvinkin tyytyväinen...
Selvästi kepeämpään vaihdettu tunnelma ei jää ainoaksi aiheeksi vinkumisille. Tarinan puolesta on ollut kohtalaisen helppoa tehdä jatko-osasta samalla musikaalisempi tapaus. Ajatus ei lähtökohtaisesti mikään tuhon tuomion saava ole, mutta kun niistä kappaleista vain pari tai kolme onnistuu enemmän ilahduttamaan, niin vähempikin olisi kieltämättä riittänyt.
Omia silmiä ja korvia miellyttää eniten laulelu Good Doggie, No Bone!, jonka Reba McEntire pääasiassa hoitaa. Siinähän alkaa olla jo ihan kivasti yritystä. Pikkuisen juonitteleva ja ärhentelevä Dixie taitaapi muutenkin singahtaa suosikkihahmojen joukkoon tämän elokuvan puitteissa. McEntirella nyt on muutenkin taustaa muusikkona, joten se ei yllätä, että hän omat lauluosuutensa hoitaa. No, kyllähän vähemmän kokemusta omaava nyt jo edesmennyt Swayzekin lauluihin osallistuu. Näitä laulavien koirien hahmoja on tietysti nimetty musiikkityyliin sopivien kuuluisuuksien mukaan.
Jos näitä puutteita alkaa tarkemmin miettimään, niin alkupuolella pyöritelty ajatus helposta rahastuksesta tekee nopeasti paluun. Siihen kuvioon sopisi sekin, että ohjaajaksi päätyi Jim Kammerud, jonka aiemmat ohjaukset rajoittuivat elokuviin The Little Mermaid II: Return to the Sea ja 101 Dalmatians II: Patch's London. Nyt näistä on nähtynä kaksi, eikä juurikaan keskinkertaisesta korkeammalle ponnisteta. Eipä siis erityisesti aiheuta ihmettelyä, että tämä kakkososien ihme on viettänyt pitkälti hiljaiseloa viime vuosina.
Kehuja ei oikein kerää levyn tarjoamat lisukkeetkaan. Sieltä löytyy yksi musiikkivideo, jälleen helponoloinen peli pienemmille, elokuvan musiikkiin keskittyvä kymmenminuuttinen dokumentti, kasa trailereita ja vanhempi lyhytelokuva, jossa Hessu seikkailee tutulta vaikuttavan heinäsirkan kanssa. Tämä kaverusten kalareissu onkin parasta tarjontaa, mitä bonuksiin tulee. Hemmo pääsee jälleen hortoilemaan...tai ainakin Hessu höpsöilemään.
Siispä siis...mihin tässä lopulta päädyttiin? Alkuperäisestä erittäin paljonkin pitävänä suhtaudun jokseenkin nyrpeästi tähän lisäykseen. Jos taas ei sen ensimmäisen synkemmistä sävyistä ja surumielisyydestä niinkään perusta, niin ehkäpä tämä menoa ja melskettä ruudulle vyöryttävä kevyempi jatko on hassutteluineen kelvollista katseltavaa. The Fox and the Hound 2 ei ole omasta mielestäkään täyssurkeus, mutta jos kehumaan haluaisi lähteä, niin hetken ja toisen saisi nuppia raapia. En oikein näe suurempaa syytä innostua, kun klassikolle on saatu väännettyä puolivillainen hupailu tarinaa täydentämään. Yksittäisiä toimivia tuokioita kyllä löytyy, mutta se ei aivan riitä. Menköön vaikka sarjaan jokseenkin keskinkertaiset kertakatseltavat turhakkeet.
The Fox and the Hound 2 (2006) (IMDB)
Jos seikkaillaan ajassa runsas vuosi taaksepäin, niin silloinhan tuli uusittua ja vähän kommentoituakin 1980-luvun alkupuolella ilmestynyttä alkuperäistä elokuvaa, joka Disney-klassikoiden sarjaan mahtuu. Silloinhan sai todeta, että hyvinhän kyseinen koiran ja ketun ei-niin-mutkattomasta ystävyydestä kertova tarina edelleen innostaa...ja silmiä kostuttaa.
Alkuperäinen piirroselokuva kuuluukin toki Disney-suosikkeihin, mutta jatko-osan suhteen tiettyjä varauksia ja epäilyksiä löytyi. Onkohan kyseessä hengetön ja turha lämmittely, jota on lähdetty jalossa "taalat taskuun"-hengessä puuhastelemaan? Parastahan voi aina toivoa, mutta mutta...
Tapahtumat eivät jatku ensimmäisen elokuvan lopusta, vaan Topi ja Tessu ovat jälleen nuorentuneet. Ensitapaamisetkin tosin ovat jo taakse jäänyttä elämää, joten jonnekin sinne ensimmäisen elokuvan alun ja lopun väliin nämä toisen osan kohellukset yritetään ujuttaa.
Kaislikossa ei suhise, mutta heinikossa kyllä nuuskutetaan, kunhan liikkeelle päästään. Pitkää aikaa ei tarvitse ihmetellä ja odotella, kun nurmella onkin käynnissä vauhdikas sirkkajahti. Mistään kovin vakavamielisestä koitoksesta ei liene kyse, vaan kaikki osapuolet vaikuttavat olevan leikkisällä hengellä osaansa toteuttamassa.
Jahtihipat lähenevät loppuaan ja välillä pitäisi jotakin muutakin lähteä harrastelemaan. Korkea aita tulee toisen tielle, ja niinpä ajokoirapötkylä jää onnettomana sinne päälle sätkimään. No, onneksi Topi kaverina tarvittaessa vähän auttelee. Läheiseltä tieltä kuuluu kiinnostavia ääniä, joten jalat viuhumaan ja tilannetta tutkailemaan.
Kaverukset eksyvät selvityksissään liiankin lähelle, eikä onnellisten päivien päättyminen autokaravaanin alle jää kovinkaan kauas. Näyttää siltä, että läheiseen kylään on matkaamassa markkinasaattue. Sellaisille ei nyt ole aikaa, sillä Tessun pitää palata vähitellen koulutukseen. Aatu ja Pösö yrittävätkin parhaansa mukaan koulia nuoresta Tessusta etevää ajokoiraa, mutta alkaa vaikuttaa siltä, että Tessu on vielä hieman liian pieni sellaiseen toimintaan.
Kelpaamattomuutensa johdosta Tessu vajoaa alakuloisiin tunnelmiin. Onkohan hän sittenkin ihan hyödytön hauva, jonka kuono tulee aina johtamaan aivan vääriin suuntiin...? Topi yrittää rohkaista kertoen, että pakkohan Tessunkin on olla jossakin asiassa hyvä. Nyt pitää vai keksiä, että mikäköhän se olisi. Ainahan voi ottaa hetken mietintätauon ja lähteä etsimään piristystä markkinoilta.
Aatun poistuttua Pösön kanssa kohti koirakilpailuja, tuleekin pienemmälle kaksikolle hyvä tilaisuus livistää omille teilleen. Markkinatunnelma pyyhkiikin murheita pois. Etenkin eräästä teltasta näyttäisi löytyvän jotakin Tessua enemmänkin kiinnostavaa. Siellä koirakuoro on illan esiintymisiä edeltävien lauluharjoitusten parissa.
Varsinaisen esityksen käynnistyessä kaksikko onkin innokkaana muun yleisön joukossa. Tilapäisesti vajaasta miehityksestä kärsivän laulujoukon johtaja Cash (Patrick Swayze) kaappaa Tessun lavalle laulelemaan. Tämä pääseekin loistamaan. Menestyksekkään esiintymisen jälkitunnelmissa Tessusta tehdään eräänlainen välikappale yhtyeen kahden johtohahmon Cashin ja Dixien (Reba McEntire) henkilökohtaisten kiistojen ja kaunojen selvittelyyn. Kun pikku-Tessun pää puhutaan pyörälle ja saadaan unelmoimaan maailmantähteydestä, niin siinähän pääsee Topi-kaveri melkein kokonaan unohtumaan...
Jaa'a, mistäköhän suunnalta olisi parasta heittäytyä valitusten maailmaan? Ensimmäinen osa on aikajatkumoltaan sen verran löyhä tapaus, että kyllähän tällaiset seikkailut sinänsä saa sinne aukkopaikkoihin sopimaan. Sanoisinkin, että parempi näin kuin lähteä jatkamaan siitä, mihin ensimmäisessä jäätiin. Suurimmat ongelmat ovatkin lähinnä muualla.
Kyllähän se alkuperäinen piirrettykin on lapsillekin tarkoitettu katseltavaksi, mutta noin 25 vuotta aiemmin tekijät eivät ilmeisesti nähneet yleisölle sopimattomana heittää mukaan tummempia ja haikeampiakin hetkiä runsaastikin. Tästä vastaavia saa lähteä melko tarkkasilmäisesti tiirailemaan, ja väitän, että niiden suhteen saalis jää kovin olemattomaksi. Kyllähän välillä on yritystä sellaiseen suuntaan, mutta ei niihin murheellisempiin hetkiin pitkiksi pätkiksi tartuta. Melkoisen varmaa onkin, ettei samalla tavalla koetella kenenkään kyynelkanavia. Lisäksi ensimmäisen mahdollisesti pelottavat ja ahdistavat elementit on pitkälti karsittu pois.
Hengeltään nämä kaksi elokuvaa ovatkin aivan eri maailmoista, mikä on harmi luultavasti muidenkin kuin vain minun mielestäni. Tavallaan paljon on tuttua, mutta sitä on vain lähdetty viemään kevyempiin suuntiin. Ainakin omiin silmiin ja korviin naapurin Aatu ja Pösö vaikuttavat siltä, että heitä on muutettu useampikin pykälä kiltimpään suuntaan, mitä onkin vaikeampi väleihin sovitella, jos pitää edeltäjän mielessään.
Hilma-tädin naapurissa toki edelleen äksyilyä harjoitetaan, mutta eipä läheskään yhtä uhkaavissa merkeissä. Ennemmin seikkaillaan sekoilevan kohelluksen pariin, josta vaikkapa esimerkkinä alkupuolen kommellukset Hilman pihalla. Siinä Aatu lehmäratsullaan laukkaa ilman huolta huomisesta mehiläispesän pöristessä pään ympärillä suloisia säveliään. Kovin herkästi tuntuu käsistä karkaavan holtittoman tyhmäilyn puolelle. Kunhan vain porukka ja aikomukset ovat kohdillaan ja kohtalo vielä oikukkaat korttinsa mukaan viskoo.
Sitä ei voikaan kieltää, etteikö olisi saatu alkuperäistä enemmän vipinää ja vilskettä, mutta ainakaan tämä katsoja ei sellaisen perään ensisijaisesti toiveitaan lähetellyt. Vauhtia ja hupailuja kyllä on siinä määrin, ettei pitkiä aikoja tarvitse ilman olla. Välillä saadaan suuremmankin luokan hävitystä, kun esimerkiksi huvipuistokaaos yltyy huippuunsa ja laittaa repivän lopun koelaulutilaisuudelle. Kuka sellaisista enemmän viehättyy, niin saattaa olla hyvinkin tyytyväinen...
Selvästi kepeämpään vaihdettu tunnelma ei jää ainoaksi aiheeksi vinkumisille. Tarinan puolesta on ollut kohtalaisen helppoa tehdä jatko-osasta samalla musikaalisempi tapaus. Ajatus ei lähtökohtaisesti mikään tuhon tuomion saava ole, mutta kun niistä kappaleista vain pari tai kolme onnistuu enemmän ilahduttamaan, niin vähempikin olisi kieltämättä riittänyt.
Omia silmiä ja korvia miellyttää eniten laulelu Good Doggie, No Bone!, jonka Reba McEntire pääasiassa hoitaa. Siinähän alkaa olla jo ihan kivasti yritystä. Pikkuisen juonitteleva ja ärhentelevä Dixie taitaapi muutenkin singahtaa suosikkihahmojen joukkoon tämän elokuvan puitteissa. McEntirella nyt on muutenkin taustaa muusikkona, joten se ei yllätä, että hän omat lauluosuutensa hoitaa. No, kyllähän vähemmän kokemusta omaava nyt jo edesmennyt Swayzekin lauluihin osallistuu. Näitä laulavien koirien hahmoja on tietysti nimetty musiikkityyliin sopivien kuuluisuuksien mukaan.
Jos näitä puutteita alkaa tarkemmin miettimään, niin alkupuolella pyöritelty ajatus helposta rahastuksesta tekee nopeasti paluun. Siihen kuvioon sopisi sekin, että ohjaajaksi päätyi Jim Kammerud, jonka aiemmat ohjaukset rajoittuivat elokuviin The Little Mermaid II: Return to the Sea ja 101 Dalmatians II: Patch's London. Nyt näistä on nähtynä kaksi, eikä juurikaan keskinkertaisesta korkeammalle ponnisteta. Eipä siis erityisesti aiheuta ihmettelyä, että tämä kakkososien ihme on viettänyt pitkälti hiljaiseloa viime vuosina.
Kehuja ei oikein kerää levyn tarjoamat lisukkeetkaan. Sieltä löytyy yksi musiikkivideo, jälleen helponoloinen peli pienemmille, elokuvan musiikkiin keskittyvä kymmenminuuttinen dokumentti, kasa trailereita ja vanhempi lyhytelokuva, jossa Hessu seikkailee tutulta vaikuttavan heinäsirkan kanssa. Tämä kaverusten kalareissu onkin parasta tarjontaa, mitä bonuksiin tulee. Hemmo pääsee jälleen hortoilemaan...tai ainakin Hessu höpsöilemään.
Siispä siis...mihin tässä lopulta päädyttiin? Alkuperäisestä erittäin paljonkin pitävänä suhtaudun jokseenkin nyrpeästi tähän lisäykseen. Jos taas ei sen ensimmäisen synkemmistä sävyistä ja surumielisyydestä niinkään perusta, niin ehkäpä tämä menoa ja melskettä ruudulle vyöryttävä kevyempi jatko on hassutteluineen kelvollista katseltavaa. The Fox and the Hound 2 ei ole omasta mielestäkään täyssurkeus, mutta jos kehumaan haluaisi lähteä, niin hetken ja toisen saisi nuppia raapia. En oikein näe suurempaa syytä innostua, kun klassikolle on saatu väännettyä puolivillainen hupailu tarinaa täydentämään. Yksittäisiä toimivia tuokioita kyllä löytyy, mutta se ei aivan riitä. Menköön vaikka sarjaan jokseenkin keskinkertaiset kertakatseltavat turhakkeet.
The Fox and the Hound 2 (2006) (IMDB)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)




















































