Tätä talvista jännitysnäytelmää ei voi väittää miksikään vieraaksi tapaukseksi, sillä sen olen muistaakseni ainakin pariin otteeseen ehtinyt aiemminkin vahtailemaan. Edellisestä kerrasta on kuitenkin ehtinyt vierähtää kolmisen vuotta, joten mistään pikauusinnasta ei auta mennä tarinoimaan.
Elokuvahan perustuu Alistair MacLeanin kirjaan, jonka pohjalta hän on itse elokuvasovituksen kirjoittanut. Näitä MacLeanin teksteihin perustuvia elokuvia on tullut vuosien mittaan katseltua runsas kourallinen ainakin. Usein saa seurattavakseen vähintään ihan pätevää jännitysviihdettä. Pari on noussut ylitse muiden, joten ne voisi tässä mainitakin, eli Clint Eastwoodin ja kumppaneiden Where Eagles Dare ja The Guns of Navarone, jossa taas Gregory Peck joukkoineen yrmyilee. Kumpikin sijoittuu toisen maailmansodan pyörteisiin ja vaikka molemmille kestoa kertyy vähintään reippaasti, niin hyvin ne on jaksanut useampaankin kertaan katsella. Mutta jospa näistä joskus toisella kerralla paremmin...
Nyt käsillä oleva nelisen vuosikymmentä sitten ilmestynyt elokuva on ahdettu hieman tiiviimpään pakettiin, sillä hipsitään vain pikkuisen yli 90 minuutin. Hypätäänpä siis viimein puksuttelevan junan kyytiin, joka onkin aivan kohta saapumassa Myrtlen asemalle.
Siellä selviää, että kyseessä on pääosin armeijan kuljetus, lastina aseita ja sotilaita. Joukkoon on päässyt muutamia siviileitäkin, mutta heillä onkin jokin tehtävä hoidettavanaan määränpäänä toimivassa linnakkeessa. Johtohahmojen joukossa kuvernööri Fairchild (Richard Crenna) ja majuri Claremont (Ed Lauter).
Samaisen kyläsen saluunaan astelee Deakin (Charles Bronson), jota korttipöydän setelit kiinnostavat enemmänkin. Deakinin voittoputki ja onni on sen verran epäilyttävää, että sanomistahan siitä tulee. Pelikaverit eivät ole selkään taputtelemassa, kun toinen niin hyvin pärjää ja dollareita parempiin taskuihin korjailee. Sheriffin puuttuessa asiaan, alkaa Deakinin taustalta löytyä muutakin hämärää kuin vain pari ylimääräistä ässää hihoista. Kaikkia tihutöitä ei noin vain saakaan pois selitettyä.
Ulkopuolisia ei tosiaan junaan haluta, mutta Deakin on puuhastellut sen verran ahkerasti, että selvittämättömiä juttuja on armeijankin kanssa. Kyytiin vain. Ennen matkan jatkumista alkaa jo tapahtua epäilyttäviä asioita. Pari sotilasta on teillä tietämättömillä, mutta voi toki olla, että ovat karanneet kohti parempaa elämää.
Varuskunnassa tilanne ei ole kovin ruusuinen, siksipä sinne on valikoitua porukkaa matkaamassa. Ilmeisesti kurkkumätäepidemia riehuu valloillaan. Täydennysmiehiä kaivataan, samoin lääketieteellistä osaamista ja välineitä. Perillä odottelevat kauheudet eivät ole ainoita pulmia tässä tarinassa, vaan kun juna on saavuttamassa lumisemmat maisemat, alkaa tapahtua enemmänkin asioita outoja.
Porukkaa tuntuu putoilevan junan kyydistä paljon tavallista holtittomammin. Alkuun mietitään, että ehkä kyseessä on vain poikkeuksellisen suuri onnettomuuksien ja surkeiden sattumusten määrä. Vähitellen on vain pakko myöntää, että joku puuhailee kaikenlaisia tihutöitä omien tarkoitusperiensä takia ja kaverit poistuvat keskuudesta vähemmän luonnollisten syiden seurauksena. Kuka sitten onkaan lopulta se, joka haluaa matkantekoa merkittävästi haitata ja on samalla valmis tappamaan useammankin tieltään? Monesta rikoksesta epäilty Deakin, sotilaiden joukkoon soluttautunut petturi vaiko täysin ulkopuolinen kyytiin livahtanut kaveri...?
Jos joku huudahtaa, että Murder on the Orient Express, niin on kyllä tavallaan jäljillä. Ei oikein voi olla uskomatta, etteikö kyseinen vuotta aiemmin ilmestynyt ja kohtalaisen arvostettu junaan sijoitettu murhamysteeri olisi jotakin kipinää antanut tälle filmatisoinnille. Jos näitä kahta jännityselokuvina lähdettäisiin vertailemaan, niin varmaankin Poirotin puoleen kallistuisin.
Poirot ei kuitenkaan ole samoissa määrin suoran toiminnan mies kuin tämän pikkuisen uudemman elokuvan kaverukset. Tunnelmien vähitellen kiristyessä aletaan käydä toisten kurkkuihin kiinni ilman suurempia estoja. Mitään toiminnan juhlaa ei kannata silti odotella. Bronson ei pääse lihastelemaan samoissa määrin kuin vaikkapa vähän aikaa sitten katsellussa elokuvassa Chato's Land. No, paukuttelua, räjähdyksiä ja laajamittaisempaa vääntöä joka tapauksessa löytyy, tietenkin lisääntyvissä määrin lopun lähestyessä.
Varmaan mittavin ja samalla muistettavin näistä kamppailuista on lumisen junan katolla käytävä kaksinkamppailu, jossa ei paljoakaan ole varaa virheille tai muille lipsahduksille, kun juna samaan aikaan liikkuu siltojenkin poikki. Vaihtuvien taustojen vauhti ei silloin tällöin aivan päätä pääse huimaamaan, mutta väittäisin tätä vääntöä silti elokuvan näyttävimmäksi jaksoksi.
Aiemmin tulikin jo mainittua muutama tuttu nimi Bronsonin lisäksi, mutta täydennetäänpä joukkoa hivenen verran. Näyttelijäosastolta löytyy Bronsonin puoliso Jill Ireland, Charles Durning ja Ben Johnson. Musiikista vastailee Jerry Goldsmith ja kuvauksen hoitaa Lucien Ballard. Kyllähän näiltä saa jo jotakin odotellakin. Ohjaajana toimiva Tom Gries on minulle vieraampi tyyppi. Ensimmäisenä mieleen tulee samana vuonna valmistunut Bronsonin kanssa tekaistu vankilapakohommeli Breakout, jota väittäisin tätä selkeästi kehnommaksi.
Eräänlainen lännenelokuvien vivahteilla höystetty "crime time"-tuokioinen on siis kyseessä. Ainakin omat silmät ovat sitä mieltä, että ihan viihdyttävä sellainen. Eteenpäin puksuttavan junan myötä saadaan myös kivasti vaihtuvia maisemia jylhine kallioineen ja lumisine metsineen. Ainakin minulle rikostelu uppoaa tässä muodossa hieman paremmin kuin vaikkapa puhepainotteisena huoneluuhauksena. Kun vielä pienemmistä ja suuremmista osista löytyy näyttelijöitä, joita mielellään vilkuilee, niin kyllähän tällainen kelpaa. Siinä määrin hyvin vieläpä, että voidaan useampaankin kertaan selvitellä, että kuka siellä yön pimeydessä hämäräpuuhasteli mitäkin.
Breakheart Pass (1975) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti