Rare Exports

Näyttää tämä jouluinen elokuvaurakka tempoilevan tummemmista tunnelmista herttaisuuksiin ja taas takaisin juhlakauden pimeälle puolelle, mutta näinpä meno pysyy virkeän vaihtelevana. Jälleen tätä hiukkasen tuikeampaa huumoria tarjoillaan pääasiassa kotimaisten tekijöiden voimin, sillä kuukauden edellinen himmeämpi joulukyhäelmä Joulubileet on myös suomalaista tuotantoa. Siinä tosin ei niinkään lähdetä jouluisia legendoja uudella tulkinnalla käsittelemään, vaan keskellä kesää keskitytään juhlapuoleen. Näiden kahden koitoksen väliin tuli sujautettua sitä hempeämpää söpöstelyä pentujengin voimin, eli Santa Buddies: The Legend of Santa Paws, jonka esittelemä pukin pohjoinen Joulumaailma on huomattavasti hilpeämpi paikka kuin Jalmari Helanderin ja kumppanien visioima vastine. Luulenpa, että aattoajan lähestyessä nämä hirmuisemmat hurjistelut alkavat vähitellen livahtaa ohjelmistossa taka-alalle ja suloisemmat seikkailut tunkevat tilalle. Tosin eipä sitä voi varmaksi sanoa, jos vaikka yläkerrassa vinksahtaa siihen tapaan, että koristeiden, kauniiden laulujen ja lahjojen sijaan katsomossa kaivataankin jotakin armotonta tuhonlähettilästä tylyjä terveisiään tuomaan. Tiedä vaikka eräs John McClane kävisi ne vihoviimeiset jippikaijee-jouluheipat juhlapyhille heittämässä kera armottoman höykytyksen ja vimmaisten tulinäytösten!

Tässä vaiheessa rankasti räjähtelevien pilvenpiirtäjien ja kansainvälisten terroristien sijaan Korvatunturi kutsuu, mikä vie katsojan Napapiirin viileämmälle puolelle sekä samalla itäiseen Lappiin aivan Suomen ja Venäjän rajan tuntumaan. Vaikka vähän syrjäisemmille ja vähäväkisemmille seuduille siirrytäänkin, niin tämähän ei vielä hiljaisia tai rauhallisia talvipäiviä takaa. Oikeastaan yhdellä ja toisellakin on mielessä kovaäänisempiä suunnitelmia juuri käynnistyneen joulukuun ajalle, mikä tarkoittaa, että erämaassa kajahtelee komeasti räjähdyspanosten jyrinä, kun suurta ja ikiaikaista kivimassaa väkivalloin revitään pois tieltä. Näiden puuhien parissa hääräilee Korvatunturin huipulle tukikohtansa pystytellyt kansainvälinen kaivosyhtiö, joka ei taida niinkään olla tavallisessa arvometallijahdissa, vaan hankkeen johtajalla on paljonkin poikkeava päämäärä. Työntekijöille tai kenttäjohdollekaan asiasta ei ilmeisesti ole tarkemmin tiedoteltu ja salaperäisyyden sumu arvoitusten yllä leijuu.

Rileyn (Per Christian Ellefsen) toimistoon rientääkin porauksesta vastaava Greene (Jonathan Hutchings) varsin tohkeissaan ja selittelee, että ollaan päästy jo yli 400 metrin syvyyteen ja viimeisin näyte on melko outo ollakseen peräisin jättimäisen kivikasan sydämestä. Riley ei kuitenkaan isommin yllättyneeltä vaikuta kuullessaan, että vastaan on tullut sahanpurua sekä puulastuja, eikä miekkosta sekään tuntuvammin hetkauta, että näistä koostuvan kerroksen korkeus saattaa olla jopa 20 metriä. Kyllähän sitä sellaisia lastukammioita jokaisessa tunturissa saattaa olla, vaiko-vai...? Tuskinpa sentään ja Riley suostuu vähän tietojaan raottelemaan Greenelle kertoen, että kyseinen kivikasa on paljon muutakin kuin tavallinen tunturi, sillä se kätkee sisäänsä Lapin synkän ja vuosisatoja sitten kuopatun salaisuuden. Melkeinpä puoleen kilometriin huipuillaan kurottava muodostelma onkin oikeasti valtava alkukantainen pakastin ja vielä pitäisi päästä pikkuisen syvemmälle, että sen sisältö saataisiin esille.

Ennen jatkamista Riley päättää lätkäistä porukalleen uudet turvamääräykset noudatettaviksi, eivätkä ne ihan normaalin kaivostyömaan ohjeistusta taida noudatella. Kieltolistalle on kirjailtu juopottelu, tupakointi, kiroilu, maleksiminen, kirmailu ja kinastelukin, mikä laittaa Greenen hiukan miettimään, että mitäköhän pilaa tässä kehitellään, mutta Riley vakavana vakuuttelee, ettei kyseessä mikään vitsi ole, vaan totinen tosipaikka. Hankkeen johtomiehelle kyseessä on paljon muutakin kuin vain tavanomainen kaivaus, sillä lapsuuteen saakka juontavaa unelmaa ollaan tavoittelemassa. Sen täyttymisen lähestyessä onkin hyvä pitää huipulla pönöttäen porukalle juhlava motivaatiopuhe. Riley kailottaa tovereilleen, että parhaillaan seisotaan pyhän haudan päällä ja sitä ovat saamelaiset aikoinaan vuosisatoja rakentaneet ja nyt on tullut ryöväysretken hetki. Kalenteri näyttää joulukuun ensimmäistä, joten on sellaiset 24 päivää aikaa hoitaa suunnitelma loppuunsa. Parasta siis alkaa posauttelemaan!

Näitä Rileyn juhlavia julistuksia ovat livahtaneet kuulostelemaan kaverukset Pietari (Onni Tommila) ja Juuso (Ilmari Järvenpää). Erityisesti nuorempaa Pietaria Rileyn aikomukset häiritsevät enemmänkin, mutta Juuso lähinnä naureskelee kaverinsa pukkipuheille todeten tämän olevan vielä melkoisen keskenkasvuinen. Juuson mielestä joulupukki on pelkkää satua pienille hyväuskoisille lapsille, mutta kuten Riley, niin eipä Pietarikaan ole sitä selitystä nielaisemassa. Tunturin huipulla aloitetaan rankemmat räjäyttelyt ja Pietari taas alkaa perehtyä syvemmin joulupukkilegendaan, mikä käsittää vähän muutakin kuin amerikkalaisen näkemyksen punapukuisesta ja iloisesta lahjojen tuojasta. Vanhemman kirjallisuuden kautta alkaa avautua räikeästi erilainen kuva, jossa joulupukki onkin paljon pelottavampi hahmo kuin vain kiltti ja hyväntahtoinen jouluvieras.

Pietarin opiskellessa ahkerasti, vilistelee kalenteri jo aattoa edeltään päivään ja nuori sankari tietää, että toimiakin pitäisi, mutta miten? Ehkä pitäisi käydä kysäisemässä neuvoja Rauno-isältä (Jorma Tommila), joka pihalla sattuukin veistelemään seipäitä sudenkuopan pohjalle pystytettäväksi, eli vähän tylyjen ja samalla laittomienkin ansaviritelmien tekemisestä löytyy lähipiiristä kokemusta. Edellisen yönkin Pietari on yrittänyt vahtia ikkunansa edessä, mutta niin vain väsy vienyt jossakin vaiheessa voiton ja valpas tarkkailija torkahtanut kesken vahtivuoron. Joku kummallinen menijä onkin tämän yöllisen uuvahtamisen hyödyntänyt, sillä pojan ikkunan eteen on ilmaantunut outoja uusia jälkiä, ja sattuupa huone sijaitsemaan talon toisessa kerroksessa, eli eipä oikein voi uskotella, että joku satunnainen hiippari olisi muuten vain ohi kulkenut. Rauno ei vain tunnu olevan kovin kiinnostunut jalanjälkihavainnoista katolla, jos yleensä koko tarinaa uskookaan, vaan on huomattavasti huolestuneempi lähiseuduilla vaeltavista susista, joiden varalle seiväskuoppakin on kaivettu.

Vaikka joulupyhät ovat jo käytännössä yhden päivän päässä, niin vielä kiireitä riittää, koska isän ja pojan pitäisi muiden kanssa lähteä huolehtimaan poroerotuksen sujumisesta. Ennen kuin työt aitauksella varsinaisesti alkavat, rupatellaan vähän tuttujen kanssa, eikä se ole oikein kellekään paikkakuntalaiselle selvinnyt, mitä kaivosporukka kiivaasti yrittää tunturista esille räjäytellä, mutta on kuitenkin huomattu, että hommat huipulla ovat hiljentyneet. Hetkistä myöhemmin tulee muuta mietittävää ja murhetta, kun odotetun porolauman sijaan saapuukin vain pari yksilöä. Rauno lähtee poikansa sekä Piiparisen (Rauno Juvonen) ja Aimon (Tommi Korpela) kanssa selvittelemään moottorikelkkakyydillä, että mitäköhän ihmettä poroporukalle on sattunut. Taipaleen takana odottelee synkkä ja lohduton näky, koska tarkan laskennan mukaan hangella makaa 433 eläintä hengettöminä. Kyllähän siinä kiukku nousee kaverusten laskiessa, että ainakin 85000 euron kokoinen lovi lompakkoon syntyy silmittömän teurastuksen myötä.

Rauno ja kumppanit päättelevät, että Venäjän puolella operoiva kaivosryhmä on vähintään osavastuussa, koska raja-aitaan on leikattu reikä ja johtopäätökseksi muotoillaan, että itärajan toiselta puolelta on tullut petoja porojen turmioksi. Herrat eivät tosin sitä tiedä, että aitaa on nirhitty Pietarin ja Juuson toimesta, jotka ovat luvatta vakoilupuuhiinsa livahtaneet sitä kautta. Raunolla kiehuu sen verran, että aikomuksena olisi räväkästi painella rajan toiselle puolelle pikkuisen näistä sattumuksista sanailemaan ja voisihan sitä vakuudeksi tassuun pyssynkin napata. Kaikki eivät ajatusta erityisen erinomaisena pidä, koska rajavartijoilla saattaa myös olla herkkyyttä liipasinsormissa, jolloin luvaton säntäys vieraan vallan alueelle voisi olla viimeinen reissu. Sinnehän sitä silti painellaan, vaikka Pietarilla on aivan toisenlainen teoria tapahtuneesta. Hän ei kuitenkaan uskalla vakoiluista paljoa puhella, koska Juuson mukaan olisi parempi pitää suu supussa näistä menemisistä.

Ilta jo ehtii pimenemään joukon ehtiessä tunturin huipulle. Näyttää myös siltä, ettei päästä vastauksia tiukkaan sävyyn tivailemaan, koska asema on täysin hylätty, ja samalla siltä, että lähtöpuuhat on kiirellä hoidettu. Kysymyksiin ei vastaa huipulla ammottava ja oletettavasti satojen metrien syvyyteen avautuva aukko, joten jokseenkin pettynein mielin päivää aletaan päätellä. Raatojen luona jalanjälkiä havainnut Pietari tietää, että kyseessä on vähän vakavampi uhka kuin itärajan takaa luikahtanut susilauma, ja hän päättääkin varautua sekä varustautua kunnolla tulevaan taistoon. Kotikutoinen haarniska teippaillaan kasaan ja näkeepä hän tarpeelliseksi Juusoakin koittavasta kurimuksesta varoitella, mutta eipä tämä vain suostu sanaakaan uskomaan, vaan toteaa Pietarin olevan uskomattoman lapsellinen tapaus juttuineen. Vaikka Pietari miten yrittäisi sitä jouluaattoa estellä ja kalenterin viimeisen luukunkin kiinni niitata, niin kyllähän se sieltä ajallaan saapuu. Tällä kerralla se saattaakin olla vielä erityisen ikimuistoinen joulupukkeineen...

Vaikka tarinan hahmoille tämä joulu olisikin sellainen, ettei ihan noin vain ole mielestä haalistumassa ja hiipumassa, niin katsomon puolella en ainakaan aivan ikimuistoista upeutta päässyt vielä toisella kokeilullakaan kokemaan. Tiiviisti alle 80 minuuttiin paketoidun seikkailun parissa ei aika sinänsä pitkäksi pääse käymään ja onpa aiheessa yksityiskohtineen reilu ropsaus kiinnostavia piirteitä, että hyvinkin mielellään toisenkin katselutuokion elokuvalle suo. Isompi hullaantuminen vain jää uupumaan ja oikeastaan molemmilla yrityksillä on päässyt käymään niin, että omalla kohdalla viimeisen kolmanneksen ote mielenkiintoon ei ole niinkään pitävä. Surkeuteen ei sielläkään sukelleta, mutta vaikka vauhtia ja kierroksia saadaankin lisää suurta finaalia rakennellessa, niin tuntuupa se silti pienoiselta lässähdykseltä, koska minusta aineksia olisi kyllä ollut kekseliäämpäänkin lopetteluun. No, loppurähinöitä seuraavat kohtaukset toki pikkuisen paikkaavat tätä puutetta, eikä Rare Exports mitään ummehtunutta jälkimakua tuottele muutenkaan.

Kyllähän sen ymmärtää, että loppuun halutaan heittää reippaampaa rymistelyä ja tuntumaa vauhdikkaasta toimintaseikkailusta, ja näitä tällaisiakin vipellyksiä arvostavana en ainakaan periaatteesta ratkaisua alkaisi vastustamaan. Vaikuttaa kuitenkin hiukkasen siltä, että kaikenlaiset kekseliäät ja mieltä kivasti kutkuttelevat legendat kääntelyineen sekä vääntelyineen jätetään vähän puolitiehen ja sysätään sivuun. Etenkin ensimmäisellä katselulla jokunen vuosi sitten ihan innollakin odotteli, että mitä Korvatunturin synkkiä salaisuuksia lopussa paljastetaankaan, eivätkä sinänsä villit kirmailut Lapin pimeissä metsissä aivan nousseisiin toiveisiin pystyneet vastaamaan. Ehkei Rare Exports mikään räikein esimerkki ole hukattujen mahdollisuuksien sarjassa, mutta itse kallistuisin näkemykseen, että hyvinkin kiehtovasti pohjusteltu tarina laitetaan pakettiin huomattavasti rajoittuneemmalla mielikuvituksella.

Kaverusten kova ja kylmä kyyti läpi metsien ja tummien taivaiden ei tietenkään täysin tunnelmia tapa, vaan onhan sekin sarjassaan kivaa viiletystä. Kuten varmaan varhaisemmistakin valituksista on tullut ilmi, niin tälle katsojalle kovin pimeät toiminnalliset kuvat eivät suurinta herkkua ole, eikä yöllinen helikopterijahtailu mikään poikkeus valitettavasti ole. Tiedä sitten, ovatko omat katselulaitteet tai levyjulkaisu osasyyllisiä, mutta monet näistä loppupuolen tehostekuvista näyttävät mustaan verhottuina jokseenkin suttuisilta. Kaukana katselukelvottomuudesta edelleen toki ollaan, eikä Helander katsomoon mitään räpellyskuraa ala finaalissa syöttämään ja pääosin tonttujen sekä muiden menijöiden touhuista selkoa saa varsin vähäisellä tihrustelulla. Kyseessä kuitenkin on oikeastaan elokuvan ainoa mittavampi toimintajakso ja samalla käsittääkseni elokuvan suurin yhtämittainen ponnistus tehostepuolella, joten siinä mielessä on hiukkasen surku, etten siitä pysty innokkaammin riemuitsemaan noin elokuvan huipentumana. Onneksi moni muu tuntuu tykkäilevän tästä viimaisesta lentoretkestä enemmän vaikka vimmaisuutta vähäsen uupuisikin.

Muuten tykkäilen erityisesti siitä, että ratkaisun hetkilläkin jotakin pahempaa läpi elokuvan aavistellut Pietari saa viimeisissä koitoksissakin pysyä joukkion suurimpana ja neuvokkaimpana sankarina. Helanderin pari vuotta sitten ilmestyneessä ohjauksessa Big Game nuorempi Tommila pääsee esittämään vähän vastaavan kasvutarinan suurempaan sankaruuteen, vaikka kenties siinä haaste on vieläkin valtavampi, koska vastassa on raskaasti aseistautunut terroristijoukko ja hahmon taidot sekä ennen kaikkea itsevarmuus ovat hieman alempana verrattaessa näppärään ja rohkeaan Pietariin. Sekä Oskari vuoristoseikkailussaan että Pietari tonttutaistossaan pääsevät elokuvien rullaillessa näyttämään, että vaikka tilanteet tiukkenevat, niin eipä mene sormi suuhun, eikä heti hiivi pelko päähän ja laita karkuun kirmaamaan. Molemmat nuoret sankarit pääsevät sitä rohkeuttaan tarinoiden loppupuolella esittelemään kylmäpäisyyttä vaativalla huimalla hypyllä.

Mielestäni sekä Big Game että Rare Exports jäävät kumpainenkin kohtalaisen kauas toiminnallisten seikkailujen huipuilta, vaikka kieltämättä korkealla kaahaillaan noin näkymien osalta, mutta siitä huolimatta molemmat ovat viihdyttäviä ja nautittaviakin teoksia, joihin on saatu näyttävimmän melskeen puuttumista paikkailemaan sitä omaperäisempää otetta sankariosastolle. Etenkin Pietari pitkälti omin kätösin tehtyjen taisteluvarusteidensa kanssa on varsin sympaattinen tapaus ja näihin juttuihin liittyvää väkertelyä olisi ihan mieluusti enemmänkin vilkuillut, vaikka kesto siinä samalla olisikin paisunut. Muutenkin on arvostettavaa, että hahmossa painottuu poikamainen puuhastelu, eikä kaverista lähdetä tekemään mitään ylivälkkyä ja näsäviisasta vitsiautomaattia, kuten välillä pyrkimyksenä nuorien seikkailijoiden kohdalla vaikuttaa olevan. Onhan häneen tahdottu ripaus sydämellisyyttäkin laittaa, kun Pietari joutuu käymään kamppailua omatuntonsa kanssa, josta kumpuilee myös puolivälin kohdilla nähtävä kohtalaisen haikea kahdenkeskinen hetki isän kanssa vähäsanaisessa joulupöydässä. Eipä siis mikään toimintasankareista tavanomaisin heppu ja hyvä niin!

Jos muuta porukkaa sanalla ja toisella summailisi, niin mielestäni ihan hyvä ryhmä Raunosta ja kumppaneista kasaan raapaistaan. Vilkkaan Pietarin isä ei oikein saa kiinni siitä, mitä kekseliäs poika oikein puuhailee tai mitä tämän päässä pyörii ja siinäpä sitä saa ihmetellä, että mikäköhän järki on vaikkapa laittanut karhuraudat takkaan tunkemaan. Melkeinpä näpit kavala kapistus haukkailee, mikä tietysti murisuttelee ja löytyyhän niitä äristelijöitä lähipiiristä lisääkin. Aimoa esittävää Korpelaa korpeaa seikka jos toinenkin selvästi läpi elokuvan. Porojen lisäksi muutakin kummallista päänvaivaa on ilmaantunut miekkosen mieltä pahoittamaan, sillä joku valopäinen keppostelija on ilmeisesti napannut hallista parisen sataa perunasäkkiä jättäen potut pötköttämään lattialle ja vienyt mennessään vielä hiustenkuivaajankin. Vähemmästäkin sitä hiiltyy, mutta muiden mukana Aimo pääsee vähän tilejä tasailemaan ja isoimpia höyryjä räjäyttämään taivaalle. Kolmantena matkassa hääräilee Piiparinen, joka on jouluaatolle miettinyt pukkihommia ja niitä tavallaan saakin. Halukkuus pukkitouhuihin kaverilta katoaa varsin epäinhimillisen kohtaamisen myötä, jossa on korva mennä ja mieli järkkyy. Mainitaanpa sekin, että vanhempi Tommila ja Juvonen esiintyivät noin viikko sitten kommentoidussa jouluisessa komediassa Joulubileet melkein 15 vuotta aiemmin. Tuolloinkin kaveruksilla oli kuumottelevat paikat, eikä tämä pukkijahti yhtään sen helpompi haaste ole. Näyttelijöiden suhteen ei tarvitse paljoakaan valitella, vaan tyyppien toilailu ja räväkät loppuratkaisut ovat hauskaa seurailtavaa, eikä hahmoja onneksi vedetä miksikään hehheh-hupiukoiksi, vaan napakkoja tokaisuja viljellään harkiten, ja myönnän kyllä, että joukkoon ainakin muutama hymyilyttävä heitto mahtuu.

Inhimillisempää sankarijoukkiota enemmän kuitenkin katsomossa kiehtovat elokuvan ensimmäisellä puoliskolla harvakseltaan kuvissa vilahtelevat synkemmät joululähettiläät, joiden päähomma ei välttämättä olekaan kauniiden lahjakääröjen ojentelu. Tunnelmia asetellaan tummempaan suuntaan jo alkutekstijakson aikana Pietarin tehdessä tutkimustyötään. Pintaa raaputtelemalla joulupukista paljastuu niitä pelottavampia puolia ja vanhempien kirjojen kuvauksissa on nähtävissä demonimaisiakin piirteitä. Onhan noita muitakin tuikeampia joulutarinoita nähty, joissa pukin puvussa voi hääräillä vaikka minkälainen maaninen murhamies, mutta Helanderien käsikirjoitus kurkkii hiukan tarunomaisempaan suuntaan kuin vain satunnaisen psykopaatin kanssa vääntämiseen. Pietarikin yrittää turhaan kaveriaan vakuutella, että nyt vastassa on ikiaikainen hirmu, joka on aikoinaan houkuteltu jäätyvään järveen ja jonka päälle on vuosisatojen aikana kasattu kokonainen tunturi haudaksi. Jos tämä hirvitys vankilastaan vapautuisi, niin luvassa olisi tuhmureille vitsaa siihen malliin, että veret roiskuisivat ja henget lähtisivät. Näitä juttuja kuunteleekin huulet muikeassa hymyssä mietiskellen, että joopa-joo, siinähän sitä iloista joululegendaa kilteille lapsukaisille.

Itse olisinkin kaivannut vähän enemmänkin tämän julmemman joulupukin vaiheiden ja pyrkimysten tutkailua, mutta käyhän mielessä sekin, että olisiko tällainen sitten helposti nähty siten, että kyseessä olisi vähän vinksahtanut versiointi muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneestä joulupukin syntytarinaan omat vivahteensa tarjoilevasta kotimaisesta elokuvasta Joulutarina? No, eihän sekään välttämättä niin huono homma olisi ollut, koska ovathan nämä kumpainenkin omaperäisiä ja kiinnostavia tulkintoja ympäri maailmaa joulutaikaa levittävästä rakastetustakin hahmosta, eivätkä tosiaan tyydy toistamaan sitä vakiintunutta ja jo vähän tylsäksikin käynyttä kuvaa punavalkoisessa puvussa lahjoja jakelevasta ja hilpeästi hohottelevasta miekkosesta. Vuosi sitten Joulutarina kirvoitti blogissa kovasti kehuja, sillä itse ilahduin ja innostuin siitä, millainen tapahtumien ja sattumien murheellinenkin palapeli myyttisen hahmon taustalle hartaudella ja hellyydellä kasailtiin vieläpä hyvinkin runsaasti lämpöä ja kauneutta huokuvien kuvien kautta. Rare Exports taas tyytyy ennemmin vihjailemaan, mikä arvoituksen takana lopulta odotteleekaan, eikä oikein edes suostu näyttämään senkään vertaa, mitä mieli olisi utelias kurkistamaan. Vaikka aivan täysin tyydyttävää ratkaisua synkkä saaga ei saakaan, niin joka tapauksessa tällainen valtavirrasta poikkeava joulusatu sekaan kelpaa ja väittäisin, että edukseen erottuu. Molemmat näistä saavat toivomaan, että voisihan kotoisia legendoja enemmänkin penkoa fantasiaan kallellaan olevien elokuvien puitteissa.

"Korvatunturi on 486 metriä korkea tunturi Savukosken kunnassa Lapissa, Suomen itärajalla.[1] Se kuuluu UK-puisto-Sompio-Kemihaaran Natura 2000 -luonnonsuojelualueeseen.

Tunturissa on kolme huippua, joista keskimmäisen kautta kulkee Suomen ja Venäjän raja. Itäinen huippu (464 m) on kokonaan Venäjän puolella[2] ja läntinen (411 m) Suomen puolella.[3] Korvatunturi sijaitsee rajavyöhykkeellä, joten siellä liikkumiseen tarvitaan Rajavartiolaitoksen lupa. Korvatunturille johtaa polku entiseltä Kemihaaran rajavartioasemalta, jonne taas pääsee tietä pitkin Tulppiosta. Suomeen 1920–1944 kuuluneen Petsamon itäraja kohti Pohjoista jäämerta alkoi Korvatunturilta, joka oli Tarton rauhasta 1920 talvisodan päättäneeseen Moskovan rauhaan 1940 saakka Suomen itärajan läntisin kohta."

Korvatunturi

Aihe antaa samalla myös tilaisuuden tarkastella ja jaaritella pikkuisen niistä joulupukin väitetyistä kotiseuduistakin. Yleensähän ulkomaisissa näkemyksissä pukki pajoineen kiskaistaan jonnekin Pohjoisnavalle operoimaan, mutta Rare Exports pitää pukin ainakin melkein Suomen puolella, sillä Korvatunturin läheisyyteen tapahtumat sijoitetaan. Yläpuolelta löytyvä linkki tiedottelee myös, että vuonna 1927 Markus Rautio mainitsi samaisen tunturin radion lastenohjelmassa joulupukin kotipaikaksi ja ilmeisesti sittemmin taruja on lähdetty kehittelemään lisää kyseisiin maisemiin. Näitä legendoja on keräilty useammallekin sivustolle ja tässä yhteydessä voisi ainakin yhtä vilkaista, että josko saataisiin taustatietoa siitä, millaisissa maailmankolkissa pukki tonttuineen onkaan ehtinyt asustelemaan.

"Siellä on maa jään ja lumen peitossa ympäri vuoden, puoli vuotta on siellä päivää, toinen puoli yötä. Siellä napaseudulla, jäätikköjen ja lumen keskellä on joulu-ukolla pieni sievä mökki".

Tunturisuden sivustolle onkin koottu Korvatunturia sivuava tietopaketti, josta voinee vähän tähänkin tekstiin ammentaa. Siellä on juttua, että ennen kuin Korvatunturi nimettiin asuinpaikaksi, niin taianomaista pajaa etsivät lapset löysivät pukin milloin mistäkin. Paikka vaihteli ja näistä nimetään Ounasvaara, Vuokatti, Petsamo ja Ruija. Niinkin varhain kuin vuonna 1901 Joululehti laittoi pukin asustelemaan Pohjoisnavan pakkasten keskelle. Vielä varhaisempina aikoina pukki oli majoittunut kuitenkin etelämmäs Turkkiin, eikä sivusto löydä siihen vastausta, milloin ja mikä laittoi miehen muuttamaan viluisemmille seuduille. Lienee kuitenkin selvää, että vuosisatojen kuluessa ahkerasti maailmaa kiertänyt hahmo on ilmeisesti useammassakin majapaikassa viihtynyt, ja välillä tarkkaa sijaintia ei ole lainkaan osattu kertoa, kuten sivustolle lainattu Tähdetär-lehden runo vuodelta 1884 vihjailee:

"Wuosikaudet warmaan Joulupukki makaa

ja walwoo siimeksessä wiitakon; 

Sielt' etsii aarteet, kokoo waraston; 

Hän hywäin lasten ystäwä on wakaa. 

Hän riemuin rientää erämaiden takaa, 

Kun joulukuusi sytytetty on, 

Pysähtyy owen taakse piilohon; 

Kas kummaa mitä hän nyt jakaa!"

Joulupukin vaiheiden selkiyttämistä jatketaan siten, että Sakari Topeliuksen tarinassa Sampo Lappalainen joulupukki jo asui Suomen Lapissa ja sitten viimein tuli Raution vuoro tarkentaa kodiksi Korvatunturi. Samalla selitetään, että Lapin laajat ja miltei autiot alueet hankaline maastoineen toimivat erinomaisena piilopaikkana joulupukin joukkioille ja rakennuksille. 1900-luvun alkupuolen saduissa ei ennen Rautiota tarkempaa paikkaa vahvistettu, vaikkakin eräissä taruissa Haltiotunturista puheltiin joulujoukkojen tukikohtana. Noin kymmenisen vuotta Raution paljastuksen myötä tämä tunturimuodestelma kolmine huippuineen ja suurine kaikki toiveet kuulevine kalliokorvineen alkoi vakiintua pukin kodiksi muidenkin satuseppien jutuissa. Jos vielä palataan runsas vuosikymmen taaksepäin Raution kertomuksesta, eli vuoteen 1915, niin sivuston mukaan Edla Hiillos kuvaili tuolloin teoksessaan Joulupukin telefooni salaperäistä tukikohtaa suuren lumivuoren kätkemäksi kiehtovaksi jäälinnaksi. Pitääkin tulevina jouluina ottaa asiaksi selvitellä, että löytyyköhän vaikkapa vanhemmista kotimaisista elokuvista esimerkiksi Hiilloksen kuvaukseen sopivaa vastinetta pukin päämajalle:

"Joulupukki asuu suuren lumivuoren sisässä. Vuori on hänen linnansa. Siellä on suuren suuri sali, jonka perimmäisessä pohjukassa on revontulien ahjo. Linnaan pääsee suuresta jääovesta. Se hohtaa kuin lyhdyn lasi jo pitkän matkan päähän."

Oikeastaan vieläkin enemmän mielikuvitusta kutkuttelee sivun lopusta löytyvä kuvailu Korvatunturista, joka on napattu sadusta Korvatunturin salaisuus.Tekstiä on sen verran pitkä pötkö, etten lähde kyseistä tarinan aloitusta enää kokonaisuudessaan lainaamaan. Kappaleiden kautta kuitenkin syntyy nopsasti kuva kaukaisesta ja vaikeiden taipaleiden takana odottavasta taikamaailmasta, jota ympäröivät olosuhteet ovat niinkin ankaria, etteivät edes taivaita pitkin liitelevät lintuset sitä noin vain voi saavuttaa. Karu maaperä louhikkoineen taas väsyttää helposti maata pitkin kipittävien tassut, vaikka olisi vähän kovemmistakin menijöistä kyse. Tämän näytepätkän kautta tulee mieleen sellainenkin seikka, että ehkäpä Niko - lentäjän poika on napsinut joitakin ideoita juurikin tuosta tarusta, koska siinä matkan määränpää tosiaan löytyy lopulta huimien haasteiden takaa. Kenties tätä Annikki Marjalan tarinaa voisi taiteilla vaikka tummillakin kuvilla kaunistelluksi animaatioksi, sillä esimerkiksi seuraavanlaisia maalailuja voisi olla kiva katsella ja jälleen elokuvamaailman joululegendat saattaisivat rikastua entisestään:

"Vuoren muoto on perin outo tässä maassa, jossa tunturien laet ovat laajat ja paljaat. Tämä tunturi kohoaa kuin kivi tai teräs tai jää. Sen terävät huiput ovat kuin korvat, kuin ketun tai suden korvat.

Päiviksi tai viikoiksi se saattaa kadota katsojalta kokonaan. Sen peittää joskus tuisku, joskus sumu, ja kerrotaan että täysin kirkkaallakin ilmalla, kun aurinko hyväilee pohjoista maata yötä päivää, se saattaa vetää ylleen vaipan. Silloin ihmiset puhuvat, ettei sitä olekaan, että tarua on koko Korvatunturi. Keksitty satu lasten ja aikuisten ilahduttamiseksi. He ovat niitä, joilla on kellot ja kiire. He eivät ymmärrä vaikenemista ja hiljaisuutta ja odottamista. Niin - heitä ei ole opetettu odottamaan, eivätkä he siksi voi ymmärtää käsillä olevan hetken arvoa..."

Sopii siis sanoa, että luultavasti materiaalia mainioiden ja tutuimmasta kaavasta poikkeavien jouluelokuvien tekoon kyllä kotimaisestakin tarustosta löytyisi ja ihan mielellään näitä elävinä kuvina tosiaan katselisi. No, nyt aletaan olla jo kohtalaisen kaukana Helanderin synkemmästä sadusta, mutta niinpä vain nämä aasinsillat lukuisat sattuvat kuljettelemaan höpöttelijän kohti kaukaisuuksia. Laitetaan kuitenkin vielä vähän lisälukemista parin linkin muodossa pukkilegendoihin ja asuinpaikkoihin liittyen:

Korvatunturi

Tiesitkö tämän joulupukista

Helanderin kamerat esittelevät nämä monien jo aiemmin kuvailemat Korvatunturin ympäristöt niinkin jylhän komeina, että katsoja alkaa vähän väistämättä epäillä, että noinkohan vain Suomesta niin vuoristoisena avautuvaa upeaa maisemaa löytyykään. Epäilys ei aivan aiheeton olekaan, koska esimerkiksi IMDB:n puolelta löytyy tieto, että näitä kuvia metsästettiin Pohjois-Norjassa. Tavallaan samoin Helander päätyi jo mainitun uudemman seikkailunsakin taustat toisaalta hakemaan, sillä Lappi elokuvaan Big Game etsittiin eteläisemmän Euroopan Alpeilta. Voisihan sitä jälleen vähän napisevaan sävyyn kysäistä, että onko se Suomen Lappi sitten niin lättänä ja vähemmän kuvauksellinen paikka, että pitää komeammat kivikot rajojen ulkopuolelta kuviin kaivella? Toisaalta kuvat ovat esimerkiksi Rileyn puheen taustalla niin kaunista katseltavaa, että valitukset vale-Lapista unohtuvat nopsasti. Näitä näkymiä saa muutenkin ihastella kiitettävästi ainakin puoliväliin asti, mutta lopun lähestyessä pimeys pääsee parhaat maisemaherkuttelut katsojalta anastamaan. Muutenkin kuvaus on pääsääntöisesti laatutyötä ja visuaalinen puoli miellyttää silmiä useimmiten, vaikka omalla kohdalla viimeisen kolmanneksen synkistävä jouluyö vähän nakerteleekin nautiskelua. Kaikkiaan kuitenkin Rare Exports osoittaa, ettei mitään ylipursuilevaa mahtibudjettia komeisiin kuviin vaadita, koska IMDB kertoo senkin, että summa jäi pikkuisen alle pariin miljoonaan euroon.

Täydelliseksi joulutaruksi Rare Exports ei vinkeistä ideoistaan ja komeasta kuorestaan huolimatta kohoa, mutta voipi todeta, että toistamiseenkin sen mieluusti tutkailee. Helanderin ja kumppanien joulurähistelyt tosin eivät ehkä ihan nuorimmaisten katsojien aattosaduksi soveltuvaa tavaraa ole, sillä kaverusten otteet valtavaa häiriintyneiden tonttu-ukkojen armeijaa vastaan ovat pikkuisen kyseenalaisia ja kyllähän ne tontut itsekin tuhmailuun syyllistyvät. Väkivalta ei kuitenkaan noin kuviltaan mitään ronskia revittelyä ja veristä vääntöä ole, sillä pimeys tätäkin osastoa peittelee, eivätkä ne kauhuelementitkään hirmuisinta hyytävyyttä ja periksiantamatonta piinaa tavoittele. Kuitenkin sen verran kopuloidaan ja kovistellaan, että ikäsuosituksen nouseminen 15 vuoteen on mielestäni perusteltu, varsinkin kun heittää vielä kohtalaisen karkean kielenkäytön kaupanpäälliseksi. Useimmat elokuvat päätyvät levittelemään sitä joulun taikaa huomattavasti herkemmissä merkeissä ja jonkinlaisia kauniita sekä liikuttavia hetkiä tavoitellen. No, toisaalta kyllähän sekin omanlaistaan liikuttelua saa aikaan, kun jytkytellään räjähdysaineilla menemään. Voisi ainakin olettaa, että juhlahenki posautellaan taivaisiin saakka ja siinä samalla hoituvat komeasti kumahtelevat railakkaat terveiset seuraavalle vuodellekin...

Rare Exports (2010) (IMDB)

Jos ei juttu vielä riittänyt ja kevyt katsaus kulisseihin kelpaa, niin tuoltapa löytyy levyjulkaisun lisämateriaalien avustamana syntynyt kooste:

Trivianurkkaus 22: Rare Exports

Santa Buddies: The Legend of Santa Paws (Pentujengi ja joulupentu)

Joulua tässä sitä taas tuodaan katsomoon ja jälleen koirakaverien vetäminä. Vielä ei ole ehtinyt kulumaan kuin runsaan viikon verran edellisestä kerrasta, kun toinen pentuporukka päätti osallistua joulun pelastamiseen, ja toki myös sen vaarantamiseen elokuvassa Santa Paws 2: The Santa Pups. Osittain hahmotkin pysyvät tuttuina ja Pohjoisnavalla sijaitseva Joulumaailma on sama joitakin näyttelijävaihdoksia lukuun ottamatta. Santa Buddies kuitenkin on ilmestynyt kolmisen vuotta aiemmin kuin tuo viimeksi vilkaistu hauvaseikkailu, eli jonkinlaisesta esiosasta tai sukulaisteoksesta voitaneen puhua, vaikka ihan suoraa tapahtumien jatkumoa ei näiden tarinoiden välille voisikaan piirtää. No, joka tapauksessa sävyjä vaihdellaan jälleen hiukkasen kiltimpään ja hempeämpään suuntaan jos vertaa blogin edelliseen jouluvieraaseen. Joulubileet nimittäin jätti suloiset koirat pois kuvista ja esitteli vähäsen rankempaa huumoria, jossa ei nyrkkien nosteluakaan hirmuisesti arkailtu. Ehkä kärhämöivien kaverusten annostelema vinksahtanut ja paikoin väkivaltainenkin huumori on toistaiseksi tähän väliin ihan riittävästi sitä lajia. Riehakasta kotiinpaluujuhlaa ennen taas tie vei Carterien mukana mökkeilemään, eli ihan mukavan vaihtelevasti katselurupeama on liikkeelle nytkähtänyt ja laatukin on ihan nautittavana pysynyt. Toivottavasti tämä jouluelokuvakausi samoissa merkeissä jatkuukin.

Ennen kuin pohjoinen Joulumaailma kutsuu, niin summailenpa parilla sanalla elokuvasarjan paria edellistä näkemääni osaa, vaikka kyllähän nämä itsenäisinä teoksina melkoisen helposti tuntuvat toimivan. Syyskuussa tuli katseltua ja kommentoitua Air Buddies, jossa vähän nappaushaluisten penturyövärien kanssa miteltiin. Touhu ei sinänsä isommin innostanut, kun meni nopeasti tylsähkön toiston puolelle, mutta pentuviisikko kuitenkin sulostutti. Tuolloin tulikin tuumailtua, ettei välttämättä kaikkia seitsemää osaa tee yleensäkään mieli nähdä, mutta jokunen kuitenkin. Lokakuussa oli vuorossa samaisen porukan seuraava koitos, ja Alaskan kutsuessa kotikaupunki vaihtui vähän lumisempiin näkymiin jatko-osassa Snow Buddies. Ainakin omiin silmiin kisailu kinoksilla näyttäytyi huomattavasti pirteämpänä vipellyksenä, johon laitettiin kylkiäiseksi vielä komeammat ympäristöt. Voin siis väittää, että ainakin pykälää paremmasta osasta on kyse ja tietysti toivon, että joukkion siirtyessä jouluisten touhujen pariin taso pysyy vähintään samana. Mainitaanpa sekin, että välistä jää pentujen käväisy avaruudessa elokuvassa Space Buddies, mutta Joulumaailma on ajankohtaisempi ja kiinnostaa muutenkin enemmän, eli sinnepä siis!

Alaskan retken tapaan ensimmäinen pysähdyspaikka ei ole pentujen kotikaupunki Fernfield, vaan ensin on syytä käväistä siellä pohjoisen Joulumaassa tilannetta tarkkailemassa. Pukki luottohauvansa kanssa käpsyttelee kohti komeasti loistavaa jääluolaa ja ainakin puitteet ovat taas kunnossa, kun kauniisti ja tunnelmallisesti revontulten alta aloitellaan. Jotakin lienee pielessä kuitenkin, koska katse joulupukin (George Wendt) silmissä on kovin väsynyt ja murheellinenkin. Syy tähän selviää heti, sillä kaksikko pysähtyy tarkkailemaan suuren luolan kattoon kiinnittynyttä jääkristallia, joka on valitettavasti nopsasti sulamassa. Samalla tietenkin siihen varastoitunut valtava määrä joulutaikaa on katoamisvaarassa. Kaverukset keskenään toteavat asioiden synkeähkön tilan, eli lapsilta ja pieniltä koiranpennuiltakin on mennyt usko ja sen myötä oikea jouluhenki, sillä nykyinen aikakausi innostaa enemmän itsekkyyteen. Siksipä onkin haastava homma saada arvot ja henki palauteltua takaisin entiselleen, eikä aikaakaan niin paljoa käytettävissä ole.

Huoli siis on aiheellinen, mutta onneksi apea mieliala ei vielä ole koko Joulumaailmaa vallannut, vaan esimerkiksi Santa Pawsin (äänenä Tom Bosley) pentu Puppy Paws (äänenä Zachary Gordon) oikeinkin riehakkaasti leikkejään harrastelee ja siinä saavat porot tosissaan raataa, koska nuori hauveli on varsin villiintynyt rekiajeluista. Poroparat ovatkin kohtalaisen puhki ja muistuttelevat jouluaatonkin lähestyvän, jolloin pitäisi jaksaa heittää varsin laaja maailmankiertue, eli saapi koirapoika keksiä vaihteeksi muuta viihdykettä. Kyllähän vilkas mieli uudet hupailut keksii, siinähän ei isompaa ongelmaa ole, mutta jospa vaikka leluja väkertävältä tonttulaumalta kysytään, niin varmaan olisi nuorempi Paws saanut pysyä ulkoilmaleikkien parissa, koska kujeilevainen lahjalinjaston vauhtisäätely laittaa tuotannon koville ja aiheuttaa sekamelskaa sekä hirmuista sotkua pakettipajassa.

Pajan päätonttu Eli (Danny Woodburn) saa hauva-apurinsa Eddyn kanssa vierestä todistaa, miten koko päivän aherrus menee piloille yhden haikaillessa huvitusta. Selväähän se, että sanottavaa seuraa ja pääasiallisena torujana toimii isä-Paws. Puhuttelu onkin sävyltään tiukka, kun pojalle sanellaan sopivan käytöksen rajoja ja sitä, että välillä olisi syytä muutakin mietiskellä kuin vain pelkkää henkilökohtaista hauskanpitoa. Ymmärtäähän sen, ettei viimeisten viikkojen odottamattomille takaiskuille niinkään lämmetä, kun samaan aikaan koko joulutaika on kirjaimellisesti valumassa maahan. Nuorukainen ei niin vain suostu ottamaan nuhteita, torumisia ja haukkuja kiltisti nielaistavaksi, vaan vuhistelee vastaan kertoen, ettei ole lainkaan kiinnostunut, mitä tulee jouluhenkeen ja siihen liittyvään vastuunkantoon. Hänen omalla toivelistallaan on ennemmin viettää ihan tavallisen vallattoman koiranpennun lapsuuspäiviä. Tuleepa vielä tokaisseeksi, että toivoisi koko joulutouhun pois, mikä pukkiakin pikkuisen järkyttää. Vanhempi Paws taas mietiskelee, että mahtoikohan saarna olla liiankin ankara.

Näistä vähän huolestuneista ja riitaisistakin pohjoisen Joulumaailman tunnelmista siirrytään kauas etelään ja sinne pentujengin rakkaaseen kotikaupunkiin, eli Fernfieldiin. Joulukautta ollaan käynnistelemässä ja vuosittain toistuvia seremonioita seurailee myös tuttu viisikko. Nopsasti mietittynä ei ihan heti siltä vaikuta, että joulu Fernfieldissä ja muualla maailmassa olisi hirmuisesti uhattuna, mutta laulukuoroon ja koristeluihin osallistuvien vähäinen määrä siitä saattaa vihjailla, kuten myös pentujen jutustelutkin. Budderball (äänenä Josh Flitter), Buddha (äänenä Field Cate), B-Dawg (äänenä Skyler Gisondo), Rosebud (äänenä Liliana Mumy) ja Mudbud (äänenä Ty Panitz) puhelevat, ettei uskoa oikeaan Santa Pawsiin juuri löydy. Eiköhän se ole ihan oma isäkoira, joka siellä valepuvussa joulukoiran hommia hoitaa. Lahjoja on silti tietysti kiva saada, eikä sitä puolta joulussa ainakaan kovin kyseenalaisteta tai vastusteta. Vaan noinkohan vain epäitsekkyys, välittäminen ja hyvät teot olisi myös syytä muistaa ja sydämeen sytyttää polte näihin materiatarpeiden ohella...?

Joulupukin ja koirakaverin huoli lienee siis ihan oikeutettu ja asiat ovat kääntymässä surkeampaan suuntaan, sillä Puppy Paws hipsaisee jääluolaan ja esittää toiveensa suurelle kristallille. Koko joulu saisi kadota pois vastuineen sekä velvollisuuksineen ja tilalle mielellään huoletonta sekä iloisen riehakasta pentuelämää, kiitos! Pajan puolella pukki selailee suuria nimikirjojaan ja joutuu toteamaan, että vuosi vuodelta tuhmureiden osuus vain kasvaa kasvamistaan. Näiden kansien välistä sattuu löytymään myös tuttuja koiranaamoja, eli kenties Fernfieldin viisikollakin voisi olla pikkuisen parannettavaa. No, Puppy Paws ei näe näitä kirjassa listattuja kolttosia niinkään paheksuttavina, vaan ennemmin kiinnostuu varsin elämäniloiseksi kuvaillun pentuporukan seurasta. Sepä on juuri sellaista hauvailua, mitä hän itse haikailee, joten seuraava askel jouluvastuun välttelyssä voisi olla erään Budderballin jälijittäminen. Pitäisi vain päästä vaihtamaan maisemia, mihin tarjoutuu mahdollisuus, koska Elin taianomainen postiauto hakee joulukirjeitä sieltäkin suunnalta.

Nuoren koiran toive osoittautuu melkeinpä heti varsin vaaralliseksi Joulumaailman kannalta, sillä pari hetkosta myöhemmin kristallista murenee jo suuria kimpaleita, mikä taas posauttaa pajasta voimavirrat pois. Pukkikin joutuu jälleen toteamaan synkän ennusteen, eli tällä tahdilla koko värikäs valtakunta on mennyttä. Puppy Pawsin taas pääsee matkoilleen muiden murehtiessa tulevaisuutta ja viiletellessään Fernfieldissä, toteuttaa kaulapantaan kiinnitetty pikkuinen kristalli puoliautomaattisesti joulutaian levitystä. Vieraan pennun kannalta on hiukan huonompi homma, että paikkakunnalla liikkuu rankkuri (Christopher Lloyd), joka tarkasti tahtoo jokaisen omilla teillään vilistävän hauvan napata. Onnekseen Puppy Paws ei heti haaviin päädy, vaan lähtee jäljittämään pentuviisikkoa, johon tahtoo liittyä ja ennen pitkää Budderball sisaruksineen löytyykin. Joukkio saa tietenkin omat kommelluksensa aikaan, mutta väistämättä neuvokas koirannappaaja onnistuu yrityksessään, vaan noinkohan se loppujen lopuksi ihan surkeaksi käänteeksi osoittautuu? Joulumaan suuri jääpuikko jatkaa sulamistaan ja pitäisi saada pentu takaisin kotiin osaltaan jouluhenkeä nostattamaan ja paikkansa ottamaan, vaan sehän ei olekaan aivan yksinkertaista. Joulupukki luottokoiransa kanssa ovat jo niinkin uupuneita, että etsintäreissu Fernfieldiin määräytyy Elin ja Eddyn hommaksi. Kiiturin tankissakin alkaa joulutaika varsin vähissä olla, mutta pakkohan se on lähteä yrittämään, olisiko joulu vielä pelastettavissa ja palautettavissa ihmisten sydämiin?

Itsehän onnistuin katsomaan näitä Disneyn jouluisia koirasatuja vähän nurinkurisessa järjestyksessä, koska Santa Buddies on kuitenkin tavallaan esiosa myöhemmille Santa Paws -elokuville, joista itse taas aloittelin. The Search for Santa Paws ilmestyi osittain saman tekijäporukan toimesta jo seuraavana vuonna eli 2010, eikä sen jatko-osaa tarvinnut pitkään vartoilla, koska jo 2012 oli Santa Paws 2: The Santa Pups katsojien ihmeteltävänä. Omalla kohdalla jälkimmäinen pääsi ilahduttamaan vasta parisen viikkoa sitten, mutta onpahan ainakin hyvin muistissa. Tavallaan kaikki kolme mainittua teosta kuuluvat samaan elokuvauniversumiin, mutta niissä kuitenkin on havaittavissa sen verran selittämättömiä erojakin, ettei Santa Buddies omassa mielessä nytkähdä ihan suoraksi edeltäjäksi parille myöhemmälle joulukoirailulle. Erityisesti Pohjoisnavan Joulumaailma säilyy sinänsä samanlaisena osien välillä ja esimerkiksi vaikkapa Eli esiintyy kaikissa kolmessa Woodburnin näyttelemänä, mutta sitten taas joulupukin saappaissa kävelee jokaisessa osassa eri tyyppi. Siihen liittyen sanoisinkin, etteivät pukkivalinnat ole mielestäni tässä kolmikossa menneet ihan putkeen, koska jokainen vaikuttaa huonolla tavalla jäykältä tapaukselta ja muoviselta, eikä ilossakaan ole mitään muistiin takertuvaa aitoutta havaittavissa.

Sehän ei vielä kuvioita pienessä päässä sotke, jos jokunen näyttelijä vaihtuu, mutta mitä tulee Santa Pawsiin itseensä, niin asetelma onkin pikkuisen pulmallisempi, koska tässä ensimmäisessä tarinassa hauvalla on jo pentu paimennettavanaan, mitä ei seuraavassa osassa taas olekaan, vaan siinähän oikeastaan pukki vasta saa seurakseen Santa Pawsin, joka Joulumaailman yhteisellä toivomuksella herätetään pehmolelukoirasta ihka-aidoksi hauveliksi. Voisikin siis järjestellä näitä niin, että The Search for Santa Paws sijoittuisi ajassa varhaisemmille vaiheille kuin Santa Buddies. Vaikka osaset kääntäisi näinkin päin, niin eihän sekään vielä eheää jatkumoa muodosta, mitä joulukoirien sukuun tulee, sillä Santa Paws 2 taas alkaa tilanteesta, jossa jouluinen koirasankari on löytänyt itselleen puolison ja pentuja syntyykin yhden sijaan neljä. Santa Buddies ei siis tähänkään saumatta sovi, koska menosta uupuu äitikoira ja kolmisen kappaletta sisaria.

No, eihän tämä pienoinen yhteensopimattomuus mitään suurempaa sekaannusta aikaan saa tai nostattele elokuvanautinnon estäviä harmistuksen puuskia. Selittelenpä ja sössöttelenpä vain, että mieltäisin tilanteen ennemmin siten, että Santa Buddies on tavallaan otettu kahdessa joulukoiran nimellä liikkuvassa tarinassa uusintakäsittelyyn. Esiosan pääajatukset on jaettu näissä puoliksi ja vähän viilaillen niitä tutkailtu toistamiseen pienoisilla lisäyksillä kylläkin. Kun näin jälkikäteen näkee tämän avauksen, niin tekee taas mieli ihmetellä vähän sitä, miten innokkaina ohjaaja-kirjoittaja Robert Vince kumppaneineen on ollut omia ideoitaan kierrättämässä, ja vielä noinkin nopealla aikataululla. Jos sattuisi katsomaan kaikki kolme elokuvaa peräkkäin, niin tällainen toiminta pistelisi varmaan vieläkin näkyvämmin silmiin, mutta itsellä on yhden osan suhteen suunnilleen pari vuotta väliä, eivätkä siten kaikki ideakierrätykset niin kirkkaasti välkehdi.

Jos parin vuoden taakse muistelisin ensimmäistä joulukoirailua, niin yhtenä merkittävänä yhdistävänä tekijänä tulee mieleen orpojen tai hylättyjen pienokaisten ahdinko ja jokseenkin onneton joulun odottelu kolkoissa puitteissa. The Search for Santa Paws laittaa lapsukaiset tummilla sävyillä maalattuun ja muutenkin ankeaan orpokotiin, jossa joulukoristeet ja leikkikalut laitetaan lämmityslinjastolle liekehtimään ja kuri on kovaa sekä julmaakin. Ajatusta on ilmeisesti jalostettu tästä Puppy Pawsin seikkailusta ja yleistä ilkeilyä viety kärjistetysti tuikeampaan suuntaan. Santa Buddies nimittäin esittelee Lloydin näyttelemän vähäsanaisen ja synkeähkön rankkurin, jonka vihjaileva nimi Cruge ja kaverin mukana seuraava musiikki ovat kehittelemässä mielikuvaa julmistelevasta nappaajasta. Eihän pentujen elo ja olot Crugen häkeissä erityisen riemukasta ole, mutta onneksi pahistelutouhu jätetään tarkoituksella puolitiehen, eikä Crugen ansiolistaa aleta millään hirmutöillä raskauttamaan. Ajatuksena lienee ennemmin lähteä hakemaan sitä hukattua jouluhenkeä nuorena haavoittuneen, vuosien turruttaman sekä murentaman sydämen eheytymisen kautta. Ideoista omaperäisin ei tämä tietysti ole, mutta minusta tällaiset käänteet sopivat herttaisuutta hakevaan jouluelokuvaan paljon paremmin kuin uuvuttavaksi käyvä keskinkertainen vääntö tusinapahisten kanssa, eli siitä ainakin pientä kiitosta tekijöille. The Search for Santa Paws taas vie orpoparkojen kiusaamisen pidemmälle ja etsii ratkaisunsa toista kautta, mikä ei samalla tavalla ole värähtelemässä anteeksiannon tai hyvien töiden tuoman ilon suuntaan. Minusta Santa Buddies hoitaakin omat lankansa pakettiin tässä suhteessa tyylikkäämmin ja ennen kaikkea tunteikkaammin, vaikka eihän siinäkään mitään kyynelten suurputouksia olla synnyttelemässä.

Siinä missä The Search for Santa Paws otti käsittelyyn esiosan orvot ja synkeämmät sävyt, niin Santa Paws 2: The Santa Pups päätyi nappaamaan pentuporukan tuoman riehakkaamman puolen ollen edeltäjäänsä selvästi kepeämpi. Esiosassa nämä taas yritetään vähän töksähdellenkin yhdistellä. Kaikissa kolmessahan joulun ylle asettuu vakava uhka, mutta minusta Santa Buddies ja Santa Paws 2 muistuttavat kuitenkin eniten toisiaan, koska mukana tosiaan on hurjaa vauhtia sulava suuri kristalli ja yleensäkin suora toive koko joulun katoamisesta maan päältä. Santa Buddies tosin tarkkailee enemmän tämän harkitsemattoman pyynnön seurauksia Joulumaailman puolella, kun taas Santa Paws 2 lähtee jalostamaan ajatusta pidemmälle ja jälleen on kärjistykset käytössä, kun ihmetellään millaisia muutoksia jouluhengen häipyminen saa ihmisten sydämissä aikaan. Jos kerran on pitänyt samoja perusajatuksia lähteä kierrättämään, niin onhan se ainakin hyvä, että niihin on yritetty vähän uuttakin puhtia puhkua.

Esiosassa joulua pelastamaan lähtee tosiaan Eli koirakavereineen, kun taas myöhemmissä osissa sama urakka sysätään ensin joulupukin ja luottohauvan tehtäväksi ja uusimmassa joulumuorin sekä penturyhmän asiaksi. Eli tosin joukkoineen rientää näissäkin apuun, eli sellainenkin toistuva kuvio voidaan listan jatkoksi raapustella. Joutuupa Eli ensimmäisellä retkellään puolivahingossa tonttuhommiin, mikä toistetaan tavallaan, kun myöhemmin joulupukki löytää töitä tavaratalosta ja joulumuori taas lastenvahtina. Haluanpa siis sanoa, että osittain kolmikon suhteen pätee se, että jos Santa Buddies on katseltu, niin pari seuraajaakin tulee tietyiltä kohdin tutuksi siinä samalla. No, ovathan nämä toistot ja kierrättelevät kehittelyt kai niitä jatko-osien ihan yleisiä syntejä, mutta itse en ainakaan suosittelisi kyhäilemään näistä elokuvista mitään yhtäjaksoista maratonia, koska puuduttavuus voipi viedä voiton.

Jokaista jouluista koitosta yhdistää myös taipumus lauleluun, mutta esiosassa mennään siinä mielessä vielä niukahkolla linjalla. Joulupukin värikäs ja iloinen valtakunta tosin esitellään musiikin ja laulun avulla, mutta sitten tuleekin taukoa ja oikeastaan vasta viimeisellä kolmanneksella aletaan intoutua enemmän joululauluja tulkitsemaan. Joulukoiran parissa myöhemmässä seikkailussa nähdään Kaitlyn Maher pääosissa ihmishahmojen joukossa, mutta esiosassa häntä kuullaan ääniroolissa Tiny-pentuna (Pikkis). Pääseehän Maher tässäkin haikean, vaikkakin samalla toiveikkaan laulun esittämään, mutta seuraaviin elokuviin verrattuna hetki parrasvaloissa jää lyhyeksi. Santa Buddies ei yleisestikään pärjää laulujen määrässä tai näyttävyydessä seuraajilleen, joissa kehitellään kekseliäitäkin musikaalinumeroita. Samanlaista riemua ei siis musiikkitarjonnasta saa irti, mutta myöhempien osien plussaksi merkittäköön, että lähdettiin tältä pohjalta menoa paisuttelemaan ja ihmisille iloa lauluilla luomaan.

Mitä tulee pentujengin omiin kahteen aiempaan katselemaani seikkailuun, niin siinä suhteessa näkisin selvää eroa. Sekä Air Buddies että Snow Buddies pitävät mielestäni koiraviikarien viisikon alusta loppuun päähahmoina, mutta jouluinen neljäs osa tarjoaa ennemmin sivurooleja nimikkoryhmälle. Etenkin ensimmäisellä kolmanneksella ei paljoakaan ehditä kurkkimaan vallattomien hauvojen kujeita, kun mureneva joulu vie päähuomion. No, kunhan Puppy Paws ehtii Fernfieldiin, niin alkavat kaveruksetkin enemmän kuvissa vilahdella ja saadaan sitä elokuvasarjan aiemmista osista tuttua temmellystä mukaan menoon. Sisarukset pääsevät kiinnostuneelle vieraalleen esittelemään omaa pentuelämäänsä ja uusi tuttavuus tuo toki omatkin toikkarointinsa leikkeihin. Jopa siinä määrin, että viisikon keskuudessa pientä närääkin nousee toisen aiheutellessa lisäharmeja. Ennen kuin vieras mellastaja päätetään potkia pois porukasta, niin viisaus löytyy Buddhan kautta ja ymmärretään katsella tilannetta Puppy Pawsin silmien kautta. Samalla itselle avautuu uusia mahdollisuuksia ja haasteita, joissa saattaa olla käyttöä vaikkapa Alaskassa hankituille rekitaidoille...

Omalla listalla seikkailu Alaskassa onkin pentujengin osalta reippaampaa rientoa ja yleisesti huvittavampaa ihmeteltävää kuin sisarusviisikon kamppailut joulun turvaamiseksi. Onhan edelleen mukana hassua ja hupsuilevaa jekkuilua, mutta varsinaiseen joulusatuun nämä keppostelut eivät niinkään saumatta sulaudu, vaan alun jälkeen pentutemmellys vaikuttaakin vähän pakkopullalta ja edellisten osien velvoittamalta. Niin tarkoin korvin en ole hauvaheppusten sanailua ja näsäviisastelua parin edeltäjän kohdalla kuunnellut, että voisin ulkomuistista nypätä konkreettisia esimerkkejä, mutta silti väittäisin pentujen hölöttelevän vähän tympäisevämmin jouluisessa koitoksessaan. Ainakin tuntuu siltä, että särmikästä sanailua on haluttu lisätä aiempiin verrattuna, mikä kirjautuu niiden tökkivien seikkojen sekaan. Voihan olla, ettei tilanne osien välillä oikeasti suuremmin eroa tässä suhteessa ja koko juttu on lähinnä katsojan päässä. Joka tapauksessa vitsinvääntö ei vieläkään ärsytyskynnyksen yli kiipustele, joten sen suurempaa surkua, murhetta tai murinaa tästä ei tarvitse lähteä kiehuttamaan.

Toisaalta, jos pentujengin myöhemmissä seikkailuissa painotetaan enemmän keskinkertaista kuittailua, niin katseluinto vähenee, ja niitähän tosiaan olisi vielä neljä näkemättä. Myös vuonna 2009 ilmestynyt Space Buddies menee elokuvasarjassa järjestyksessä edelle kolmanneksi, koska julkaisupäivä on merkitty helmikuulle, kun taas Santa Buddies päätyi kauppoihin saman vuoden marraskuussa. Avaruusseikkailu saattaa jäädä katsomatta, vaikka rakettimatkat sinänsä kiinnostavat, mutta eipä juurikaan tällaiseen toisluokkaiseen hassutteluun yhdistettynä. Vuoden 2011 Spooky Buddies on suunnilleen samaa sarjaa ennakko-oletuksissa, eli kummitustaloelokuvia katson erittäin mielelläni, mutta tähän koiramaisen kepeään konseptiin sulautettuna hohto hiipunee ja oletettavasti kauhukuvastollakin kovin kiltisti hassutellaan. 2012 ilmestynyt aarrejahti Treasure Buddies tulee luultavasti ostettua, sillä omassa mielessä tyyppien touhuilu sopii luontevammin tällaiseen koitokseen ja kenties Alaskan tapaan saadaan taustoistakin lisäplussia. Elokuvasarjan toistaiseksi viimeinen osa Super Buddies ei oikeastaan herättele minkäänlaisia katseluhaluja. Supersankarointeja tulee kyllä silloin tällöin katseltua, mutta kuten avaruus- ja kauhujuttujenkin suhteen, niin sävy on yleensä vähän vakavampi. Lisäksi kaikkien näiden näkemättömien kohdalla IMDB:n pistekeskiarvot ovat kohtalaisen kehnot, joten senkin perusteella voinee olettaa, ettei luvassa liene mitään perhehupailujen parhautta.

Juurikaan huikeammilla pisteillä ei Santa Buddies pääse kehuskelemaan, mutta onpahan hieman noita mainittuja edellä kuitenkin. Omasta mielestäni Santa Buddies toimiikin paremmin joulusatuna kuin varsinaisena Buddies-seikkailuna. Visuaalisesti elokuva napsahtaa melkoisen mukavasti samaan maailmaan Santa Paws -elokuvien kanssa, vaikkakin väitän samalla, että noissa uudemmissa elokuvissa tehostepuoli hoidetaan pykälää paremmin. Pienoista kökköisyyttä kuvastossa on siis nähtävissä, mutta esimerkiksi Joulumaailman värikäs satumaisuus paikkailee edelleen. Jouluinen touhuilu ei tietenkään Pohjoisnavalle rajoitu, vaan Fernfieldissa myös väkerrellään pienimuotoisemmin, kun taas laajempi lahjakiertue vie katsojan ympäri maailmaa koteihin kurkkimaan. Sinänsä siis ihan perinteistä katseltavaa jouluelokuvan puitteissa ja tietyt hetket ovat melkeinpä pakollista toistettavaa elokuvasta toiseen, vaan enpä niistäkään jaksa isommin napista. Disney on kieltämättä ollut luomassa huomattavasti hulppeampia taikamaailmoja, mutta onhan näissäkin yritystä ja iloa silmäpareille saadaan aikaiseksi.

Joulun joutuessa vaaraan tulee väistämättä kuviin sen hengen hiipuminen ja koko juhlistelun muuttuminen vähän vastenmieliseksikin suorittamiseksi, jota viedään väsynein rutiinein läpi, vaikkei paljoakaan kiinnostaisi. Santa Buddies ei muilta kiireiltään ja lyhyen kestonkaan takia oikein kerkeä kunnolla pureutumaan näihin puoliin, mutta saapa kuitenkin katsomon puolella miettimään, että miten isolla ihmisjoukolla mahtaakaan joulun ilot, riemut ja sydämelliset tuntemukset jäädä pakollisen puurtamisen ja siitä kumpuavan stressin jalkoihin? Etenkin, jos joulu perinteineen ei syystä tai toisesta olekaan omaa sydäntä lähellä, mutta jokavuotinen hulina lukuisine vierailuineen, valmisteluineen ja lahjahankintoineen pitäisi siitä huolimatta hoitaa kunnolla. Perinteiden rikkominen taas saattaa synnyttää syyllisyyttä, jos vaikka muut perheenjäsenet tahtoisivat jatkaa samaan malliin. Eipä sillä, että itseäni isommin lähestyvät juhlapyhät ahdistaisivat, mutta tupsahtihan näitäkin mietteitä mieleen elokuvaa katsellessa, mihin saattaa liittyä jokunen päivä sitten silmiin sattunut lehtijuttu, jossa juurikin näitä pulmia pyöritellään. Siinä haastateltu henkilö kokeekin huomattavasti helpottuneensa saadessaan taukoa aiempien vuosien jouluhulinaan. Kaikki eivät tietenkään joulukiireiden ja vaatimusten vuoksi ole hermoraunioiden rajamaille päätymässä tai vilskeistäkään valmistelua karttelemassa, mutta kuten jutussa jutellaan, niin joillekin hengähdyshetki ja pakottavilta tuntuvien perinteiden muuttaminen voi olla tarpeen:

"Kymmenen vuoden ajan he matkustivat miehen tuntien ajomatkan päässä sijaitsevaan lapsuudenkotiin. Tätä reissua edelsivät mittavat valmistelut aina joululahjojen ostosta ja paketoinnista ruokien ja juomien hankkimiseen.

- Stressimittarini vilkkui punaisella jo ennen kotiovesta astumistani. Mutta perinteitähän kuuluu noudattaa, eikö vain?

40-vuotiaana Veronica kuitenkin myönsi itselleen, että tämä jouluperinne aiheutti hänessä vain uupumusta. Hän kaipasi rauhaa ja mukavuutta ylitse kaiken muun.

- Olin kuullut ihanasta vanhasta hotellista, joka oli juuri remontoitu. Huomasin, että jouluna huoneiden hinnat romahtivat. Aloin haaveilla siitä, että viettäisin joulun mieheni ja 5-vuotiaan lapseni kanssa tunnelmallisessa huoneessa samalla kun muut huolehtivat ruoanlaitosta ja jouluun liittyvistä yksityiskohdista."

"Perhe on nyt viettänyt neljä joulua samassa hotellissa.

- Tiedän, että jokaisen mielestä tämä ei kuulosta ihanalta, sillä jotkut nauttivat joulusta perhejuhlana. Iloitsen sellaisten ihmisten puolesta, mutta luen vuosittain lukemattomia Facebook-viestejä naisilta, jotka lähtevät joulunvietosta sukunsa luota itku kurkussaan, Veronica huomauttaa.

Tämän vuoksi hän haluaakin kertoa omasta joulunvietosta ja muistuttaa, että vanhoja perinteitä voi korvata uusilla ja että jokaisella perheellä tulisi olla mahdollisuus tähän.

Veronican mukaan perheen uusi, oma perinne on antanut heille vahvemmin oman yhteisen identiteetin. Se on antanut äidille myös mahdollisuuden hengähtää tavalla, joka ei aiemmin ollut mahdollista."

Silloin tällöin tulee mieleen, että erityisesti tällaiset lahjojen ja valmistelujen liepeillä pyörivät jouluelokuvat ovat osaltaan tuputtamassa suorituskeskeisyyttä, materianpaljoutta ja ajatusta siitä, että on pakko tehdä sitä, tätä ja vielä tuotakin ennen kuin voi "rauhoittua" nautiskelemaan. Tämä ei tietenkään tarkoita, että ihanne olisi jokin pelkistetty versio, jossa lapsille käpylehmät kätöseen ja sitten lötköttelemään, mutta eipä jokin useampaan viikkoon venähtävä uuvuttava punnerrus juuri houkuttelevammalta kuulosta. Siksi tykkäilen, että näihin vähän kimaltavaisempiinkin juhlakauden elokuviin yritetään sisällyttää hyväntahtoista sanomaa ja onnea, joka ei niinkään ole riippuvainen pakettivuoren korkeudesta tai joulupöydän kilomäärästä. Miksikään mestariteokseksi Santa Buddies ei ole nousemassa särkyneitä sydämiä parannellessaan, mutta onhan se ainakin ajatuksena liikuttavaa seurattavaa ja jälleen niitä myönteisiä mietteitä päässä pyörii, kun hahmot joutuvat elämässä tehtäviä valintoja pohtimaan ja yhdessä niitä ratkaisuja sekä sovintoja etsimään. Kun en vielä ole ylivoimaisen pahasti päässyt kyynistymään, niin ei tee mieli murista siitäkään, että pienemmätkin sydänten liikahtelut saattavat olla alkusysäys kohti suurempaa onnea ja vähästä se toiveikkuuskin voi nousta rohkeasti unelmia tavoittelemaan. Lopputulos voisi toki olla elokuvaelämyksenä liikuttavampikin, mutta siitä huolimatta Santa Buddies on mielestäni ihan kiva ja kelvollinen lähettiläs jouluhengen hilpeyttämiseen kahden seuraajansa tapaan. Eri asia sitten onkin kannattaako näitä kaikkia kolmea käsiteltyä teosta katsella. Riippuu paljon siitä, miten avoin on hömppäiselle joulusatuilulle kera koirasöpöstelyn. Itse olen samankaltaisuuksista huolimatta löytänyt jokaisesta osasta niitä hyviä puolia enemmän kuin tympäiseviä tai rasittavia seikkoja.

Santa Buddies: The Legend of Santa Paws (2009) (IMDB)