Tässä vaiheessa rankasti räjähtelevien pilvenpiirtäjien ja kansainvälisten terroristien sijaan Korvatunturi kutsuu, mikä vie katsojan Napapiirin viileämmälle puolelle sekä samalla itäiseen Lappiin aivan Suomen ja Venäjän rajan tuntumaan. Vaikka vähän syrjäisemmille ja vähäväkisemmille seuduille siirrytäänkin, niin tämähän ei vielä hiljaisia tai rauhallisia talvipäiviä takaa. Oikeastaan yhdellä ja toisellakin on mielessä kovaäänisempiä suunnitelmia juuri käynnistyneen joulukuun ajalle, mikä tarkoittaa, että erämaassa kajahtelee komeasti räjähdyspanosten jyrinä, kun suurta ja ikiaikaista kivimassaa väkivalloin revitään pois tieltä. Näiden puuhien parissa hääräilee Korvatunturin huipulle tukikohtansa pystytellyt kansainvälinen kaivosyhtiö, joka ei taida niinkään olla tavallisessa arvometallijahdissa, vaan hankkeen johtajalla on paljonkin poikkeava päämäärä. Työntekijöille tai kenttäjohdollekaan asiasta ei ilmeisesti ole tarkemmin tiedoteltu ja salaperäisyyden sumu arvoitusten yllä leijuu.
Rileyn (Per Christian Ellefsen) toimistoon rientääkin porauksesta vastaava Greene (Jonathan Hutchings) varsin tohkeissaan ja selittelee, että ollaan päästy jo yli 400 metrin syvyyteen ja viimeisin näyte on melko outo ollakseen peräisin jättimäisen kivikasan sydämestä. Riley ei kuitenkaan isommin yllättyneeltä vaikuta kuullessaan, että vastaan on tullut sahanpurua sekä puulastuja, eikä miekkosta sekään tuntuvammin hetkauta, että näistä koostuvan kerroksen korkeus saattaa olla jopa 20 metriä. Kyllähän sitä sellaisia lastukammioita jokaisessa tunturissa saattaa olla, vaiko-vai...? Tuskinpa sentään ja Riley suostuu vähän tietojaan raottelemaan Greenelle kertoen, että kyseinen kivikasa on paljon muutakin kuin tavallinen tunturi, sillä se kätkee sisäänsä Lapin synkän ja vuosisatoja sitten kuopatun salaisuuden. Melkeinpä puoleen kilometriin huipuillaan kurottava muodostelma onkin oikeasti valtava alkukantainen pakastin ja vielä pitäisi päästä pikkuisen syvemmälle, että sen sisältö saataisiin esille.
Ennen jatkamista Riley päättää lätkäistä porukalleen uudet turvamääräykset noudatettaviksi, eivätkä ne ihan normaalin kaivostyömaan ohjeistusta taida noudatella. Kieltolistalle on kirjailtu juopottelu, tupakointi, kiroilu, maleksiminen, kirmailu ja kinastelukin, mikä laittaa Greenen hiukan miettimään, että mitäköhän pilaa tässä kehitellään, mutta Riley vakavana vakuuttelee, ettei kyseessä mikään vitsi ole, vaan totinen tosipaikka. Hankkeen johtomiehelle kyseessä on paljon muutakin kuin vain tavanomainen kaivaus, sillä lapsuuteen saakka juontavaa unelmaa ollaan tavoittelemassa. Sen täyttymisen lähestyessä onkin hyvä pitää huipulla pönöttäen porukalle juhlava motivaatiopuhe. Riley kailottaa tovereilleen, että parhaillaan seisotaan pyhän haudan päällä ja sitä ovat saamelaiset aikoinaan vuosisatoja rakentaneet ja nyt on tullut ryöväysretken hetki. Kalenteri näyttää joulukuun ensimmäistä, joten on sellaiset 24 päivää aikaa hoitaa suunnitelma loppuunsa. Parasta siis alkaa posauttelemaan!
Näitä Rileyn juhlavia julistuksia ovat livahtaneet kuulostelemaan kaverukset Pietari (Onni Tommila) ja Juuso (Ilmari Järvenpää). Erityisesti nuorempaa Pietaria Rileyn aikomukset häiritsevät enemmänkin, mutta Juuso lähinnä naureskelee kaverinsa pukkipuheille todeten tämän olevan vielä melkoisen keskenkasvuinen. Juuson mielestä joulupukki on pelkkää satua pienille hyväuskoisille lapsille, mutta kuten Riley, niin eipä Pietarikaan ole sitä selitystä nielaisemassa. Tunturin huipulla aloitetaan rankemmat räjäyttelyt ja Pietari taas alkaa perehtyä syvemmin joulupukkilegendaan, mikä käsittää vähän muutakin kuin amerikkalaisen näkemyksen punapukuisesta ja iloisesta lahjojen tuojasta. Vanhemman kirjallisuuden kautta alkaa avautua räikeästi erilainen kuva, jossa joulupukki onkin paljon pelottavampi hahmo kuin vain kiltti ja hyväntahtoinen jouluvieras.
Pietarin opiskellessa ahkerasti, vilistelee kalenteri jo aattoa edeltään päivään ja nuori sankari tietää, että toimiakin pitäisi, mutta miten? Ehkä pitäisi käydä kysäisemässä neuvoja Rauno-isältä (Jorma Tommila), joka pihalla sattuukin veistelemään seipäitä sudenkuopan pohjalle pystytettäväksi, eli vähän tylyjen ja samalla laittomienkin ansaviritelmien tekemisestä löytyy lähipiiristä kokemusta. Edellisen yönkin Pietari on yrittänyt vahtia ikkunansa edessä, mutta niin vain väsy vienyt jossakin vaiheessa voiton ja valpas tarkkailija torkahtanut kesken vahtivuoron. Joku kummallinen menijä onkin tämän yöllisen uuvahtamisen hyödyntänyt, sillä pojan ikkunan eteen on ilmaantunut outoja uusia jälkiä, ja sattuupa huone sijaitsemaan talon toisessa kerroksessa, eli eipä oikein voi uskotella, että joku satunnainen hiippari olisi muuten vain ohi kulkenut. Rauno ei vain tunnu olevan kovin kiinnostunut jalanjälkihavainnoista katolla, jos yleensä koko tarinaa uskookaan, vaan on huomattavasti huolestuneempi lähiseuduilla vaeltavista susista, joiden varalle seiväskuoppakin on kaivettu.
Vaikka joulupyhät ovat jo käytännössä yhden päivän päässä, niin vielä kiireitä riittää, koska isän ja pojan pitäisi muiden kanssa lähteä huolehtimaan poroerotuksen sujumisesta. Ennen kuin työt aitauksella varsinaisesti alkavat, rupatellaan vähän tuttujen kanssa, eikä se ole oikein kellekään paikkakuntalaiselle selvinnyt, mitä kaivosporukka kiivaasti yrittää tunturista esille räjäytellä, mutta on kuitenkin huomattu, että hommat huipulla ovat hiljentyneet. Hetkistä myöhemmin tulee muuta mietittävää ja murhetta, kun odotetun porolauman sijaan saapuukin vain pari yksilöä. Rauno lähtee poikansa sekä Piiparisen (Rauno Juvonen) ja Aimon (Tommi Korpela) kanssa selvittelemään moottorikelkkakyydillä, että mitäköhän ihmettä poroporukalle on sattunut. Taipaleen takana odottelee synkkä ja lohduton näky, koska tarkan laskennan mukaan hangella makaa 433 eläintä hengettöminä. Kyllähän siinä kiukku nousee kaverusten laskiessa, että ainakin 85000 euron kokoinen lovi lompakkoon syntyy silmittömän teurastuksen myötä.
Rauno ja kumppanit päättelevät, että Venäjän puolella operoiva kaivosryhmä on vähintään osavastuussa, koska raja-aitaan on leikattu reikä ja johtopäätökseksi muotoillaan, että itärajan toiselta puolelta on tullut petoja porojen turmioksi. Herrat eivät tosin sitä tiedä, että aitaa on nirhitty Pietarin ja Juuson toimesta, jotka ovat luvatta vakoilupuuhiinsa livahtaneet sitä kautta. Raunolla kiehuu sen verran, että aikomuksena olisi räväkästi painella rajan toiselle puolelle pikkuisen näistä sattumuksista sanailemaan ja voisihan sitä vakuudeksi tassuun pyssynkin napata. Kaikki eivät ajatusta erityisen erinomaisena pidä, koska rajavartijoilla saattaa myös olla herkkyyttä liipasinsormissa, jolloin luvaton säntäys vieraan vallan alueelle voisi olla viimeinen reissu. Sinnehän sitä silti painellaan, vaikka Pietarilla on aivan toisenlainen teoria tapahtuneesta. Hän ei kuitenkaan uskalla vakoiluista paljoa puhella, koska Juuson mukaan olisi parempi pitää suu supussa näistä menemisistä.
Ilta jo ehtii pimenemään joukon ehtiessä tunturin huipulle. Näyttää myös siltä, ettei päästä vastauksia tiukkaan sävyyn tivailemaan, koska asema on täysin hylätty, ja samalla siltä, että lähtöpuuhat on kiirellä hoidettu. Kysymyksiin ei vastaa huipulla ammottava ja oletettavasti satojen metrien syvyyteen avautuva aukko, joten jokseenkin pettynein mielin päivää aletaan päätellä. Raatojen luona jalanjälkiä havainnut Pietari tietää, että kyseessä on vähän vakavampi uhka kuin itärajan takaa luikahtanut susilauma, ja hän päättääkin varautua sekä varustautua kunnolla tulevaan taistoon. Kotikutoinen haarniska teippaillaan kasaan ja näkeepä hän tarpeelliseksi Juusoakin koittavasta kurimuksesta varoitella, mutta eipä tämä vain suostu sanaakaan uskomaan, vaan toteaa Pietarin olevan uskomattoman lapsellinen tapaus juttuineen. Vaikka Pietari miten yrittäisi sitä jouluaattoa estellä ja kalenterin viimeisen luukunkin kiinni niitata, niin kyllähän se sieltä ajallaan saapuu. Tällä kerralla se saattaakin olla vielä erityisen ikimuistoinen joulupukkeineen...
Vaikka tarinan hahmoille tämä joulu olisikin sellainen, ettei ihan noin vain ole mielestä haalistumassa ja hiipumassa, niin katsomon puolella en ainakaan aivan ikimuistoista upeutta päässyt vielä toisella kokeilullakaan kokemaan. Tiiviisti alle 80 minuuttiin paketoidun seikkailun parissa ei aika sinänsä pitkäksi pääse käymään ja onpa aiheessa yksityiskohtineen reilu ropsaus kiinnostavia piirteitä, että hyvinkin mielellään toisenkin katselutuokion elokuvalle suo. Isompi hullaantuminen vain jää uupumaan ja oikeastaan molemmilla yrityksillä on päässyt käymään niin, että omalla kohdalla viimeisen kolmanneksen ote mielenkiintoon ei ole niinkään pitävä. Surkeuteen ei sielläkään sukelleta, mutta vaikka vauhtia ja kierroksia saadaankin lisää suurta finaalia rakennellessa, niin tuntuupa se silti pienoiselta lässähdykseltä, koska minusta aineksia olisi kyllä ollut kekseliäämpäänkin lopetteluun. No, loppurähinöitä seuraavat kohtaukset toki pikkuisen paikkaavat tätä puutetta, eikä Rare Exports mitään ummehtunutta jälkimakua tuottele muutenkaan.
Kyllähän sen ymmärtää, että loppuun halutaan heittää reippaampaa rymistelyä ja tuntumaa vauhdikkaasta toimintaseikkailusta, ja näitä tällaisiakin vipellyksiä arvostavana en ainakaan periaatteesta ratkaisua alkaisi vastustamaan. Vaikuttaa kuitenkin hiukkasen siltä, että kaikenlaiset kekseliäät ja mieltä kivasti kutkuttelevat legendat kääntelyineen sekä vääntelyineen jätetään vähän puolitiehen ja sysätään sivuun. Etenkin ensimmäisellä katselulla jokunen vuosi sitten ihan innollakin odotteli, että mitä Korvatunturin synkkiä salaisuuksia lopussa paljastetaankaan, eivätkä sinänsä villit kirmailut Lapin pimeissä metsissä aivan nousseisiin toiveisiin pystyneet vastaamaan. Ehkei Rare Exports mikään räikein esimerkki ole hukattujen mahdollisuuksien sarjassa, mutta itse kallistuisin näkemykseen, että hyvinkin kiehtovasti pohjusteltu tarina laitetaan pakettiin huomattavasti rajoittuneemmalla mielikuvituksella.
Kaverusten kova ja kylmä kyyti läpi metsien ja tummien taivaiden ei tietenkään täysin tunnelmia tapa, vaan onhan sekin sarjassaan kivaa viiletystä. Kuten varmaan varhaisemmistakin valituksista on tullut ilmi, niin tälle katsojalle kovin pimeät toiminnalliset kuvat eivät suurinta herkkua ole, eikä yöllinen helikopterijahtailu mikään poikkeus valitettavasti ole. Tiedä sitten, ovatko omat katselulaitteet tai levyjulkaisu osasyyllisiä, mutta monet näistä loppupuolen tehostekuvista näyttävät mustaan verhottuina jokseenkin suttuisilta. Kaukana katselukelvottomuudesta edelleen toki ollaan, eikä Helander katsomoon mitään räpellyskuraa ala finaalissa syöttämään ja pääosin tonttujen sekä muiden menijöiden touhuista selkoa saa varsin vähäisellä tihrustelulla. Kyseessä kuitenkin on oikeastaan elokuvan ainoa mittavampi toimintajakso ja samalla käsittääkseni elokuvan suurin yhtämittainen ponnistus tehostepuolella, joten siinä mielessä on hiukkasen surku, etten siitä pysty innokkaammin riemuitsemaan noin elokuvan huipentumana. Onneksi moni muu tuntuu tykkäilevän tästä viimaisesta lentoretkestä enemmän vaikka vimmaisuutta vähäsen uupuisikin.
Muuten tykkäilen erityisesti siitä, että ratkaisun hetkilläkin jotakin pahempaa läpi elokuvan aavistellut Pietari saa viimeisissä koitoksissakin pysyä joukkion suurimpana ja neuvokkaimpana sankarina. Helanderin pari vuotta sitten ilmestyneessä ohjauksessa Big Game nuorempi Tommila pääsee esittämään vähän vastaavan kasvutarinan suurempaan sankaruuteen, vaikka kenties siinä haaste on vieläkin valtavampi, koska vastassa on raskaasti aseistautunut terroristijoukko ja hahmon taidot sekä ennen kaikkea itsevarmuus ovat hieman alempana verrattaessa näppärään ja rohkeaan Pietariin. Sekä Oskari vuoristoseikkailussaan että Pietari tonttutaistossaan pääsevät elokuvien rullaillessa näyttämään, että vaikka tilanteet tiukkenevat, niin eipä mene sormi suuhun, eikä heti hiivi pelko päähän ja laita karkuun kirmaamaan. Molemmat nuoret sankarit pääsevät sitä rohkeuttaan tarinoiden loppupuolella esittelemään kylmäpäisyyttä vaativalla huimalla hypyllä.
Mielestäni sekä Big Game että Rare Exports jäävät kumpainenkin kohtalaisen kauas toiminnallisten seikkailujen huipuilta, vaikka kieltämättä korkealla kaahaillaan noin näkymien osalta, mutta siitä huolimatta molemmat ovat viihdyttäviä ja nautittaviakin teoksia, joihin on saatu näyttävimmän melskeen puuttumista paikkailemaan sitä omaperäisempää otetta sankariosastolle. Etenkin Pietari pitkälti omin kätösin tehtyjen taisteluvarusteidensa kanssa on varsin sympaattinen tapaus ja näihin juttuihin liittyvää väkertelyä olisi ihan mieluusti enemmänkin vilkuillut, vaikka kesto siinä samalla olisikin paisunut. Muutenkin on arvostettavaa, että hahmossa painottuu poikamainen puuhastelu, eikä kaverista lähdetä tekemään mitään ylivälkkyä ja näsäviisasta vitsiautomaattia, kuten välillä pyrkimyksenä nuorien seikkailijoiden kohdalla vaikuttaa olevan. Onhan häneen tahdottu ripaus sydämellisyyttäkin laittaa, kun Pietari joutuu käymään kamppailua omatuntonsa kanssa, josta kumpuilee myös puolivälin kohdilla nähtävä kohtalaisen haikea kahdenkeskinen hetki isän kanssa vähäsanaisessa joulupöydässä. Eipä siis mikään toimintasankareista tavanomaisin heppu ja hyvä niin!
Jos muuta porukkaa sanalla ja toisella summailisi, niin mielestäni ihan hyvä ryhmä Raunosta ja kumppaneista kasaan raapaistaan. Vilkkaan Pietarin isä ei oikein saa kiinni siitä, mitä kekseliäs poika oikein puuhailee tai mitä tämän päässä pyörii ja siinäpä sitä saa ihmetellä, että mikäköhän järki on vaikkapa laittanut karhuraudat takkaan tunkemaan. Melkeinpä näpit kavala kapistus haukkailee, mikä tietysti murisuttelee ja löytyyhän niitä äristelijöitä lähipiiristä lisääkin. Aimoa esittävää Korpelaa korpeaa seikka jos toinenkin selvästi läpi elokuvan. Porojen lisäksi muutakin kummallista päänvaivaa on ilmaantunut miekkosen mieltä pahoittamaan, sillä joku valopäinen keppostelija on ilmeisesti napannut hallista parisen sataa perunasäkkiä jättäen potut pötköttämään lattialle ja vienyt mennessään vielä hiustenkuivaajankin. Vähemmästäkin sitä hiiltyy, mutta muiden mukana Aimo pääsee vähän tilejä tasailemaan ja isoimpia höyryjä räjäyttämään taivaalle. Kolmantena matkassa hääräilee Piiparinen, joka on jouluaatolle miettinyt pukkihommia ja niitä tavallaan saakin. Halukkuus pukkitouhuihin kaverilta katoaa varsin epäinhimillisen kohtaamisen myötä, jossa on korva mennä ja mieli järkkyy. Mainitaanpa sekin, että vanhempi Tommila ja Juvonen esiintyivät noin viikko sitten kommentoidussa jouluisessa komediassa Joulubileet melkein 15 vuotta aiemmin. Tuolloinkin kaveruksilla oli kuumottelevat paikat, eikä tämä pukkijahti yhtään sen helpompi haaste ole. Näyttelijöiden suhteen ei tarvitse paljoakaan valitella, vaan tyyppien toilailu ja räväkät loppuratkaisut ovat hauskaa seurailtavaa, eikä hahmoja onneksi vedetä miksikään hehheh-hupiukoiksi, vaan napakkoja tokaisuja viljellään harkiten, ja myönnän kyllä, että joukkoon ainakin muutama hymyilyttävä heitto mahtuu.
Inhimillisempää sankarijoukkiota enemmän kuitenkin katsomossa kiehtovat elokuvan ensimmäisellä puoliskolla harvakseltaan kuvissa vilahtelevat synkemmät joululähettiläät, joiden päähomma ei välttämättä olekaan kauniiden lahjakääröjen ojentelu. Tunnelmia asetellaan tummempaan suuntaan jo alkutekstijakson aikana Pietarin tehdessä tutkimustyötään. Pintaa raaputtelemalla joulupukista paljastuu niitä pelottavampia puolia ja vanhempien kirjojen kuvauksissa on nähtävissä demonimaisiakin piirteitä. Onhan noita muitakin tuikeampia joulutarinoita nähty, joissa pukin puvussa voi hääräillä vaikka minkälainen maaninen murhamies, mutta Helanderien käsikirjoitus kurkkii hiukan tarunomaisempaan suuntaan kuin vain satunnaisen psykopaatin kanssa vääntämiseen. Pietarikin yrittää turhaan kaveriaan vakuutella, että nyt vastassa on ikiaikainen hirmu, joka on aikoinaan houkuteltu jäätyvään järveen ja jonka päälle on vuosisatojen aikana kasattu kokonainen tunturi haudaksi. Jos tämä hirvitys vankilastaan vapautuisi, niin luvassa olisi tuhmureille vitsaa siihen malliin, että veret roiskuisivat ja henget lähtisivät. Näitä juttuja kuunteleekin huulet muikeassa hymyssä mietiskellen, että joopa-joo, siinähän sitä iloista joululegendaa kilteille lapsukaisille.
Itse olisinkin kaivannut vähän enemmänkin tämän julmemman joulupukin vaiheiden ja pyrkimysten tutkailua, mutta käyhän mielessä sekin, että olisiko tällainen sitten helposti nähty siten, että kyseessä olisi vähän vinksahtanut versiointi muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneestä joulupukin syntytarinaan omat vivahteensa tarjoilevasta kotimaisesta elokuvasta Joulutarina? No, eihän sekään välttämättä niin huono homma olisi ollut, koska ovathan nämä kumpainenkin omaperäisiä ja kiinnostavia tulkintoja ympäri maailmaa joulutaikaa levittävästä rakastetustakin hahmosta, eivätkä tosiaan tyydy toistamaan sitä vakiintunutta ja jo vähän tylsäksikin käynyttä kuvaa punavalkoisessa puvussa lahjoja jakelevasta ja hilpeästi hohottelevasta miekkosesta. Vuosi sitten Joulutarina kirvoitti blogissa kovasti kehuja, sillä itse ilahduin ja innostuin siitä, millainen tapahtumien ja sattumien murheellinenkin palapeli myyttisen hahmon taustalle hartaudella ja hellyydellä kasailtiin vieläpä hyvinkin runsaasti lämpöä ja kauneutta huokuvien kuvien kautta. Rare Exports taas tyytyy ennemmin vihjailemaan, mikä arvoituksen takana lopulta odotteleekaan, eikä oikein edes suostu näyttämään senkään vertaa, mitä mieli olisi utelias kurkistamaan. Vaikka aivan täysin tyydyttävää ratkaisua synkkä saaga ei saakaan, niin joka tapauksessa tällainen valtavirrasta poikkeava joulusatu sekaan kelpaa ja väittäisin, että edukseen erottuu. Molemmat näistä saavat toivomaan, että voisihan kotoisia legendoja enemmänkin penkoa fantasiaan kallellaan olevien elokuvien puitteissa.
"Korvatunturi on 486 metriä korkea tunturi Savukosken kunnassa Lapissa, Suomen itärajalla.[1] Se kuuluu UK-puisto-Sompio-Kemihaaran Natura 2000 -luonnonsuojelualueeseen.Tunturissa on kolme huippua, joista keskimmäisen kautta kulkee Suomen ja Venäjän raja. Itäinen huippu (464 m) on kokonaan Venäjän puolella[2] ja läntinen (411 m) Suomen puolella.[3] Korvatunturi sijaitsee rajavyöhykkeellä, joten siellä liikkumiseen tarvitaan Rajavartiolaitoksen lupa. Korvatunturille johtaa polku entiseltä Kemihaaran rajavartioasemalta, jonne taas pääsee tietä pitkin Tulppiosta. Suomeen 1920–1944 kuuluneen Petsamon itäraja kohti Pohjoista jäämerta alkoi Korvatunturilta, joka oli Tarton rauhasta 1920 talvisodan päättäneeseen Moskovan rauhaan 1940 saakka Suomen itärajan läntisin kohta."
Korvatunturi
Aihe antaa samalla myös tilaisuuden tarkastella ja jaaritella pikkuisen niistä joulupukin väitetyistä kotiseuduistakin. Yleensähän ulkomaisissa näkemyksissä pukki pajoineen kiskaistaan jonnekin Pohjoisnavalle operoimaan, mutta Rare Exports pitää pukin ainakin melkein Suomen puolella, sillä Korvatunturin läheisyyteen tapahtumat sijoitetaan. Yläpuolelta löytyvä linkki tiedottelee myös, että vuonna 1927 Markus Rautio mainitsi samaisen tunturin radion lastenohjelmassa joulupukin kotipaikaksi ja ilmeisesti sittemmin taruja on lähdetty kehittelemään lisää kyseisiin maisemiin. Näitä legendoja on keräilty useammallekin sivustolle ja tässä yhteydessä voisi ainakin yhtä vilkaista, että josko saataisiin taustatietoa siitä, millaisissa maailmankolkissa pukki tonttuineen onkaan ehtinyt asustelemaan.
"Siellä on maa jään ja lumen peitossa ympäri vuoden, puoli vuotta on siellä päivää, toinen puoli yötä. Siellä napaseudulla, jäätikköjen ja lumen keskellä on joulu-ukolla pieni sievä mökki".
Tunturisuden sivustolle onkin koottu Korvatunturia sivuava tietopaketti, josta voinee vähän tähänkin tekstiin ammentaa. Siellä on juttua, että ennen kuin Korvatunturi nimettiin asuinpaikaksi, niin taianomaista pajaa etsivät lapset löysivät pukin milloin mistäkin. Paikka vaihteli ja näistä nimetään Ounasvaara, Vuokatti, Petsamo ja Ruija. Niinkin varhain kuin vuonna 1901 Joululehti laittoi pukin asustelemaan Pohjoisnavan pakkasten keskelle. Vielä varhaisempina aikoina pukki oli majoittunut kuitenkin etelämmäs Turkkiin, eikä sivusto löydä siihen vastausta, milloin ja mikä laittoi miehen muuttamaan viluisemmille seuduille. Lienee kuitenkin selvää, että vuosisatojen kuluessa ahkerasti maailmaa kiertänyt hahmo on ilmeisesti useammassakin majapaikassa viihtynyt, ja välillä tarkkaa sijaintia ei ole lainkaan osattu kertoa, kuten sivustolle lainattu Tähdetär-lehden runo vuodelta 1884 vihjailee:
"Wuosikaudet warmaan Joulupukki makaa
ja walwoo siimeksessä wiitakon;Sielt' etsii aarteet, kokoo waraston;Hän hywäin lasten ystäwä on wakaa.
Hän riemuin rientää erämaiden takaa,Kun joulukuusi sytytetty on,Pysähtyy owen taakse piilohon;Kas kummaa mitä hän nyt jakaa!"
Joulupukin vaiheiden selkiyttämistä jatketaan siten, että Sakari Topeliuksen tarinassa Sampo Lappalainen joulupukki jo asui Suomen Lapissa ja sitten viimein tuli Raution vuoro tarkentaa kodiksi Korvatunturi. Samalla selitetään, että Lapin laajat ja miltei autiot alueet hankaline maastoineen toimivat erinomaisena piilopaikkana joulupukin joukkioille ja rakennuksille. 1900-luvun alkupuolen saduissa ei ennen Rautiota tarkempaa paikkaa vahvistettu, vaikkakin eräissä taruissa Haltiotunturista puheltiin joulujoukkojen tukikohtana. Noin kymmenisen vuotta Raution paljastuksen myötä tämä tunturimuodestelma kolmine huippuineen ja suurine kaikki toiveet kuulevine kalliokorvineen alkoi vakiintua pukin kodiksi muidenkin satuseppien jutuissa. Jos vielä palataan runsas vuosikymmen taaksepäin Raution kertomuksesta, eli vuoteen 1915, niin sivuston mukaan Edla Hiillos kuvaili tuolloin teoksessaan Joulupukin telefooni salaperäistä tukikohtaa suuren lumivuoren kätkemäksi kiehtovaksi jäälinnaksi. Pitääkin tulevina jouluina ottaa asiaksi selvitellä, että löytyyköhän vaikkapa vanhemmista kotimaisista elokuvista esimerkiksi Hiilloksen kuvaukseen sopivaa vastinetta pukin päämajalle:
"Joulupukki asuu suuren lumivuoren sisässä. Vuori on hänen linnansa. Siellä on suuren suuri sali, jonka perimmäisessä pohjukassa on revontulien ahjo. Linnaan pääsee suuresta jääovesta. Se hohtaa kuin lyhdyn lasi jo pitkän matkan päähän."
Oikeastaan vieläkin enemmän mielikuvitusta kutkuttelee sivun lopusta löytyvä kuvailu Korvatunturista, joka on napattu sadusta Korvatunturin salaisuus.Tekstiä on sen verran pitkä pötkö, etten lähde kyseistä tarinan aloitusta enää kokonaisuudessaan lainaamaan. Kappaleiden kautta kuitenkin syntyy nopsasti kuva kaukaisesta ja vaikeiden taipaleiden takana odottavasta taikamaailmasta, jota ympäröivät olosuhteet ovat niinkin ankaria, etteivät edes taivaita pitkin liitelevät lintuset sitä noin vain voi saavuttaa. Karu maaperä louhikkoineen taas väsyttää helposti maata pitkin kipittävien tassut, vaikka olisi vähän kovemmistakin menijöistä kyse. Tämän näytepätkän kautta tulee mieleen sellainenkin seikka, että ehkäpä Niko - lentäjän poika on napsinut joitakin ideoita juurikin tuosta tarusta, koska siinä matkan määränpää tosiaan löytyy lopulta huimien haasteiden takaa. Kenties tätä Annikki Marjalan tarinaa voisi taiteilla vaikka tummillakin kuvilla kaunistelluksi animaatioksi, sillä esimerkiksi seuraavanlaisia maalailuja voisi olla kiva katsella ja jälleen elokuvamaailman joululegendat saattaisivat rikastua entisestään:
"Vuoren muoto on perin outo tässä maassa, jossa tunturien laet ovat laajat ja paljaat. Tämä tunturi kohoaa kuin kivi tai teräs tai jää. Sen terävät huiput ovat kuin korvat, kuin ketun tai suden korvat.Päiviksi tai viikoiksi se saattaa kadota katsojalta kokonaan. Sen peittää joskus tuisku, joskus sumu, ja kerrotaan että täysin kirkkaallakin ilmalla, kun aurinko hyväilee pohjoista maata yötä päivää, se saattaa vetää ylleen vaipan. Silloin ihmiset puhuvat, ettei sitä olekaan, että tarua on koko Korvatunturi. Keksitty satu lasten ja aikuisten ilahduttamiseksi. He ovat niitä, joilla on kellot ja kiire. He eivät ymmärrä vaikenemista ja hiljaisuutta ja odottamista. Niin - heitä ei ole opetettu odottamaan, eivätkä he siksi voi ymmärtää käsillä olevan hetken arvoa..."
Sopii siis sanoa, että luultavasti materiaalia mainioiden ja tutuimmasta kaavasta poikkeavien jouluelokuvien tekoon kyllä kotimaisestakin tarustosta löytyisi ja ihan mielellään näitä elävinä kuvina tosiaan katselisi. No, nyt aletaan olla jo kohtalaisen kaukana Helanderin synkemmästä sadusta, mutta niinpä vain nämä aasinsillat lukuisat sattuvat kuljettelemaan höpöttelijän kohti kaukaisuuksia. Laitetaan kuitenkin vielä vähän lisälukemista parin linkin muodossa pukkilegendoihin ja asuinpaikkoihin liittyen:
Korvatunturi
Tiesitkö tämän joulupukista
Helanderin kamerat esittelevät nämä monien jo aiemmin kuvailemat Korvatunturin ympäristöt niinkin jylhän komeina, että katsoja alkaa vähän väistämättä epäillä, että noinkohan vain Suomesta niin vuoristoisena avautuvaa upeaa maisemaa löytyykään. Epäilys ei aivan aiheeton olekaan, koska esimerkiksi IMDB:n puolelta löytyy tieto, että näitä kuvia metsästettiin Pohjois-Norjassa. Tavallaan samoin Helander päätyi jo mainitun uudemman seikkailunsakin taustat toisaalta hakemaan, sillä Lappi elokuvaan Big Game etsittiin eteläisemmän Euroopan Alpeilta. Voisihan sitä jälleen vähän napisevaan sävyyn kysäistä, että onko se Suomen Lappi sitten niin lättänä ja vähemmän kuvauksellinen paikka, että pitää komeammat kivikot rajojen ulkopuolelta kuviin kaivella? Toisaalta kuvat ovat esimerkiksi Rileyn puheen taustalla niin kaunista katseltavaa, että valitukset vale-Lapista unohtuvat nopsasti. Näitä näkymiä saa muutenkin ihastella kiitettävästi ainakin puoliväliin asti, mutta lopun lähestyessä pimeys pääsee parhaat maisemaherkuttelut katsojalta anastamaan. Muutenkin kuvaus on pääsääntöisesti laatutyötä ja visuaalinen puoli miellyttää silmiä useimmiten, vaikka omalla kohdalla viimeisen kolmanneksen synkistävä jouluyö vähän nakerteleekin nautiskelua. Kaikkiaan kuitenkin Rare Exports osoittaa, ettei mitään ylipursuilevaa mahtibudjettia komeisiin kuviin vaadita, koska IMDB kertoo senkin, että summa jäi pikkuisen alle pariin miljoonaan euroon.
Täydelliseksi joulutaruksi Rare Exports ei vinkeistä ideoistaan ja komeasta kuorestaan huolimatta kohoa, mutta voipi todeta, että toistamiseenkin sen mieluusti tutkailee. Helanderin ja kumppanien joulurähistelyt tosin eivät ehkä ihan nuorimmaisten katsojien aattosaduksi soveltuvaa tavaraa ole, sillä kaverusten otteet valtavaa häiriintyneiden tonttu-ukkojen armeijaa vastaan ovat pikkuisen kyseenalaisia ja kyllähän ne tontut itsekin tuhmailuun syyllistyvät. Väkivalta ei kuitenkaan noin kuviltaan mitään ronskia revittelyä ja veristä vääntöä ole, sillä pimeys tätäkin osastoa peittelee, eivätkä ne kauhuelementitkään hirmuisinta hyytävyyttä ja periksiantamatonta piinaa tavoittele. Kuitenkin sen verran kopuloidaan ja kovistellaan, että ikäsuosituksen nouseminen 15 vuoteen on mielestäni perusteltu, varsinkin kun heittää vielä kohtalaisen karkean kielenkäytön kaupanpäälliseksi. Useimmat elokuvat päätyvät levittelemään sitä joulun taikaa huomattavasti herkemmissä merkeissä ja jonkinlaisia kauniita sekä liikuttavia hetkiä tavoitellen. No, toisaalta kyllähän sekin omanlaistaan liikuttelua saa aikaan, kun jytkytellään räjähdysaineilla menemään. Voisi ainakin olettaa, että juhlahenki posautellaan taivaisiin saakka ja siinä samalla hoituvat komeasti kumahtelevat railakkaat terveiset seuraavalle vuodellekin...
Rare Exports (2010) (IMDB)
Jos ei juttu vielä riittänyt ja kevyt katsaus kulisseihin kelpaa, niin tuoltapa löytyy levyjulkaisun lisämateriaalien avustamana syntynyt kooste:
Trivianurkkaus 22: Rare Exports
Typerin ja raaka elokuva jonka olen nähnyt, pilasi varmasti monen lapsen joulun odotuksen ja joulumielen. Hävetä saisi ne henkilöt jotka saivat idean esittää ko. elokuvan lasten valveillaolo aikaa joulun kynnyksellä.
VastaaPoistaItse en huomannut, että millaiseen aikaan tai missä yhteydessä elokuva esitettiin. Levyjulkaisulla ainakin on 15 vuoden ikäsuositus, ja kuten tekstissäkin totesin, on se teemojen sekä kielenkäytönkin puolesta ihan perusteltu. Toivottavasti ei sentään missään lasten jouluelokuvien joukossa laitettu esitykseen.
Poista