Cinderella II: Dreams Come True (Tuhkimo II: unelmien prinsessa)

Tuhkimon tarinasta tuli toki tuossa taannoin turistua rivi jos toinenkin, mutta eihän se siihen lopu, sillä klassikkosadulle päätettiin vääntää jatkoa runsaat puoli vuosisataa myöhemmin. Varmaan moni on sitäkin mieltä, että olisi ollut parempi sulkea kirja pysyvästi hääkellojen kilkatellessa onnellista loppua, eikä enää yrittää toistella taikaa täysin uudella porukalla paljonkin pienemmän budjetin jatko-osan puitteissa. Itsehän taisin alkuperäisestä puhellessa mainita, että samojen tyyppien seikkailuja lisääkin katselisin ja jotta taika ei aivan kokonaan ehtisi haihtumaan viikkojen venyttelyllä, niin tässäpä sitä ollaan varovaisin odotuksin ihmettelemässä, että mitä sieltä lopulta silmille suodaan. Hiukkasen se toki epäilyttää, että mahtaakohan manailuksi mennä vai onkohan sittenkin jotakin ilahduttavaa saatu aikaan...?

Ainakin on päätetty testailla pikkuisen poikkeavaa lähestymistapaa edelliseen verrattuna, koska luvassa ei niinkään ole yhtä yhtenäistä tarinaa, vaan kolmesta noin 20-minuuttisesta pätkästä välijaksoilla yhteen liitelty runsaaseen tuntiin venähtävä tarinakokoelma. Sekään ei tietenkään mikään upouusi keksintö ole ja kaipa joku voisi vähäsen laiskaksi ratkaisuksi väittää, kun kolmesta pienimuotoisemmasta koitoksesta löyhästi kyhäillään kasaan tällainen viritelmä. Homma pohjustellaan siten, että komean linnan käytävillä tutuilta vaikuttavat hiiriystäväiset vilistelevät kohti haltijakummin lupailemaa satuhetkeä harmikseen huomatakseen olevansa sen verran myöhässä, että kuulevat lähinnä loppusanat. Yhdessä siinä mietitään, että on tavallaan ikävää, kun niitä Tuhkimo-satuja on vain yksi, mutta onkohan asian pakko pysyä niin...? Voitaisiinhan niitä lisääkin kirjoitella, vaikka sieltä joukosta kuuluukin epäileväinen ääni, joka kyselee, että noinkohan vain kukaan olisi kiinnostunut hiirten ideoimasta satukirjasta. Haltijakummi ainakin on sillä kannalla, että tokihan Tuhkimo tällaisesta yrityksestä kovin tykkäilisi, eli kyllähän kokeilla kannattaa. Niinpä kirjaprojekti huiskaistaan hilpeästi taikasanojen avustamana liikkeelle. Pelkät sivut ja kannet eivät tietenkään riitä, vaan jotakin pitäisi keksiä kansien väliin, joten hiirijoukkio saa laittaa aivorattaat raksuttelemaan.

Ensimmäisen jutun aiheeksi otetaan piakkoin niitä satumaisia häitä seuranneet päivät linnassa, eikä se uusi arki hiiriporukalle ihan heti mitenkään huikean taikamaista aikaa ollut. Valtavassa palatsissa puitteet toki ovat kunnossa, mutta Tuhkimon viettäessä aikaa sulhasensa kanssa, menee hiirulaisilla ajankuluttelu takkuilevaksi tylsäilyksi. Onneksi kuherruskuukausi alkaa olla jo päättymyssä tuoreen pariskunnan matkatessa kotia kohti, ja sepä tarkoittaa linnan henkilökuntaan kuuluvalle Prudencelle uudenlaista haastetta, koska hänen hommakseen koituu valmistella hyvinkin erilaista elämää viettänyt Tuhkimo oikean käytöksen, tavat ja puvut hallitsevaksi prinsessaksi. Aikataulu on tiukka, sillä vain parin päivän päässä odottelee ensimmäinen kovempi koitos, koska Tuhkimon pitäisi pystyä järjestämään niinkin nopsasti suurehkot juhlat. Mikään isompi ihme ei olekaan, että pienoisia epäilyksiä nousee ilmoille asioiden sujumisen suhteen, eikä prinssikään näinä stressaavina päivinä pysty olemaan puolisonsa tukena, koska valtiolliset velvollisuudet vievät hänet toisaalle.

Juhla-aikataulun painaessa päälle pitäisi vielä oppia ja omaksua käytännössä aiempaan verrattuna täysin erilainen elämäntyyli ja samalla hyväksyä, ettei esimerkiksi omien aterioiden tekeminen ole prinsessan arvolle sopivaa puuhaa. Prudence ei selvästikään tahdo tehdä kurssitusta liian pehmeäksi ja niinpä Tuhkimo joutuu toteamaan, että seikka ja toinenkin on noin vain päätynyt kieltolistalle. Yritäpä siinä olla pirteä, kun jatkuvasti jankutetaan, että ei, ei, ei, ei, ei, ei ja ei vain mitenkään käy! Vaikka rutiinien jyrkän muuttumisen kanssa vielä tulisikin toimeen, niin sepä saattaa jo huomattavasti suuremmin sisältä sattua, kun kielletään tapaamasta vanhoja ystäviä sekä tuttavia. Prinsessan ei tietenkään ole soveliasta seurustella tavallisen kansan kanssa ja käytännössä pitäisi jättää koko porukka osaksi mennyttä elämää. Sydänhän siinä pikkuhiljaa särkyy, kun unelmoitu elo onkin jotakin täysin muuta ja tulevaisuudessa saattaa olla edessä kolkon yksinäisiä ja itkuisia hetkiä...

Jatko-osa tällä ensimmäisellä tarinallaan näyttää, että hetken vain juhla kestää, kun jo arki ahdistuksensa tuo kuvioihin. Vaikuttaa myös vähän siltä, että alkuperäisestä klassikosta tuttu käskytys ja komentelu on tahdottu heti toistaa hienoisesti muunneltuna tosin, mutta kuitenkin voinee väittää, ettei täysin uusin ideoin matkaan olla lähdetty. Määräilyä ja mäkätystä onkin edelleen roppakaupalla luvassa, eikä niitä noin vain pakoon pääse prinsessakaan, mutta katsomon puolella kova koulutus ei erityisemmin laita hihkumaan tai hihittelemään Tuhkimon tuskaillessa muodollisuuksiin mukautumisen mutkikkuutta ja kuninkaallisen elon yleistä hankaluutta. Rennot lepohetket ja muut leppoisat lötköttelyt antavat odottaa. Hiukkasen siinä ruudun toisella puolellakin uupuu katsellessa rankkaa pikakurssitusta ja henkistä höykytystä, mutta toisaalta onneksi on samalla tahdottu pitää kiinni jossakin määrin edeltäjää piristäneestä leikkisyydestä ja kommelluksista.

Kuningas on edelleen tuttu ärhäkkä ja komenteleva itsensä, mutta prinssin tavoin hänkin jää avaustarinassa selkeästi sivuhahmoksi jutun keskittyessä Tuhkimon ja Prudencen toistuviin törmäyksiin. Hetken verran näyttääkin pahasti siltä, että noinkohan vain Prudencesta väännetään jokin laimea kakkosluokan korvike ilkeälle äitipuolelle, mutta siinä suhteessa saa edes lievästi iloisesti yllättyä, koska tätä polkua selvästi tahdotaan lopulta vältellä. Niitä tuttuja tyyppejä tietysti kuviin tahdotaan ja löydetäänkin, mutta väittäisin, että noin piirrospuolen suhteen etenkin ihmishahmoissa on paljonkin toivomisen varaa ja ainakin ensisilmäys pariskuntaan tuottelee, jos ei aivan järkytystä sentään, niin pienen säpsähdyksen kuitenkin, koska näyttääpi siltä, että piirteet, ilmeet ja vähän kaikki muukin on tekijöiltä hukassa. No, eihän elokuva jatkuvasti samalla tavalla ikävästi silmiin pistä, mutta eipä tarvitse kehua, että seuraaja pääsisi tosissaan alkuperäistä visuaalisella säihkeellään ja kuvituksellisella kimalluksella haastamaan.

Jos ei tämä ensimmäinen kolmannes ulkokuorellaan käy häikäisemään, niin en lähtisi asettamaan sisältöpuolen koskettavuudelle ainakaan sen suurempia toiveita. Kyllähän sitä tuskailematta tuijottelee, miten Tuhkimo on hukata oman itsensä muiden odotuksiin ja sääntöihin sekä kuinka sankarittaren rohkea ja päättäväinen sydän nousee vastarintaan. Ehkä olisi syytä kokeilla jotakin uutta ja pikkuisen pölytellä vanhoja tapoja, vaikka kaikki eivät siitä suorastaan riemastuisi ja palaute olisi nihkeämpää, eli sellaista kannustelevaa otetta on havaittavissa. Omaa tietä siis etsiskelemässä ollaan, mutta koko touhusta vaikutelmaksi jää melkoisen toisluokkainen viritelmä, jota entisestään korostaa voimaantumisjakson taustalla kuultava Brooke Allisonin esittämä kappale Follow Your Heart. Jeejee, omat unelmat, jeejee seuraa sydäntäsi...ihan kiva noin ajatuksena, mutta kun on kovin puhditonta ja aito tunne uupuu, niin aikamoisen valjuksi yritykseksi kolmikon ensimmäinen lyhyt satu valitettavasti jää. Mielestäni sitä ei ole syytä survoa suohon tai muutenkaan surkeudesta paasausmaratonia naputella, mutta kun miettii, miten edeltäjä onnistuu mieltä liikuttelemaan ja arkea unelmiin mielikuvituksellisesti yhdistelemään, niin melkoisen löysää ja ideaköyhää jatkoa elely linnassa tarjoaa.

No, hiukkasen heppoisesta ja keskinkertaisesta avauksesta huolimatta kokonaisuus tahtoisi vielä pari pikkuista kertomusta esitellä ja toiseen tarinaan olisi tarkoituksena taikaakin ripotella, että jospa sitä kautta ilmenisi kaivattua huvitusta? Tuhkimo on siis löytänyt oman paikkansa linnasta ja saanut soviteltua uuden arkielämänsä mieleisekseen karsittuaan karmeimmat kankeudet ja velvollisuudet pois, mutta siinä sivussa osa vanhoista ystävistä kokee tulleensa puolittain hylätyiksi. Hiirikaverukset ovat päättäneet keräillä Tuhkimolle kimpun kauniita kukkia ja samalla puhelevat, miten prinsessa ei kenties enää osaa pikkuisimpien kaveriensa apua arvostaa tai kaivata, kun ympärillä hääräilee jatkuvasti joukko ihmisiä. Juhlaa juhlan perään kalenterissa taitaa olla ja pitäisi kevään kunniaksi vähän taas jotakin järjestellä, eli tehtävää riittää ja siinä huiskeessa erityisesti Vili tuntee itsensä laiminlyödyksi. Pari epäonnekastakin sattumaa vielä päälle plus linnan vähän hiirivastainen ilmapiiri, niin toinen jo kokeekin itsensä mitättömän pieneksi ja hyödyttömäksi vipeltäjäksi.

Kiukkua ja turhautuneisuutta pintaan kuohahteleekin, kun oma riittämättömyys mieltä kiusaa ja kovin uhmakkaana Vili toivoo kasvavansa ihmisen mittaan. Haltijakummi sattuukin sopivasti paikalle pyyntöjä kuulostelemaan ja hän vähän vihjailee, ettei se onni ja tyytyväisyys välttämättä koon mukana kasva. Toinen kuitenkin kovasti toivoo ja tahtoo, niin täytyyhän sitä sitten hiukan taikasauvaa heilutella kera valittujen loitsujen ja hetkisessä Vili venähtää täysikokoiseksi mieheksi. Ainakin alkuun huima pituuskasvu miellyttää ja maailmakin näyttää korkeuksista aivan erilaiselta. Uudessa olomuodossaan Vili kokee olevansa paljon pystyvämpi ystäväänsä auttelemaan ja yrittääkin pyrkiä kevätjuhlia valmistelevaan porukkaan. Aivan kaikki eivät muodonmuutosta ole todeksi uskomassa, koska linnan kissa ainakin tahtoo hiirijahtia jatkaa ja kenties joku toinenkin näkee muuttuneen ulkokuoren taakse sisimpään. Uusia ovia ja mahdollisuuksiakin näyttäisi avautuvan taikatempun avulla ja muutenkin tulevaisuus vaikuttaa lupaavalta, mutta noinkohan vain ilo ja onni pikaisen pituuskasvun kautta on saavutettavissa...?

Satukirjapuuhastelun keskimmäinen osuus tuuppaa Tuhkimon tosiaan pienempään rooliin ja tuo pienen suuren Vili-hiirulaisen monessakin mielessä näkyvämpään osaan. Samalla koitos on mielestäni valikoiman vauhdikkain ja toiminnallisin, mutta huomautetaanpa silti, että korkeuksien takaa-ajoista ja pillastuneesta norsusta huolimatta meno pysyy melko maltillisena kilvoitteluna, eikä kevätjuhliin mitään käsittämätöntä kaaoshurmosta lähdetä luomaan. Mielessä käy myös, että jatko-osa on luultavasti jo lähtökohtaisesti suunnattu selkeämmin nuoremmille katsojille kuin alkuperäinen klassikko, koska tärkeiden asioiden vääntely ja kääntely vaikuttaa suoraviivaisemmalta. Opettavaisuus on kyllä sinänsä suloista, kun käydään kyseenalaistamaan koon välttämättömyys suuruuden saavuttamiseen ja samalla muistutellaan, miten jokaiselle paikkansa on ja ettei se ulkoinen olemus välttämättä paljoakaan paina ystävyyden katsoessa kohti sisimpää. Eihän tätäkään siis missään nimessä halua alkaa sydämestään inhoamaan, kun lämpöisiä ajatuksia tahdotaan välitellä, mutta hivenen tönkkö ja karkeakin toteutus kiepsauttaa kokonaisuuden jokseenkin joutavalta vaikuttavaksi kertakatseluviihteeksi, mikä kenties vähän keljuna kommenttina kaikuu tällaisessa yhteydessä.

Toisellekin pätkälle väännellään onnellinen loppu, mikä laitetaan kansien väliin, mutta vielä olisi aikaa sekä sivuja jäljellä, joten hiirulaiset pohtivat, että kolmas voisi olla vaikkapa Tuhkimon häikäilemättömyyteen ja häijyilyynkin taipuvaisen sisarpuolen rakkaustarina. Anastasian romanssi tietysti tuo mahdollisuuden palautella mukaan ensimmäisen elokuvan ilkimykset kuulumisineen. Linnassa juhlakausi jatkuu tiiviinä, koska taas Tuhkimon tehtävälistalla yhdet kemut olisi keksittävänä, ja niistä äitipuoli tahtoo tyttäriään muistutella, koska kyseessä on luultavasti mitä mainioin tilaisuus löytää erinomainen aviomies. Tavoitteita asetellaan varallisuuden sekä aseman perusteella, eikä romantiikalla tässäkään niin väliä, kunhan rikas aatelismies löytyy, niin siinähän ne tärkeimmät ominaisuudet ovatkin toivotulle puolisolle. Tuhkimo osaltaan päättää kipaista torilta muutaman oleellisen jutun ostelemassa ja samaan suuntaan sukulaiskolmikkokin käpsyttelee.

Liekö sitten vallan herkullinen tuoksu, mikä Anastasian houkuttelee harhailemaan leipurin liikkeeseen, jossa sattuu kohtalokas yhteentörmäys, koska kaksikon katseet lukittautuvat niinkin ilmiselvästi, että tilanteesta hullaantuneine ilmeineen vilahduksen näkevä Tuhkimo tajuaa heti, mitä onkaan tapahtumassa. Valitettavasti äitipuolen sydän ei näille tuntemuksille sykähtele, vaan tylysti hän ihanan hetken tuhoaa ja tekee myös selväksi, ettei leipurimiekkonen ole ihan sellainen kaveri, jota kumppaniksi olisi syytä haikailla. Vaikka sisarpuolilla on menneisyydessä ollut riitaa, kinaa, kaunaa ja kaikenlaista muutakin negatiivista kitkaa, niin eihän Tuhkimo voi Anastasiaa murheellisena pulaan jättää, vaan päättää toimia romantiikan lähettiläänä. Hyvätkin suunnitelmat tosin saattavat pieleen mennä, mutta noinkohan vain ihastuminen töppäyksen tai parikin kestää...?

Noin 20 minuuttia näissäkin puuhissa saadaan kulumaan, että sellainen pikaihastus on kyseessä, eikä mistään kyyneleisiin saakka liikuttelevista hetkosista tarvitse puhella. Tuskinpa on tavoiteltukaan aivan samanlaisia tuntemuksia kuin keskiyön kellojen kilkatellessa ensimmäisessä elokuvassa, mutta mielestäni pikkuisen enemmän olisi sopinut panostaa, kun lähdetään kokeilemaan, tulisiko rakkaudelle toinen tilaisuus vaiko täystyrmäys. Huumoria ei ole unohdettu, kun hymyn hakemisen hankaluudet ja muut kummalliset pulmat tulevat tielle, vaan eipä se viihdyttävyyskään silti kehuttavaksi kohoile. Kolmas kertomuskin saa oman teemaan sovitellun kappaleensa, eikä tämä Anastasian itsetuntoa kohotteleva ja sisäistä kauneutta kaiveleva laulu It's What's Inside That Counts mitään aplodeja ansaitse, vaan tekee ennemmin mieli mutista jotakin melkoisen unohdettavasta mitäänsanomattomuudesta. Onneksi väkisinkin vähän sydäntä lämmittelee, kun ei lähdetä koston poluille vanhojen vääryyksien ajamana, vaan nähdäänkin tilaisuus parannella välejä sekä paikkailla menneisyyden repimiä kuiluja. Saa nähdä, kaiveleeko elokuvasarjan kolmas osa Cinderella III: A Twist in Time vanhat vihollisuudet ja iänikuiset katkeruuksien kierteet takaisin kuvioihin, mutta itse toivottelisin ne sinne unholaan.

Kolmeen osioon jaettu ja yhdessä hyvässä hengessä lopeteltu satuhetki on ajatuksena ihan mukava, mutta lopputulos valitettavasti kallistuu lähemmäs laimeaa kuin lumoavaa. Vaikka en alkuperäisestä klassikostakaan mahdottoman suuresti hullaantunut, niin sitä silti mieluusti elokuvataiteeksi kutsuu, kun taas tällaista tarpeetonta ja keskinkertaista jatkoa luonnehtisin lähinnä kepeäksi videoviihteeksi ilman mitään varsinaisia huippuhetkiä. Sydäntä kiusaavat ja kutittelevat vivahteet ovat läpi elokuvan vähissä, eikä näissä pätkissä tunnu olevan oikein potentiaalia käydä kunnolla koskettamaan. Ensimmäisestä toki lainaillaan ja kierrätetään ajatuksia, mutta onneksi sitä ei ihan suoraan ole lähdetty toista kertaa tekemään. Kaikkiaan on kuitenkin melko vaikeaa yrittää listailla jatkolle mitään isompia plussia tai ansioita, ja vaikka linnassa olisi loputon juhlakausi käynnissä, niin silti ensimmäisen elokuvan arkielämän pienimuotoisempi puuhastelu suloisine hahmoineen ja leikittelyineen vetää voimakkaammin puoleensa ja loihtii monipuolisemmin ihasteltavaa silmillekin.

Kieltämättä pienoisen pettymyksen Cinderella II: Dreams Come True tuottelee, mutta eihän kolmiosainen satutunti nyt sentään silkan saastan ja surkeuden parissa vierähdä. Teemat unelmineen, ihastumisineen ja sydänäänten seuraamisineen sopivat kyllä Tuhkimon maailmaan, mutta vaisuhko toteutus taas varmistelee, ettei ensimmäisen osan elämys tule toistumaan. Lähinnä siitä on jäljellä satunnaisia hentoja haituvia ja jatkon tarpeellisuutta on kohtalaisen hankala nähdä tai lähteä pätevästi perustellen sen paikkaa puolustamaan. Esimerkiksi vähemmän välttämätön ja ennemmin leikittelyä kuin suurten tunteiden tuiverrusta tarjoileva jatko-osa The Fox and the Hound 2 on mielestäni vähän samaa sarjaa noin sisällöltään, mutta puutteistaan huolimatta pikkuisen parempi kuin tämä Tuhkimon sekalainen tarinakokoelma. Samana vuonna ilmestynyt Bambi II taas oli minulle positiivinen yllätys ja edelleen omalla listalla klassikoille tehtyjen toisten osien parhaimmistoa. Eihän siinäkään maailmoja mullistella, mutta hyväntuulista temmellystä ja kaunista katseltavaa kuitenkin Bambin ja kaverien lapsuuden päivät ovat katsojalle, eikä samaa valitettavasti viitsi sanoa Tuhkimolle kynäillyistä uusista kujeista. Korvillekin anti jää keskinkertaiseksi ja lopputekstien aikana vielä korostuu kehnohko musiikkipuoli, kun turha nykyaikaistettu tulkinta alkuperäisen elokuvan laulelusta siellä taustalla raikaa. Toisaalta se samalla summaa elokuvaakin, eli kohtalaisen laihoin eväin ja toisluokkaisella toteutuksella on lähdetty klassikkosatua jatkamaan ja päivittämään, mikä laittaa miettimään, että on luotettu ensimmäisen ihastelijoiden tarttuvan Tuhkimon taikaan toistamiseen, eikä niinkään ole ollut painetta panostaa parhaaseen laatuun.

Cinderella II: Dreams Come True (2002) (IMDB)

Rymättylän kesäkalastus

Tuhkimon taikaisen tarinan ja mukavan kesäisen kolmannen Änglagård-elokuvan jälkeen sopii mielestäni ihan hyvin palautella kuviin arkisempaa työntäyteistä elelyä väkerryksineen, joten pikkuisen painavampaa asiasisältöä olisi vaihteeksi tarjolla. Kesäisiä näkymiä ei missään tapauksessa olla karkottamassa, kun lähdetään seurailemaan nuottakalastuksen saloja Rymättylän suuntaan 1900-luvun alkupuoliskolla, sillä auringon kaunistamia maisemia saarineen ja rantaviivoineen kyllä väkisinkin kameran edessä avautuu. Rymättylä ei tällekään tallustajalle ole ihan vieraaksi paikaksi jäänyt, sillä etenkin nuoruudessa tuli sielläkin kesäisellä kaudella vesistöjen äärellä viihdyttyä. Lisäksi jopa tämän vuoden puolella on tullut samoja seutuja kotikatsomossa tutkittua, koska helmikuun ohjelmistoon mahtui suurelta osin samojen tyyppien tekemä kansanperinnedokumentti Rymättylän talvikalastus vuodelta 1939. No, nytpä ei liikutakaan jäiden päällä, joten pitäisi keksiä muut keinot verkkojen virittelyyn sekä vetelyyn...

Kuvausaikoihin kesällä 1938 Rymättylä kuului Suomen silakkaisimpiin saaristopitäjiin, sillä kallioisten rantojen, lahtien ja poukamien vaihtelut muodostivat vesistöön otolliset olosuhteet tälle kalalajille. Näitä puuhia ihmettelemään vievät asiantuntijana sekä kertojana toimiva Kustaa Vilkuna ja kuvaaja Eino Mäkinen, eli varsin tuttu kaksikko päävastuullisena jälleen kerran on. Vaikka elokuvaa filmattiin kesällä 1938, niin viimeistely ei tullut ihan heti ajankohtaiseksi ja siten tämä noin 12-minuuttinen kalastelu ilmestyi vasta 1940. Pohjusteleville verkkaisemmille tunnelmakuville ei ole erityisemmin aikaa, vaan suojaisten kallioiden lomasta löytyy näppärästi ahertava heppu Vilkunan kertoessa kesäisen kalastuskauden olevan niin vilkas ja täynnänsä tekemistä alituisine verkkojen korjailuineen, ettei joutoaikaa juuri jää ja välillä on hyvä, jos ehtii työn touhussa nuuska-annoksensa nauttia. Vilkuna tuntuukin olevan äänessä melkeinpä tauotta, eikä luettu teksti niinkään yritä muodostaa mielikuvia mistään romanttissävytteisestä elämästä aaltojen keinuteltavana, vaan tällaiset vivahteet on pitkälti karsittu pois ja tavoitteena on tiivistahtinen tiedonvälitys asiakeskeisesti. Eipä siinä mitään, kun monipuolista juttua riittää, mutta sen sanoisin, että herra hiukkasen sanoissaan takertelee ja paikoin kerronta töksähtelee, muttei mitenkään häiritsevästi kuitenkaan.

"Nuotta on useista verkoista rakennettu kalastusväline, jonka perään kalaparvi yritetään saartaa. Nuotta lasketaan yleensä veneestä ja se voidaan vetää veneeseen tai rantaan. Talvinuottaa vedetään jään alla. Suomessa tavallisimpia nuotalla kalastettavia kaloja ovat muikku, silakka, siika ja kuore. Erilaisia nuottatyyppejä ovat mm. rantanuotta, talvinuotta, selkänuotta, muikkunuotta, silakkanuotta, kurenuotta, kierrenuotta ja laahusnuotta eli trooli."

Nuotta

Nopeiden ensisilmäysten jälkeen pitäisi pikkuisen seikkaperäisemmin selvitellä, millaisia vaiheita ja välineitä tuottelias silakanpyynti vaatiikaan. Tietenkin tarvitaan toimintaan soveltuva vene ja raskaita kala- sekä tarvikekuormia matalissa vesissä siirrellessä leveät ja vankat soutuveneet ovat ominaisuuksiltaan hyviä, eli kantavat paljon ja uppoavat vähän. Airot saattavat sivustakatsojalle näyttää kamalan kömpelöiltä paksuine alkupäineen, mutta tämä ominaisuus on kuitenkin tarkkaan harkittu, sillä näin pitkät airot saadaan tasapainotettua ja niillä voidaan tehokkaasti soutaa raskasta lastia. Nuottaveneitä perinteisesti liikuteltiinkin enimmäkseen soutamalla, mutta otollisten tuulahdusten vallitessa voitiin myös nostaa tuulivoimaa hyödyntämään yksinkertainen purje. Yöksi veneet sijoitettiin venevajoihin, joita tuolloin löytyi vielä melkein joka talolta, ja niistä ne apajia kohti seuraavana päivänä jälleen lähtivät.

Niille apajille ei tosin ihan noin vain sopinut säntäillä, koska nuotanpitopaikkoja piti tarkkaan harkita. Vuosisatojen aikana oli opittu hyvät ja tasaiset pohjapaikat, jonne verkot pystyi laskemaan ja nuottakunnan päämiehen piti olla tilanteen tasalla ja tietää rajat tarkasti, koska pohjasta löytyvät terävät sekä vähemmän mielekkäät yllätykset helposti tärvelivät välineet. Kuvissa puuhaileva porukka ilmeisesti otollisen laskupaikan löytää ja pian päästäänkin tipauttamaan yksi miehistöstä läheiselle rannalle alustavasti nuottaa kiristämään vetoköyttä vinssaten. Vähitellen olisi tarkoituksena saada nuotta tiukkenemaan kaarevaksi verkkoseinäksi. Operaatio kokonaisuudessaan hoidettiin tavallisesti neljällä henkilöllä, joista kaksi oli päissä ja kaksi veneen keskiosassa. Porukan päällikkönä yleensä oli toinen keulamiehistä, jota myös veneen kuninkaaksi kutsuttiin. Kertoja kehuskelee, että nämä tehtävät erittäin oikeudenmukaisesti venekunnan kesken jakautuivat ja jokainen pääsi kyllä huhkimaan.

Ennen lopullista kiristämistä vene sijoitellaan siten, että pystytään airojen avulla säikyttelemään silakkaparvia kohti verkkoa. Vähitellen vinssatessa nuotta alkaa lähestyä rantaa, mutta samalla köyden kiskominen alkaa käydä kovin raskaaksi, koska pohjaa laahaavalla nuotalla voi olla pituutta 150 metriä, mutta näin siitä pitävä pussi hiljalleen muodostuu. Kunhan vetoköydet alkavat olla lopussa ja verkon reunat rannassa, jätetään vinssikelat sikseen ja siirrytään koko joukolla käsivoimin kiskomaan. Jännittävä hetki lähenee, kun pian kalastajille selviää, millainen palkkio raskaasta työstä on tarjolla, vai onko luvassa pettymys ja tyhjä verkko. Savisen sameasta vedestä paljastuu tässä tapauksessa kuitenkin suuri saalis, mikä tarkoittaa, että seuraavana vaiheena on napata haavit hyppysiin, alkaa kauhomaan ja hetken siinä saa huiskia, koska kertoja arvioi kokonaismäärän 700 kiloon.

Monesti saalis on selvästi surkeampi, mutta tällaisesta kalakasasta riittää käsiteltävää useiksi tunneiksi, eli kotirannassa onkin tiedossa paljon tehtävää. Mainitaanpa siinä toimenpiteitä seuraillessa, että makunsa sekä säilyvyytensä takia silakka oli tärkein suolakala ja siitäkin syystä suolaus oli tarkkaa touhua. Vaikka kotirannassa kaloja oli käsittelemässä enemmänkin porukkaa, niin venekunnan uurastus ei saaliin toimittamiseen päättynyt, vaan piti yleensä tehdä toinen soutureissu apajapaikalle, koska taakse jätetyt välineet piti käydä noutamassa takaisin. Usein oli myös kiire jo seuraavaan koitokseen, mutta yhdessä oli sovittu rajoitteeksi, ettei sama venekunta saanut hyödyntää samaa apajaa kahta kertaa peräkkäin, vaan piti välillä päästää toinen porukka kokeilemaan. Kunhan saadaan täysi kuorma kalastusvälineistöä myös perille, onkin aika antaa veneen uurastajineen lipua hiljalleen kotivalkamaan ja lopetella dokumenttia. Kuten Vilkunakin juttelee, niin aivan kaikkia vaiheita tässä ei käyty läpi, mutta jälleen sanoisin, että kohtalaisen kattavasti ja selkeästi on toteutus hoidettu. Paljon asiaa on onnistuttu ahtamaan lyhyehköön minuuttimittaan ja samalla Mäkinen varmistelee, että kuvapuoli itsessäänkin viehättää, eikä ole jotakin välttävää suttua. Ehkei näitä dokumentteja ole sinänsä mitään järkeä lähteä paremmuusjärjestykseen laittamaan, mutta noin yleisen kiinnostavuuden osalta ja teknisen toteutuksen kannalta katsottuna napakka ja hyvä lyhytdokumentti jälleen on saatu aikaan.

Silakka

Rymättylä

Rymättylän kesäkalastus (1940) (IMDB)

Rymättylän kesäkalastus (Elonet)

Kyseiseltä levyltä ei oikein löytynyt kalastuskeikalle teemallisesti sopivaa paria, mutta ajattelin, että bonuspuolen Eero Naskalin noin 20-minuuttinen haastatteluhetki voisi tuoda hiukan aiheeseen liittyvää lisätietoa ja muuta kiinnostavaa juttua mukaan, ettei ihan laihaksi lätinäksi jäisi tällä kerralla ja onhan näitä tekijöiden mietteitä tullut aiempienkin dokumenttirupeamien yhteydessä käytyä läpi. Naskali tahtookin heti alkuun kertoa vähän kesäiseen kalastukseen liittyvää tarinaa. Dokumentin kuvausaikaan suvinuottapyynti oli jäämässä harvinaisuudeksi ja paikallisesti sitä harrasti aktiivisesti ehkä pari venekuntaa. Jos Naskalin juttuja oikein ymmärsin, niin hän väittää, että dokumentin toteutukseen jouduttiin ottamaan melkoisia vapauksia, koska oikeasti silakka viihtyi päivisin huomattavasti syvemmissä vesissä, eikä tällainen rantanuotta siihen vuorokauden aikaan olisi sopinut ja matalista vesistä silakkaa pyydettiinkin öisin. Ilmeisesti tämä olisi ollut melkoinen este elokuvaamiselle, eli siinä suhteessa Rymättylän kesäkalastus antaa virheellisen kuvan toiminnan luonteesta. Aivan ansiottomaksi ei Naskali elokuvaa tuomitse, vaan toteaa, että kyllähän siinä aitoja tapahtumapaikkoja nähdään ja tutkitaan oikeaoppista välineiden käyttöä.

Naskali itse ei ymmärrettävistä syistä 1930-luvulla hääräillyt näiden projektien parissa, mutta myöhemmin nuottapyynti tuli hänelle itselleenkin tutuksi dokumenttielokuvan puitteissa, koska hän oli kirjoittamassa Mauri Frontin ohjaamaa vuonna 1987 ilmestynyttä teosta Aaslan talvinuotta. Naskalin mukaan talvinen nuottapyynti onkin nykyään paremmin voimissaan kuin kesäversio. Perinteiset menetelmät ovat toki osittain korvautuneet moottorivoimilla, mutta samoja vaiheita kuitenkin vieläkin toistetaan. Kuvausten aikaan jäät olivat onneksi vahvat ja kantavat, niin saatiinkin traktoreja ja autoja avuksi jäiden päälle, mikä ei enää seuraavana talvena olisi onnistunutkaan. Saaliskin oli ilmeisesti tuolloin erinomainen, koska Naskali juttelee 208000 silakkakilosta.

Yleisemmin kansantieteellisistä elokuvista puhellessa Naskali on sitä mieltä, että kaiken tulee perustua tarkoille ja huolellisesti tutkituille alkuvalmisteluille. Toteutuksessa pitäisi hänen mielestään keskittyä kuvaamaan varsinaista työtä mahdollisimman tarkasti, eikä elokuvallisuuden takia lähteä muuttelemaan todellisuutta. Siihen liittyen hän toteaakin, että esimerkiksi menneisyyden lavastaminen kuviin vanhojen pukujen avulla lipsahtaa helposti dokumentista teatteriksi. Eräänlaiseksi esimerkiksi napataan Niilo Heinon ohjaama ja kuvaama vuoden 1975 dokumentti Terva, jossa Naskali oli myös kirjoittajana. Tuolloin paikallinen expertti ehdottelikin liiallista menneisiin päiviin taipuvaista puvustusta, mutta Naskali ei pitänyt tällaista kikkailua mitenkään mielekkäänä. Tervahautahommassa oli mukana kaksikin paikallista tervanpoltosta tietävää kokenutta asiantuntijaa, mutta kunhan röykkiö oli saatu sytytysvalmiiksi, niin hommaa johtava heppu alkoi empimään. Jahkailu näyttikin jatkuvan, joten lopulta tyypille haettiin nestemäistä rohkaisua ja kunhan kaverin kurkkua pirtuhuikalla kostutettiin. niin liekit lähtivät iloisesti roihahtelemaan ja terva tirisemään. Noinkohan vain oli ihan vastuullista hommaa, koska alueella oli kulovaroitus ja paikalle ilmestyikin valvova viranomainen, joka vaati pikaista sammutusta turvavalmisteluista huolimatta. Siinä vaiheessa hätäsammutus olisi jo aiheuttanut suuremman metsäpalovaaran, joten urakka voitiin viedä valvotusti loppuun ja varsinainen tervanpoltto onnistuikin hyvin.

Naskali on myös sillä kannalla, että ihan hyvin nykyäänkin olisi löydettävissä aiheita, jotka soveltuisivat kansantieteellisiksi elokuviksi, kunhan päteviä tekijöitä innostuu mukaan. Hänen mukaansa monia pitkälle valmisteltujakin hyviä juttuja on jätetty toteuttamatta, mikä pitkälti taas on rahoituksesta johtuvaa tuskailua. Päättävien henkilöiden vaihtuessa muuttuvat myös samalla usein ne projektit, joihin rahaa laitetaan ja niinpä esimerkiksi kalkinpoltosta kertova pätkä aikoinaan haudattiin ennen kuvausvaihetta. Haastattelun lomassa on taas varsin kivasti kuvaa näistä parista pikkuisen uudemmasta dokumentista ja kyllähän niistäkin ihan innostuu. Pitäisikin pikkuisen tutkia, joskohan noitakin joltakin levykokoelmalta löytyisi ja saisi niitäkin napattua kotikatsomon ohjelmistoon, mutta eiköhän tässä vielä muutama tovi mennä 1930- ja 1940-lukujen tarjonnalla...