An American Tail: The Mystery of the Night Monster (Fievel 4 - Manhattanin hirviö)

Melkoisen usein aiemmin näkemättömiä animaatioelokuvia edes kohtalaisella innolla lähtee vahtailemaan, mutta niinpä ei ole lainkaan tässä tapauksessa. Siitäpä on syyttäminen samaisen elokuvasarjan edellistä osaa, jossa taso tipahtikin reippaasti kahteen ensimmäiseen vertaillessa. Paha maku jäi ja tunne, että helppoja rahoja kalasteltiin puolihuolimattomalla huitaisulla, jonka olisi hyvin voinut jättää tekemättäkin. Sehän ei tietenkään tarkoita, että neljäs osa samaa heikkoa keskinkertaisuutta olisi, eikös vain? Mahdollisuus parempaan tietysti on olemassa, mutta odotuksia ei uskalla nostattaa, sillä pikaisesti edellisen perään tämä ilmestyi. Vieläpä suoraan kotivideolevitykseen ja pitkälti samojen tyyppien työstämänä. Edellisestä Fievel-seikkailusta on jo kolmisen viikkoa kulahtanut, joten pettymyskin on siinä määrin laimentunut, että voisipa viimeisen osankin lopulta lusia läpi...

Sen verran tahtoisin Mousekewitzin perheen vaiheita kertailla, että ensimmäisessä elokuvassa hiirijoukko joutui jättämään kotinsa savuavina raunioina taakseen. Murheisin mielin, mutta sydämet suuria toiveita täynnä Venäjä sai jäädä taakse ja Amerikan ihmemaa suuren veden toisella puolen odotteli. Elely New Yorkin kovilla kaduilla ei haavekuvia lainkaan vastannut ja niinpä toisessa elokuvassa suuntailtiin kohti läntisiä rajaseutuja sekä luvatun onnelan iloisia ja vauraita päiviä. Niitä tarinoita lähdettiin jatkamaan televisiosarjassa Fievel's American Tails. Paljon myöhemmin ilmestynyt mainittu kolmas elokuva otti muutaman askelen taaksepäin ja palautteli katsojan pisteeseen, jossa edelleen Manhattanilla temmellettiin. Jos käsitys oikeaan osuu, niin tämä neljäs ja toistaiseksi viimeinen lisäys Mousekewitzien saagaan jatkaa samassa hengessä.

Sateinen ja harmaa kaupunkinäkymä katsojaa ensin moikkailee ukkosen yrmyillessä taustalla. Uusi aamu taas on saapumassa, mutta vielä viimeisiä unikuvia katsellaan. Fieveliä selvästi jokin uni kovasti jännittää tai jopa järkyttää. Mistään leppoisasta haaveilusta ei todellakaan ole kyse, vaan liekehtivä kissademoni jahtailee pientä sankariamme ja hiirenloukkukieli jatkuvasti lähestyen napsahtelee. Itkuparkuun siitä lopulta heräillään ja vanhemmilla riittää hommaa toiselle vakuutella, että pelkkää painajaistahan se, eikä aihetta suurempaan hätään ole.

Kauhistuttavat unistelut vaihdellaan vähitellen aamukiireisiin. Tanya-sisko alkaa olla pikkuisen myöhässäkin, sillä hän on saanut hommia paikallisen lehden toimituksesta. Lehdenjakajana toimiva Fievelin kaveri Tony on onnistunut sellaisen pestin samasta talosta järjestelemään. Suosituimmat otsikot pyörivät Manhattanin salaperäisen yöhirviön ympärillä. Ilmeisesti on päässyt käymään niin, että Fievelkin on näitä pelottavia tarinoita innolla lueskellut, mikä kostautuu, kunhan silmäset illalla lupsahtavat kiinni. Mieli vielä sivuilta tavailtuja sanoja pelottavammiksi kasvattelee ja tietäähän sen, millaiseen lopputulokseen päädytään. Äiti vaatiikin Tanyaa ottamaan pikkuveljen mukaan toimitukseen, josko siten saataisiin vaikkapa hirviöhöpinät hiukkasen järjellisemmiksi seliteltyä.

Vähäsen vastahakoisena Tanya suostuu ottamaan pikkuveljensä piipahtamaan lehtitalon pyörteisiin, tiukoilla säännöillä sekä ehdoilla toki. Fievel saa tilaisuuden tavata kovasti ihailemansa toimittajan, joka sattuu olemaan kynää heilutteleva henkilö yöhirviöstä kertovan juttusarjan takana. Nellie ei itse vaikuta järin innostuneelta siitä, mitä joutuu kirjoittelemaan, sillä katsoo hirviötarinat jonkinlaiseksi hölynpölyksi ja haluaisi vähän vakavammista aiheista sanailla. Vääntöä käydäänkin pomon kanssa, mutta tämä on vahvasti sillä kannalla, että mikä myy, niin siitä tarinoidaan, kunnes kysyntä hiipuu. Tonykin paikalle pikaisesti vierailemaan saapuu, mutta uusi lehtikierros jo häntäkin odottelee. Avukseen hän on värvännyt aiemmista osista tutun kissakaverin, eli vähemmän lajityypillisesti hiiriystävällisen Tiikerin.

Tonyn suunnitelmat etenevät ainakin omassa päässä kovaa vauhtia, eli haaveissaan hän jo valmistautuu loikkaan lehtipojasta tähtitoimittajaksi. Tämä ylennys tosin saattaa antaa itseään vielä odottaa. Fievel taas pääsee Nellien matkaan ja siinä samalla kertoilee peloistaan hänelle. Nellie on sillä kannalla, että tällaisia kauhukuvia on parasta lähteä purkamaan tiedettyihin tosiasioihin perehtymällä ja tutkailemalla, mitä huhujen ja kuulopuheiden takaa mahtaakaan paljastua. Lauluksihan siinä ihan vaihdetaan, kun puhellaan mielen pimeiden nurkkien valaisemisesta ja pelkojen nujertamisesta. Kaksikko lähtee haastattelemaan hirvittävän hirviön kohdanneita silminnäkijöitä, joiden värisyttävät jutut luultavasti ennemmin lisäävät Fievelin painajaissaldoa. Nellie kuitenkin saa pienen työparinsa mielen vähän epäilemään kammottavia kertomuksia osoittamalla, että kovinpa on pienen tassunjäljen tämä mahtava hirviö jättänyt...

Sattumaako kenties se, että hirviön ilmaannuttua, on torille tupsahtanut puoti, jossa koiraneito Madame Mousey myy aivan mahdottoman oivallisia pussukoita, jotka pitävät maailman pahuudet kodin seinien ulkopuolella. Lisääntyvät yölliset vierailut saavat pelokkaat sekä hätääntyneet näihin taikakaluihin viimeiset roponsa sijoittamaan. Nellie ei tällaisiin ole kovin helposti hurahtamassa, vaan vaatii vakuuttavampaa näyttöä tuotteiden toimivuudesta. Nämä toiveet kuitenkin hukkuvat kasvavaan huhumereen ja hirviökarkotteet kauppansa tekevät aina vain kuumenevaan tahtiin. Sama juttu lehtien irtonumeromyynnin kanssa, eli ilmiöt toisiaan tässä ruokkivat. Häviäjiä on suuri massa ja runsaat hyödyt kerää taas paljon pienempi piiri, mikä lienee kovin todellinenkin kuvio. Hyökkäysten määrä on myös lisääntymään päin, hiiriä katoilee, eikä kukaan tunnu tietävän, miten olisi parasta toimia. Ilmiön alkulähteille olisi kuitenkin pikaisesti päästävä ja samalla kaapattujakin mahdollisesti pelastamaan.

Pahimmat pelot eivät näitä hirviöjahteja seuraillessa ainakaan pääse toteutumaan, vaan vähintään puolipositiivisin mielin saa todeta, että paremminhan tämä etenee ja katsojan kaappaa matkaansa kuin edellinen jonkinlaista aarreseikkailua lupaillut osa. Tosin siihen ei paljoakaan vaadita, mutta pahemminkin voisi olla. Jos enemmän tahtoisi menneitä muistella, niin ensimmäinen elokuvakaksikko on niin etäällä edempänä, ettei tarvitse hätistelyistä huolestua. Pienestäkin välillä osaa iloita, joten myönteiseksi yllätykseksi kelpaa sekin, että monet seikat saadaan neljännessä yrityksessä sujuvammin toimimaan kuin kolmannessa.

Viimeksi tuli hieman valittelevaan sävyyn tiliteltyä visuaalisesta tarjonnasta ja siinä mielessä voisi samalla polulla jatkaa. Sukulaisteoksiahan kolmas ja neljäs elokuva kuvienkin suhteen ovat. Etenkin vauhdikkaammissa hetkissä piirrosjäljen karkeus tulee esille. Vähäisempi panostaminen näkyy myös kohtauksissa, joissa kaukaisempia taustanäkymiä lähdetään kuviin sovittelemaan. Tietynlaista yleistä köyhyyttä ja kunnianhimon puutetta on myös näitä piirroksia katsellessa havaittavissa. Ongelma ilmenee siten, ettei juuri yksikään nähty tuokio onnistu säväyttämään. Esimerkiksi Fievelin seikkailut villissä lännessä sisälsivät enemmänkin sellaista tyylittelyä, mitä mielellään napsi kuvakaappausten kautta tekstiä piristelemään, mutta tässä samainen saldo näyttää nollaa. Kun on saman elokuvasarjan puitteissa tottunut näkemään selvästi laadukkaampaa liikettä ja kuvaa, niin tason romahtamista ei aivan pienenä miinuksena pysty pitämään.

Sinänsä potentiaalisia ja toiminnallisiakin jaksoja löytyisi kyllä, mutta liekö sitten niukkuus ajan ja rahan suhteen sanellut, ettei niistä hetkistä pystytä mitään erityistä ja ihmeellistä kehittelemään. Esimerkiksi lehden toimituksessa vaikuttaisi olevan vauhdikas vipellys päällä monimutkaisten tunneliverkostojen kiidättäessä työväkeä milloin minnekin, mutta vähän tyngäksi meno näiltä osin jää. Nähdäänhän niitä hirviön vierailujakin myös, mutta toteutuksen edustellessa vaatimattomampaa laatua, niin erityisen huikeita tai värisyttäviä nämäkään eivät ole. Silkaksi kehnoudeksi ei tee mieli niitäkään haukkua, vaan ennemmin kyse on sellaisesta "kyllähän paremman puutteessa vilkuilee"-jutusta.

Tuttuja teemoja toki on mukana ja tässä niitä väläytellään jokseenkin mielekkäämmin sekä järkevämmin kuin edellisessä. Elokuvasarjan läpi on mukana kulkenut amerikkalaisen unelman kriittisempikin tarkastelu ja neljäs osa vie sitä onneksi jälleen viihdyttävämpään suuntaan. Kolmannen elokuvan yritys yhdistellä työpaikan riistohenkeä ja raadannan loputtomuutta kepeään käsittelyyn oli selkeä harha-askel. Nyt on Tonyn vuoro päästä haaveiden ja pettymystenkin vietäväksi. Menestyksen kiitotielle sitä nopeasti tahtoisi ja kunhan oikopolkua tarjoillaan, niin tokihan sitä kokeillaan. Sen saa Tony huomata, että houkuttelevat tarjoukset eivät välttämättä johdakaan pikaiseen sekä helppoon maineeseen ja mammonaan, vaan aivan väärään suuntaan ne voivat viedä. Houkkana harhakuvia jahtaamaan pää valmiiksi pyörällä.

Fievelin nuppia kuumottelevat taas aivan muut jutut, sillä pahoista peloista tosiaan pitäisi päästä eroon. Edelleenkin vähän vieroksun sitä, että ensimmäisten kahden elokuvan rohkea, seikkailunhaluinen ja rämäpäinenkin pikkuhiiri on jostakin syystä muuttunut niin säikyksi, että varjot ja painajaiset saavat tärisemään. Ensimmäisessä elokuvassa loikattiin tuosta vain terävähampaisen kissan kitaan tai myrskyn riepoteltavaksi ja samassa hengessä siellä lännessäkin seikkailtiin. Jotakin on ilmeisesti sattunut ja mieli vinksahtanut kovin helposti säikkymään kaikenlaista. No, viimeistään perheen joutuessa pinteeseen, alkaa rohkeuskin heräilemään. Tonyn kanssa urheita suunnitellessa päädytään kuitenkin pähkäilemään, että se raja rohkeuden ja suoranaisen typeryyden välillä on monesti vaikeasti havaittavissa. Näistä mietelmistä saattaisi aiempien osien Fievel itsensä helposti tunnistaa. Ainakin tämän katsojan silmiin se vanhempi versio uhmakkaana ja uteliaana viehättää enemmän kuin varjoja vapiseva päivitys.

Fievelin seikkailuja elokuvien maailmassa päädyttiin siis runsaat 15 vuotta sitten lopettelemaan kadonnutta rohkeutta etsien. Ideahan on vähintään kohtalainen, mutta toteutus toivottavaa jättää. Onneksi kuitenkin näin päin, eli aiempi aarrejahti ei viimeiseksi jäänyt. Ainakin omalla listalla se on selkeästi näistä neljästä heikoin, vaikka onhan tämä toinenkin uudempi lisäys kohtalaisen turha tekele. Jos omaa kiinnostusta tutustua näihin, niin neljättä kannattelen. Tarinan suhteen ei ole paljoakaan väliä, vaikka edellinen olisikin katselematta. Käytännössähän nämä ovat ihan itsenäisiä juttuja, joten se ei ole ongelma. Parannusta on luvassa siinä mielessä, että vähemmän hajanaista menoa on luvassa ja jonkinlaista tunnetta sekä järkevää sanomaakin saadaan aikaan.

Onhan tässäkin vielä töksähtelynsä, joista esimerkkinä laulelut. Yksikään ei ole erityisen muistettava ja ainakin kahden kohdalla jää ikävä maku, että lauletaan lähinnä sen takia, että näihin elokuviin muutama kappale pitää ujuttaa mukaan. Edes hyvästä rutiinisuorituksesta ei oikein voida puhua niiden kohdalla, vaan ennemmin taas kuljeskellaan sillä kunhan jotakin huitaistaan -linjalla. Suunnilleen samaan tapaan nämä 1990-luvun lopulla ilmestyneet lisäykset elokuvasarjaan voisi summailla, eli jonkinlainen tarve oli jatkoa tehtailla, muttei välity minkäänlaista kunnollista innostusta tehtävään. Hieman hankalaa näitä on sen enempää hehkutella, eikä oikein tee mieli yrittääkään, koska näyttää siltä, ettei katsojille edes kovin kummoisia elämyksiä ole yritettykään tarjoilla.

An American Tail: The Mystery of the Night Monster (1999) (IMDB)