Omat kesäiset saariseikkailut ovat kiireiden ja yleisen aikaansaamattomuuden takia jääneet jokseenkin vähäisiksi, joten siksikin tämä Tukholmasta Ahvenanmaalle kulkeutuva tarina kiinnostelee. Oma viehätyksensä tulee siitä, että se sijoittuu menneille ajoille 1800-luvun loppuun. Saariston lasten koitoksista ja kepposista turinoidessa onkin tullut mainittua, että nämä kurkistukset pariakin eilistä tuonnemmas pohjoisen historian havinaan kovasti kiinnostavat. Luulenpa kuitenkin, ettei Iris kokonaisvaltaisesti ainakaan niin hilpeissä tunnelmissa ja mielialoissa liiku kuin Astrid Lindgrenin saaristotarinat, mutta katselua edeltävät odotukset sekä toiveet ovat voimakkaasti lämpöisen ja kauniin suuntaan, mitä tulee kuvastoon ja henkeen. Varmistetaan nyt kuitenkin, pääseekö jokin ahdistava ankeus negatiivisesti yllättämään, vai kuumotteleeko Ahvenanmaan aurinko niin, että sydänaloissa mukavasti värähtelee...
Murheiden syleihin ja syövereihin ei ainakaan heti hypätä, vaan aurinkoiselta hiekkarannalta lähdetään liikkeelle. Iris (Agnes Koskinen) siinä sormiensa rakosista seuraa äitinsä Esterin (Maria Salomaa) maalauspuuhia ja utelee samalla tältä läheisessä tulevaisuudessa vartovasta matkasta Pariisiin. Esterillä kiirettä riittää, sillä pitäisi avata Ranskassa suurempikin näyttely, eikä hän oikein pysty kyselyihin keskittymään. Tyttären karkaillessa sukeltelemaan näköpiirin ulkopuolelle äiti kuitenkin hetkellisesti säikähtää ja malttaa siveltimen kädestään laskea. Onhan se ihan hyvä osa kivasta kesäpäivästä viettää tyttären kanssa leikittelevien aaltojen keskellä pyörähdellen.
Ajankohdan häilyessä vuodessa 1890, eivät naispuolisten taiteilijoiden työt ole kovin kysyttyjä, ja niinpä Esterkin maalauksiinsa miehen nimen signeeraa. Suurempi taloudellinen hyöty menee ainakin jokseenkin tiukkoina aikoina henkilökohtaisen maineen edelle. Aivan vielä ei ole lähtöhetki käsillä, vaikka ihan kynnyksen takana jo odotteleekin. Sitä ennen ystävien kesken juhlistellaan tyttären syntymäpäiviä ja kokoontumisesta voinee päätellä, ettei pieni Iris juuri ikäistensä leikkitoverien kanssa päiviään kuluttele. Päivänsankari saa kunnian ponkaista kakusta iloisen yhteislaulun keskelle, johon tietysti hurraa, hurraa -huutelut kuuluvat. Äiti antaa lahjaksi eräänlaisen legendojen miekan suojelemaan kaikelta pahalta. Edesmenneen isän käsissä se on kuuleman mukaan hurjia jääkarhujakin vastaan kohotettu maailman äärille suuntautuneilla tutkimusmatkoilla. Taikojakin tehdään yleisen ilmapiirin ollessa hyvinkin riemukas, mutta tummaa pilvenreunustakin on ilon auringon tielle jo lipumassa.
Ester on aivan viime hetkiin säästelemässä ilmoituksen ikävämmän. Ajatuksena on lähteä Morgan Jansson -nimisen taiteilijan vaimona edustamaan, mutta jättää Iris kiireiden takia ystävien hoitoon matkan ajaksi. Äiti ei tahdo pilata tyttärensä syntymäpäivien iltaa, vaan on muiden paheksunnasta huolimatta aikonut kertoa asiasta vasta aamulla. Hieman vinksahtaneiden hyvän yön satujen kautta unten maille lähtevä Iris on vielä autuaan tietämätön siitä, ettei mitään luvattua yhteistä reissua ole tulossa. Yöllä unet menevät vähän liiankin kalmaisiksi, niin pitää hipsutella äidin kainaloon parempia kuvia etsimään. Aamulla Iriskin alkaa lomakamppeitaan pakkailemaan ja iloisesti utelee, että milloinkas sitä lähdetään, mutta mutta...
Aamun avautuessa yhden ja toisen suunnitelmat menevät uusiksi, ja pikaisia vararatkaisuja joudutaan pähkäilemään. Iris tietysti on järkyttynyt siitä, ettei pääsekään mukaan ja joutuisi vieläpä kuukauden verran olemaan äidistään erossa. Lisää vaikeuksia tulee siitä, että ystävien rakas koira on yöllä kuollut, eivätkä he yksinkertaisesti suruaikana voi ottaa Iristä hoidettavakseen. Juhlallisten hautajaisten valmistelu vaatii omat viikkonsa, mitä Esterin on hyvinkin vaikea nielaista. No, tilanne on mikä on, joten jotakin pitäisi pikaisesti keksiä. Josko Selma-sisar (Pia Runnakko) voisi autella. Hänellä taas on omat syynsä kieltäytymiselle, sillä perheen lähipiirissä on vakavampaakin sairastelua ilmennyt.
Eräänlaisena viimeisenä vaihtoehtona esiin nousee Esterin ja Selman veli Elias (Tobias Zilliacus), joka asustelee perheineen kauempana Tukholmasta, eli Ahvenanmaan pääsaaren länsipuolelta löytyvällä Eckerön saarella. Ester on samaisella saarella syntynyt ja lapsuutensa viettänyt, mutta nuorena lähtenyt isompiin kaupunkeihin onnea ja menestystä etsimään. Välit ovat veljeen käytännössä katkenneet, eikä sittemmin hyvin pärjännyt Ester ole enää vuosikymmeneen kotisaarellaan käväissyt. Taitaapa ennemmin haluta unohtaa koko ajanjakson jonnekin menneisyyden hämäriin. Nyt kuitenkin yhteys pitäisi uudelleen saada avattua ja hätävalheiden kautta liikkeelle lähdetään. Ester tuuppaa tyttärensä Selman matkaan kohti satamaa ja sepittelee, että Selma voisi sanoa tyttären hetkellisen vierailun syyksi äidin vakavan anemian.
Heppakyyti lähtee kuljettelemaan Selmaa ja Iristä Tukholman kaduilta kohti metsäisempiä seutuja. Näitä matkoja ei niin nopsasti taiteta ja läpi yönkin taival jatkuu. Aamun kirkastuessa vaunut saapuvat pieneen rannikkokylään, joka postivenettä työkseen kuljettavan Elias-enon reittiin lukeutuu. Äiti ei ole lainkaan Irikselle veljestään ja tämän kotipaikasta kertoillut, joten ihan uuden tuttavuuden luo pitäisi pienen tytön tuosta vain yht'äkkiä pystyä kuukaudeksi muuttamaan. Tilanne näyttää samansuuntaiselta myös Eliaksen silmien takaa tarkkailtuna, eli mitään lämmintä kohtaamista ei ensinäkeminen oikein edusta. Elias ennemmin tiedottelee, ettei tällaista vastuuta tahdo kannettavakseen, kun arvatenkin Jolanda-vaimokin (Marika Parkkomäki) tätä vierailua vastustaisi. Niin kuitenkin käy, että Iris jätetään käytännössä ventovieraan hoiviin ja matka pääsee venekyydillä jatkumaan.
Iriksen mielikuvitus karkailee veneilyn edetessä teilleen ja kunhan viimein Eckerön satamaan päästään, hän kysäiseekin siellä odottelevalta postimestarilta, että hallitseekohan herra sattumalta kalmasaarta. Ehkei ihan sentään niin kovaan paikkaan ole tultu. Aamuauringon tuikahdellessa astellaan kohti Eliaksen kotitaloa, eikä Jolanda tosiaan hurraamaan ala yllätysvieraan saapuessa. Iris saa tuntea itsensä jälleen kerran vähemmän tervetulleeksi ja innostuukin vähän ilkeämielisiä juttuja höpöttelemään. Tarina vääntyy nyt muotoon, että äiti on kouristelujen seurauksena matkalla manan majoille ja isän jo aikoinaan hirmuinen jääkarhu haukkasi. Saa sitten nähdä, miten nämä lähtevät myöhemmin selviytymään, mutta "uutiset" ovat Eliakselle varsin järkyttäviä. Pitkään ei ole sisarestaan mitään kuullut, ja sitten tulee tällaisia tiedotuksia. No, siinä sitä aletaan arkea asettelemaan kaikille saman katon alla asusteleville siedettävään muotoon ja luvassa on sopeutumista yhdelle ja toiselle...
Nuoren tytön kasvutarinaa siis on ensisijaisesti luvassa, kun tämä joutuu keskelle aivan erilaista elämänmenoa kuin mihin on aiemmin tottunut. Tutut naamat jäävät taakse ja samalla Iris joutuu tai pääsee paremmin tekemisiin oman ikäluokkansa lasten kanssa. Alkuun tosin vähän nyrpeästi ilmoitellaan, ettei pikkulasten seura niinkään innosta, kun on kerran aikuisten kanssa elämänsä viettänyt. Ulkopuolisuuden tunnetta etenkin alkuun lisäilee se, että Iristä pompotellaan henkilöltä toiselle, eikä yksikään vaikuta lainkaan halukkaalta tilapäistä huostaanottoa toteuttelemaan. Jäätä siis näissä väleissä riittää sulateltavaksi.
Jolandan sairastelut tarkoittavat sitä, että Irikselle lohkeaa osa tilan kotitöistä ja muutenkin saariston aherruksen täyttämät päivät alkavat tutuiksi tulemaan. Koruton aamupuuro on vähän toisenlaista murkinaa kuin mihin Iris on äitinsä ystäväpiireissä tottunut, mutta kyllä ne makuhermot siitä muuttuvat, kunhan nälkä riittävän suureksi kasvaa. Siitä ankarammasta puolesta taas muistuttelee yhtenä päivänä ikävä yllätys, kun emakko on musertanut melkein kaikki porsaansa hengiltä. Elias siinä huolissaan arvioi, että talvesta taitaa tulla kituutuksen värittämää aikaa. Jotakin myönteistä tästäkin seuraa, sillä Iris adoptoi poloisen selviytyjän ja tämän Siri-possuksi nimeää. Saapa siitä poikkeusluvalla unikaverinkin. Päivien rullaillessa Iris ehdottelee, että voisi keräillä rahoja yhteiseen lippaaseen maalaamalla, mutta Eliaksella on muita suunnitelmia. Hän katsoo, että Iris voisi olla hyvinkin potentiaalinen veneapulainen, koska nykyinen on hiukkasen epäluotettava ahkeraan tahtiin kolottelevine viinahampaineen. Ilman karikosketuksia harjoitukset eivät suju, mutta näyttää siltä, että luontaista lahjakkuutta vesillä liikuskeluun löytyy.
Kohtalaisen tiiviiksi nivoutunut saariyhteisö ainakin alkuun hiukkasen hyljeksii uutta tulokasta, vaikka tämä tavallaan perhettä onkin. Kiemurat ovat hankalia ja sukset ovat menneisyydestä johtuen menneet pahemminkin ristiin joidenkin välillä. Eräs vaaranpaikka on kuitenkin onni onnettomuudessa, mikä tekee Iriksestä helpommin hyväksyttävän monenkin silmissä. Samalla alkaa äidin tyttäreltään kätkemä perhehistoria valottumaan ja sukupuukin tavallaan kasvaa siinä sivussa. Kipunsa siinäkin prosessissa on, mutta ehkä sekin iloksi lopulta kääntyilee. Varovaisesta lämpenemisestä kohti ystävyyttä kuljeskellaan, mutta edelleen olisi pari karikkoa tiellä onnellisempaa elelyä estelemässä. Vähäisimpänä eivät tietenkään Iriksen todellisuuspohjattomat turinoinnit, kun selvää on, ettei tällaisten väitteiden huutelu kovin pitkälle tule kantamaan, vaikka Iris sepityksilleen yrittääkin tekohengitystä epätoivoisesti antaa...
Alussa tuli sivuttua mahdollisuutta murheeseen ja ahdinkoon, eikä elokuvaa oikein voikaan siitä syytellä, että se surunsa pyrkisi silottelemaan tai kokonaan kätkemään. Päinvastoin, jo alkupuolella lastenmurhaajista jutellaan ja kalmantuoksuisissa iltasaduissa pitkäkaapuinen kuolema tanssahtelee ja irvistellen järjestelee ruumiita riveihin. No, ehkä se on Selman käsitys alle 10-vuotiaalle sopivista satuhetkistä ja näistä luontevasti siirrytäänkin unijaksoon, joka esittelee kallioisen saaren kolkon joukon toljottelemassa tyhjine silmineen kaukaisuuteen. Nämä näkymät eivät mitään huikean synkkiä ole ja muutenkin väittäisin, että ainakin osittain se kieli poskessa seikkailee näissä. Voihan kuvasto vähän ihan pienimpiä pelottaakin, mutta nähdäkseni seitsemän vuoden ikäsuositus ei ainakaan liian alhainen ole.
Jos juttujen aiheet välillä karkailevat hirmuisuuksia kohti, niin huumoripuolikin seikkailee paikoin kyseenalaisemmille vesille. Joku voisi kysyä, että onkohan se nyt ihan sopivaa pienten lasten harrastelua, kun viskikauppiaiden urista haaveillaan ja tynnyreitä käsitellään. Vähän tietysti maistiaisiakin täytyy kulautella... Draamahan Iris pääasiallisesti on, mutta yleisilme pysyy murheista huolimatta iloisena. Saarella lapsetkin joutuvat osallistumaan kotitöihin ja peltoraadantaan, mutta onhan sitä aikaa muillekin kommelluksille ja kaikenlaisille seikkailuille. Välillä ihmetellään possujen elelyä, muutama päivä myöhemmin koko kylän voimin hurrataan ja tanssahdellaan juhannusta käyntiin. Iltanuotioisten kummitusjuttujakaan ei ole unohdeltu. Mitä elokuvaa näin pari päivää katselun jälkeen kertailee mielessään, niin paremmin ne positiivisesti värähtelevät tuokiot ovat päähän jääneet, ja hyvä niin. Olisihan se onnetonta, jos vähintään puoliaurinkoisista saaristohetkistä ne ankeudet tallentuisivat.
Yhtenä ennakkoinnostuksen aiheena tietysti olivat toiveet kuvissa kauniisti kiiltelevästä merestä ja ihastuttavan vehreistä saarista. Kyllähän näitä kieltämättä näkyy vähän väkisinkin, mutta minusta näillä hetkillä saisi enemmänkin herkutella. Hyvänä esimerkkinä toimikoon vaikka ne jo mainitut saariston lasten seikkailut, joissa välillä hyvinkin antaumuksella keskitytään kuvaamaan ympäröivää ihanuutta. No, toisaalta ymmärtää, että Iris tahdotaan pitää tiiviimpänä draamana, eikä siihen välttämättä samalla tavalla sovi maisemien perässä tiuhaan tapahtuva haahuilu, jolla ei välttämättä tarinalle olisi paljoakaan annettavaa. Eihän Iris näkymineen kylmäksi missään tapauksessa jätä. Alkupuoliskolla kolkko värimaailma vähän haittaa nautiskelua, ja kuvatkin pidetään monesti vähän karuina. Tarinan edetessä saadaan kuitenkin mukaan sitä lämpöistä hehkua ja kesäisiä värejä, mikä sisuksissa saa melkoisen mielekästä hyrinää syntymään.
Kameran kierrellessä näillä viehättävillä seuduilla, muistuu mieleen jälleen kerran ajatus pyöräretkestä Ahvenanmaalle, jota ei vain syystä, toisesta ja kolmannestakaan ole vieläkään saanut toteutettua. Jahkaillessa voi tietenkin etäseikkailla tällaisten elokuvien kautta, mutta voisi siellä Eckeröllä ja naapurisaarilla fyysisestikin käväistä. Eckeröstä tarinoidaan toisaalla seuraavaan tapaan:
"Eckerön keskuspaikka on Storby, joka on Ahvenanmaan suurimpia maaseututaajamia. Etäisyys Maarianhaminaan on noin 35 kilometriä. Ainoa naapurikunta on Hammarland idässä; Hammarlandiin kuuluu myös saaristo Eckerön länsipuolella. Storbyhyn päättyvä päätie 1 ylittää Eckerön ja Hammarlandin rajalla Marsundin salmen. Eckerön satamasta pääsee Eckerö Linjenin laivalla Ruotsiin Grisslehamniin; Eckerö on Suomen neljänneksi vilkkain ulkomaanliikenteen matkustajasatama.[5]
Turismi on Eckerön merkittävimpiä elinkeinoja. Eckerö on yksi Pohjoismaiden aurinkoisimpia paikkoja aurinkotunneissa mitattuna. Kunnassa sijaitsee useita hotelleja, matkakoteja, ravintoloita, kahviloita, mökkikyliä ja uimarantoja. Eckerö on kesäisin erityisesti suosittu leirintämatkailijoiden kohde. Kunnassa sijaitsee peräti viisi leirintäaluetta."
"Kun valtakuntaan järjestettiin postilaitos 1630-luvulla, kaikki seudun miehet toimivat postintalonpoikina kuljettaen postia ja matkustajia veneillään Ruotsin Grisslehamniin ja takaisin. Talonpojat oli jaettu kahdeksaan ruotuun, jotka hoitivat kuljetukset vuoroittain. Sota-aikoina eckeröläiset talonpojat kuljettivat postia ja sotaväkeä niin paljon, että heidät oli vapautettu varsinaisesta sotapalveluksesta. Vuoden 1540 maakirjan mukaan Eckerössä oli 68 veroa maksavaa talonpoikaa, joten väkiluku lienee ollut tuolloin 400:n tienoilla.[8]"
"Eckerön pääsaari on pinta-alaltaan Ahvenanmaan saarista kolmanneksi suurin ja koko Suomen merialueiden saarista seitsemänneksi suurin heti Lemlandin pääsaaren jälkeen. Pienempiä saaria ja luotoja, joista suurin osa on asumattomia, on kaikkiaan parisataa. [12] Pinnanmuodoiltaan Eckerön alue on alavaa ja korkeuserot ovat vähäisiä. Maisemakuvaa luonnehtivat toisaalta laajat kalliopaljastumat, toisaalta lähes lehtomaisen rehevät metsiköt.[8]"
Venytetyllä pituudella tätä draamaa ei ainakaan ole pilattu, vaan melkein toivoo lisäminuutteja, koska viimeinen neljännes tuntuu hivenen kiirehdityltä sekä töksähtelevältäkin. Mieleen jää elelemään näkemys, että siinä jää jokunen tunne-elämys hyvinkin hyödyntelemättä, kun maalisuoran häämöttäessä paahdetaan kovaan kiriin. Sitä en tahdo väittää, etteikö lopetteluja onnistuttaisi kovin hyväntuulisiin tunnelmiin viemään, mutta matkalla olisi voinut enemmän makustella. Mainitaanpa tässä vielä, että Future Filmin julkaisemalta levyltä löytyy bonuksena runsaat 50 minuuttia rullaileva elokuvan ohjaajasta kertova dokumentti Ulrika Bengtsin silmin, joka on YLEn tuotantoa samalta vuodelta kuin itse elokuvakin. Vielä en ehtinyt sitä vilkaisemaan, mutta voi olla, että siihen palaillaan.
Iris ei aivan samanlaisia onnenhetkiä hehku ja yhtä runsaalla kauniilla kuvastolla katsojaa ilahduttele kuin muutamat Lindgrenin tarinoista väkerretyt elokuvat, mutta helposti tähänkin ihastuu. Matka ei aivan mukavimmista lähtökohdista käynnisty, mutta edetessään se taikoo mukaan arkista huumoria, leikkiä, seikkailua ja lisääntyvää lämpöisyyttä. Kun 80 minuuttia on silmien ohi liplatellut, niin onkin jo ehditty siirtymään varsin mukaviin mielialoihin. Pienen tytön välillä uhmakkaatkin pyristelyt ulkopuolisen ja hetkellisesti hylätynkin asemassa pääsevät paikoin koskettamaan ja välillä taas sydänseutuja kutitellaan kaikenlaisilla suloisuuksilla. Välillä hivenen hupsuillakin sellaisilla, mutta kelpaa kyllä. Hyvää pohjoismaista draamaa koko perheelle kauniisti kuvattuna ja ilman tarvetta väkinäiseen melankoliaan sukeltaa.
Iris (2011) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti