Afrikan mantereelle nämä seikkailut vievät ja tilannetta jälleen kerran lähdetään pienkoneella lähestymään. Siellä hilpeissä tunnelmissa oleva seurue lauleskelee, eikä koneen kapteenina toimiva Max (Wayne Crawford) malta olla näihin ilosteluihin liittymättä. Pullo huulille ja hiprakkaa kasvattelemaan, eiköhän se lentolaite silti hyppysissä pysy. Mutkia matkaan ilmenee toista kautta, sillä lentokentältä tiedotellaan, ettei hetkeen ole yhdelläkään lentäjällä ole lupaa laskea konettaan samaiseen paikkaan. Syynä on tärkeä ja turvatoimia vaativa presidentin saapuminen tiedotustilaisuuksineen. Omia taivasteitään liihottavalle ja muutenkin jääräpäiselle Maxille tällainen toimii ennemmin yllykkeenä kuin minään vakavasti otettavana kieltona. Pullon henki vielä taustalla rohkeutta lisää puhkuu, joten varsin pikaisesti nokka kohti kiitorataa kääntyy.
Maxin tempausta tervehditään kiväärit ojenneltuina, mutta kukaan ei sentään kimpaannu ryhmää tulittelemaan. Lentäjä itse ei pienistä uhitteluista sen suuremmin stressaile, vaan asenne lienee siihen suuntaan, että kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta. Akuutimpi huoli Maxilla on, että mistä saisi juotavaa ja miten nopeasti. Kadonneiden legendojen kiertueen elämysmatkailijat poistuvat pikkuhiljaa ja Max siirtyy jahtaamaan omia intohimojaan. Samaiseen aikaan lentokentällä pyörii presidentin saattueen ja turvamiesten lisäksi heppuja Neuvostoliitosta. Vasili Brovnik (Victor Steinbach) onkin saapunut levittämään kommunismin lämpöistä sanomaa Afrikkaan. Liekö sitten taustalla aito halu ojentaa auttavaa kättä, vaiko viedä kuumana käyvää kylmää sotaa siihenkin suuntaan. Paikalla sattuu olemaan myös yhdysvaltalaisen senaattorin vaimo Karen Ashmon (June Chadwick) ja nämä toverit kohdatessaan hiukkasen naljailevat toisilleen.
Karenin pitäisi osallistua johonkin seuraavaan seremoniaan, mutta ennen sellaisia, ehtii paikallinen presidentti vakuuttelemaan, että kotimaa saa jatkossakin pysyä vääntävien suurvaltojen suhteen sitoutumattomana. Maxia eivät nämä kuviot kiinnosta, mutta viski kiinnostaa kyllä. Sitä kautta hän tiensä löytää Karenin pöydän viereen notkumaan ja tämä toteaa lähinnä, että käytösrajoitteinen juoppo voisi teilleen painua, mutta sehän ei saa tönkköä sössötystä seisahtamaan, joten lienee parasta pinkaista paikalta pois. Tämä poistuminen onkin alku useampaakin kertaluokkaa suuremmille pulmille, sillä askeleet nämä vievät paikkoihin vähemmän toivottuihin.
Brovnik kumppaneineen ei lainkaan tykkää siitä, ettei presidentti tahdo ystävälliselle tarjoukselle lämmetä ja siitä tietysti seuraa salamurha luoteja säästelemättä. Tekijät löytyvät arvattavasti valtiomiehen omasta vartijaporukasta ja joukon johtajalle onkin jo lupailtu, että presidentiksi presidentin paikalle, kunhan sitten noudatetaan sovittua ohjelmaa. Pientä jälkisiivousta sopii kuitenkin toteuttaa, ettei liian paljon tietäviä jää ympäriinsä kuljeskelemaan. Siinä vaiheessa Karen jo nurkan takaa kurkkaakin ja hetkeä myöhemmin perään lähtenyt Max myös viskihuuruisen vision takaa tilannetta tulkitsee. Pitkää aikaa arvailuille ei ole ja kyllähän se melko nopeasti kaksikolle selviää, että tämä on niitä tilanteita, kun ollaan oman henkikullan kannalta aivan väärässä paikassa ja väärään aikaan. Karkuun siis olisi syytä hipsaista mahdollisimman vilkkaasti.
Tuskinpa on konetta ehditty edes tankkailemaan, kun jo äkkilähtö kohti taivaita jälleen koittaa. Vartijoille toimitellaan sellaista tietoa, että Max katalan rötöstoverinsa kanssa päästeli presidentin päiviltä, mikä tarkoittaa tietenkin, että tällä kerralla ne kohotetut kiväärit tositoimiinkin pääsevät. Rajun ja rapsakan luotikuuron seurauksena lentohärveli ei enää parhaassa iskussa ole, vaan kunnolla lävistettynä alkaa etsiä pikaista reittiä alaspäin ja koneessa istuva kolmikko aavikkoisen autiomaan kutsun kuulee. Maahan romahdetaankin ja pikaisesti koneen raadosta kipitetään pois. Uudelle presidentille lupaillaan toisaalla kansallissankarin mainetta, jos tämä salamurhaajat jahtaa ja toimittaa mielellään hengettöminä verta vaativalle yleisölle.
Yön yli selvitään ja sankarimme pääkin alkaa vähitellen selkeytymään. Ase on saatu pelastettua koneesta mukaan, mutta luotitilanne on niinkin heikko, ettei kannata elätellä toiveita menestyksekkäistä taistoista jahtaavaa armeijaa vastaan. Vaihtoehdot ovat jokseenkin vähissä ja parhaaksi mahdollisuudeksi pohditaan pitkää taivallusta otolliselle kohdalle, mitä tulee rajan ylittämiseen. Matkaa olisi lähemmäs 500 kilometriä, mikä tuntuu toivottomalta tarpomiselta. Etenkin, kun varustelun taso on olemattoman heikko ja perässä pyyhältää aseistettu osasto autoillen. Seudut kuitenkin ovat tuttuja Maxille sekä tämän liikekumppanille, joten pienehkö mahdollisuus selviytymiseen on olemassa. Karen kuitenkin tuumailee, että hän ei tällaiseen hulluuteen osallistu ja sytyttelee merkkisavut tupruttelemaan selvittääkseen sekaannuksen. Tietysti nämä pilvet vetävät jahtaajat puoleensa ja kolmikon taival vaikeutuu huomattavasti. Selviytymisennuste tipahtaa merkittävästi ja siitä eteenpäin hengähdystauot vähäisemmiksi käyvät...
Ennakkopeloista hirmuisimmat eivät päässeet toteutumaan, eli tylsistymiseen uuvahtamiset ja yleiset tuskailut jäivät pitkälti kokematta. Ehkä pulmana ennemmin onkin, että oikeastaan kaikenlaiset muutkin elämykset sekä tuntemukset tästä elokuvaseikkailusta uupumaan jäivät. Kun oikein mistään ei saada mitään muisteloimisen arvoista aikaiseksi, niin ainakin hetkosen saattaa miettiä, että voisikohan manailtava kehnous sittenkin olla noin katsomoviihtyvyyden kannalta parempi juttu. Saisi ainakin jotakin eloa tunnepuolelle tasaisen viivan sijaan. Tapahtumia kyllä reissuun mahtuu, mutta tässä tapauksessa rutiinisuoritus riittää keskinkertaiseen lopputulokseen.
Onneksi Maxin hieman epäonnekas ja sohelteleva sankarointi silloin tällöin nykii suupieliä ylöspäin. Tarkoituksella tyypistä yritetään vääntää itsepäistä renttua, mutta etenkin alkupuolella taidetaan mennä enemmän örveltävän öykkärin kuin hurmaavamman hepun suuntaan. Tujua tujausta pullosta ahkeraan tahtiin Max nautiskelee. Pakkolaskun jälkeen ja takaa-ajettunakin on ajatuksista loistavin jatkaa humalan nostattamista ryypiskelyllä. ...Ja iltanuotiotunnelmointi vaatii huikkaa lisää. Muut voivat hoitaa huolehtimisen Maxin tyhjennellessä varastoja. Yhden valuttaessa viimeiset pisaransa, seuraava korkki narahtelee auki, ettei yöhuikka välistä jäisi ja aamullakin ensimmäisenä mielessä on juopottelun jatkaminen. Vähän jo tahtoo naurattaa, että tarinaa jumitellaan Maxin orastavan alkoholismin esittelemiseksi, mutta siinäpä olisi sankarille yksi piru lisää selätettäväksi. Toimelias mies kyllä kaikenlaista saa aikaan, vaikkakin toheloinniksi ideat erinomaiset karkaavat. Miksikään erinomaiseksi erämieheksi ei tätä tyyppiä oikein voi luonnehtia. Esimerkiksi pikatahtia rakenneltu jokilautta saadaan juuri ja juuri koskeen nytkäytettyä ja hetkeä myöhemmin matkaajat muksahtelevat räpiköimään viritelmän vajotessa alta. Jonkinlaista hapuilevaa yritystä siis on havaittavissa kehittää Maxista seikkailujen sankaria, mutta vähän puolitiehen tämä jää, eikä Crawfordistakaan oikein ole miksikään erityisen pidettäväksi veijarimaiseksi velmuksi.
Dramaattiset käänteet saavat muutenkin paikoin sitä huvittavamman sähellyksen makua, mutta sen tasapaksuisuuden painaessa päälle, jää ilakointi näistä lyhyistä pöhköilyistä varsin olemattomaksi. Ja kun laiskalla linjalla ollaan, niin täytyyhän sitä pakollista kärhämöintiä viritellä pääparin välille. Tämä puolivillainen nahistelu elokuvan ensimmäisellä puolikkaalla näyttäytyy katsojan silmiin suunnilleen täydellisenä turhakkeena, mutta kai se pakko on kun pakko on... Toisaalta sopii ehkä olla kiitollinen, ettei oikeastaan lähdetä tällä retkellä kurkistelemaan niille romanttisemmille sivupoluille. Nähdyn perusteella voisi oletella, että seurailtavaksi saisi vain kiusaannuttavaa sekä vaivaannuttavaa tönkköilyä.
Toimintaköyhäksi elokuvaa ei tee mieli väittää, sillä jo ennen kuin takaa-ajo kunnolla puolen tunnin kohdilla käynnistyy, on jo välejä ehditty selvittelemään ja valtaakin vaihtamaan. Jälleen kerran päästään todistamaan, ettei määrä yksinään oikein riitä tyydyttämään. Pitäähän se tietysti jossakin määrin tylsistymistä loitolla, mutta tiukimpia rutistuksia, armottomia yhteenottoja ja vaaroja halveksuvia temppuja haikaileville tarjonta on kovin olematonta. Tarjoustiskillä tässä ollaan, josta löytyy jaettavaksi keskinkertaista rutiinisuoritusta, joka lähentelee ennemmin jonkin toiminnallisen televisiosarjan ei-niin-erinomaista toteutusta kuin sellaista rähinää, jota toimintaspektaakkeliksi tohtisi kehaista. Säästökaavan kautta on monikin kuva tehtailtu, oli sitten kyse taivailta ennen aikojaan alas tipahtavasta lentohärvelistä tai viidakon lehvästön suojissa vaihdelluista luotiterveisistä. Viidakkoveitsin varustautunut erikoisjoukkokin lähetetään karkulaisten perään ja siinä vaiheessa pientä toivetta pari pykälää korkeammalla potkivasta finaalista pääsee heräilemään, mutta parempi olisi jättää nämä lyhdyt sytyttelemättä ja odotella sitä samaa keskinkertaisuutta.
Asiaan tietysti kuuluu, että sekaan heitetään eksoottisempaa värinää ja vaaraa. Velvoittaahan ympäristökin sen verran ja mitä lie. Niinpä sitä haukkaavaiset käärmeet kitojaan availevat ja myrkkyhampaiden huuruissa tukkijoella hortoillaan. Harhat yhdistyvät muistoihin ja siitä lähdetään keittelemään kohtalaisen utuista paranemista. Mieli tekisi tulkita tämä laiskaksi sekä helpoksi yritykseksi nostatella kiinnostusta katsomoissa ujuttamalla mukaan näitä toisilla taajuuksilla värähteleviä tuokioita. Ehkä se hiukan auttaakin kohtalaisen kehnoa menoa piristämään, mutta jos ei parempaa irtoa, niin yhdentekeväisyyksien koriin joutaa tämäkin huitaisu huuruihin.
Osaltaan toki niitä vähäisiä tehoja verottelee visuaalinen latteus. Koko elokuvan aikana ei taida tulla vastaan ensimmäistäkään tunnelmointijaksoa, joka innostaisi tokaisemaan, että tästä minä nautin. Esimerkiksi vaikka Hard to Forget esittelee, että vaikka tarina melkoisen turhaa taaperrusta olisikin, niin silmiä voi silti ilahduttaa siinä määrin, että plussan puolelle vahvasti jäädään. Quiet Thunder ei vastaavia elämyksiä tahdo esitellä ja kuvakaappauksistakin ilmenevä kohtalaisen haalistunut levyjulkaisun laatu vielä vie vaikutelmaa mitäänsanomattomampaan suuntaan. Maisemia kyllä silloin tällöin vilahtelee, mutta kun ei juuri mistään saada mitään ihastuttavaa, ihmeteltävää tai ylipäätään nautittavaa irti, niin lopputekstien lähtiessä käyntiin saa todeta, ettei tästä ainakaan kellekään kotisohvamatkaajalle mitään kokemisen arvoista kierrosta pääse kertymään.
Quiet Thunder ei ole sellainen kuonakooste, että sitä tuosta vain lähtisi sydämestään inhoamaan. Ongelma tosiaan on ennemmin siinä, että mitäänsanomattomuus on olotiloista vallitsevin. Välinpitämättömät rentut ovat itsestään sankareita kaivelleet huomattavasti viihdyttävämpään tapaan lukemattomissa elokuvissa, joten näitä parempia nousuja nähneelle silmäparille tällainen vaisu ja töksähtelevä kyhäelmä menee helposti plääh-osastoon. Aseita toki viritellään ja joukot harvenevat puolin molemmin, mutta eipä sekään katsomossa tunnu. Monesti olemattomallakin budjetilla tehdyt toimintatöksähtelyt onnistuvat innostamaan ja ilahduttamaan. Eivät ehkä näyttävyydellään nekään täyttä ilotulitusta tarjoile, mutta vinha vimma auttaa paljonkin. Quiet Thunder tarjoaa taas sellaista rähinää, ettei siitä kovinkaan kaksista paloa paista. Toimintaelokuvana tuhnu, jännitys varsin olematonta ja kun se seikkailuhenkikin pitkälti uupuu, niin enpä menisi tätä kenenkään lahjapakettiin sujauttamaan. Kunhan nyt jotakin huitaistaan, niin se siitä, vaikuttaisi olleen tavoiteltuna laatutasona. Siihen suuntaan jälkitunnelmat katsomossakin asettuvat. Noin 90 minuuttia kulahti jokseenkin siedettävästi. Se siitä ja (toivottavasti) parempien pätkien pariin...
Quiet Thunder (1988) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti