Jos näille vesille lähtee purjehtimaan verenhimoiset vesipedot mielessään, niin ensimmäisissä kuvissa kauniisti sinertävässä vedessä leikkisästi molskauttelevat valaat eivät välttämättä edusta aivan sitä, mitä hakemaan on lähdetty. Taustalla vielä Ennio Morriconen musiikki on luomassa merelliseen iltahetkeen tunnetta toismaailmallisuudesta. Hyvinkin irrallisen tunnelmapalan jälkeen taianomainen iltaaurinkoinen vaihtuu hieman usvaiseen aamuun. Telttailu on rannalla menossa ja aikaisin kaksikko on vesille lähtenyt. Tosin tässä ei ole kyse mistään aivan tavallisesta aamukalastuksesta, vaan ennemmin ollaan ihmettelemässä ja tutkimassa vesien isompia menijöitä.
Rantakallioiden väleissä sukelteleva kaveri saakin hieman pähkäiltävää, kun sameista vesistä vähitellen silmien eteen erottuu suuremman hain hahmo. Näin lähietäisyydeltä tämä kohtaaminen kalakaverin kanssa ei niinkään ilahduta, vaan saa pikaisesti piiloon luikahtamaan. Terävät hammasrivit saattaisivat tahtoa jotakin puraista ja jäytää. Samoille vesille saapuva isompi alus vetää tilapäisesti hain huomion toisaalle. Kyseisen paatin mastossa nököttää kapteeni Nolan (Richard Harris) silmät tarkkoina seuraten ympäröiviä aaltoja. Iso selkäevä siellä vilahtaakin ja niinpä on aika korjata kurssia. Porukka sattuu elantonsa ansaitsemaan pyydystämällä suurempia haita sekä valaita, ja tällaisesta useamman metrin mötkäleestä olisikin luvassa kohtalaisen komea dollaripino. Nämä haaveet pitää hetkeksi hylätä, sillä häiriköivä kumivene kääntää kurssille ja ainakin tilapäisesti pyydystäjäiset pysäyttää.
Nolan ei lannistu, vaan lähtee kokeilemaan toista kierrosta ja samoihin aikoihin kumiveneeseen jäänyt sukeltaja onnistuu säheltämään itsensä veteen. Tietysti kaverin vene jatkaa pyyhällystään ja takaapäin vaanija lähenee lähenemistään. Haita karkuun kroolaaminen on melko epätoivoinen urakka. Suuri sekä ahnas kita jo avautuu ja pahasti näyttää siltä, että tämän tyypin sukellusretket loppunsa löysivät. Viime hetkillä väliin saadaan vähemmän todennäköinen pelastaja, koska jostakin syvyyksistä nousee kooltaan huomattavasti suurempi miekkavalas, joka tuosta vain haita haukkaa. Nolanin paattiin noussut Rachel (Charlotte Rampling) osaa kertoa enemmänkin miekkavalaista. Hän valaiseekin miehistöä tiedottelemalla, että kyseessä on maailman vahvin eläin, tieteelliseltä nimeltään Orcinus orca. Tuttavallisemmin orca, joka on kuoleman tuojan ikävältä soinnahtavaa mainetta itselleen keräillyt.
Lisätäkseen katsojien valastietoutta tulevia koitoksia silmällä pitäen, tekijät siirtelevät seuraavat kohtaukset luentosaliin, jossa Rachel saa jatkaa opetustuokiotaan. Mahtavia ja pahaakin vahinkoa aiheuttavia hammaskalustoja painotellaan, samoin eläimen pitkää muistia ja epätavallisen suurta kostonhimoa. Niistä aineksista ovat "luonto kostaa"-kauhuelokuvien pedot tehty. No, ehkei tämän tarinan kannalta tosiaan kannata montaakaan minuuttia uhrata miekkavalaiden perhe-elämästä selittämiseen... Nolan innostuu myös miekkavalaista, mutta Rachelin näkökulmasta aivan väärällä tavalla. Kapteeni sattuu laskeskelemaan, että jospa onnistuisi kalastamaan itselleen tällaisen vonkaleen, niin siinä samalla rikkauksia voisi kertyä. Rachel paheksuukin voimakkaasti sitä, että näin suurelta sekä ihailtavalta olennolta halutaan riistää vapaus ja laittaa elämään loput päivänsä ahtaahkossa akvaariossa.
Rachel pelkää, että Nolanin yritykset pyydystää miekkavalas elävänä tulevat päättymään vain suruun ja murheeseen. Näitä eläimiä ei niin vain hengissä napata ja taipaleelle voi ennustaa lukuisia ruumiita. Miehistön keskenkin hieman mietitään onnellisten perheiden tarkoituksellisen rikkomisen onnettomuutta, mutta mikään ei tässä vaiheessa Nolanin päätä käännä. Päätetty, mikä päätetty ja valasparvi onkin jo sopivasti edessä, joten suita suppuun ja harppuunaa käteen. Nolanin vinkkelistä tämä taisto lähtee hyvin käyntiin, sillä ammus löytää kohteeseensa. Harmi vain, että tähtäiltyä valasta se vain nirhaisee evästä osuen tämän puolisoon paljon suurempaa vahinkoa tehden. Siinä sitä kannella kauhistellaan, kun tuleva äitivalas kirkuu lähes ihmismäisiä tuskanhuutoja ja aloittaa epätoivoisen yrityksen tappaa itsensä laivan potkureihin. Nolan on edelleen sitä mieltä, että tämä synkkä työ tullaan loppuun suorittamaan, eikä mikään napina auta.
"He loved his family...more than I loved mine."
Jotta kaikki murhe maksimoitaisiin, niin kituva valas päätyy synnyttämään lapsensa kannelle. Järkyttynyt ja kai vähän järkeänsä hukannut Nolan ratkaisee tilanteen suihkuttamalla vastasyntyneen valasvauvan mereen kuolemaan. Vähitellen tapahtumapaikka jää taakse ja laivan kyydissä edelleen keikkuu tuskissaan oleva äitivalas. Puoliso käy matkalla kolauttamassa veneen pohjaa merkiksi siitä, ettei tätä hirvittävää vääryyttä tulla niin vain unohtamaan. Vaikka lopulta Nolan saa kaivettua itsestään halua päästää vahingoitettu vankinsa vapaaksi, alkaakin olla jo liian myöhäistä. Pintaan nousee surua ja katkeruutta menneisyydestä ja sitten on tämä tuoreempikin vääryys selviteltävänä. Nolan selvästi haluaisi ennemmin unohtaa ja paeta, mutta toinen osapuoli ei tahdo antaa mahdollisuutta kumpaankaan. Kohta Nolaninkin asenne alkaa olla sellainen, että tämä näytelmä väijytään synkähköön loppuunsa saakka, vieköön vaikka maailman äärille ilman paluulippuja...
Hirmuisesti pieleen ei taida mennä arvailut siitä, että pari vuotta aiemmin ilmestynyt Steven Spielbergin Jaws oli merkittävä innoitus tälle miekkavalaan kostoretkelle. Elokuvan Wikipedia-sivu tiedottelee, että Dino de Laurentiis patisteli tuotantoporukkaansa kaivamaan jostakin tappajahaitakin kaameamman vesipedon, ja lopulta päädyttiin pelottavan maineen omaavaan valaaseen:
"Producer Luciano Vincenzoni was first assigned to give the film a head start after being called by Dino de Laurentiis in the middle of the night in 1975. Upon admitting that he had watched Jaws, Vincenzoni was instructed by de Laurentiis to "find a fish tougher and more terrible than the great white". Having had little interest in sea life beforehand, Vincenzoni was directed to killer whales by his brother Adriano, who had a personal interest in zoology. Filming took place largely in Newfoundland during the fishing season. Most filming took place in the town of Petty Harbour, about 15 kilometres south of the capital city, St. John's."
Jos kokoa ja hurjaa mainetta mietitään, niin miekkavalas lienee paperilla varsin oiva haastaja Spielbergin elokuvan tappajahaille, mitä tulee yleisöjen säikyttelyyn, mutta kun homma siirretään käsikirjoituksesta kankaille, niin ei se aivan toivottuja väristyksiä onnistu aiheuttamaan. Pientä uhittelua on ilmassa heti alkuminuuteilla, kun miekkavalas tuosta vain haukkailee hain hengiltä. No, naljailla osataan piireissä muissakin, kun ilmeisesti Jaws 2 kuittailee takaisin rannalta löydetyllä miekkavalaan raadolla. Joka tapauksessa tämän vähäsen turhan "kumpi näistä tappavampi lie"-kaksintaistelun voittajalla ei niinkään merkitystä ole. Jaws sattuu olemaan monessa mielessä parempi elokuvana ja esittelemään pääpetonsa huomattavasti hurjempana sekä hyytävämpänä ilmestyksenä. Miekkavalaista Wikipedia valottelee seuraavasti:
"The killer whale (Orcinus orca), also referred to as the orca whale or orca, and less commonly as the blackfish or grampus, is a toothed whale belonging to the oceanic dolphin family, of which it is the largest member. Killer whales are found in all oceans, from the frigid Arctic and Antarctic regions to tropical seas. Killer whales as a species have a diverse diet, although individual populations often specialize in particular types of prey. Some feed exclusively on fish, while others hunt marine mammals like pinnipeds, and even large whales. They have been known to attack baleen whale calves.[11] Killer whales are regarded as apex predators, lacking natural predators.
Killer whales are highly social; some populations are composed of matrilineal family groups which are the most stable of any animal species.[12] Their sophisticated hunting techniques and vocal behaviors, which are often specific to a particular group and passed across generations, have been anthropomorphically described as manifestations of culture.[13]"
"Killer whales are apex predators, meaning that they themselves have no natural predators. They are sometimes called the wolves of the sea, because they hunt in groups like wolf packs.[112] Killer whales hunt varied prey including fish, cephalopods, mammals, sea birds and sea turtles.[113] However, different populations or species tend to specialize and some can have a dramatic impact on certain prey species.[114] Those that feed on mammals may not even recognize fish as food. This specialization in diet and hunting, combined with small differences in markings, suggest that they might be different species, rather than populations. Advanced methods that sequenced the entire mitochondrial genome revealed systematic differences in DNA between different populations.[60]"
"Killer whales are notable for their complex societies. Only elephants and higher primates, such as humans, live in comparably complex social structures.[83] Due to orcas' complex social bonds and society, many marine experts have concerns about how humane it is to keep these animals in captive situations.[148] Resident killer whales in the eastern North Pacific have a particularly complex and stable social grouping system. Unlike any other mammal species whose social structure is known, residents live with their mothers for their entire lives. These societies are based on matrilines consisting of the matriarch and her descendants which form part of the line, as do their descendants. The average size of a matriline is 5.5 animals.[149]
Because females can reach age 90, as many as four generations travel together. These matrilineal groups are highly stable. Individuals separate for only a few hours at a time, to mate or forage. With one exception, the killer whale named Luna, no permanent separation of an individual from a resident matriline has been recorded.[149]"
Samaisesta paikasta löytyy paljon lisääkin mielenkiintoista juttua miekkavalaisiin liittyen, kuten myös tarinaa siitä, millaisen maineen nämä ovat ihmisten piirissä omanneet vaihtuvina aikoina. Vielä 1900-luvun ensimmäisellä puolikkaalla tekstin perusteella läntisessä maailmassakin katseltiin näitä eläimiä kiukkuisin silmin ja pelkoja lietsoen. Liekö sitten syynä, että näin päästiin vähemmällä vastustuksella poistamaan paikallisia kalakantoja verottavia miekkavalaita, sillä sellaistakin paljon harrasteltiin. Esimerkiksi Islannin vesillä tällainen toiminta oli tekstin perusteella varsin hyväksyttyä. 1960- ja 1970-luvuilla asenteet alkoivat muuttua ja kiinnostus lisääntyä, mikä varmaan oli lajin kannalta hyväkin, sillä paikoin populaatiot olivat metsästyksen seurauksena päässeet laskemaan. Elokuvaversio ymmärrettävistä syistä tahtoo lämmitellä tuota varhaisempaa käsitystä julmasta ja kostonhimoisesta pedosta, vaikka vapaina elävien miekkavalaiden hyökkäykset ihmisten kimppuun olemattomia ovatkin. Elokuvan eduksi sanottakoon, ettei se hirvityksestään aivan pelkkää pahuutta tahdo kaivella pintaan, vaan muitakin sielunliikkeitä pyritään seuraamaan.
Joka tapauksessa valtavan kiinnostava eläin on kyseessä ja elokuvaa varten tiettyjä piirteitä tosiaan painotellaan. Kaikesta huolimatta aikaan ei saada erityisen hurjaa ilmestystä, vaikka yritystä kieltämättä paikoin onkin. Kyllähän sen tavallaan ymmärtää, että suuri peto halutaan tuoda ihan päivänvaloon ja lähikuviinkin henkiä uhkaamaan, mutta teknisen taituroinnin laahatessa ideoiden perässä, päätyvät nämä hetket lähinnä painolastiksi kokonaisvaikutukselle. Välillä onnistutaan värisyttelemään kauniilla ja omalla tavallaan mystisilläkin kuvilla, mutta sitten taas latistellaan. Mainitaanpa nyt kuitenkin, ettei niin kamalaan kömpelyyteen sorruta, että tietyt tilanteet hölmöydellään huvittaisivat. Kunhan edustavat kovinkin keskinkertaista hirviökuvastoa. Tuonne taas on listailtu miekkavalaiden esiintymisiä kirjallisuuden sekä elokuvienkin puolella:
Killer whales in popular culture
"As late as the 1970s, killer whales were at times depicted negatively in fiction as ravenous predators whose behavior caused heroes to interfere to help a prey animal escape. The poorly received film Orca features the story of a male killer whale going on what appears to be a vengeful rampage after his pregnant mate is killed by humans; yet at the same time, the film shows the killer whale having the intelligence needed both for vengeance and at the film's end, seemingly for forgiveness.[2] In contrast, the 1974 Walt Disney produced motion picture The Island at the Top of the World portrayed killer whales as blood-thirsty hunters of the protagonists in one particularly brutal scene. In Jaws (1975), the name of the boat used to hunt the great white shark is the Orca, given the killer whale's status as a known predator of the shark. However, in the sequel Jaws 2, the shark's first victim is a killer whale, which was probably intended more as a Hollywood joke than an accurate portrayal of the eating habits of great white sharks.
In recent years, increased research and the animal's popularity in public venues has brought about a dramatic rehabilitation of the killer whale's image, much as the North American Wolf's image has been changed. It is now widely seen as a respected predator posing little or no threat to humans. The Free Willy films (1993, 1995, 1997, 2010) present killer whales as victims of captivity, oil spills and poaching, and were influential in changing public attitudes to captive marine mammals. Following the success of the first of these, Free Willy, the movie's captive star Keiko was returned to the coast of his native Iceland.[3]"
Toivottavasti miekkavalaat jossakin vaiheessa tekevät paluun bloginkin sivuille. Toisenlaisia valaita ehdittiinkin jo ihmettelemään elokuvan Big Miracle parissa. Edellisistä kappaleista voisin veikkailla poimittavaksi tarkasteluun tietenkin Free Willy -elokuvasarjan. Siitä olen luultavasti ensimmäisen nähnyt, mutta kauan kauan sitten. Kokoelmasta löytyy vain neljäs osa, mutta enpä taida lähteä niiden kimppuun nurinkurisessa järjestyksessä. Hetkonen taitaa siis vierähtää ennen kuin saan muita osia osteltua. No, onhan näitä elokuvia monenlaisia muitakin vuorojaan vartoilemassa...
Mainosjuliste ja samalla joidenkin levyjulkaisujen kansi lupailee hivenen toiminnallisempaa menoa ja näyttävämpää hävitystä kuin mitä oikeastaan luvassa onkaan. Siinä valas ponkaisee mahtavasti vedestä veri suustaan valuen. Joku urhea yrittää harppuunalla huitoa, vene pirstoutuu tuhannen päreiksi ja rannikkokylä valaisee yötä hillitsemättömillä liekeillään. Saahan sitä mainosmateriaaleissa pikkuisen liioitella, mutta tähän sopinee huikata, ettei Orca millään tuhosinfonioilla juhlistele. Mainostettu yöllinen hävitys kyllä löytyy, sillä kostoa vaativa valas pääsee turhautumaan Nolanin jumitellessa rannalla. Siinä saa koko yhteisö maistaa vihan liekkejä, kun älykäs eläin laittaa palavaa nestettä virtaamaan ja tulta perään. Kohta palot ja räjähdykset tuovatkin öiseen aikaan kirkastusta. Orca vielä varmistaa, että haaste ymmärretään hypähtelemällä uhmakkaasti tuhotyönsä edessä. Kyseessä onkin ainakin minun silmiini elokuvan näyttävin tehostejakso. Nykyisiin tehostevyörytyksiin vertaillessa tosin erittäin kevyttä rähistelyä se edustaa.
"You want revenge? Well, you'll have it! I'll come out and fight you! You revengeful sonofabitch!"
Lopetus ei lähde räjähdyksillä ja räiskeellä aiempia kohtaamisia haastamaan, vaan kirjaimellisesti jäätävämpään suuntaan seikkaillaan. Orca johdattaa pientä porukkaa kohti kylmempiä seutuja ja vähän lopullisen lopun tunnelmaa on ilmassa, kun kotiinpaluun vaikeutuminenkin alkaa olla huihai-juttuja. Pienoinen pakkomielle onkin saatu kehiteltyä, ei huolta huomisesta, vaan pakko seurata, mentiin minne mentiin. Harrisin kasvoilla viihtyvät uupuneet irvistykset ja väsyneet naurahdukset. Jotkut joutuvat kuolinkamppailunsa käymään hyytävissä vesissä kaukana kotoa, mutta eipä sekään hirveämmin enää hetkauta. Kapteenin ilme vain menee piinatummaksi ja siinä samalla surumielisyyden utu leijuu elokuvan ylle. Se tosin saisi olla vähän sakeampaakin, sillä näin taiteiltuina menneisyyden kirot eivät kohtaa nykyisiä pakkomieltymyksiä tavoista tyydyttävimmillä. Mitään erityisen sankarillista huipennusta ei kannata odotella, vaan luvassa on kahden katkeran murhemielisen näytelmä, joka täytyy jokseenkin armottomaan loppuunsa viedä molempien silmissä vielä vähäsen kipinöivän vihan voimalla. Jotenkin käy harmittamaan, ettei tämä omalla tavallaan komea päätösnumero saa suurempia tuntemuksia aikaan. Liekö sitten hukattuja tilaisuuksia tekijöiden puolesta, vaiko vikaa kotisohvalaisen vastaanottotaajuuksissa...? Joka tapauksessa vaikutus olisi voinut olla värisyttävämpikin.
"Can you commit a sin against an animal?"
"Why, you can commit a sin against a blade of grass. Sins are really against oneself."
Jos raahataan vielä se Jaws uiskentelemaan rinnalle, niin jälkimmäisellä puoliskollaan Orca tahtoo kalakaverinsa seurasta erota kääntäen kurssia tietoisesti synkemmille ja surullisemmille vesille. Eihän sillä oikein olisi valmiuksiakaan lähteä Spielbergin elokuvan kanssa viihteellisyydestä vääntämään. Jaws sattuu puristelemaan katsojaa paremmin jännitykseen, nostattamaan hyvääkin seikkailuhenkeä merireissuillaan, olemaan yleisesti paljon näyttävämpi ja heittäen sekaan muutaman oikein onnistuneen tunnelmapalan. Orca päätyy lopulta parkkeeraamaan itsensä väliin, jonka toiselta reunalta voisi löytyä vaikka mainittu Jaws ja toisessa painavine pakkomielteineen häälyy Moby Dick. Erityisen sujuvaa kokonaisuutta näistä yhdistelyistä ei synny, vaan parhaat hetket koetaan lyhyiden väläyttelyjen parissa. Monilta osiltaan Orca on töksähtelevää taaperrusta ja välillä tuntuu siltä, että parikin eri elokuvaa on leikkailtu ja liimailtu jotenkin kasassa pysyväksi tekeleeksi.
Nämä edukseen erottuvat välähdykset keskinkertaisuudessa ovat enimmäkseen avauskohtausta muistuttavia tunnelmatuokioisia, joiden ihastuttavuutta se Morriconen musiikki vielä yleensä lisää. Löytyy lyhyitä uintipätkiä, joilla ei tarinan kannalta paljoakaan merkitystä ole, mutta joiden olemassaolosta osaa kiitoksia antaa. Yhdessä hyvinkin mieleen jäävässä kohtauksessa koko parvi lähtee eräänlaisella hautasaatolle, mutta kalkkiviivoilla kuljetaan kahdestaan haikeiden hyvästien jäädessä kummittelemaan eräänlaisena elävänä maalauksena. Komein kuvin luotua kaunista ja alakuloista ilmapiiriä tällaisissa on tarjolla ja näitä pätkiä olisi puolestani saanut enemmänkin venytellä. Väittäisinpä, että ainakin näin useampaan kertaan katsottuna Orca olisi paljonkin tympeämpi ja unohdettavampi tapaus ilman näitä piristyksiä. Aivan saumatta ne eivät muihin kohtauksiin aina liity, mutta silti parempi näin kuin ilman.
"I brought this gun to shoot him. Yes, yes I did. But I knew when it came time to do it, I couldn't do it. So I got to thinking and I thought, Well if what-if what you say is right. That whales can communicate. Then I thought I'd look at him. Right in the eye. And I'd tell him the killing of his wife and his child was a terrible accident. That I didn't mean it. I didn't mean it. I'd tell him that I was sorry. I hope he'd forgive me."
Jokseenkin ristiriitaisin miettein elokuvaa kertailee ja jälkimakustelee. On helppoa sanoa, että se on ehdottomasti niitä teoksia, joista mielellään enemmänkin tykkäisi ja hehkuttaisi, mutta jokin laittaa vastaan. Ilmeisesti pääosassa turmioonsa lipuvaa kapteenia esittävä Harris oli mukana reippaalla hengellä, sillä aiemmin linkitetty Wikipedia-artikkeli väittää tuolloin 46-vuotiaan Harrisin tehneen omat vaarallisemmatkin temppunsa, vaikka oli niitä puuhastellessaan kuolla useamminkin kuin kerran. Tiedä sitten, onko liioittelua ja miten paljon, mutta ilmeisesti kovempaa poltetta projektiin Harrisilla oli. Tosin melko omistautuneen kuvan hänestä on muidenkin elokuvien yhteydessä saanut. Harmi vain, ettei kaikkien palo yhtä voimakkaaksi yltynyt ja monin paikoin tyydytään toistelemaan "luonto ja/tai eläimet kostavat"-kauhistelujen koluttuja koukeroita, vaikka olisikin tilaisuuksia rohkeampiin irtiottoihin. Onhan tässä yritystä kiristää otetta ja aineksia tiukkaankin vääntöön, mutta loppupuolen puristus ei ole tarpeeksi kova. Jos niitä hukattuja mahdollisuuksia vielä kertaillaan, niin viileän vaikutelman jättävä jännityspuoli ei suurin murhe ole, vaan ennemmin mieltä harmittaa, että ne tummemmat teemansa Orca hoitelee hieman hätiköidysti ja töksähdellen. Jos kerran sielujen syvyyksistä lähdetään kaivelemaan menetyksiä, niiden mukanaan tuomaa vihaa ja kostoa sekä yritystä siirtyä jonkinlaisen ymmärryksen ja anteeksi antamisen sopuisammalle syrjälle, niin hiukkasen kovempaa saisi kouraista. Tällaisenaan nämä jättävät jälkeensä pintapuolista haikeutta, mutta viiltävämmät värähtelyt jäävät kyllä kauas sinne jäätäviin ja mustiin vesiin.
Orca (1977) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti