Sherlock Bones: Undercover Dog vaikutti jo ostohetkellä kantensa perusteella sellaiselta vipeltäjältä, etten lähtisi asettelemaan odotuksia kovinkaan korkealle. Jos kelaillaan kuukauden päivät taaksepäin, niin helmikuu käynnistyi myös hauvailun merkeissä, ja tuolloin tutkittu sekä kommentoitu Red Dog kelpaa omalla listalla koiraelokuvien A-luokkaan. Ehkei Sherlock Bones: Undercover Dog sentään ole mikään jyrkkä syöksy suoraan Ö-sarjaan, mutta luultavasti sitä kehnompaa päätä kohti kipitetään niin kovaa kuin vain tassut kulkevat. Voisi siis sanoa, että varsin varovaisesti asetelluilla ennakkotoiveilla epäilemättä erikoisen koko perheen komedian pariin poikkean.
Alkukuvat herättelevät kuitenkin toiveita, että jospa todennäköisesti tökkivän toikkaroinnin kylkeen olisi tarjolla kaunista ja aurinkoista merellistä saaristomaisemaa, sillä laiva lähestyy kameraa puskien aaltoja edestään. Hiljalleen alkaa näkyä rantakaupunkia ja tarkemmin sanottuna paatti on suuntaamassa kohti Santa Catalina Islandia, joka taas löytyy Kalifornian rannikolta. Nuori Billy (Benjamin Eroen) on matkalla asustelemaan ainakin joksikin ajaksi William-isänsä (Anthony Simmons) luokse. Ensinäkemältä sekä isä että poika vaikuttavat vähän vallattomilta ja omalaatuisilta tyypeiltä, joille kyllä sattuu ja tapahtuu kaikenlaista kommellusta, kunhan olosuhteet vähänkään antavat sekalaiseen sekoiluun tilaisuuksia.
Williamin touhuja tuijotellessa syntyy nopsasti vaikutelma, että varsin katastrofialtis heppu on kyseessä, eikä pään ja seinän kohtaaminen ole ihan mitään harvinaislaatuista muksauttelua. Ideoita ja vauhdikasta toteutusta kyllä löytyy, kun taas maltti ja varovaisuus vaikuttavat olevan vain hidasteita hyvään kiitoon, mikä ehkä selittää osaltaan, ettei Williamin perhe-elämä tai ura ole ihan toiveiden mukaisesti kehittyneet. Hahmon esikuvana on saattanut olla Pelle Peloton tai vastaava hiukan höpsö ja hajamielinen kekseliäs kaveri, jonka päätä särkee säännöllisesti, eikä erikoisista ideoista todellakaan tule ihan heti pulaa. No, kyseisenä päivänä pitäisi lähteä noutamaan Billya satamasta, mutta tämäkin operaatio on helpommin sanottu kuin tehty ja jokunen tovi myöhemmin kaveri raahautuu karkailevan menopelinsä kiskottavana katuja lakaisten.
Billy ei ehkä ole yhtä räväkkä fyysisessä kohelluksessa kuin isänsä, mutta muuten kyllä onnistuu herättämään huomiota. Reittilaivalla hän päättää napata rotan kaverikseen ja alkaa sille jutella, mikä joitakin sivustaseuraajia huvittaa. Myöhemmin samainen jyrsijä saakin laivalla melko maukkaan kaaoksen säntäilyineen syntymään, ettei pääse merimatka tylsissä merkeissä päättymään. Myös sataman puolella on tiukka paikka kehitteillä, sillä huumesalakuljettajia jahtaava poliisi Mike (Barry Philips) Sherlock-koirineen joutuu nalkkiin. Neuvokas nelijalkainen kuitenkin taitavasti kiipustelee kiitävän nappausauton katolle, eikä hän muutenkaan ole ihan tyypillisin lajinsa edustaja, koska haukahtelun lisäksi myös ihmisten kieli sujuu skotlantilaisella vivahteella.
Kummallisen poliisikaksikon viilettäessä kaappaajiensa kyydissä tuntematonta määränpäätä kohti, tapaavat Billy ja William satamassa, eikä jälkimmäisen repalainen olemus oikein anna hyvää kuvaa Billyn äidille, jonka pitäisi jättää poika saarelle asustelemaan. Kaksikko kuitenkin pääsee erinäisistä epämääräisyyksistä huolimatta kohti Williamin asumusta, mutta mikään matka ei tässä tekeleessä mutkitta suju. Aiemmin auton katolla taiteillut Sherlock löytyy nimittäin tassuaan satuttaneena tieltä, joten pitäähän toinen poloinen pikaisesti toimittaa eläinlääkäriin saamaan apua kipuihinsa.
Sherlock saakin helpotusta sekä sidettä tassuunsa ja samalla saattajat tutustuvat eläinlääkäriin (Jeanne Hill) ja tämän tyttäreen. Billya kiinnostaa Sherlockin kohtalo ja eläinlääkäri kertoo, että se lienee kulkukoira, joka toivuttuaan toimitetaan koiratarhaan ja jos ei omistajaa tai huoltajaa ilmene, niin lopetuspiikki olisi todennäköinen päätös päiville. Toisten oleillessa muissa tiloissa Sherlock paljastaa puhekykynsä Billylle ja tahtoo ottaa yhteyden poliisiin ennen kuin nukutuslääke alkaa kunnolla vaikuttaa. On jotenkin ymmärrettävää, etteivät toiset ihan noin vain niele Billyn juttua puhuvasta koirasta, mutta joka tapauksessa Sherlock päätetään viedä paranemaan Williamin asuntoon.
Reipas ja nokkela nelijalkainen poliisi ei kovin pitkään malttaisi sairasvuoteellaan makoilla, vaan tahtoisi mahdollisimman nopeasti porhaltaa työtoverin kaapanneiden lurjusten perään. Sherlock yrittää suostutella Billyn avukseen, mutta poika on vähän nihkeä ehdotusten suhteen, koska näyttää siltä, että jo ensimmäisenä saaripäivänä on ajatumassa hankaluuksiin ja seliteltävää seuraa toisten hieman hämmentyneinä ihmetellessä, että mitä Billy milloinkin hourailee... No, ennen pitkää jahti alkaa ja onhan se selvää, että sekoilua seuraa, kun varsin onnettomuusaltis sekalainen ryhmittymä lopulta yhdistelee voimiaan pysäyttääkseen salakuljettajien suunnitelmat, eikä näitä rötösten ratkomisia todellakaan hoideta ihan peruspoliisitoiminnan puitteissa!
Elokuvan ensimmäiset minuutit kyllä varsin vahvasti viestittelevät, että kiltihköä kahjoa kohkaamista on luvassa roppakaupalla ja kyllähän sitä osastoa minuuttien rullaillessa kertyy vähintään riittävästi. Jos sattuu olemaan allerginen tyhmäilevälle töpeksimiselle ja tonttuilulle, niin Sherlock Bones: Undercover Dog lienee syytä jättää väliin, vaikka koirahömpötyksistä muuten tykkäisikin, sillä vähäjärkinen hassuttelu painottuu huomattavasti hauvahuvittelua voimakkaammin. Sekin selviää muutaman kohtauksen aikana, ettei näissä huumoripaloissa mitään erityisen älykästä vitsailua vahingossakaan harrastella, vaan hauskuutuksen rimat on jätetty varsin alas.
Vaikka melko tasottoman hölmöilyn puolelle estoitta ja tiedostaenkin hoiperrellaan, niin mielestäni kahjoilussa on kuitenkin mukana kotikutoista sympaattisuutta. Kömpelöt kömmähdykset tai toistuvasti käytetyt vanhentuneet vitsit eivät mitään hillitsemättömiä naurukohtauksia kirvoittele, mutta hyväntuulinen puupäisyys kyllä hiukan höröttelyä herättelee, eikä ainakaan omalla kohdalla katselu mennyt miksikään hampaiden kiristelyksi ja sisäinen raivoaminen jäi muutenkin melkoisen minimaaliseksi. IMDB:n puolella Sherlock Bones: Undercover Dog pitää tällä hetkellä 2,2 pisteen keskiarvoa, mikä on omaa kokoelmaa tarkastellessa siltä kannalta luultavasti yksi kehnoimmista elokuvista, mutta se ei täyttä totuutta touhujen luonteesta paljasta.
Jos kuitenkin lukaisee samaiselta sivustolta kommentteja, niin eipä elokuva saa ylleen mitään yksipuolista ja ylilyövää vihavyöryä, vaan osa näyttää myös löytävän porukan toikkaroinneista huokuvaa huvittavuutta. Tavallaan elokuva siis toimii komediana, mutta ei välttämättä tekijöiden tarkoittamalla tavalla. Siitä kirjaisin ehdottomasti plussaa, etten ainakaan itse oikeastaan missään vaiheessa kokenut tyyppien touhuja miksikään inhoa ja vastenmielisyyttä aiheuttavaksi sekoiluksi, vaikka monessa mielessä elokuva onkin kehno esitys. Erittäin lyhyt 75 minuutin kesto tekee kyllä osaltaan kökköilykimaran seurailusta siedettävää, eikä juttu ehdi kääntymään kyllästymisen kautta rasittavaksi. Ennemmin jälkimakuna onkin hykerryttävänkin huonojen vitsien kompuroiva kokoelma, jollaiselle silloin tällöin osuva ajankohta puolivahingossa löytyy jostakin yön tuntien hämyisiltä hetkiltä juuri ennen uuvahdusta.
Keljujen tekosten taustalta löytyvä salakuljetusrinki on kyllä toisluokkaisten perhekomedioiden piirissäkin turhaa tusinatavaraa, joten onkin ihan hyvä, että nämä tyypit sysätään sivuun pitkäksi ajaksi ja pahisporukka alkaa tulla näkyvämmin mukaan vasta lopun lähestyessä. Kelmijahti toki on sinänsä käynnissä suuren osan elokuvasta, mutta itse ilkimysten häijyilyjen esittelyn sijaan siihen sisältyy paljon sekalaista sekä kömpelöä hupailua, kuten esimerkiksi Williamin pyrkimykset kehitellä menestykseksi nouseva monitoiminen kilpikonnalelu ja uusien ystävysten yhteiset huvitukset. Jos hieman hapuilevien sankarien konnajahti on melkoisen kummallista toimintaa, niin eipä paikallinen poliisikaksikko samassa hommassa pääse sen suuremmin loistamaan tai erinomaisuuttaan osoittamaan, vaan nämä heppuset kunnostautuvat myös koheltelussa itseään vaihtelevasti teloen. Monin paikoin ontuvaa toikkarointia tiiraillessa voi nopsasti todeta, ettei näihin rooleihin ole mitään fyysisen komiikan kovia ammattilaisia onnistuttu haalimaan ja tohelointi onkin pääsääntöisesti toisluokkaista, koska kaatuilut, kömmähdykset, kiepsahdukset, törmäilyt ja muut tunaroinnit hoidetaan auttamattoman tökkivästi.
Pahisten jääminen taka-alalle on enimmäkseen positiivinen seikka, mutta nimikkokoirakin valitettavasti pääsee välillä unohtumaan ja ujuttautumaan kuvista pois turhan pitkiksi ajoiksi. Kyseistä airedalenterrieriä nähdään kyllä läpi elokuvan, mutta ne Sherlockin loistavat ja monipuoliset rikosratkontakyvyt eivät tämän tarinan kautta täysin vakuuttavasti katsojan silmien eteen avaudu. Billyn ja Sherlockin yhteistyö tökkii ja takkuilee muutenkin kuin vain tarinan osalta, sillä varsinaiset näyttävät vauhtikohtaukset ovat kohtalaisen vähissä ja yleensä aikaan saadaan jokin pikainen kohellusräpsäys ja perään väsähtänyttä vitsien murjauttelua. Nämä toki selittyvät varmaan melko pitkälti pikkubudjetilla ja vajavaisella tehosteosaamisella ja toisaalta ovat myös osa elokuvan hölmöä viehätystä.
Pelastavista puolistaan huolimatta Sherlock Bones: Undercover Dog ei mielestäni ole mikään herkullisen huonouden merkkiteos, sillä meno on aivan liian kilttiä tuottaakseen mitään ikimuistoisempaa elämystä. Voin kyllä myöntää, että paikoin tökkivästi toteutettu tohelointi jonkinlaisia hölmistyneitä hymyjä loihtii, eikä tämä liene edes mitään tunnustuksista noloimpia. Plussapuoliin voisi merkitä senkin, että touhuilussa vaikuttaa olevan vähintään pikkuisen intoa ja tekemisen iloa mukana. Visuaalisesti vaatimaton lopputulos pitää myös sisällään edes jonkinlaista mielikuvitusta osoittavaa vallattomuutta, mikä piristelee katsomon puolellakin, olipa sitten kyse kekseliäästä kokkailusta tai jostakin muusta erikoisesta puuhastelusta. Pienimuotoista kömmähdystä ja kommellusta viritellään varsin ahkerasti, eli sinänsä liikettä kyllä riittää, eikä porukka malta pitkään paikoillaan arpoa, mutta siitä huolimatta paketti ei näyttäydy pakolla jatkuvaa pikakiitoa kiitävänä kepposkoosteena, mikä saattaa tosiaan johtua temppuilujen amatöörimäisyydestä.
Jos tekelettä tahtoisi tiukemmin silmin lähteä tutkimaan, niin kyllähän suurin osa suunsoitosta ja toistuvista törmäilyistä menisi armotta kehnojen kommellusten koriin ja näiden toikkarointien kertailuista voisi vielä napista päälle. Itse onnistuin kuitenkin ajoittamaan hauvahupsuttelun sen verran myöhäiseen ja hyväntuulisen hilpeään yöhetkeen, että itsesensuurin puutteen vallitessa väkerretyt ääliömäisyydet ja älyttömyydet pääsivät hymyilyttämään useampaankin kertaan. Näinpä ei jälkikäteenkään tee mieli lähteä äristelemään tai muristelemaan sen enempiä elokuvan kehnommistakaan koiruuksista. Voin kyllä uskoa, että monelle Sherlock Bones: Undercover Dog on vajaat 80 minuuttia täyttä tympeyttä ilman piristäviä pilkahduksia. Veikkailisin myös, että jos pipoa kiristelee valmiiksi tai puhuvat koirakaverit lähtökohtaisesti ärsyttävät, niin tämä tuskin lienee täsmälääkettä sellaiseen olotilaan, ja miksipä sitä lähtisi itseään tällaisella puolivaloisella pöllöilyllä piinailemaan? Suurempia suosituksia en tälle kehtaakaan lätkiä, sillä otollisissa olosuhteissa se lienee parhaimmillaan satunnaisesti huvittava hölmö kevennys välipalaksi, mutta eipä juuri sen kehuttavampi koheltelu.
Sherlock Bones: Undercover Dog (1994)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti