Underbara älskade (Ihanasti rakastetut)

Näemmä kesä vähän verottelee innostusta ja ehtimistä elokuvakirjoitteluun, kun välit uhkaavat venähtää. Muut puuhailut kiireineen vievät, mutta pitää silti yrittää tätäkin harrastusta hieman ehtiä toteuttamaan. Seuraavanlaista räpellystä tähän väliin huitaistaan...

Unohdetaanpa hetkeksi pommittajat, tykittäjät ja muut vastaavat vekkulit, kun siirrytään toviksi ja toiseksi Ruotsin saaristoon, jossa hieman haikeammat tunnelmat odottelevat katsojaa. Jotta ei vielä kesämieli karkaisi ihan liiallisiin keveyksiin, niin varmaan on hyvä välillä nähdä jotakin raskaampaakin. Heti ei auta hyvätä syövereihin synkkiin, vaan kokeillaan nyt tällaista semi-haikeaa draamaa.

Heti alkuun päästään ihastelemaan kesäistä laiturikuvaa, mutta pikaisesti siitä siirrytään hieman arkisempien kuvioiden pariin. Nelihenkinen perhe tekee lähtöä asunnostaan, suuntanaan ilmeisesti kesämökki. Veljekset Jonas (Anastasios Soulis) ja Erik (Carl Ljunggren) siinä vielä ennen autoon siirtymistä kinastelevat, mikä on ilmeisesti heille hyvinkin tyypillistä. Tällä kerralla eripuraa aiheuttaa haluttu etupenkkipaikka.

Alkuvaikeuksista ja unohduksista huolimatta viimeinkin päästään matkaan. Kaikki vaikuttaa täysin tavalliselta auton kurvaillessa kohti määränpäätään. Sinne ei vain valitettavasti ikinä päästä, sillä erään mutkan takaa löytyy esteitä tieltä ja niinpä törmäys seuraa.

Tilanteen hieman rauhoittuessa alkaa synkkä todellisuus valottua. Vain puolet perheestä on enää elävien kirjoissa. Vanhempi poika Jonas on vain puolitajuissaan, kun seuraa isänsä kantavan elottomalta vaikuttavaa pikkuveljeään. Myös äiti menehtyy välittömästi. Iloiset kesäsuunnitelmat saavat vaihtua pitkään surutyöhön ja menetykseen, josta ei välttämättä ikinä toivukaan.

Eipä se elely onnettomuuden jälkeenkään siitä selvinneelle puolikkaalle kovin ruusuista ole ymmärrettävistä syistä. Lääkärinä toimiva Lasse (Michael Nyqvist) pelaa murheissaan vähän uhkarohkeaa leikkiä eräillä lääkkeillä, ja sairaalavierailuun se seikkailu päättyy. Jonas on huolissaan, että menettäisi vielä isänsäkin. Isovanhemmat päättävätkin tässä vaiheessa puuttua tilanteeseen, ja ottavat Jonaksen hoidettavakseen.

Lassen keräiltyä itseään parin tuokion verran, hän päättää, että olisi hyväksi, jos lähtisi pojan kanssa kohti perheen saaristomökkiä. Kesäinen maisemanvaihto voisi lähentää välejä ja ehkä parannella kummankin haavoja. Isovanhempien mielestä olisi kuitenkin parempi, jos Jonas jäisi vielä hetkeksi heidän kanssaan asustelemaan.

Sinne kesämökille joka tapauksessa lähdetään, vaikka Jonas ei selvästikään ole ajatuksesta innostunut. Varsinkin alkuun oleilu isän kanssa on hyvin tökkivää, eikä juttu ota luistaakseen, koska tietyt asiat kaipaisivat enemmänkin selvitystä. Sekä isän että pojan elämään ilmestyy vähitellen kaunista ihmeteltävääkin. Ehkäpä se hiljaisempi saaristoelämä vielä pääsee tekemään taikojaan vaikeuksista huolimatta...

Murheellisia aiheita ja kohtaloita toki käsitellään, eivätkä tunnelmat useinkaan aivan huipussaan ole, mutta siitä huolimatta pääsen jälleen kerran sanomaan, ettei katsojaa millään lohduttomalla pohjalla rypemisellä liikoja kiusata. Minulta ainakin tuntuu nykyään karkaavan mielenkiinto ja turtuminen iskee päälle, jos näyttää siltä, että luvassa on aina vain ahdistavampaa ankeutta ilman pilkahduksia paremmasta huomisesta.

Tutuissa paikoissa on monen mutkan takana piilossa kipeistä asioista muistuttelevia juttuja. Itselääkintä alkoholilla ei tässäkään tapauksessa ole parasta tavaraa näiden haavojen paikkailuun, vaan ennemmin kaikki vain menee pikkuisen huonompaan suuntaan, kun juhannus lähtee karkaamaan kosteampien seikkailujen vietäväksi. Kyllähän siinä tietyt kohtaukset onnistuvat nostamaan palaa omaankin kurkkuun, mutta kun luvassa on sävyltään toisenlaistakin tunnelmointia, niin ei tarvitse lähteä hirveästi kitisemään.

Paikoitellen tulee mieleen aiemmin katseltu The Shipping News. Haikeat tunnelmat, hiljainen toipuminen ja saaristonäkymät muistuttelevat siitä. Ehkäpä tuo on kuitenkin paria astetta synkempi tapaus ja pikkuisen enemmän alakulon puolelle kallistuva.

Siinä missä tuon toisen mainitun paikoitellen kolkotkin ja sävyiltään viileät maisemakuvat tukevat tavallaan hahmojen sielunmaisemia, paistelee tässä ruotsalaisessa verrokissa aurinko sen verran voimakkaasti paikkoja valaisten, että luo se melkoista kontrastia synkemmille aiheille. ...Ja minähän en ole se, joka alkaa ensimmäisenä valittaa kesäisistä ja merellisistä näkymistä.

Lassen ja Jonaksen matkatessa kohti mökkiään aletaan siinä samalla katsojaa pikkuhiljaa ihastuttaa varsin kivoilla paikoilla. Kun ei tosiaan ole hetkeen tullut missään saaristossa vierailtua, niin kuvat pienestä rannikkokylästä ja idyllisistä mökkipihoista ilahduttavat hyvinkin helposti. Jos vielä sattuu vesistöistä ja kallioisista rannoista viehättymään, niin tämä elokuva tarjoaa enemmänkin mukavaa katseltavaa.

Ehkä romantiikka ei ole näkyvimmin edustettuna, mutta kyllähän niiltä rannoilta löytyy potentiaalia sellaisillekin kohtauksille. Helena (Moa Gammel) ja Jonas viettävät ainakin pari sellaista tunnelmallista tuokiota, jotka tuovat mukavasti lämpöä rintaan katsomon puolellakin. Jos jotakin pahaa, niin kyllä sitten tätäkin osastoa saa tarjoilla, kiitos vain...

Huumoripuoli jää ymmärrettävistä syistä pikkuisen paitsioon, eikä mitään hillittömiä revittelyjä tällaiseen oikein osaa kaivatakaan. Sanotaan kuitenkin sen verran, etteivät ne otsat nyt täysin rypyssä jatkuvasti pysy, vaan välillä pientä hupiakin jostakin irtoaa. Vimmaista vitsitulta ei kuitenkaan kannata haikailla. Sellaiset ovat muita elokuvia varten.

Elokuvan englanninkielinen nimi Suddenly on toki myös kuvaava, mutta mielestäni ruotsin- ja suomenkieliset vastaavat sopivat paremmin verkkaisen eheytymisen ja lähentymisen henkeen. Miksikään huippudraamaksi en menisi sitä lajittelemaan, mutta ainakin itselle tällä tavalla toteutettu alakuloisempi meno kelpaa hyvin. Venevanhus saattaa kyllä jäädä nikkaroimatta kuntoon, mutta ehkäpä jotakin tärkeämpää saadaan hoidettua parempaan tilaan, mikä mukavasti katsomossa lämmittää ja herkistää. Joku saattaa olla sitä mieltä, ettei synkistelyä näin aurinkoisesti saisi esittää, mutta itse olen ennemmin sillä kannalla, että antaa mennä vain. Jotenkin jaksaa paremmin, eikä pääse sitä turtumista syntymään. Koskettavuutta on saatu mukaan, vaikka suurimmat rypemiset onkin jätetty muiden tehtäviksi. Kyllä tällaisia mieluummin katselee kuin vaikkapa kotoisia harmahtavia ankeusdraamoja. Annetaan auringon loistaa ja haavojen paikkautua!

Underbara älskade (2006) (IMDB)

Bomber (Pommittaja Bud)

Voin vakuuttaa, että hartaana aikomuksena oli katsella jotakin pikkuisen vakavampaa, mutta nyt kävi (taas) näin. Herkistelyosastolle siirtyminen saa siis jäädä johonkin toiseen iltaan, kun pöllöily vetää vastustamattomasti puoleensa. Mieli on auttamattomasti kirmannut kesälaitumille, joten edellisen linjoilla jatketaan.

Samalla voidaankin vähän selvitellä, miten Bud-setä pärjäilee ilman tutun kaverinsa tukea. Bomber taitaa olla sellainen tapaus, että on tullut aiemmin katseltua vain kertaalleen, sekin silmäily tapahtui reilusti aikuisiän puolella. No, kohtalaisen positiiviset muistikuvat se silloinkin onnistui jälkeensä jättämään. Tarkastellaanpa, miltä se näyttää noin viitisen vuotta myöhemmin.

De Angelisten leppoisalla laululla tätäkin käynnistellään, mikä lienee enemmän sääntö kuin poikkeus. Aamu ei kaikille kovin aurinkoisena avaudu. Bud Graziano (Bud Spencer) on yksi näistä hieman vähemmän onnekkaista tyypeistä. Rahtilaivan kapteenina toimiva Bud saakin heräillä aluksella hääräilevän purkuryhmän puuhasteluun. Huonompi juttu tietenkin, ettei kukaan vaivautunut ilmoittamaan, että seilaushommat ovat sen myötä ainakin hetkellisesti loppu.

Jotakin uutta pitäisi siis kehitellä. Kotipaatin matkatessa osina romuttamolle, lähtee Bud satamaan vaeltelemaan. Hän päätyy siinä sivussa auttamaan pienoiseen pulmaan joutunutta tyyppiä. Tämä näkee Budin kyvyt, mitä tulee nyrkkien heilutteluun. Hän onkin hommissa paikallisella nyrkkeilysalilla, ja sinne Budinkin tie vie.

Lähellä sijaitseva armeijan tukikohta tuottaa turhautuneita sotilaita häiriköimään ja piinaamaan paikallisia asukkaita. Vähintään pienen virheen siinä tekee, kun yrittää tanssahtelevaa Budia kiusia. Erityisen nenäkkäältä ja riidanhaluiselta vaikuttaa sotilasporukan pomo, jolla yllättäen on yhteistä (kehä)historiaa Budin kanssa.

Lähitulevaisuudessa odotteleekin nyrkkeilytapahtuma, jonka suurimpana voittajasuosikkina onkin tämä asepukua kantava kiusankappale. Budin uusi homma on etsiä salilla harjoittelevista harrastelijoista lupaavimmat ja alkaa treenailla näiden kanssa tulevaa koitosta varten. Mikään helppo juttu se ei todellakaan ole, mutta yrittää pitää kuitenkin.

Ottelijamateriaali ei ehkä ole aivan niin loistokasta kuin toivoa voisi. Onneksi sieltä edes vähän potentiaalia pilkistelee. Niinpä päästään vähitellen treenaamaan kunnolla. Bud vanhana kehäkettuna tietää kyllä niksit, joilla kaverit laitetaan ottelukuntoon. Eri asia on se, riittääkö sekään tosipaikan koittaessa...

Voinee varsin turvallisin mielin todeta, että Rocky-elokuvilla ja niiden menestyksellä on ollut hieman tekemistä tämän kanssa. Toki sovitettuna astetta tai paria vähemmän vakavaan suuntaan ja muutenkin Budin tyyliin paremmin sopivaksi. Mikään varsinainen parodia Stallonen menestyselokuvista ei kuitenkaan ole kyseessä.

Kehässä toki heilutaan pariinkin otteeseen, mutta sen ulkopuolella tapahtuvia sähläämisiä ei tietenkään ole unohdettu. Kuten nimikin vähän vihjailee, niin eipä Bud tyydy vain valmentajan ominaisuudessa kulmauksesta vinkkejä muille huutelemaan. Lopulta pommittajan (vai tykittäjän?) on pakko kohdata vanha vihollisensa.

Verenmaku suussa ei tässäkään riehuta, vaikka henki ei välttämättä aivan yhtä kevyt ole kuin joissakin Budin ja Terencen yhteisissä viritelmissä. Pienille kepposille on kyllä löydetty sopivia paikkoja ihan riittävästi. Osumaprosentti ei välttämättä edusta ihan parhautta, mutta löytyyhän sieltä hyviäkin juttuja. Budin pikkuapuri ei ole aivan Terencen veroinen ilveilijä, mutta ilman Hillin tukeakin pärjätään. Terencelle kyllä olisi varmaan sopiva paikka löytynyt, mutta ehkä välillä on hyvä viettää aikaa erilläänkin. Romua ja ruhjeita saadaan näinkin aikaiseksi.

Aloinkin miettiä, että olikohan Terencen puuttumiseen osasyynsä ohjaajana toimineella Michele Lupolla. Lupo kuitenkin teki Budin kanssa ahkerasti elokuvia. Hänen viisi viimeistä ohjaustaan olivatkin Spencerin tähdittämiä, mutta yhdessäkään ei nähdä Terencea. Herran viimeiseksi ohjaustyöksi jäikin tämä Bomber.

Itse olen nähnyt kaikki nämä viisi Spencerin ja Lupon yhteistä elokuvaa. Bomber ei uusinnalla vaikuttanut enää niin pirteältä kuin aikoinaan, mutta ihan hyvä kuitenkin. Vuotta aiemmin ilmestynyt Buddy Goes West kummittelee muistoissa myös ihan hyvänä lännenhupailuna. Vuosien 1979 ja 1980 elokuvat The Sheriff and the Satellite Kid ja Why Did You Pick on Me? edustavat Budin kehnompaa ja rasittavampaa laitaa. Hyllystä löytyvät nekin, mutta innostus niiden uusimiseen on olematon. Vuoden 1978 Bulldozer taas on ihan kohtalainen. Urheilullisissa merkeissä siinäkin liikutaan.

Tällä kerralla levylle on päätynyt ymmärtääkseni lyhentämätön versio (kesto 96:48). Valitettavaa löytyykin muualta. Alkutekstien ajan mennään alkuperäisellä kuvasuhteella, mutta sitten tapahtuu se ikävä taikatemppu täyskuvaan, josta näyte alapuolella:

Ei näin!

Mitäköhän sitä vielä sanoisi...? Hieman heikompi tosiaan oli kuin mitä muistot vihjailivat. Vähän ihmettelen 15 vuoden ikäsuositusta, sillä yleisesti ottaen väkivalta ei erityisen vimmaiseksi ylly. Saattaa olla, että ne totisemmat kehäkohtaamiset ovat syynä tähän. Ihan mielellään tämän toiseenkin kertaan katseli, mutta kolmas tuskin enää on tarpeellinen.

Jos näitä Budin omia komediallisia kyhäelmiä jatkossa kommentoin, niin mainittu Buddy Goes West lienee listalla, samoin Flatfoot-elokuvat. Niistä muistaakseni ensimmäinen edustaa vähän vakavampaa poliisielokuvaa, mutta neliosaisen sarjan lähestyessä loppuaan päästään varsin hyvän hölmöilyn pariin. Eräs niistä olikin lapsuudessa kovassa kulutuksessa, mutta voi olla, että pureudutaan siihen paremmin jossakin myöhäisemmässä vaiheessa. Seuraavaksi yritän suunnata hieman toisenlaisen elokuvataiteen pariin, jottei blogi vahingossa muunnu pelkäksi Spencer/Hill-sössötykseksi. Bomber kuitenkin kelvannee ainakin Budista enemmän pitäville.

Bomber (1982) (IMDB)

Odds and Evens (Senkka nenästä pojat!)

Ha-haa! Sainpas pidettyä sen vähän aikaa sitten esitetyn lupauksen, etten enää toukokuun puolella kiusaisi lukijoita Budin ja Terencen kolttosilla. Niillä voikin siis hyvillä mielin lähteä availemaan elokuvakesäkuuta, vai mitä...

Taas on nimelle suomennoksen kehitelleellä henkilöllä välähtänyt, mutta ei siitä sen enempää. Kotimaisen julkaisun kantta pitää kyllä vähän kehua, sillä ainakin omille huulille se helposti hymyn taikoo. Kyseessähän siis oli se, missä kaksikko kaahaa jollakin delfiinivirityksellä dollarit ja jäätelöt käsissä kohtia aurinkoisempia rantoja.

Tässä vaiheessa ei tule mieleen, onko parin aiempien elokuvien yhteydessä tullut mainittua usein näihin musiikkia tehneiden De Angelisin veljesten kappaleita. Jälleen alussa pärähtää soimaan sellainen renkutus, että jossakin rasittavan reunamailla vähintään seikkaillaan. Yleensä saa vielä varautua siihen, että toisto on se pääjuttu musiikinkin suhteen. No, oikeastaan tästä huolimatta vain Terencen elokuva Supersnooper on onnistunut tunnuskappaleellaan enemmän kiehuttelemaan.

Pienoisen jalkapallorupeaman jälkeen suuremman ajoneuvon ratin takaa löytyy Charlie (Bud Spencer), jolla on lastina kilpavene. Ilman pitkiä jahkailuja vene onkin jo vesillä sekä tositoimissa. Moni varmaan arvaakin, että kukahan tuttu velmu siellä paatin ohjaamossa virnuilee aaltoja vastaan kamppaillessaan. No, Johnnyn (Terence Hill) on helppo hymyillä, sillä johto vaikuttaa varmalta. Silloin tällöin hymyt ovat hyytyviä, ja niin käy tässä tapauksessa yllättävien teknisten pulmien käydessä kimppuun.

Nopeasti selviää, ettei kyse ole vain huonosta onnesta, vaan tietty porukka haluaa olla varma, että juuri oikea henkilö voittaa veneilyt. Peleissä pyörivät suuret setelit, joita ei suodakaan pelkästään onnettaren oikkujen perusteella jaettaviksi. Pahojen poikien kanssa päädytäänkin varsin nopeasti törmäyskurssille. Sekään ei varmaan kovin yllättäen tule katsojalle.

Johnnyn työnantajana toimii Yhdysvaltojen puolustusvoimat, jotka syystä ja toisesta tahtovat, että Johnny houkuttelisi Charlien takaisin uhkapelien pariin. Charlie onkin aikoinaan menestynyt sillä alalla hyvin, mutta vetäytynyt vedonlyönnistä. Laivaston tarkoituksena olisi päästä iskemään järjestäytyneeseen rikollisuuteen tätä kautta. Joku saattaa kysyä, että onkohan paras vaihtoehto homman hoitamiseen palkata pari armotonta säheltäjää? Lyhyt vastaus on, että tietenkin juuri näin. Aivan erilaisia viihdearvoja näin taiotaan kuin vaikkapa laittamalla latteat ja tiukkapipoiset agentit asialle.

Ongelmana on se, ettei Charlie oikein innostu paluusta kyseenalaisten harrastusten pariin. Niinpä Johnny saa yrittää parhaansa, jotta saisi vanhan vedonlyöntihimon syttymään uudelleen kärttyisässä kaverissaan. Se vaatii oveluutta ja kun sekään ei riitä niin aina vain törkeämpää huijausta huijauksen perään. Se päämäärä pyhittää tässä tapauksessa keinot.

Lopulta Charlie-parka alkaa olla pakotettu palaamaan entiseen menoon. Käteiskassan lihottaminen saa alkaa pienemmillä operaatioilla, mutta lopullisena tavoitteena on korkeilla panoksilla pelattava turnaus avomerellä. Samalla hän opettaa erinäisiä niksejä vähän taitamattomammalle apurilleen, joka osaa osoittaa kiitollisuuttaan kovin kummallisin tavoin. Lopulta kaikki lähtee jälleen kallistumaan kohti suurta mukilointifinaalia.

Esimerkiksi aiemmin kommentoidun elokuvan Who Finds a Friend Finds a Treasure ohjannut Sergio Corbucci on saanut tähän kolmisen vuotta varhaisempaan yritykseensä ainakin omasta mielestäni selkeästi pirteämpää menoa, vaikka yli 110 minuutin kesto paikoin vähän puuduttaakin. Tämän elokuvan kohdalla Future Film on päätynyt laittamaan kotimaiselle kiekolle lyhentämättömän version (tarkka kesto 111:22).

Vielä näinkin monta vuotta myöhemmin pyrittiin rahastamaan vanhalla menestysratsulla, sillä elokuvaa markkinoitiin esimerkiksi Yhdysvaltojen puolella nimellä Trinity: Gambling for High Stakes. Eipä tuo nyt hirveästi harhojen teille johdattele, mutta kuitenkin vähän huvittaa, koska Trinity-elokuvien kanssa ei loppujen lopuksi yhteistä niin paljon löydy.

Bud pääsee mielestäni tutun ärhäkän rähisemisen lisäksi pelleilemään vähän tavallista enemmän. Mukana on laadultaan vaihtelevia muuntumisleikkejä. Kovakuntoisesta urheilijasta hypätään tuosta vain sylivauvaksi. Kaikki onnistuu ilman suurempia ongelmia. Heikkona hetkenä mies jopa miettii, että pitäisiköhän sitä itsekin kihlautua Kristuksen kanssa, mutta nääh, onneksi sellaiset lupaukset saavat jäädä muiden vannottaviksi. Ei auta heittää pyyhettä kehään liian varhaisessa vaiheessa, sillä uutta nostetta voi etsiä vaikkapa irtojäätelömyynnin kautta.

Tokihan Terence törppöilee myös. Oikeastaan kaveri tuntuu olevan hyvinkin liekeissä ja innolla mukana näissä pöllöilyissä. Pokeri 101 toimikoon eräänlaisena pätevänä esimerkkinä sellaisesta harrastelusta. Tuttuun tapaansa Terence pyrkii rasittamaan muita parhaansa mukaan, miten sitten ehtiikään. Odotettua ilveilyä on myös havaittavissa.

On tietenkin myös se toinen oleellinen kysymys, että mitenkäs se riehumisosasto saadaan hoidettua. Kaksikko ei ehkä aivan parhaassa iskussa ole, mutta vähintään kelvollista huitomista on luvassa sitä arvostaville. Heti alkupuolella paistinpannupoksauttelija pääsee etsimään lukuisia uhreja. Siinä saattavat yhden ja toisenkin paikat kovempaakin kipulääkitystä kaipailla.

Sen verran muistikuvat olivat päässeet haalistumaan, etten lainkaan muistanut, että alkupuolelle on ujutettu oiva ravintolaan sijoittuva slapstick-jakso. Oikein hyvä pikkuherkku osuvaa musiikkia ja kermakakkuja myöten. Ainakin omia suupieliä on kovin vaikea pitää vaakatasossa sellaista hupailua seuraillessa.

Reippaaseen kestoon toki sopii enemmänkin muksimista. Moni onneton saa matkan varrella selville, mitä tarkoittaa Budin pyhä viha. Mitä siitä nukkuvan karhun herättämisestä yleensä varoitellaan... Samoin spontaani keväinen hammasharvennus osuu joidenkin koettavaksi. Otan osaa. Loppuväännöissäkään ei juurikaan ole hyytymistä havaittavissa, vaan ansioiden mukaan edelleen maksellaan.

Saattaa olla, että sekunnin verran mietin, että eikö tätä samaa ole jo riittävästi nähty ja tunteja tuhrittu hävettävän paljon. Onneksi näistä oudoista aatoksista pääsee hieman höperön mielen avulla taas hyvässä hengessä hihittelemään erinäisille typeryyksille.

Odds and Evens ei mielestäni kelpaa aivan samaan sarjaan kuin vaikkapa Watch Out, We're Mad tai Trinity-elokuvat. Siitä huolimatta se kepeästi kirmaa Spencerin ja Hillin paremmalle puoliskolle. Joku voi jo alkaa ihmettelemään, että onko sitä huonompaa puolikasta olemassakaan, mutta kyllä herrat ovat tehneet hyvinkin heikkoa tavaraa. Tiedä sitten, pääsenkö blogin puitteissa ikinä niihin kiinni, sillä innostus niiden uusimiseen on olematonta. Ainakin toistaiseksi yritän pysytellä näissä kohtalaisen pirteissä elokuvissa, joiden joukkoon Odds and Evens on helppo heittää. Olipa jopa pikkuisen parempi kuin mitä muistelin. Siitä vain kokeilemaan!

Odds and Evens (1978) (IMDB)