The Guilt Trip

Tammikuun alkupuolen eläimelliset elokuvaseikkailut ovat olleet ainakin enimmäkseen mukavaa ja koskettavaakin katseltavaa, mutta niiden perään on sittemmin mahtunut montakin merkillistä elokuvaepeliä, eikä tämäkään aivan luontevasti hauvojen tai delfiinien jatkumoon livahda. Toisaalta ainakaan yhtään vakavampaan suuntaan ei ole sävy siirtymässä, vaikka ihmisotusten huolet ja murheet matkassa mukana kulkevatkin, sillä homman henki on kepeähkö reissukomedia, joka vie toisistaan vieraantuneen äidin ja pojan pitkälle ja ajoittain ahdistavankin ahtaalle automatkalle, jonka aikana saattavat selvittämättömät asiat käydä sietokykyä riepomaan. Melkein koko Amerikan mahtavan mantereen halki tässä kyydissä kiidetään, ja kyllähän kilometrejä kertyy ja kenties hermotkin ovat tiukilla useampaan otteeseen...

Andrew Brewster (Seth Rogen) on sijoittanut suuresti aikaansa sekä käytännössä melkein kaikki säästönsä kehitelläkseen sekä turvallisuudeltaan että tehokkuudeltaan ylivertaisen puhdistusaineen ja nyt on tullut aika laittaa loput pennoset peliin ja lähteä markkinointikiertueelle tarjoamaan purkkeja hyllyille ja kuluttajien hyppysiin. Ehkä kaverilla on hieman liikaa luottoa omiin kykyihin tai tuotteen loistavuuteen, sillä juuri muiden mielipiteitä ei ole kuunneltu tai kyselty niksejä myyntimenestyksen takaamiseksi. Ensimmäinen esittely antaa jo vähän vihjettä siitä, että voipi tulla vastaan kylmää kyytiä, eikä kauppojen edustajilla välttämättä ole kiinnostusta kuunnella perinpohjaisia tieteellisiä selvityksiä jokaisen yksittäisen tuotteen taustasta.

Kirves ei tietenkään samantien kaivoon lennähdä, mutta jonkin verran näyttää kuitenkin itseluottamus horjuvan ja lentomatkan toisesta päästä viesteillä pommittava äiti Joyce Brewster (Barbra Streisand) uteluineen mahdollisesti lisäilee stressiä. Suunnitelmana siis on lentää äidin luo viikonlopuksi ja jatkaa sieltä runsaan viikon ajan autolla käytännössä mantereen halki pysähdellen sovittuihin tapaamisiin, joita on noin parin kourallisen verran. Perillä pitkästä aikaa poikansa näkevä Joyce on varsin innoissaan, eikä oikein malttaisi antaa tälle hengähdyshetkeä lennon perään, vaan heti ensimmäisenä iltana Andrew istutetaan Joycen vähintään yhtä uteliaiden ystävien illallispöytään. Hän saakin toimin eräänlaisena pääuhrina, jonka suhdeasiat kovin kiinnostavat, mutta yrittävät ystävät myös patistella Joycea treffeille, sillä tämä on ollut vuosikausia yksin.

Andrew ja Joyce jatkavat myöhemmin illalla vanhojen muistelua ja äiti intoutuu kertomaan nuoruuden ihastuksestaan, joka on jättänyt niinkin syvän jäljen, että pojan nimi periytyy häneltä. Andrew ei niinkään iloa tihku näitä paljastuksia kuullessaan, mutta alkaapa kuitenkin selvitellä miekkosen taustoja. Hän löytääkin nimeen ja kuvaukseen sopivan tyypin, joka ei olisi naimisissa ja sattuisi asumaan San Franciscossa, jossa vierailu ei olisi mikään mahdoton poikkeama etukäteen suunnitellulta reitiltä. Aamiaispöydässä onkin hiljaisen tuumailun paikka ja kyllä se aikansa ottaa ennen kuin Andrew päättää pyytää äitiään mukaan matkalle.

Kahdeksan päivää ahtaassa autossa ja hotellihuoneissa olisi siis kestettävänä ja täytyypä siinä pimitellä myös pyynnön todellinen syy ja keksiä viime hetkellä tullut markkinointikeikka San Franciscoon. Jo matkan alkumetrit ovat melko karua koettavaa pojalle ja äidin reissuviihteeksi valitsema äänikirja siinä määrin omanlaisensa elämys, että taitaa vain lisätä piinaa. Luvassa on muutenkin hössötystä, huolenpitoa ja vakaa aikomus saada jonkinlainen loppuselvitys Andrewn vuosia aiemmin päättyneelle suhteelle, eli eipä välttämättä ihan sellainen kauppamatka kuin mihin Andrew alkujaan oli valmistaunut, mutta itsepä meni ehdottelemaan...

Roisimpaa Rogenin revittelyä odotteleville The Guilt Trip on melkeinpä takuuvarmasti pettymys, sillä juttujen taso tosiaan on aseteltu melko pehmeäksi ja karkeampi huumori hävyttömine loukkauksineen on suurimmaksi osaksi lakaistu pois. Itse tykkäilen kohtalaisesti Rogenin huumehuuruisista toilauksista ja esimerkiksi muutaman kuukauden sisällä on tullut uusittua Knocked Up, Pineapple Express, Zack and Miri Make a Porno, This Is the End, Neighbors, The Interview, The Night Before, Neighbors 2: Sorority Rising ja The Disaster Artist. Itseäni kaikki mainitut ovat naurattaneet runsaammin kuin The Guilt Trip ja tarjonneet yllättäviäkin jippoja. Onhan Rogen toki tehnyt perheystävällisempääkin materiaalia, ettei sillä tavalla voi väittää, että hän olisi näyttelytaiteensa ainoastaan sekoilulle, sikailulle ja suunsoitolle pyhittänyt suurmestari, mutta itselle tämä räväkämpi osasto toimii kaverin kohdalla yleensä paremmin.

The Guilt Trip pyrkii köröttelemään jossakin särmikkäämmän revittelyn ja putipuhtaaksi siistityn perhekomedian välissä. Usein tällainen reittikartta johtaa kohti keskinkertaisuutta sekä unohdettavaa huttua, ja valitettavasti sellaiseksi myös tämä matka monilta osiltaan muodostuu ja puhtia sekä potkua uupuu. Rogenin ja Streisandin yhteisissä tuokioissa ei paria kohtausta lukuun ottamatta yritetä räjähdysherkkyden kautta hakea hupia, vaan painotetaan enemmän pikkukivaa vitsailua sekä naljailua ja kiusallisen tai vaivaannuttavan ilmapiirin luomista, mutta tällaisenkin huumorin suhteen elokuvamaailmalla on tarjottavanaan paljon pirteämpiä pilkahduksia.

Ehkä homma olisi kaivannut yhtä tai kahta vapaammin höpöttävää ja kohkaavaa sivuhahmoa, mutta tämäkin joukko on lähes järjestään tarkoituksellisen hillittyä sakkia. Minulla ei ole mitään hillittyä huumoria vastaan, vaan ennemmin sellaiselle hihittelen kuin täysin päättömälle ja äänekkäälle örvellykselle, mutta sellaisen toimivuus edellyttäisi terävää kirjoittamista ja omaperäisiä ideoita, joita The Guilt Trip ei oikein pysty loihtimaan, vaan tyytyy parhaimmillaan hymyilyttävään joutavaan jutusteluun. Myös fyysisemmän huumorin osuus tunnutaan pitävän tarkoituksellisesti määrältään vähäisenä ja kommellukset lumimyrskyssä, pihvikisat ja vastaavat koitokset hoidetaan melko nopeasti pois tieltä.

Eripuraisen parin hieman harkitsematon yhteinen reissu ei ole elokuvaideana uutuuttaan kiiltävä noin muutenkaan, vaan vastaavanlaisia komedioita muistuu kyllä mieleen. Näistä nähdyistä Tommy Boy on heikompi seikkailu, mutta se johtuu pitkälti siitä, että minulle Chris Farleyn toikkarointi lipsahtaa kovin helposti rasittavamman hassuttelun puolelle. Alalajin eräänlainen klassikko, eli John Hughesin Planes, Trains & Automobiles pitäisi ehdottomasti uusia, sillä Steve Martinin ja John Candyn surkuhupaisan epätoivoinen taival on jo vähän muistoista haalistunut. Uudemmista on parikin kertaa onnistunut huvittamaan Due Date, jossa Robert Downey Jr. saa kestettäväkseen vähän vinksahtaneen matkakumppanin ja kaikki tuntuu kääntyvän katastrofia kohti.

No, sanottakoon kuitenkin, että nimensäkin mukaan The Guilt Trip pyrkii selvittelemään menneisyyden mahdollisia mokia ja etsimään hillitymmän ilmaisun kautta koskettavampaa otetta, mutta se jää valitettavasti vähän hapuilevaksi kurotteluksi, eikä yhteisymmärrystä kasvattavien koettelemusten päätteeksi katsojan poskilla ilonkyyneleet vuolaina juokse. Onnellista päätöstä ei silti tee mieli lähteä manaamaan alamaailman ikuisiin liekkeihin, mutta melko yhdentekevä olo on hyvästien hetkellä. Ehkä tiettyihin kohtiin olisi siis sittenkin ollut syytä laittaa särmikkäämpää sanailua tai muuten kehitellä omaperäisempää koukeroa taustalle. Eihän elokuvaa voi ihan täyskiltiksi vässykkäilyksi väittää, sillä on piikittelyissä pirullisuuttakin, vihjailevampia kaksimielisyyksiä ja suorasanaisempaakin sutkauttelua, enkä tahdo sanoa, että millään kiroilulisällä jutut alkaisivat automaattisesti naurattaa.

Ongelmana on ennemmin innoton keskinkertaisuus ja heikommalla pääparilla tämä seikka tulisi huomattavasti selkeämmin esille. Sekä Rogen että Streisand ovat kiistatta taitavia alallaan, mutta heilläkin näyttää olevan ajoittain vaikeaa saada näistä kohtauksista iloa irti. Dan Fogelman on aiemmin ollut huomattavasti idearikkaammassa mielentilassa kirjoittamassa tämän vuosituhannen Disney- ja Pixar-klassikkoja, kuten vaikkapa Bolt ja Tangled, toisaalta taas osoittanut, että hieman räväkämpi ja reilusti hauskempi romanttinen komediakin onnistuu, josta esimerkkinä Crazy, Stupid, Love. Laajoja massoja tavoittelevat ja huumoriaan suitsivat jutut ovat kuitenkin hankalia ja jäävät usein kädenlämpöisiksi kepposteluiksi yrittäessään miellyttää mahdollisimman montaa makua.

The Guilt Trip on siinäkin mielessä varsin laimea reissuelokuva, ettei sille oikein voi antaa lisäpisteitä maisemista, vaan jokusta laajempaa näkymää lukuun ottamatta kamera on yleensä osoitettu kasvoja kohti. Eipä se oikeastaan edes tahdo tällaisia kehuja, vaan melko suoraan elokuva töksäyttää Grand Canyonin äärellä, etteivät mahtavat maisemat kiinnosta vajaan minuutin vertaa, vaan ovat enemmän pakkopullaa ja halutaan keskittyä hahmoihin. Kaiken kaikkiaan mikään ihanasti vihastuttava ja hermoille hyökkäävä rasitusreissu ei ole kyseessä, vaan täytyy tylsästi todeta, että ihan menettelevä ja kivuton kyyti ilman suuria yllätyksiä. Myönnän, että kyllä muutamille jutuille vähintään hiljaa mielessään myhäilee, sinänsä kaksikon yhteispeli toimii ja kun kestoakaan ei ole venytetty kohti kahta tuntia, niin olisihan niitä paljon ikävämpiäkin vaihtoehtoja iltaviihteeksi. Kaipa tätä voisi luonnehtia harmittomaksi ja helposti katseltavaksi kertakäyttökomediaksi, eikä juonessa mukana pysyminen vaadi kummoistakaan keskittymiskykyä.

The Guilt Trip (2012)

Dolphin Tale (Delfiinitarina)

Alkanut vuosi 2020 jatkuu villeissä ja vipeltävän eläimellisissä merkeissä, vaikkakin yksipuolistumisen pelossa laitetaan hauvat vaihtoon tai ainakin sivuosiin ja merelliset ihmeet sekä ihanuudet kutsuvat suuren sinisen äärelle. Aarteiden perässä kirmaillut Beethoven ja asekauppiaiden tylyjä suunnitelmia tärvellyt Max saavat siis hetkisen lepäillä. Etenkin Max oli sekä liikuttava että vauhdikas kaveriseikkailu ja toivoisin myös, että tämä nuoren pojan ja loukkaantuneen delfiinin tarina tavoittaisi vastaavia tunnelmia ja loihtisi lämpöisiä ajatuksia hieman synkeähkön sydäntalven iloksi sekä piristykseksi.

Ennen kuin päästään aaltojen alla ja välillä toki ylläkin kiitävien delfiinien kyytiin kunnolla muistutellaan, että kyseessä on todellisiin tapahtumiin pohjaava tarina, ja se toki oli tiedossa jo aikoinaan levyn ostaessani. Itse en kuitenkaan lähtenyt ennakkoon paljoakaan selvittämään Winter-nimisen delfiinin vaiheista, sillä oli pienoista huolta, että oikean elämän ja elokuvan poikkeavuudet saattaisivat vaikuttaa negatiivisesti katseluilmapiiriin. Etukäteen myönteisempiä mietteitä sai aikaan sympaattiselta vaikuttava näyttelijäporukka, ja esimerkiksi Kris Kristoffersonia ei taas ihan hetkeen ollut tullut nähtyä paljoakaan, vaan lähinnä kuunneltua miehen vanhempia kappaleita kesän ja syksyn kuluessa.

Dolphin Tale ei niinkään halua hiljaisella tunnelmoinnilla katsojaa lumota mukaan, vaan kiskaista heti huimaan kiitoon, sillä alkutekstijaksosta ei vauhtia puutu. Mainittakoon, ettei tämä reipas uintituokio välttämättä avaudu kaikissa kotikatsomoissa aivan täydellä teholla, koska elokuva on kai alkujaan toteutettu kolmiulotteisuus mielessä ja tässä käynnistelypätkässä on selkeästi sitä kautta elämyksellisyyttä etsiviä otoksia. No, toimiihan kiiturointi toki näin latistettunakin ja toisaalta voi todeta, että 37 miljoonan dollarin budjetti on nykyään pienempää luokkaa, eikä sillä välttämättä lähdetä mitään armottomia tehostemyllytyksiä ja -tykityksiä loihtimaan. Tuleepahan kuitenkin hieman heräteltyä liian verkkaisissa mielialoissa muhivaa katsojaa ja samalla esiteltyä delfiinien vilkkaita liikkeitä ja uteliasta tutkimista.

Aaltojen alta löytyy kyllä lumoava sekä rikas maailma täynnä elämää, mutta sinne sekaan kätkeytyy myös vaaroja, eikä estoton uteliaisuus aina johda ihanimpiin seikkailuihin, mistä pikkuisen pahaenteisesti vihjaillaan uponneiden kalastustarvikkeiden muodossa. Ennen kuin kamaluuksia pääsee tapahtumaan, siirrytään seuraamaan, miten hieman rajatummissa vesistöissä kaksikätiset vesipedot kauhovat kilpaa altaassa. Kovia aikoja jahtaava Donovan Peck on huippuvauhdissa oleva nuori lupaus ja tämän otteita seuraa katsomon puolella Kyle Connellan (Austin Stowell), joka ainakin toistaiseksi pitää nimissään merkittävimpiä ennätyksiä ja mukana hänellä on nuori serkkupoika Sawyer Nelson (Nathan Gamble). Kunhan kisakoitos on ohi, niin uhkuu Donovan voittajana itsevarmaa ylivertaisuutta ja uhoaa läheisessä tulevaisuudessa murskaavansa Kylen ajat sekä saavutukset, mutta tämä tuumii olevansa valmis hyväksymään haasteen.

Kyle ei kuitenkaan ole aivan näillä näkymin kisaamassa allasmatkojen kuninkuudesta Donovanin kanssa, vaan hänen määränpäänsä on pikkuisen kauempana, sillä armeija kutsuu. Sukulaiset sekä lähipiiri ovat järjestäneet läksijäisjuhlat, joissa saa polskia ja hassutella vapaamuotoisemmin. Melkein kaikilla vaikuttaa olevan kiva kesäpäivä meneillään, mutta muutenkin hiljainen Sawyer on vetäytynyt puuhapajaansa vähän alakuloisen oloisena. Hän on kovin läheinen Kylen kanssa ja on suuresti surullinen tämän lähdöstä, mikä on ilmeisesti jo jossakin määrin heijastunut koulumenestykseenkin, sillä Sawyerin äiti Lorraine (Ashley Judd) kertoo, että alamäkeen kääntyneet arvosanat vievät pojan kesäkouluun. Kyle yrittää lohdutella nuorta kaveriaan ja kertoo kyllä palaavansa, mutta pitää jotenkin yrittää ansaita rahaa, jotta pystyisi kunnolla valmentautumaan olympia-uinteihin, ja armeija on tässä mielessä varma palkanmaksaja. Myös lähtölahjaksi hankittu pulska monitoimiveitsi tuntuu pikkuisen piristävän poikaa.

Sawyerilla on eräänlainen muutosten kesä edessä, sillä pitäisi jostakin löytää pahasti hiipunut motivaatio tarttua uudelleen ja hieman reippaammin kouluhommiin. Lisäksi Kyle yrittää kannustaa Sawyeria etsimään ystäviä, eikä vain vetäytyä yksikseen omiin harrastuksiinsa, mikä on hiljaiselle ja arallekin pojalle hieman helpommin sanottu kuin tehty. Yhden aamupäivän pyörämatka koulua kohti tarjoaa kuitenkin järkyttävänkin alkusysäyksen tuleville muutoksille, sillä eräs kalastaja on huomannut rannalle ajautuneen delfiinin ja huutelee ohi pyöräilevältä Sawyerilta puhelinta lainaan. Kalastajan soittaessa ja touhuillessa omiaan, päättää Sawyer tutkia, millainen on pahasti köysiin ja rapuhäkkiin kiinnittyneen ja kietoutuneen delfiiniparan tilanne. Kosketuksella ja puheella hän yrittää rauhoitella toisen hätää ja pääseepä siinä uusi lahjaveitsikin heti hyvään käyttöön.

Pian samaiselle rannalle kiitää Clay Haskettin (Harry Connick Jr.) johtaman merieläinsairaalan pelastusyksikkö ja tämä vastaaviin tilanteisiin tottunut porukka alkaakin asiantuntevasti ja ripeästi puuhailemaan delfiinin ympärillä. Clayn nuori tytär Hazel (Cozi Zuehlsdorff) on erityisen vaikuttunut, miten Sawyer on uskaltanut ja onnistunut leikkaamaan delfiinin vapaaksi, mutta kohtaaminen jää kaikkiaan lyhyeksi, kun pelastusjoukko kiirehtii viemään delfiinin hoitoon ja koulu taas kutsuu Sawyeria. Siellä selviää, ettei hän ole kovin suosittu luokkakavereiden keskuudessa ja Sawyer itse tahtoisikin mieluummin tietää, miten pelastetulle delfiinille kävi kuin kärvistellä kesäpäiväänsä epäystävällisessä ilmapiirissä.

Huoli ja uteliaisuus delfiinin kohtalosta laittaa Sawyerin poikkeamaan merieläinsairaalaan, joka on osittain myös yleisölle avoin, mutta hoitotilat ja -altaat eivät kuulu vapaan kiertelyn piiriin, joten pitäisi keksiä keinot livahtaa kurkistamaan, ja siinä tulee Hazel avuksi, sillä hän ymmärtää heti, että Sawyer tahtoo nähdä Winterin voinnin. Saapumisestaan saakka Winter on ollut huonossa kunnossa ja erityisesti pyrstö on pahasti loukkaantunut, mutta delfiini reagoi kuitenkin pojan ääneen ja vähitellen huolenpito alkaa palauttaa kovia kokeneen voimia. Valitettavasti välillä pieniä positiivisia merkkejä seuraa vaikeuksien vyöry, eikä luvassa ole mikään parin kuukauden leppoisa lomakausi, vaan surullista uutista tulee yhdelle ja toiselle plus päälle kasa kasvavia haasteita voitettavaksi. Henkilökohtaisesti raskaiden koettelemusten lisäksi päälle puskee taloudellinen huoli ja arvaamaton merikin tahtoo osaltaan riepotella ja koetella jo muutenkin riutuneita sieluja, jotka synkimpinä hetkinä ajautuvat pohtimaan, että olisiko sittenkin syytä luovuttaa...

Dolphin Tale ei onneksi ole niitä elokuvia, jotka antaisivat alakulon viedä vallan ja jäisivät kasautuviin murheisiin suosiolla hautautumaan. Samansuuntaista tarinaa on tosiaan tarjolla kuin viimeksi kommentoidussa koiraelokuvassa Max, mutta päähenkilöiden iät ja yleisesti pykälää kevyempi sävy huomioiden, on delfiinin sekä ystäväjoukon toipumistarina toteutettu siten, että se sopinee vähän nuoremmillekin lapsille. Max sai kiitosta siitä, ettei kiiruhtanut raskaampien juttujen jälkeen piristelemään katsomoa jollakin höttöisellä hassuttelulla, kun taas Dolphin Tale löytää tarvetta tällaisiin kevennyksiin. Esimerkiksi merieläinsairaalan laitamilla luuhaava Rufus-pelikaani on pitkälti väline komediallisiin kevennyksiin, ja tämän jokseenkin kurittoman kaverin voi laittaa vähän nokkaisemaan, jos vastoinkäymiset alkavat mennä liian synkkään suuntaan. Muutenkin hieman huitaistua kohkausta harrastellaan siellä täällä, mutta sinänsä nämä pätkät eivät onneksi enempiä rasita ja voi kai olettaa, että katsomon nuorimpia helikopterikaaokset ja vastaavat riehat hymyilyttävät.

Kommellukset ja keppostelut ovat onneksi kokonaisuudessa toissijaista touhuilua, eivätkä karkaile mielestäni missään vaiheessa älyvapaaksi sekoiluksi. Päätarkoitus on saada katsoja välittämään ja elämään mukana, kun sekalainen, mutta hyvistä tyypeistä koostuva porukka puuhailee yhteisten tavoitteiden eteen ja kaikki saavat osallistua kykyjensä ja jaksamisensa mukaan. Jäät murtuvat nopeasti ja tiivis yhteistyö kuljettelee kohti ystävyyttä ja kavereita autetaan parhaan mukaan, eikä hyötyajattelu ole aina ensimmäisenä mielessä, vaan inhimilliset huolet pyyhältävät usein ohi. Etenkin Sawyerin sopeutuminen uuteen yhteisöön on yllätyksettömyydestään huolimatta sydämellistä seurattavaa ja aluksi tiukasti kesäkoulusuunnitelmaa painottava äitikin ilahtuu nopeista myönteisistä muutoksista mielialaan ja käytökseen.

Kaipa elokuva tahtoo sanoa, ettei opiskelu välttämättä edisty kummoisestikaan ilman aitoa kiinnostusta ja uteliaisuutta, vaan voi nopeasti muodostua vastenmieliseksi pakkopuurtamiseksi, josta ei paljoa päähän tai käteenkään jää. Samoin vihjaillaan, ettei jääräpäinen yrittäminen tai väkinäinen räpiköiminen näennäisestä edistymisestä huolimatta kanna pitkälle, ja voikin olla aiheellista ottaa tuumaustauko ja harkita muita reittejä. Käytännöllisissä ja muissa haasteissa onkin huolta riittämiin, eikä Dolphin Tale kaipaa mitään varsinaista pahistyyppiä ja sanoisinkin, että tarkoituksellinen häijyily on tarinassa säädetty melkoisen minimaaliseksi. Ilman ilkeilyä tosiaan pärjätään vallan mainiosti ja tunteikkaita tuokioita saadaan aikaan näillä eväin.

Opettavaisuus on toki sallittua tällaisissa tarinoissa, eikä se missään vaiheessa mene niin tönköksi, että tarvitsisi tuskaisena irvistellä ruudun toisella puolella. Osa näistä on onnistuttu livauttamaan mukaan varsin lämpöisten höpötysten kautta. Esimerkkinä vaikkapa eräänlainen iltanuotiotarina merten ikuisesti leikkivistä lapsista. Jos jotakin valitettavaa tahtoisi pohtia, niin tunnelmia tukemaan valikoidut laulut kyllä tökkivät paikoin, sillä pikkuisen puhdittomat kappaleet usein tuntuvat ennemmin latistelevan kuin kohottelevan tunnelmia. Muutenkin soundtrack on elokuvan heikkouksia, sillä Mark Ishamin säveltämä musiikki ei ole mitään erityisen muistettavaa.

Ennakkoon toivoin merellistä menoa ja kuvaa ulapoilta ja kai se tavallaan toteutuukin, kun rantamaisemissa liikutaan, mutta varsinaiset viiletykset aalloilla rajoittuvat pitkälti alkutekstijaksoon. Hirmuiseksi pettymykseksi tämä ei päässyt muodostumaan, ja onhan noita muita kiinteämmin vesille sijoitettuja tai vähintään rantojen liepeillä liikuskelevia juttuja nähty. Mitä pikaisesti selailin aiemmin kommentoimiani, niin suuri osa blogista löytyvistä isojen kalojen tai merten nisäkkäiden seikkailuista on osastoa hai haukkaa, kuten vaikka seuraavat tuimat tuokiot terävien hampaiden armoilla: Open Water, The Reef, The Shallows ja 47 Meters Down. Myös Orca on enemmän kostonhimoinen tyly tarina kuin Winterin ja kumppaneiden kokemuksiin rinnastuva ja delfiineistä huolimatta Flipper taas painottaa enemmän toimintaa sekä seikkailua. Ehkä suuri valaspelastusoperaatio Big Miracle ui jo vähintään lähivesille ja pojan sekä toipuvan pelikaanin koskettakin kesäjuttu Nicostratos sisältää samankaltaisia piirteitä kuin Dolphin Tale, jos suosituksia tahtoisi antaa.

Vedenalaisessa maailmassa elelevien otusten suhteen katselut tuskin aivan tähän jäävät, sillä Winterin ja kavereiden tarina jatkuu pitkälti saman porukan kolme vuotta myöhemmin työstämässä jatkossa Dolphin Tale 2 ja se tosiaan on jo hyllyyn hankittuna. Ohjaaja Charles Martin Smithilta löytyy muutakin mielenkiintoista katseltavaa ja viime vuonna ilmestynyt erään koiran toivottavasti hyviä seikkailuja sisältävä kotimatka A Dog's Way Home päätyikin kokoelmaan vuoroaan odottamaan. Pentujengi-elokuvia edeltäneen elokuvasarjan ensimmäinen teos, eli vuoden 1997 Air Bud on myös Smithin nimissä ja kelpaisi kyllä tuonne hyllyn pikkuhiljaa pulskistuvaan hauvaosastoon. 2008 ilmestynyt Stone of Destiny on myös katselulistalla, mutta ehkä eniten näistä Smithin ohjauksista polttelee haastavien olosuhteiden selviytymisseikkailu The Snow Walker vuosituhannen alkupuolelta.

Kokoelmaan on toki ehtinyt uimaan muitakin merellisiä teoksia kuin Dolphin Tale jatkoineen ja esimerkiksi Free Willy -elokuvista muistaakseni uupuu tällä hetkellä enää yksi, joten siinä olisi jo kolme valaskoitosta katseltavaksi. Tosin sen elokuvasarjan ensimmäisten osien kyseenalaisuudet liittyen esiintyviin eläimiin ovat valitettavasti vähän vieneet intoa Willyn seikkailuista. Pitää kyllä pikkuisen paasailla aiheeseen liittyen, kun tilaisuus on tarjolla, eikä Winterin tarinakaan todellisuudessa ole ilmeisesti ollut aivan niin helposti puollettava pelastusoperaatio kuin mitä elokuva ja todennäköisesti myös vaiheita summaava varhaisempi kirja antavat ymmärtää. Minua ei niinkään haittaa, että toipumisaikaa ja tapahtumia on tiivistetty elokuvaa varten tai että löytöpaikka henkilöineen on vaihdettu, kuten elokuvan Wikipedia-sivullakin listataan, mutta pelastettavan hyvinvointiin liittyvät seikat taas painavat enemmän.

Elokuvassakin itseään esittävästä Winter-delfiinistä kertova sivu mainitsee Winterin löytyneen pahasti loukkaantuneena vuoden 2005 joulukuussa, noin parin kuukauden ikäisenä ja menetti pyrstönsä vammojensa takia. Amputaatiota seurannut epäterveellinen uintitapa johti pyrstöproteesin valmistamiseen, mutta artikkelin mukaan Winter sai sen vasta runsaan vuoden kehitystyön jälkeen. Tekstissä mainitaan suurimpana kritiikkinä, että Winterin persoonan ja pelastustarinan innoittava vaikutus olisi aikaa sitten ylittänyt delfiinin oman hyvinvoinnin merkityksen. Artikkelin mukaan Clearwaterin tilat ja toiminta eivät enää olisi Winterin edun mukaisia tai aitoa hyvinvointia tukevia, tekopyrstö aiheuttaisi ongelmia, eikä Winterin mahdollisia kärsimyksiä ja elämänlaadun heikkenemistä olisi huomioitu siten kuin hoitavan tahon pitäisi, vaan että delfiini pyrittäisiin pitämään puoliväkisin näyttelyesineenä ja inspiraationa katsojille.

Winter todellisen elämän pelastajineen on päätynyt kotivideoiden muodossa elokuvan lopputekstien yhteyteen, mutta nämä kriittisemmät kommentit ja väitteet eivät sinänsä ymmärrettävistä syistä ole elokuvaan päätyneet, sillä tarinan tarkoituksena lienee juuri innostaa ja rohkaista, eikä siihen kuvaan oikein sovi pohdinta, että onko elämänlaatu niinkin huono, että lopettamista olisi perusteltua harkita. Toisaalta näkemykset Winterin mahdollisesti heikosta hyvinvoinnista eivät ole yksipuolisesti sellaiseen suuntaan kallistuvia, ja esimerkiksi Clearwater Marine Aquariumin sivustolla on oma osio Winterille, josta voi käydä lukemassa uutisia ja kuulumisia. Lisäksi samaiselta sivustolta löytyy myös verkkokameran kuvaa katseltavaksi delfiiniystävien ja toki muidenkin pelastettujen eläinten altaista.

Selvää on kuitenkin, ettei ole ensisijaisesti elokuvantekijöiden vastuulla hoitaa näitä kysymyksiä ja mahdollisia epäkohtia kuntoon, ja kenties toisessa osassa joitakin Winterin tilaan liittyviä huolia sivutaan? Joka tapauksessa Dolphin Tale on kilttinä ja pikkuisen kevennettynä perhe-elokuvana koskettavakin kokonaisuus. Isoja yllätyskuvioita tai järkyttäviä käänteitä ei välttämättä kannata odotella, koska melko tuttuja sekä turvallisia ratkaisuja suositaan ja näitäkin pohjustellaan hyvissä ajoin ennakkoon. Kuten aiemmin totesinkin, niin jännitteitä ei kasata jonkin tietyn ilkeilijän vastuulle, vaan taloudellinen taakka painaa taustalla, mutta ehkäpä kuitenkin se pahin vihollinen elämänilon palaamiselle on lohduton luovutusmieliala, joka painaa syvyyksiä ja mustia mielialoja kohti kuin mikäkin järkäle.

Surullisia tarinoita ja taustoja mahtuu tähän elokuvaan melkoinen nippu, sillä erilaisista haavoistaan hiljalleen paranevia kertyy toisistaan huolehtimaan. Olenkin tarkoituksella valikoinut omalle tammikuiselle katselulistalle näitä vähän hempeitäkin ja sekä hahmoilleen että katsojille kilttejä eheytymisjuttuja. Saattaa olla, että joskus vähemmän herkkinä hetkinä näitä voisin vilkuilla tuimemmalla tuijotuksella, mutta tällä hetkellä seurailu tapahtuu suopeammin silmin ja lämminhenkinen ja kauniisti kuvattu ystävyyden ilmapiiri on hyvää lääkettä, eikä oikein ole intoa tarttua joihinkin yksittäisiin heikompiin kohtauksiin. Onhan Dolphin Tale toteutukseltaan kömpelömpi ja hengeltään kepeämpi kuin viimeksi kommentoitu Max, mutta itse tykkäilin delfiinitarinastakin kovasti. Ruudun toisella puolella vaikuttaa vahvasti siltä, että jostakin syvältä sisimmästä kumpuava pyyteetön halu auttaa toista hädässä ja tahto ymmärtää muiden vaikeita paikkoja on saatu pienen delfiinin tarinan kautta koskettavasti talteen. Eipä näitä hyvää tahtoa huokuvia ja empaattisia elokuvaelämyksiä ainakaan vielä ole liikaa vastaan tullut ja Dolphin Tale on ehdottomasti parhaimmillaan juuri näiden positiivisten mielialojen luomisessa. Rikki ja romuna, paikat ja ihmiset, mutta eipä sentään täysin toipumisen tuolla puolen!

Dolphin Tale (2011)