DuckTales the Movie: Treasure of the Lost Lamp (Ankronikka - kadonneen lampun metsästys)

Tiedostelinpa tuossa taas, että vuoden 2015 Disney-iltamat on vietetty melkoisen Puh-voittoisesti, eli voisipa sitä välillä jotakin muutakin kokeilla. Muutama päivä sitten kirpputorilta löytynyt ankkaveijareiden seikkailuretki vie vähän vauhdikkaampiin tunnelmiin ja luultavasti myös kertailemaan lapsuusmuistojakin. Tulipahan tämä samainen aarrejahti kirjailtua taannoisiin Disney-suunnitelmiinkin, joten edistyy sekin ikuisuusprojekti taas pikkuisen. Tämä sivuaskel ei tietenkään tarkoita sitä, että Puh-tarinat unohdettaisiin, sillä tuli tuossa hankittua sitä tavaraa niinkin kiva kasa lisää, että hyllyissä nököttelee vuoroaan odottelemassa kuusi katselematonta levyllistä pikkumetsän vekkuleiden kommelluksia, mutta annetaan nyt vähän nälän kasvaa niiden suhteen. Tovi ja toinen sitten Sherlock Koiran kanssa lähdettiin Indiana Jonesin jalanjäljille vaaroja väistelemään sekä arvoesineitä jahtaamaan ja toivottavasti ankkajoukko samansuuntaista retkeä tarjoilee...

Kanjonimaisemat välitetään katsomoon ja jylhien kivien välissä Heimo Huiman hurjastellen ohjastelema lentokone kiitelee täysin holtittomasti. Matkustajakunnasta löytyy sekä uhkarohkeutta yllyttäviä sekä heikkohermoisempaakin osastoa. Roope tahtoisi vauhtiin päässyttä lentäjäänsä hiukkasen hillitä, kun tämä kertoilee, että lentokoulu on käytännössä aikoinaan väliin jäänyt. No, sukulaispojat ainakin innoissaan näistä taiteiluista ovat, mutta liitelyleikki on tulossa loppuunsa. Matka suuntailee kohti kätketyn kammion salaisuuksia ja kyseinen kohde saavutetaankin. Enää pitäisi päästä ehjänä maan kamaralle, mikä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty. Laskeutumisesta kehkeytyy hävitys ja kauhistus, kun tämä ammattilentäjälle sinänsä rutiinimainen homma osaamattomissa käsissä muuttuukin lentovälineen tuhoutumiseen sekä muinaisten patsaiden laittamiseen romuröykkiöiksi. Näin se sujuu!

Materiaalivahingoista huolimatta kaikki ovat edelleen hengissä ja kai kohtalaisen kolhuttomiakin, eli seikkailu saa jatkua ilman mittavampia viivytyksiä. Heimokaan ei yhtään osaa aiheuttamastaan kaaoksesta stressailla. Sattuupa sopivasti, sillä kaivoksella ollaan juuri nostamassa kirstua arvatenkin arvokasta. Ennen aukaisua Roope ehtii tunnelmoimaan, että tässä ollaan kenties menneiden aikojen mahtavimman ryövärin saaliiden jäljillä. Pettymys on kova, kun 40 vuoden jäljityksen jälkeen arkku pitääkin sisällään vanhoja vaatteita. Yhdestä taskusta pilkistelee käärö, jonka sulkee Collie Baban sinetti, mikä uutta toivoa tuo. Kyseessä on kartta, jonka pitäisi osoittaa oikean aarteen kätköpaikka, eli eipä tämä kaivos ole seikkailun päätepiste.

Kartta aarrelupauksineen puhkuukin uutta intoa matkaajiin, ja sattuupa se muitakin silmäpareja kovasti kiinnostamaan. Etäämmällä iso ilkimys ja tämän kätyri omia kavaluuksiaan juonivat. Apuri tosin on vähän toistaitoinen tohelo, joten suoraviivaisempi kartan näpistäminen ei suju, vaan pitää vakoiluhommiin alkaa. Samalla selviää, että pääpahiksella on mahtavia taikavoimiakin apunaan, kun kaveri tuosta vain olomuotoaan vaihtelee. Ankkaryhmän seuraava kohde odottelee kuumemmalla aavikolla ja lentokone saa vaihtua melkoisen töyssyiseen kamelikyytiin. Erään dyynin kätköistä pilkottaa pyramidin huippu, mikä tarkoittaa, että rankka kaivuu-urakka odottelee. Innon ja motivaation ollessa koholla kaverukset lapioivat aavikon kärventävässä helteessä kohtalaisen suuren pyramidin kokonaan esille. Tuosta vain kymmenet kuutiometrit hiekkaa siirrellään, joten varsin reipasta lapioiden heiluttelua tämä puuhastelu on.

Roope näppärästi tulkitsee merkkikielellä piirrettyjä ohjeita ja vauhdikkaasti saa pääoven avautumaan. Kokeneita seikkailijoita tämä porukka selvästi onkin, koska ihmettelyt pimeällä kynnyksellä vähiin jäävät. Liekkiä soihtuun ja räpylää toisen eteen! Pyramidi tietysti omat vaaransa pitää sisällään, mutta määrätietoisuudella, viekkaudella, ketteryydellä sekä tietysti onnella tie vie aarteelle. Roope tietysti villiintyy täysin nähdessään valtavan kasan kultaa, rahaa ja sekalaisia timantein koristeltuja arvoesineitä. Tepa-tyttö löytää seasta kiiltelevien esineiden rinnalla kovinkin arvottomalta ja vaatimattomalta näyttävän lampun, joka taas on Roopen mielestä joutavaa romua, eli niinpä pieni apulainen saa sen vaivanpalkakseen. Juhlat laitetaan loppuunsa pikapuoliin, sillä kutsumattomat vieraat tahtovat kovasti suuren saalissäkin viedä mukanaan ja vähemmän ystävällisesti sulkea ankkojen kulkureititkin. Matka riemusta hengenvaaraan alakulon kautta on tyly ja lyhyt, mutta niinpä se onni kääntyväinen on.

Tukalasta tilanteesta päästään kuitenkin ulkoilmaa elävien kirjoissa hengittelemään, mutta aarre on teillään ja Roope alamaissa. 40 vuoden etsintä päättyy hetken ilakointiin, mutta luovuttaa ei sovi, vaan sinnikkäästi hän julistelee järjestävänsä takaisin sen, minkä omakseen katsoo. Kähveltäjäkaksikkokaan ei ole kaappaukseensa tyytyväinen, vaan Merlock katsoo, että arvokkain kapistus kokonaan puuttuu, ja kyse on tietenkin Tepan saamasta vanhasta lampusta. Paluu Ankkalinnaan on edessä melkein tyhjin käsin ja sepä Roope-setää kovasti äreyttelee. Ehdotukset juhlallisuuksista kiukkua nostattelevat entisestään, eikä muutenkaan ilonaiheita tunnu löytyvän.

Vaikka Roope murisevana tahtookin olla, niin lapset eivät tämän huonoa tuulta halua jakaa, vaan leikkiensä pariin poistuvat. Tepa putsailee innoissaan uutta "teepannuaan" ja arvaahan sen, mitä seuraa, kun menee vanhoja lamppuja hieromaan. Sieltä se pitkään vankina ollut henki vapautuu raikkaita tuulahduksia nuuskimaan ja kokonaan uuden vuosisadan keskelle pääseekin. Pojat tietävät tämän kaverin nähdessään, että kyseessä on tietysti toivomushenki, ja niitä toiveita pitää saada kolme ja jokaisen lapsen arvatenkin omansa. Homma on tietenkin heti hyppysistä karkaamassa, mutta henki hieman tahtoo isoimpia toiveita rajoitella ja neuvoo pitäytymään pienemmissä pyynnöissä. Hetkisen verran tämä touhu saadaankin pidettyä pimennossa, mutta niinpä vain Roope pääsee jäljille. Kaukana ei tosin ole ilkeä Merlock-velhokaan ja tämän apuri Dijon yrittää jatkuvasti luikerrella mestarinsa vaatimuksia toteuttamaan. Toivomusten sekamelskaa sekä jahtia kyllä riittää kaikkien tavoitellessa omia päämääriään saman taikalampun kautta...

Tämä runsaat 70 minuuttia kestävä animaatioseikkailu ei ole ensimmäinen yritys tuoda samaista aarteiden perässä pinkovaa ankkajoukkoa ruuduille, vaan ennemmin ollaan lopettelemassa. Elokuvaversiota edelsikin sarja DuckTales, johon tehtiin kolmena kautena jaksoja vuosina 1987-1990. Etenkin ensimmäinen kausi on listauksen perusteella osiltaan varsin runsas ja vaikka parissa uudemmassa ilmestymistahtia selvästi pudotettiinkin, niin jaksoja kertyi kaikkiaan sata kappaletta. Varmaan moni on näitä nuorempana katsellut ja siihen joukkoon itsekin kuulun. Luulenpa silti, että melkoisen iso osa noista on jäänyt kokonaan näkemättäkin, sillä jaksokuvauksia selaillessa monikaan ei minkäänlaisia kelloja kilkatellut.

Toisaalta mieleen on jokunen jakso niinkin hyvin parin vuosikymmenen takaa tallentunut, ettei tarvitse mitään muistikuvia vahventavia juttuja lueskella. Mainitaanpa nyt vaikka yksi näistä nimeltä, eli The Land of Trala La. Tiedä sitten, onko se mielessä parhaiten sen takia, että olisin niin monta kertaa nähnyt, vai oliko sitten aikoinaan vain suurin suosikki. No, joka tapauksessa tämä pakomatka rahamaailman ahdistukselta maanpäälliseen paratiisiin ja samaten materiaalisen kurjan kirouksen synnyttäminen uudelleen silloin kovasti kiinnosti ja vetosikin pieneen katsojaan. Ennen elokuvaa mietinkin, että ehkä olisi kiva lähteä reippaalle nostalgiselle reissulle kertailemaan lapsuusmuistoja sekä samalla ihmettelemään kokonaan näkemättömiäkin ja värikkäitä seikkailuja. Valitettavasti lampputarina muutti näitä suunnitelmia siihen suuntaan, että ehkä on parasta tässä tapauksessa jättää ne hieman haalistuneet myönteiset mielikuvat rauhaan. Voipi olla, että aika on laukannut liikaa, eikä näistä enää niin osaa innostua. Olisihan noita kolmessa kokoelmassa yhdeksän levyn verran julkaistu, mutta katsellaan nyt.

Voihan olla niinkin, että televisiosarja taas tarjoaisi hieman rauhallisempaa ja tolkullisempaakin menoa, sillä oletuksena voinee pitää, että elokuvaversion on pitänyt toimia eräänlaisena huipentumana edeltäneille jaksoille, mikä taas muuttuu usein muotoon enemmän, suuremmin, vauhdikkaammin ja niin edelleen. En ainakaan muista, että kauan sitten nähdyt jaksot olisivat mitään lähes tauotonta viiletystä edustaneet, kun taas elokuvaa tuntuu vaivaavan jonkinlainen pakko pitää kierrokset punaisella ja hetken hengähdyskin on ilmeisesti karmea riesa, joka pitää mitä pikimmiten meluta pois. Siis kyllähän vauhdikasta seikkailua odotuksissakin oli, mutta näiden jaksojen epätasaisuus lähinnä vaivaa ja monesta jää maku, että on vain ollut pakko keksiä taas jotakin vilskettä sekä mekkalaa.

Kaikki kohkauskohtaukset eivät tietenkään kurjuutta edusta, vaan esimerkiksi pyramidijakso on ihan kiva. Vaaroja monenlaisia seinien ja lattian kätköistä löytyy. Kobrapatsaat leimuavine lieskoineen, piikkipalloyllätykset, huimaa liukumäkikyytiä, palavien siltojen kipittelyä ja maukasta purtavaa odottavia jättiskorpioneja. On vähän isompikin harmi, että juurikin sitä erään Indianan kengissä kuljeskelevaa aarrejahtia lupaileva elokuva ei näitä jaksoja käytännössä enempiä enää esittelekään, vaan muinaiset kääröt ja kauheat kammiot saloineen huitaistaan syrjään ja korvaillaan arkipäiväisemmillä kommelluksilla sekä toistuvilla takaa-ajoilla ja nahisteluilla pahisten kanssa. Kyseisen siirtymän voi pitkälti summailla parilla sanantapaisella: höh ja pöh!

Kyllähän sitä kaikenlaista kummallistakin aikaan saadaan, mutta toiveissa oli vähän muuta kuin esimerkiksi pillastuneen pikkunorsun riehumista kirjastossa Selma-tädin hermoja raastellen tai vaikkapa Roopen talon vähemmän hauskuuttavalla älämölöllä täyttävä elävä lelukaaos. Onhan niitä vähän hiljaisempiakin hetkiä, mutta pääsääntöisesti näitä vältellään. Paikasta toiseen säntäillessä tapahtumaa riittää, eikä tässä määrästä napisemassa ollakaan. Vähän väsähtäneiden vaarojen vaaniessa ja toisluokkaisten taikakepposten toistuessa saa todeta viihde-elämyksen pikkuisen puutteelliseksi, eikä sitä näennäinen jatkuva hurjastelu onnistu alleen jyräämään tai piilottamaan. Ehkä tämä voisi toimia nuoremmassa katsojakunnassa hiukkasen paremmin.

Lampusta paljastuva henki on tietysti osaltaan tätä kaikkea kaahotusta ja sekasortoista touhuilua mahdollistamassa ja onpa muutenkin vähän turhankin ylivilkas tapaus. Modernin maailman ihmeet toki puoleensa vetävät pitkään lampun vankina luuhannutta ja sähellystä sekä kohellusta tietysti seuraa. Levottomuus mielessä ja taipumusta kömpelyyteen, niin toistuva sekoilu on selviö. Lisäksi tyypistä on tahdottu kynäillä vallan mahdoton huumoriheppu, mitä juttuihin tulee. Ääntä kyllä syntyy ja vitsiä riittää, mutta kuten muunkin menon suhteen, niin näissä heitoissakin johtoajatuksena tuntuu toimivan se sama, ettei laadulla niin väliä, kunhan suu lähes jatkuvasti käy.

Jos hahmoista vielä pari sanaa, niin tahtoisin tilitellä pikkuisen siitä, ettei Roope-setä lainkaan suosikkeihin kuulu, mitä näihin Disney-sankareihin tulee. Useinhan aina vain yltyvä ahneus on se, mikä kaveria eteenpäin työntelee ja se oikeuttaa kohtelemaan muita kaltoin, kiristämään, riistämään ja vaarantamaan sivullisiakin. No, jossakin välissä ollaan mukamas aina kultahuuruista heräämästä, mutta kyllä se pulahdus kasvaviin kultakasoihin vaikuttaisi parhautta tämän ankan kohdalla olevan. Eihän näitä niin vakavasti kannata ottaa, että menisi mielensä pahoittamaan, kunhan vain valittelen, ettei Roopesta juurikaan niitä luonteenpiirteitä löydy, jotka tekevät monista muista Disney-hahmoista pidettäviä tai jopa rakastettavia. Tässäkin tarinassa lähinnä tympääntyneenä seurailee, kun jälleen kerran kunnolla riehaantunut ahneus on vaarantamassa koko omaisuuden. Yhteiset pahoittelut aina vain kasvavan nälän tuomien takaiskujen takia tuntuvat yhdentekevältä uikutukselta. Kyynelkaivoille ei ainakaan kannata suuntailla parkumalla killinkien perään.

Piirrosjäljeltään DuckTales the Movie ei millään pärjää samoihin aikoihin ilmestyneille Disney-klassikoille. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään suoraan videomarkkinoille tähdätty elokuva, vaan se sai teatterikierroksen. Tappiolliseksi teos ei osoittautunut, mutta niin kauas tavoitellusta tuloksesta jäätiin, että kaikki suunnitellut DuckTales-jatko-osat päädyttiin hylkäämään. On ehkä vähän epäreilua verrata tätä suoraan klassikkosarjaan, sillä animaatiosta vastaa paljon päästudiota pienempi DisneyToon Studios, joka oli vieläpä perustettu vasta 1988, eli otti vasta alkuaskeleitaan. DuckTales the Movie onkin ensimmäinen tämän studion tuottama animaatioelokuva. Jos niitä silmiin pahiten pistäviä puutteita tahtoisi mainita, niin yhtenä esimerkkinä voisi heittää, että lähikuvissa jälki käy monesti kovinkin karkeaksi. Toisena vaikkapa melko elottomasti ja värittömästi maalailtu Ankkalinna, joka näyttää suorastaan ankealta paikalta. Yleisesti ottaen yksityiskohtien ja liikkeen suhteen ollaan selvästi niitä varsinaisia klassikkoja perässä.

Mitään suurta Disney-mestariteosta en toki odotellutkaan, mutta pienoiseksi pettymykseksi ankkojen seikkailu silti pitää merkitä. Ensinnäkin aarrejahdin lopahtaminen jo alkumetreilleen pitkälti poistelee seikkailuhengen mennessään, mikä ei ole lainkaan hyvä juttu. Tilalle sitten lapataan kasoittain tasoltaan melkoisesti vaihtelevaa kommellusta, josta suuri kimpale on valitettavasti varsin yhdentekevää möykkää. Kovasti ilkeilevä Merlock-velhokin on lähinnä tusinapahis, jonka kanssa käydyt kamppailut eivät suurempaa intoa onnistu nostattelemaan. Toimintaa ja kohkausta kyllä löytyy, eli jos jahtia ja sekalaista hassuttelua vähäisin tauoin tahtoo tuijotella, niin ehkäpä sitten sopii yrittää. Aidosti reipas seikkailu ja sydämellisyys ovat kuitenkin pitkälti muiden elokuvien juttuja, sillä tästä ei kumpaistakaan tahdo millään saada irti.

DuckTales the Movie: Treasure of the Lost Lamp (1990) (IMDB)