torstai 5. marraskuuta 2015

Sherlock Hound: A Sacred Image Disappears / The Speckled Band

Rajakiistojen ja parin päivän tauon jälkeen on taas kiva lähteä ihmettelemään menoa mielikuvitusmaailman rikastuttamassa Lontoossa. Sherlock Koira on saanut ratkottavakseen jo tässä vaiheessa varsin vaihteleviakin juttuja, kuten vaikkapa viimeksi, jolloin Moriarty kähvelsi erittäin harvinaisen sinertävän jalokiven ja toisessa tarinassa taas hätäviesti ilmapallossa laittoi Houndin ja Watsonin pienkoneen kyydissä viilettämään seikkailulle majakkasaareen. Kurkistellaanpa, millaisia katalia kepposia ja hämärähommia seuraavat pari pätkää mukanaan tuovat.

A Sacred Image Disappears (The Great Chase of the Little Detectives)


Kiikarien takaa tiiraillaan ja kohteena sattuu olemaan erittäin arvokas kultapatsas. Moriarty apureineen toivookin saavansa parisen miljoonaa vaivanpalkkaa tai ennemmin varkaanpalkkaa, jos vain onnistuneesti aarre korkeasta tornista mukaan saadaan. Suuria ja rahakkaita suunnitelmia häiritsee joukko lähistöllä leikkiviä lapsia ja Moriarty komentaakin kelminsä hätistelemään ylimääräiset korvaparit pois. Täytyyhän sitä miljoonakähvellystä hieman ennakkoonkin nostatella, eli Lestrade saa haukata paperiliidokkia, joka tiedottelee uskaliaista ja varsin röyhkeistäkin suunnitelmista. Hirmuinen määrä poliiseja haalitaankin kokoon turvaamaan patsasta, mutta noinkohan moninkertaisesta vahtikaartista mitään hyötyä on?



Lestrade ei ainakaan ennakkoon halua käsiä nostaa pystyyn, vaan tämäpä on mitä erinomaisin tilaisuus napata tunnettu rosvo telkien taakse. Valtava määrä virkapukuisia ei kuitenkaan onnistumista takaa, ja sen saa tarkastaja jälleen huomata, kun ilmateitse hoituvat tihutyöt mitätöivät pitkälti koko miesylivoiman. Hound ja Watson pyyhältävät paikalle kesken ryöstöyrityksen ja saavat ihmeteltäväkseen Lestraden epätoivoisenkin suunnitelman. Tämä taiteilu korkeuksissa käy jälleen vaaralliseksi, eikä harkintaa hatun alla paljoakaan harrastella. Moriarty tylyllä tempullaan viimeistään osoittaa Lestradelle, ettei pelkkä rohkeus välttämättä vie muualle kuin jäätävään veteen yöuinnille. Sherlockin vauhdikkaasti katukilometrejä taittava auto pysyy osaavissa hyppysissä melko pitkään ilmahärvelin kannoilla, mutta lopulta kelmit karkaavat ja jättävät jälkeensä pähkäiltävää, että minneköhän kultapatsas päätyi.

IMDB:n listaama nimivaihtoehtokin tahtoo tiedotella jakson sisältävän suurempaakin takaa-ajoa, ja kyllähän tämä kieltämättä kirjautuu niiden pätkien joukkoon, joissa tarina-ajasta pari pitkähköä jahtia haukkaavat melkein puolet. Jo tässä vaiheessa samojen tyyppien pakoon pötkiminen jaksosta toiseen ja suunnilleen joka toisessa pariinkin otteeseen, alkaa vähän puulta maistua. Vauhdikkuudesta huolimatta aplodit karkumatkoille jäävät läpsyttämättä. Kyllähän jälleen se arvoituskin osakseen muutaman sekunnin saa ja välillä ehditään mekaanikon hommiakin hoitelemaan, sillä pitäisi autosta kirvotella moottori ja nikkaroida se pikkuista siipiratasalusta vauhdittamaan. Moottorista on moneksi ja vesille saadaan vaihdettua, mikä tarkoittaa hermostuneen höyrypäisiä tunnelmia Moriartyn paatissa. Rikollisneron huippuhetkiä eivät ne nämäkään oikein ole, kun lapsilaumakin laittaa kapuloita rattaisiin ylivoimaisen vaikeasti.



The Speckled Band


Kahdeksas jakso vie Moriartyn kätyreineen syrjäiseen ja hieman rappeutuneeseenkin kartanoon pitämään piilopirttiään ja juoniaan punomaan. Nerokkaimmista nerokkain keljuilu pohjustellaan tässä tapauksessa väärennetyllä perhepotretilla, jonka on tarkoitus huijata kotitaloonsa pitkän ajan jälkeen palaavaa Ellenia. Moriarty itse naamioituu tämän sedäksi ja apurit tietysti kuuluvat myös pakettiin. Ellen ei pitkän reissun jälkeen osaa ainakaan alkuun mitään hämäräpuuhia epäillä, vaan alkaa vähitellen kotiutumaan ja lepoakin vähän kaipailee.

Illalla askeleet käytävillä kuitenkin herättelevät uteliaisuutta ja niiden seurailu vie "sedän" salaisten kokeiden perään, ja tämä vähän tylysti toteaa, ettei niitä sovi lähempää ihmetellä. Melskaavat apurit ovat jälleen paljastamassa suunniteltuja pahuuksia aivan liian varhaisessa vaiheessa. Toisaalla posti kiikuttelee Houndille uuden jutun kirjeen kautta. Eipä muuta kuin autoa käyntiin, Watson kyytiin ja arvatenkin juuri samoille seuduille kuin missä Moriarty puuhastelee. Tällä kerralla kaikki ei aivan nappiin osukaan, vaan yleensä kovin luotettava menopeli alkaa napista matkalla ja niskaan ryöppyävä kaatosade hidastelee etenemistä entisestään. No, kohta ollaan koko porukka vähemmän iloisissa tunnelmissa saman katon alla...



Tämä jakso tarjoilee enemmän samoissa paikoissa viihtyvää menoa, eikä takaa-ajotarvetta niinkään hirmuisesti pääse syntymään, ellei lasketa mukaan säheltelyä, jonka tuloksena Hound on joutua oman autonsa yliajamaksi ja lyhyttä loppurutistusta. Onhan siinä hetkisen verran reipasta mutahurjastelua luisuineen nähtävissä ja Moriartykin paikalle ennättää ihmettelemään, että osataan toisessa leirissäkin tunaroida. Varoittamattomien vieraiden ilmaantuessa samoihin tiloihin, onkin jo hankalampaa saada vietyä konnuudet loppuunsa aikomusten mukaan. Etenkin, kun on oletettavaa, ettei Sherlock nyt ihan sateisella loma-ajelulla taida olla. Näkisinpä, että tässä jaksossa olisi ollut enemmänkin potentiaalia vähän vinkeämmällekin keppostelulle, mutta tarina tuntuu lupsahtavan loppuunsa turhan pikaisesti ja mielikuvitusrajoitteisestikin.

Suorasanaisemmin summailtuna mitään erityisen innostavaa vaikutusta tämä jaksopari ei saa aikaiseksi. Ensimmäinen pyrkii olemaan jälleen sitä kiemurtelemattomampaa laitaa panostaen enemmän vauhtijaksoihinsa. Toinen taas käy lähinnä kurkkaamassa vanhan kartanon salakäytäviin Watsonin seikkaillessa luurankokammioissa ja muita punasilmäisiä yön petoja säikkymässä. Hämärien hetkien vähemmän toivotut käärmeyllätyksetkin kuuluvat tietysti kuvioihin, mutta lopun lähestyessä kekseliäämpi juoniminen alkaa hiipua pois ja tilalle marssitetaan sitä tavallisempaa ilkeilyä. Saa sitten joskus myöhemmin miettiä, mitä laitaa tämä pari lopulta onkaan lähempänä. Sarjan kahlauksen ollessa pahasti vaiheessa uskoisin ja varsinkin toivoisin, että valjumpia elämyksiä edustavat.



Sherlock Hound (1984) (IMDB)

4 kommenttia:

  1. Ensimmäinen tässä kuvailtu on kotimaisen setin neljäs jakso jossa oli nerokas dubbaus yhdessä kohdassa: "Se patsas on meidän kansallisaarteemme. Se on saatava takaisin!" (muistaakseni miltei sanasta sanaan näin, jälkimmäisestä muistan varmaksi) ja tämä kohdassa jossa mitään ei ollut tapahtunut ja poliisit menivät vartoimaan aluetta.

    En tiedä teikäläisestä mutta minusta Moriartyn englantia puhuva ääni oli hyvin ärsyttävä verrattuna muihin näkemiini ja kuulemiini.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, pientä ennakointia käännöspoliisin puolesta...

      Minulla ei Moriartyyn ole juuri vertailupohjaa, mutta ei tuo tulkinta tosiaan mikään ilo korville ole ja paikoin keikkuu jossakin ärsytyskynnyksen lähellä.

      Poista
    2. En pahemmin Suomi-dubbausta harrasta (katson alkuperäiskielellä kaiken (paitsi eräitä joissa se on vaikea määritellä) enkä kajoa dubbaukseen) mutta jos aikaa löytyy niin Suomi-dubbaus jaksoista joihin se on tehty on ihan hyvää työtä. Moriartykin on siedettävämpää kuunneltavaa. Tubesta taitaa nykysellään löytyä, lähteenä TV-lähetys VHS-kasetilta mutta yllättävän hyvää kuvaa kyllä.

      Poista
    3. Harvemmin tulee suomenkielisiä dubbauksia kuunneltua, mutta voisihan sitä vertailun vuoksi jostakin pätkän kaivella.

      Poista