Ennen kuin Yxaredin päältä katsottuna uneliaalta vaikuttava yhteisö kolmatta kertaa kutsuu, niin kenties on syytä hiukkasen kertailla parin aiemman osan tapahtumia. Nehän vilkaisin kevät- ja kesäkaudella vuosi sitten, ja kieltämättä tuli tuumailtua, olisiko syytä ainakin ensimmäinen uusia, että pääsisi mahdollisesti tauon jälkeen paremmin kyytiin, mutta kertailut jäivät kuitenkin väliin. 18 vuotta varhaisemmin ilmestynyt ensimmäinen elokuva Änglagård (Enkelten talo) teki katsojille tutuksi eteläistä ja läntistä Eurooppaa enemmänkin kiertäneen suhteessaan vähän epävakaisen pariskunnan, eli Fannyn (Helena Bergström) ja Zacin (Rikard Wolff). Pohjoisemmille syrjäseuduille he tulivat käväisemään, sillä Fanny sai yllättäen isoisältään perinnöksi komean Änglagårdin kartanon maineen ja tiluksineen, joten mitäpä siinä muuta kuin uuteen kesäpaikkaan tutustumaan. Ihan noin vain ei integroituminen tiiviiseen ja pieneen yhteisöön sujunutkaan, sillä rempseän parin eläväinen ja iloluonteinen elämäntyyli ajautuikin varsin nopsasti törmäyskurssille tiettyjen kyläläisten kanssa. Pian tulikin jo ajankohtaiseksi mietiskellä, että noinkohan vain olisi kaikkien kannalta parempi vaihtoehto laittaa paketti myyntiin ja siirtyä nautiskelemaan rahoista ymmärtäväisemmille ja ystävällisemmille seuduille. No, sekään ei ihan helppo ratkaisu ollut, koska jokseenkin juuretonta elämää viettänyt Fanny selkeästi halusi aikaa selvitellä perhetaustaansa ja hämärän peittoon jääneitä sukulaisiaan. Löytyihän vähitellen kylästä suopeammin suhtautuvia tyyppejä ja ystävällisiä ihmisiä, mutta toiset taas tahtoivat jännitteitä kiristellä, mikä lopulta viritteli tilanteen niinkin herkäksi, että hetkisen näytti jokin suurempaankin suruun johtava purkaus olevan tulossa. Uhittelun ja väännön jälkeen järjen ääni ja yleinen sydämellisyys alkoi päästä voitolle, joten pahantahtoisen juoruilun ja kinastelun sijaan voitiin lopetella sopuisampaa yhteiselelyä tavoitteleviin tunnelmiin.
Ensimmäisen ja toisen elokuvan välille jäi ilmestymisajassa mitattuna parikin vuotta, mutta Änglagård - Andra sommaren (Enkelten talo - toinen kesä) siitä huolimatta jo seuraavaan kesään sijoiteltiin. Ihan samanlaista jännitettä ei parin toinen tuleminen enää tuotellut elokuvan alkuun, mutta jotakin draamaa piti kehitellä, joten niinpä vain epäonnekkaan vahingon seurauksena perintökartano roihahti liekkeihin ja jäljelle jäivät asumiskelvottomat rauniot. Pari kuitenkin päätti jäädä Yxarediin kesää viettämään ja tutustumisia jatkamaan. Jo ensimmäisessä elokuvassa vähäsen sukusalaisuuksien verhoja ehdittiin raottelemaan, mutta toisessa tutkimuksia jatkettiin vähän syvemmältä, kun elokuvan kestoakin venyteltiin jo selvästi yli pariin tuntiin. Ainakin omasta mielestä sekaan eksyi jo runsaasti löysempääkin kiemuraa, jossa olisi ollut nipsaisuvaraakin. Uudeksi vivahteeksi viskaistiin mukaan reissua valtameren taakse läntisiä ihmeitä ihastelemaan, mutta myös pääparin keskinäisiä välejä koeteltiin, kun ulkopuoleltakin tuli painetta ja aivan elokuvan loppuun vielä saatiin haikeampia hetkiä, kun hyvästeltiin yksi elokuvasarjan rakastettavimmista hahmoista. Näistä huolimatta kokonaisuus kuitenkin jäi vähän tympäiseväksi ja keskinkertaiseksi, eikä päätöskään kunnolla koskettanut. Olihan mukana niitä nautinnollisempia hetkiä ja tuokioita, mutta omasta mielestäni toinen yritys jäi edeltäjästään melkoisesti. Ehkä sitten oli ote jo liiankin leppoisa, kun paketti päästettiin leviämään hajanaiseksi hötöksi?
Osittain tämän väkinäisestikin pitkitetyn toisen elokuvan tuotteleman pienoisen pettymyksen takia kolmas koitos jäi viime kesän ohjelmistosta pois, koska ajattelin, että jos laatu jatkaa laskuaan samaan tyyliin, niin kenties on parempi pitää pieni paussi ennen trilogian päätöstä, niin ei kyllästyminen kovin rankasti painaisi päälle. Onhan pelkona edelleen, että 16 vuotta edellisen ilmestymisen jälkeen porukka palautetaan kuviin väkinäisen ja väsähtäneen lämmittelyn merkeissä, mutta voihan olla, että yli vuosikymmenen tauko on ollut tekijöillekin hyväksi ja paluu Yxarediin tapahtuu pirteämpään tapaan. Ainakin kestoa on tipautettu jälleen alle kahden tunnin, mutta se ei vielä paljoakaan menon mielekkyydestä kerro. Jonkinlaisissa seminihkeissä ennakkotunnelmissa itsekin tästä vähitellen tuttuihin kylämaisemiin siirryn selvittelemään, että joskohan maailman maita ja meriä tallustellut ja seilaillut pari viimein löytäisi itselleen viehättävän paikan, jonne voisi jopa pysyvämminkin asettua aloilleen...?
Ensimmäisten kuvien perusteella ei ainakaan siltä näyttäisi, että juuri Yxared olisi kiintopiste elämän vakiinnuttamiselle, koska selvästi eteläisemmillä seuduilla aloitellaan. Paikka taitaa tarkemmin määriteltynä olla Välimerellä sijaitseva Mallorcan saari, eli joitakin kilometrejä on taivallettu poispäin pohjolasta. Ilmeisesti paljonkin on tapahtunut sen jälkeen, kun viimeksi tavattiin, sillä Fanny on perustanut saarelle ravintolan, jota pyörittää. Yxared vaikuttaisi olevan kenties pysyvästikin taakse jäänyttä elämää, eikä Zacia näy missään, mutta ihan yksineloon ei arki silti ole mennyt, sillä Fannylla on teini-ikäinen tytär Alice (Molly Nutley), joka istahtaa samaan pöytään mielessään parikin tiukkaa kysymystä äidille. Ilmeisesti Fanny on tehnyt tyttärelleen saman tempun kuin minkä itse aikoinaan joutui kokemaan, eli järjestelmällisesti salannut Alicelta suuren osan sukulaisuuksista ja perheen pohjoisesta kotiseudusta. Aivan kaikkea Fanny ei sentään ole pimitellyt, sillä tytär on tietoinen Änglagårdista ja tahtoisi siihen liittyviä juttuja lisääkin kuulla, mutta Fanny suostuu kertomaan erittäin tiivistetyn version, eli olipa kerran talo, joka tuli perittyä isoisältä ja sitten se paloi poroksi, sen pituinen se.
Ymmärrettävistä syistä Alicen tiedonjanoa tällainen höpöttely ei sammuta alkuunkaan, eikä hän noin vain suostu sitäkään hyväksymään, että Yxared ihmisineen olisi jotakin menneisyyteen unohdettavaa turhaa taakkaa. Äidin vaitonaisuudesta johtuen Alice on itsenäisesti selvitellyt sukulaisuuksia ja Facebook on osoittautunut käteväksi työkaluksi nuuskimisessa. Sitä kautta hän onkin saanut yhteyden Måns Flogfältiin (Adrian Matenda), joka on Axelin (Sven Wollter) lapsenlapsi ja näin Alice on päässyt löyhästi kiinni kylän kuvioihin, mutta etäämmältä on vaikea saada kunnollista selkeyttä asioihin. Tytär on ilmeisen tosissaan kysymystensä tarpeellisuuden suhteen ja asiat kovin vaivaavat, koska kyynelsilmäisenä hän Fannylta yrittää tivata tarkempaa tietoa, eikä enää pelkkä jutustelu riitä, vaan pitäisi saada lupa lähteä Ruotsin suuntaan reissuun. Aikomuksena olisi paikan päällä selvitellä sukujuuria ja tutustua oikeaan isoisään sekä tämän perheeseen, mutta Fanny suhtautuu melkoisen kielteisesti näihin suunnitelmiin, eikä tunnu lainkaan haikailevan niihin maisemiin.
Alice ei kieltävään vastaukseen tahdo tyytyä ja päättää ottaa kohtalon käsiinsä lähtemällä matkaan ilman Fannyn suostumusta. Karkulaiselle ei ole luvassa mitään kesäistä ensikosketusta sukujuuria kätkevään kylään, koska talviajassa vielä elellään ja muutenkin monella asukkaalla on mieli maassa, koska yhteisössä näkynyt ja kuulunut Axelin puoliso Rut on kuollut. Ensimmäistä osaa aikoinaan aloiteltiin hautajaisilla, toista lopeteltiin samoissa merkeissä ja kolmannessa taas kirkossa surullisissa tunnelmissa istutaan, eli sinänsä mistään yllättävästä lähestymisestä ei ainakaan ole kyse. Tutut tienoot nähdään pikaisella vilahduksella hankipuvussa, mutta Rutia lämpimästi muistellessa kuviinkin palautellaan kesäisempiä näkymiä kovaa kaipuuta vahvistelemaan. Axel on valtavan menetyksensä äärellä murtunut mies ja kun Alice noin vain ilmoittamatta tupsahtaa paikalle ja kirkkomenojen jälkeen esittelee itsensä Axelille Fannyn tyttärenä, on se jo aivan liikaa sulateltavaksi, mihin kovia kokenut mies pyörtyykin.
Toisaalla eteläisen auringon lämpimässä hehkussa Fanny kovin huolestuu tyttärensä tempauksesta ja soittelee Zacillekin, mutta ennen suuria etsintäoperaatioita Alice jo ilmoittelee olinpaikkansa ja onkin pikaisella paluumatkalla. Vierailu siis jää lyhyeksi, mutta siinä on kuitenkin selkeä viesti vanhemmille, ettei perheen asioita sopisi jättää tähän tilaan. Olisihan se helpompaa yrittää tiputtaa hankala ja kipeäkin menneisyys kokonaan taakse, mutta taitaapa ystävien, tuttujen ja sukulaisten hätäinen hyvästely myös Fannya sisältä kalvaa, joten kunhan kevät koittaa, niin koko kolmikko lähtee yhdessä Yxarediin ja toisessa päässä juna-asemalla vastassa hyväntuulisena odottelee kylän tuttu pappi Henning (Reine Brynolfsson). Talvi on toivoteltu teilleen ja jälleen kiemuraisten hiekkateiden reunuksia kesäinen viherrys kaunistelee. Saapumiseen jälleen tuttu kuvio liittyy, sillä kunhan matkalaiset havaitaan, niin lähtee juorumylly jauhamaan ja moni kovin tohkeissaan uutisista on, koska aiemmasta käväisystä on tosiaan vuosia vierähdellyt enemmänkin.
Änglagårdin kartano ei ainakaan entiseen loistoonsa ole noussut, vaan rauniotkin on jyrätty maahan, mikä ei niinkään Fannya miellytä. Ennen lähtöään hän myi perintömaansa Axelille, mutta sopimukseen kuului, että kartanon jäänteiden annettaisiin olla, vaan maista nykyään vastaava Axelin poika Mårten (Jakob Eklund) ei ollutkaan ihan samoilla linjoilla sopimusten suhteen, sillä taisi ennemmin tuumailla, että siinäpä sitä olisi puskutraktorille työmaata. Axel puolestaan on hautajaisten jälkeen vetäytynyt omiin mietteisiinsä, eikä enää sanaakaan muille puhellut. No, eihän kesävieraiden kartanon raunioilla muutenkaan pitänyt majoittua, vaan Henningin luona asustella. Hänellä sattuu olemaan ylimääräistä tilaa useamman huoneen verran, koska on Fannyn tapaan saanut yllätysperintönä suuren talon, johon väkeä mahtuisi enemmänkin. Aivan yksin pappi ei kuitenkaan ole aiemminkaan talossaan elänyt, sillä viimeiset viisi kuukautta vieraana on viihtynyt Kristoffer (Lindy Larsson), joka on kirkolla eräänlaisena oppipoikana. Siinä missä Mårtenia mietityttää Fannyn ja porukan paluu yli 15 vuoden jälkeen, niin Henning taas on varma, että Kristofferin päämääränä on syrjäyttää hänet paikaltaan ja siirtyä kylän papiksi, eli epäilyksiä monenmoisia on ilmoilla.
Kysymysmerkit ja taka-ajatukset eivät noin vain ole Fannyn ja perheen yllättävän ilmaantumisen johdosta ihmisten päistä poistumassa ja Mårtenin onkin varsin nopsaan pakko käväistä vähän nuuhkimassa, millä mielellä ollaan liikkeellä, mutta eipä Fanny heti tahdo kaikkea selväksi availla. Kylällä Ivaria (Tord Peterson) pidetään edelleen Fannyn biologisena isänä, sillä yhteisölle ei ole esimerkiksi tietyn kirjeen sisältöä nähty tarpeelliseksi tiedotella. Fanny kuitenkin kovasti tahtoo Ivarin kanssa kuulumisia lähteä vaihtamaan, mutta tämän hoitaja Mona (Lena T. Hansson) onkin vierailun suhteen melkoisen nihkeä. Tietenkään se ei jälleennäkemistä estä ja kumpikin tuntuu liikuttuvan melkoisesti Fannyn pahoitellessa ajan liitämistä sekä omaa lähtemistään. Vähitellen selviää, ettei Yxared sentään ole ihan 15 vuoden takaisiin kuvioihin jämähtänyt, vaan seikka jos toinenkin on väännähdellyt ja vinksahdellut. Vanhoja asenteita kuitenkin puskee pintaan ja esimerkiksi Evaa (Ing-Marie Carlsson) hiukkasen huolestuttaa Fannyn ja Ivarin tapaaminen, koska eihän sitä millään tiedä, mitä kaikkea siellä suljettujen ovien takana supistaan sekä suunnitellaan, ja sehän on silkkaa myrkkyä muiden asioista äärimmäisen uteliaalle mielelle!
Alice ainakin on vahvasti sillä kannalla, että myös sitä salailua voitaisiin ainakin lähipiirin suhteen vähentää ja Fannyn olisi jo korkea aika selväsanaisesti kertoa Ivarille vuosikymmeniä vanhasta kirjeestä ja isyysasioista. Ihan helpoin homma se ei enää näin myöhäisessä vaiheessa ole, mutta Ivar toisaalta on jo osannut ennakoida näitä uutisia, eikä suu sijoiltaan yllätyksestä loksahda. Kunhan Fanny saa virallisena isänään pidetylle Ivarille asioita selviteltyä, niin pitäisi pikkuisen puhella Axelin kanssa, mistä taas Mårtenin puoliso Eva ei tykkää yhtään, koska hän edelleen näkee Fannyn jonkinlaisena epätoivottuna ulkopuolisena. Jännitteet kiristyvätkin, mutta toisaalta Axel piristyy suunnattomasti Fannyn näkemisestä, eikä enää malta pitää sanattomuudesta kiinni. Ilmaan haihtuva mykkyys kovin kiehuttelee tiettyjä tyyppejä, mutta sellaiset suutahtelut eivät ole niinkään tämän teoksen varsinainen pala purtavaksi, vaan pitäisi saada mennyt ja nykyinen kohtaamaan siinä määrin kaikkia tyydyttävästi, että sovinnollinen ja onnellinen tulevaisuus olisi mahdollinen. Axel ja Ivar siis saatellaan saman pöydän ääreen, missä kohtaavat samalla vanhat kitkat ja kaipa katkeruudetkin, mutta Fannyn kahden isähahmon pitäisi saada keskinäiset välinsä kuntoon, sillä muuten on hankaluuksia tiedossa...
Joku voisi sinänsä aiheellisestikin kysäistä, että tarvittiinko näiden kuvioiden kääntelyyn ja vääntelyyn vielä kolmaskin miltei parituntinen elokuva, enkä oikein voi väittää, että se ihan ehdottoman tarpeellinen tapaus olisi, mutta silti sanoisin, että ihan hyvä, kun vielä näin myöhemmin tuttuihin maisemiin palailtiin. Samaa pihviä osittain ollaan pureskelemassa, mutta mielestäni ei se vielä täysin loppuun saakka kaluttu parin aiemman vierailun toimesta ole, vaan touhuun saadaan uuttakin näkökulmaa ja vivahdetta. Tiedä sitten, onko miltei vuoteen venähtäneellä katselutaukoilulla osuutensa asiassa, mutta minusta ote pitää paremmin ja perheen sekä yhteisön asioita kolutaan kiinnostavammin kuin hiukkasen hiipuvaisessa toisessa osassa. Tämä siis siitä huolimatta, että jo ensimmäisessä elokuvassa katsomon suuntaan tehtiin melkoisen selväksi, että Axel on Fannyn oikea isä. Tavallaan päästään silti näitä samaisia kiemuroita purkamaan uudelleen, koska suuri osa jutuista on uutta tietoa Alicelle ja onneksi muutakin setvittävää on kehitelty, ettei sentään ihan niin vahvasti eilisen eväiden varassa olla matkassa.
Ymmärrän kyllä, jos osa katsojista on sitä mieltä, että kyllähän Fannyn isää on jo ihan riittävästi arvuuteltu, mutta tällä trilogian päätösosalla on kuitenkin oma pieni vinksahduksensa viskaistavaksi edellisten elokuvien päättelyjen päälle ja lisäksi se heittää ilmoille kysymyksen, että onko täydellisen varmuuden saavuttaminen lopulta niin ehdottoman tärkeää vai voisikohan sittenkin pieni hämäryys kaiken yllä mahdollistaa useamman onnen? Hakusessa olevat isät kuuluvat muutenkin kuin vain Fannyn osalta elokuvan teemoihin, ja sanoisin, että pikkuisen arvuuttelu alkaa käsistäkin karkailla. Saadaanhan sitä säpinää ja sykettä kieltämättä aikaan, kun kuumottelevat juorut laitetaan liikkeelle ja niitä seuraavat uudet sekavat sotkut. Huudellaan ja kailotellaan vähän mitä sattuu vailla parempaa tietoa, mihin on aiemmissakin osissa ollut toki taipumasta ja jälleen se Henningin hommaksi kääntyy asettua älyttömyyksien tielle maltillisena järjen äänenä ja laumansa kaitsijana. Aivan kaikkea ei yksi pappi ehdi estää mitenkään, vaan syntyy sanallisia vääntöjä ja välillä käydään konkreettisemminkin kamppailuun kaverustenkin kesken. Onhan se niinkin, että rentojen ja mukavan leppoisien hetkien lomaan pitää sitä draamaakin saada ja voipi olla tilausta kaunaiselle juonittelullekin, mutta omasta mielestäni viimeisellä kolmanneksella alkaa olla hutilointia havaittavissa ja näiden jännitteiden virittely väkinäisyydessään valitettavasti jonkin verran yleistä innostusta nakertelee.
Onneksi näitäkään myllerryksiä ei aivan naurettavuuksiin lähdetä paisuttelemaan ja sekin menossa miellyttää, että ihan kohtalaisen hyvin on saatu aiemmista osista tuttuja tyyppejä mukaan muutenkin kuin vain näyttäytymistapaan käväisemään kameran edessä. Joidenkin ruutuaika väistämättä on toisia vähäisempää, mutta näihinkin on pääsääntöisesti jonkinlaista merkityksellisyyttä saatu luotua. Tavallaan tuntuukin siltä, että tutun porukan kesken on lähdetty perhe-elokuvaa pitkän tauon jälkeen työstämään. Ohjaaja Colin Nutley ja Fannyn osan esittävä Bergström olivat kai jo ensimmäisen aikoihin keskenään naimisissa, mutta trilogian päätös päästää seuraavan sukupolvenkin mukaan, sillä Fannyn Alice-tytärtä esittävä Molly tosiaan on pariskunnan tytär oikeassa elämässä. Alicen lisäksi tietysti yhteisöön saadaan muutama muukin tuore kasvo osaltaan elelyä virkistämään, mutta sivuosiin uusien hahmojen on Alicea lukuun ottamatta pitkälti tyytyminen. Uusien tuttavuuksien ja vanhojen ystävien tapaamisen sekaan sopii tietysti edesmenneiden rakkaiden muistelukin. Onkin mielestäni osuvaa poiketa hautausmaan kautta ennen lopullisia hyvästejä, eikä tässä siis tosiaan niinkään suruja tahdota viimeisillä minuuteilla katsojien mieliin kohotella, vaan lämpö ja lohdullisuus taitaa ennemmin tähtäimessä olla, mikä tietysti jättää eron hetkille hyväntuulisia häivähdyksiä.
Mitä niiden vanhojen tuttujen elokuvatrilogian aikana tarpomiin matkoihin ja läpikäytyihin muutoksiin tulee, niin näin jälkikäteen sanoisin, että Axelin kehityskaari kaikista tyydyttävintä seurailtavaa kokonaisuudessaan on. Mukana toki on muitakin, joiden ilojen ja surujen seurailu tunteita nostattelee, mutta erityisen mukaviin mielialoihin sitä seikkailee, kun näkee, miten ensimmäisessä osassa kataliin juonitteluihin taipuvainen Axel elonpolkuja tallustellessaan ja vuosien kolhimanakin onnistuu hiljalleen hukkaamaan ahneutensa melkeinpä kokonaan ja tilalle olisi tarjolla elämäniloa sekä sisäistä rauhaa anteeksiantoineen. Myös Henningin tunnustukset ja tuskailut menevät mielestäni elokuvan tunteikkaampien tuokioiden joukkoon, vaikkakin niissä haikailu, kaipaus ja kaipa pienoinen katumuskin on läsnä, kun surumielisestikin pohdiskellaan toteutumattomia haaveita sekä menetettyjä mahdollisuuksia. Yht'äkkiä voikin olla jo liian myöhäistä elämän muistutellessa, ettei suunnitelmia tai pulmien pähkäilyjä voi loputtomiin huomisille tai kaukaisempaan tulevaisuuteen siirrellä, vaikka se helpommalta vaikuttaisikin.
Kaihoisat mietteet muistoineen kylläkin maalaillaan lämpimiin sävyihin, eikä tässäkään suhteessa tunnu siltä, että tekijöiden tavoitteena olisi ollut katsojan yli mitään ankeuden aaltoja vyörytellä ja homman olisi luultavasti helpostikin saanut huomattavasti synkemmäksi, mutta sepä ei varmaan olisi niinkään tämän elokuvatrilogian henkeen sopinut. Minusta lopulta onnistutaan murheisten muistojen ja alakuloisempien aatosten äärelläkin väläyttelemään sitä aurinkoa ja mahdollisuutta valoisemmasta huomisesta. Omalla kohdalla käy monesti helposti niin, että jos vain tykitellään surua surun perään ja lohduttomalta vaikuttavaa pimeyttä, niin turtuminen on helposti tuloksena, mutta tällainen positiivisempi tasapainoilu saa aikaan sydänseudulla hyviä väristyksiä. Joku varmaan tykkää taas, kun vaikeiden valintojen äärellä väännetään kyyneleet kasvoilla ja mieli maassa, mutta minulle kelpaa hiukkasen höttöisempikin lähestymistapa ja voisinpa niinkin sanoa, että hahmojen ratkaisuja seuraillessa onnistutaan välittämään sekä kuvien että sanojen kautta kauniisti ajatuksia luopumisen haikeudesta, mutta myös lupauksia uuden toivon sekä elämänilon etsimisestä ja kenties pikkuisen pohdintaa siitäkin, mitä itse kukin lopulta jälkeensä jättää polkunsa päässä.
Vaikka pikkuisen tekeekin mieli marmatella kiinnostusta karkottelevasta ajoittaisesta saippuaoopperoinnista, niin silti tässä lopulta voitolle jäädään ja kolmaskin osa puolustelee paikkaansa ja oikeastaan on kaikkineen paljon parempi päättely kuin hajanainen ja pikkuisen puhditon keskimmäinen teos. Missään nimessä en väittäisi, että Änglagård - Tredje gången gillt olisi mikään laatudraaman huikea huipentuma, mutta kuten nimikin vihjailee, niin seikka ja toinenkin kohdilleen osuu. Jos edellisten jälkeen tuntuu siltä, että avoimia asioita jäi jokunen liikaa, niin uskallan kyllä kolmattakin kesäistä reissua Yxarediin suositella. Ilolle ja valolle monella tuntuu tarvetta olevan, ja onneksi sitä osastoa saadaan onnellisia loppuja kehitellessä, eikä viimeisen kolmanneksen hienoinen huiskiminenkaan käy kovin rankasti mieltä murisuttamaan. Kyllähän se sydäntä ja mieltä kivasti lämmittelee, kun tunnustetaan, että ihmisiä erheineen ja virheineen tässä ollaan ja vain aniharva voi täysin tahrattomaksi julistautua, mutta menneille töppäyksille voisi vielä vuosia myöhemminkin jotakin yrittää tehdä. Ehkei trilogian päätösosa omalla kohdalla ole niinkään mikään kyynelihme, mutta menneisyyden hyväksyminen ja onnellisen yhteisen tulevaisuuden tavoittelu sulautuu niinkin sujuvasti, että sisuksissa kivasti kutkuttelee. Mikäpä siinä siis hitaampia sovintoja seuraillessa, etenkin, kun kylkeen saa kovin kauniin kesäisen kuvituksen ja hiukan muutakin huvitusta.
Änglagård - Tredje gången gillt (2010) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti