Santa Paws 2: The Santa Pups (Joulukoira 2 - suuri jouluhulina)

Vähintään siellä ja täällä suloinenkin The First Snow of Winter ei mielestäni kelpaa talvisesta ystävyydestään huolimatta varsinaiseksi jouluelokuvakauden avaukseksi, mutta joskohan koiramainen touhuilu lahjojen sekä joulumielen parissa käynnistyksessä onnistuisi...? Olisihan tämäkin katselurupeama jo hyvä saada liikkeelle, koska näitä näkemättömiä sekä uusintaa kaipaavia jouluisia tarinoita on kohtalainen kasa tullut vuoden mittaan hamstrailtua ja tietysti pitäisi vähän muutakin puuhastella kuin vain luuhailla elokuvien ihmeellisessä maailmassa ja siitä jaarittelemassa. Toisaalta, eihän sekään hirmuisesti haittaa tai mieltä muutenkaan pahoita, jos jokunen jää odottelemaan vuoroaan ensi vuoteen, ja veikkailenpa, että näin taitaa käydäkin. Parina edellisenä vuonnahan tuli koosteltua ainakin omasta mielestäni melkoisen mittavat jouluelokuvaurakat. Etenkin viime vuonna niitä sen verran tiiviiseen tahtiin tuijottelin, että taisi vähän puisevampaa makuakin päästä syntymään. Siitäkin syystä ajattelin jättää tällä kerralla homman ainakin määrällisesti vähäisemmäksi. Yrityksenä kuitenkin on ollut keräillä monipuolinen nippu ajankohtaan sopivia katseltavia, ja luulenpa, että tämä teos taitaa sinne kepeämmän laidan puolelle kallistua.

Sen verran mainittakoon, että ainakin pari jouluaiheista juttua on jo aiemmin tullut blogiin tänä vuonna, sillä huhtikuussa seurailin, miten saaristossa juhlallisuudet sujuvat tarinassa Saariston lapset: joulu on jo ovella. Siitä jokunen kuukausi eteenpäin, niin Veikko Huovisen lyhyen tarinan pohjalta tehty televisiosovitus Kahden juopon joulu myös liittyi lahjojen vaihtoon ja pyhäpäivien viettoon, tosin pikkuisen koruttomammissa merkeissä parin vanhan kaveruksen ilahduttaessa toisiaan ja vahvistaen uskoaan oman tien kulkemiseen loppuun saakka, olkoonkin se valtavirrasta ja yleisestä hyväksynnästä paljonkin poikkeava malli. No, noista kumpikaan ei välttämättä jouluklassikkojen joukkoon lukeudu, mutta molemmat mukavia omilla tavoillaan. Nyt olisi kuitenkin tarkoituksena vähän monenkirjavampaa menoa alkaa ihmettelemään. Viime vuoden loppupuolella naputtelinkin listauksen jouluelokuvista, jotka olisi tulevaisuudessa aikomuksena katsella. Jokusen noista olen onnistunut sittemmin hankkimaan, ja yksi niistä on tosiaan tämä Santa Paws 2, mutta kaikkia mainittuja en vielä ole järjestelmällisesti lähtenyt keräilemään. Jääpähän sitten sitä ihmeteltävää sekä iloittava tuonnemmaskin...

Ennen kuin uusien koiramaisten kujeiden aika koittaa, niin kenties on syytä palautella mieleen edellisen osan tapahtumia pikkuisen pohjustukseksi. Se ei aivan kirkkaana omassa muistissakaan ole, koska The Search for Santa Paws tuli tosiaan katseltua kaksi vuotta sitten. Pääpiirteiltään kuitenkin vielä kuviot tallella, joten uusintaan en sentään vielä ryhtynyt. Pari vuotta aiemmin ilmestynyt edeltäjä laitettiin liikkeelle iloisen värikkäissä ja laulelevaisissakin tunnelmissa pukin pajalla. Joulupukille itselleenkin kiikuteltiin pakettipostia vanhalta ystävältä, mutta samalla kirje kertoi lopullisista hyvästeistä. Lahjaksi saatu suloinen pehmokoira tahdottiin tonttujen ehdotuksesta ja joulutaikaa välittävän suuren kristallin keinoin tuoda ihka-aidoksi haukahtelevaiseksi hauvaksi. Koko joukko suuren jouluporukan uuteen jäseneen välittömästi ihastui ja tämä sai nimekseen Paws sekä samalla pestin joulupukin luotettuna apurina. Hiukkasen koulutusta se tietysti vaati ennen kuin oli aika varsinaisille komennuksille lähteä reellä liitelemään.

Opiskelut ja harjoittelut olivat vasta alkusoittoa Pawsille, sillä tosipaikan ilmaantumista ei tarvinnut pitkään vartoilla. Nimittäin alkoi näyttää siltä, että New Yorkin jouluhenki lähti ratkaisevasti laskuun joulupukin ystävän poismenon myötä, mikä taas laittoi pukin matkaan sanomaa vahvistelemaan ennen kuin kipinä hiipuisi kokonaan. Mukaan pääsi tietysti myös Paws, mutta homma osoittautui hankalammaksi kuin odotettiin. Suurkaupunki vilskeineen teki tylyn kepposen pukille, joka muistinsa menettäneenä harhaili teilleen. Niinpä sen sydämellisen hengen lisäksi hukattiin hetkellisesti myös pukkiparka, mutta onneksi niitä osaavia apureita lähipiiristä löytyi enemmänkin ja uusiakin saatiin mukaan. Lopputeksteihin mennessä joulu oli saatu pelastettua ties monennettako kertaa elokuvamaailman puolella. Eiköhän niitä uusia uhkia ja pulmia kuitenkin löydy jouluonnenkin tielle ja epäilemättä tämä jatko-osakin jälleen laittaa suuret vaarat vyörymään. Omakohtaisia odotuksia voisi vähän latteiksi väittää, kun kerran vahvasti luulen, että toistoa monessakin mielessä katseltavaksi saa, mutta annetaan kuitenkin tekijöille mahdollisuus yllättää...

Avauskohtaukset muistuttelevat heti edeltäjästä noin näkymien osalta, mutta myös siinä suhteessa, että pohjoinen joulukylä on saamassa lisää uutta väkeä, mihin vauhdikasta tohinaa liittyykin. Kertoja kylläkin mainitsee, että muuten seudulla on vietetty leppoisaa kesäsesonkia rentoine hetkineen, mutta viimein luvassa on jotain jännääkin. Edellisestä osasta tapahtumat ovat edenneet ja Paws on löytänyt itselleen kumppanin. Yhden asian johtaessa toiseen ollaankin pisteessä, jossa tuleva koiraisä kovin hermoilee, miten synnytyksestä selvitään. Elokuvassa ehditään vain pari minuuttia nakertaa ruutuajasta, kun jo kuvia sulostuttaa neljän pienen pennun porukka. Näille onkin jo nimiä mietitty ja apuna uudet vanhemmat ovat käyttäneet joulupukin kilttien lasten listaa. Tyttövoittoinen penturyhmä saakin persoonallisuuksia kuvaavat nimet joutuisasti. Jingle (Kilinä) on laulavainen, Charity (Ilona) herkkuhauva, Hope (Toive) taas seikkailunhaluinen menijä ja Noble (Jalo) jokseenkin jekkuileva johtohahmo laumalle.

Aivan kuin isänsä aikoinaan, laitetaan pennutkin tonttukoulun penkkejä kuluttelemaan. Eli (Danny Woodburn) kera koirakaverinsa Eddyn onkin päävastuussa siitä, että nelikko sisäistää jouluisen maailman tavat ja oppii osaaviksi osasiksi isoon operaatioon. Nelisen kuukautta myöhemmin joukko onkin kasvanut vilkkaiksi vipeltäjiksi, mutta vielä olisi runsaasti oppitunteja edessä, mutta aina joululegendojen kuunteleminen ei vauhtia kaipaaville hauvoille niinkään mieluista puuhaa ole. Sen saa Elikin todeta luennoidessaan kuorsailevalle pentulaumalle. Joulutaikaa eteenpäin kanavoivat kristallit nuorisoa kylläkin kovin kiinnostaisivat, mutta Eli kärsivällisesti selittelee, ettei niitä noin vain jaella, vaan nämä ihmeelliset esineet pitää ansaita, mikä taas ei onnistu ennen kuin joulun syvin olemus on kunnolla sisäistetty ja toiminta sen mukaista. Malttaa siis pitäisi, mutta mitenköhän kärsimättömyyteen taipuvaisilta ystävyksiltä se sitten onnistuukaan...?

Joulupukin (Pat Finn) pajan yhdeltä seinältä löytyvä koko maailman kattava taikamainen kartta auttaa joukkoa tarkkailemaan tilannetta jouluhengen suhteen. Sillä satunnaisella hetkellä näyttää, että juhlakauden mielialat ovat korkeimmillaan Pinevillessa. Mitä suuremmaksi ihmisten yhdessä huokuma jouluhenki kasvaa, niin sitä tehokkaampi on joulukylän luolista löytyvä suuri kristalli, mikä taas auttaa toiveiden toteuttamisessa. Kyseessä siis on itseään vahvistava hyvien voimien kehä, jossa osaa näyttelevät myös erityiset joululähettiläät, jotka omalla panoksellaan vahvistavat yhteisönsä ja sen kautta koko maailman henkeä. Pulmana Pinevillen kohdalla onkin, että kyseinen pikkukaupunki on vähän aikaa sitten menettänyt lähettiläänsä. Vaarana on, että paikkakunnalla tunnelmat lähtevät laskuun ja korvaaja pitäisi löytää nopeasti. Koska aattoon on enää kolmisen viikkoa, ei pukki itse pysty irtautumaan sitoumuksistaan sekä pajansa pyörittämisestä. Rouva Claus (Cheryl Ladd) ehdottaa, että mitäpä jos hän hoitaisikin tämän jutun kuntoon, ja kaikkien mielestä muorin matka onkin vallan hyvä ajatus, eli valmistelut vauhtiin.

Ennen kuin napaseudulta lähetetään apua hönkimään lisää jouluhenkeä, niin saadaan ennakkokurkkaus Pinevillen arkeen. Ainakaan pintapuolinen silmäys ei suurta huolta nostattele siitä, että lähettilään puuttuminen romahduttaisi joulun. Reipas ja riehakaskin yhteislaulu on meneillään ja näyttää siltä, että melkein koko yhteisö osallistuu innoissaan ilotteluun, mutta tarkemmin silmäillessä muiden jakaessa ja levittäessä yhteistä onnea, niin yksi pieni poika polkee pois juhlakansan läheisyydestä kohti kaupungin vähemmän valaistuja osia. Kotia kohti tie vie ja joulumieli on ilmeisesti aikaa sitten kadotettu, sillä Carter (Josh Feldman) kertoo pienelle sisarelleen Sarahille (Kaitlyn Maher), ettei paljoakaan tämä touhuilu kiinnosta. Hänellä ilmeisesti on syynsä nihkeämpään suhtautumiseen, eikä niitä elokuvassa lähdetä liikoja mysteereillä peittelemään, sillä ruokapöydässä viimeistään asia katsojillekin selvitellään, eli Sarahin ja Carterin äiti on kuollut nuorena alle vuosi sitten ja lapset ovat jääneet Thomas-isän (George Newbern) vastuulle.

Tuhansien kilometrien päässä taas on valmisteluja tehty ja seuraavana aamuna pitäisi lähteä kohti Pinevillea porojen kiskomana. Oikeaa joulukokemusta ja seikkailua haikaileva Noble yrittää houkutella sisariaan lähtemään mukaan muorin matkaan, eikä vastalauseista ainakaan mitään tulvaa ole luvassa. Salamatkustajat livahtavatkin tilaisuuden tullen reen takapenkille piileskelemään ja pian se onkin jo menoa kohti kaukaisia ja pennuille täysin tuntemattomia paikkoja. Porojen kiitäessä taivasteitä pitkin, vaihtuvat maisemat nopsaan, eli mukaan saadaan nättiä näkymää talvisista vuoristoista, mutta vähitellen alkaa merkkejä ihmisasutuksestakin näkymään. Rouva Claus löytää oivan laskeutumispaikan tilavan ladon läheltä, jonka sisätiloihin voi kätevästi majoittaa poroporukan lepäilemään ja mutustelemaan. Sitten olisikin syytä lähteä hommiin, koska aikaa ei noin vain tuhrittavaksi riitä.

Jo kadulle saapuessaan Claus kuulee Sarahin laulavan haikeampaa kappaletta, mikä heti saa hänet olettamaan, että uusi joululähettiläs on löytynyt. Askeleet suuntaavatkin seuraavaksi kohti radioasemaa ja parin väärinkäsityksen kautta ollaankin Clausia pyytämässä perheeseen lapsenvahdiksi. Käyhän se tietysti niinkin ja tällainen lähikontakti auttaa vahvistamaan epäilyksiä, onko Sarah lopulta etsitty seuraaja edesmenneelle äidilleen, joka vielä edelliseen vuoteen saakka oli julistanut joulusanomaa yhteisöönsä. Pennutkaan eivät ole täysin tyhjin tassuin reissuun lähteneet, vaan napanneet Eddyltä tämän kristallin lainakäyttöön ja sillä olisi tarkoitus opetella toiveiden toteuttelua. Kristallin ja pentujen puuttuminen on huomattu myös pukin tukikohdassa, mutta katsotaan, että eiköhän sieltä takaisin tulla, joten ei ole syytä paniikkinappuloita painella. Pennut kovasti innostuvatkin päästessään toiveiden kautta jakamaan iloa ympäristöönsä. Nelikko on niinkin tohkeissaan päivän edetessä, ettei malta enää varsinaisesti kuunnella, mitä lapset todella tahtovatkaan. Homma menee hankalaksi siinä vaiheessa, kun Carter jouluun täysin tympiintyneenä tokaisee kaverilleen, että joutaisi tällainen rasittava hömpötys kokonaan pois. Sivusta seuraavat koirat varomattomasti tämänkin pyynnön laittavat kristallinsa tehtäväksi ja siitä lähtee Pinevillen aiemmin upean jouluhengen nopea romahdus raunioita kohti. Vaikeuksia on luvassa lisääkin, koska pennut napataan ja kristallikin korjataan parempaan talteen, mikä tekee virheen korjaamisesta melko pulmallista. Oi-voi sentään...

Ainahan näitä tekee mieli pikkuisen edeltäjiinsä vertailla ja niinpä nytkin tahtoo vähäsen yhtäläisyyksistä sekä eroista höpötellä. Täysin uusi ja omaperäinen teos olisi yleensäkin tässä tilanteessa melkoisen epätodennäköinen vaihtoehto, koska ohjaaja-kirjoittaja-tuottaja Robert Vince on porukkansa kanssa tehnyt komediallisia koiraelokuvia runsaat kymmenen kappaletta ja tuotantolinjat tuntuvat pyörivän yhä. Tekotahdin pysyessä kohtalaisen tiiviinä ja kirjoittajien vaihtuvuuden ollessa vähäistä, niin lähinnä automaattisesti ennakoi, että samoja juttuja saa katseltavakseen kenties vähäsen väänneltyinä. Jos kuitenkin keskitytään enemmän siihen pari vuotta vanhempaan Pawsin tarinaan, eikä niinkään Vincen muihin koiraseikkailuihin, niin ei lähde teksti täysin käsistä karkailemaan. Ihan suoraksi kopioksi jatko-osaa en tahdo syytellä, mutta tosiaan paljon yhtäläisyyksiäkin on havaittavissa ja paikoin muunnelmat lähinnä pintapuoleisia.

Elokuvan avaus Pohjoisnavan suunnalla muistuttelee hyvinkin paljon ensimmäisestä kirkkaine väreineen, joulutouhuineen, tonttukouluineen ja muine puuhineen. Tietenkin pentumäärän kasvaessa mukaan saadaan enemmän menoa ja melskettä kaverusten koheltaessa kiireisessä pajassa synnytellen pienimuotoista koirakaaosta. Joulupukin ja Pawsin hommana oli viimeksi lähteä paikkailemaan rakoilevaa jouluhenkeä New Yorkiin, mutta toinen laittaa vastaavan tehtävän muorille ja pennuille sekä samalla vaihtaa suurkaupungin selvästi pienempään ja tiiviimpään yhteisöön. Kumpainenkin tietysti laittaa koko joulun uhan alle ja seuraajassa on tietenkin pakko yrittää vähän panoksia kohotella. Siinä missä alkuperäisessä pukki meni hukkaan, niin seuraajassa pohjoisen tukikohdan uumenista löytyvä suuri joulukristalli on hajoilemassa ihmisten uskon horjuessa. Muistinsa tilapäisesti hukkaillut joulupukki päätyi ensimmäisessä vahingossa kauppaan esittämään hyvinkin tuttua roolia, kun taas vaimo pestautuu samaan tapaan lastenvahdiksi. Joulutaikaa sisältävistä Clausin ja Sarahin yhteisistä kohtauksista taas tulee Mary Poppins mieleen, mutta kun kyseisen elokuvan katselusta on runsaasti aikaa vierähdellyt, niin tarkemmat vertailut jääköön tekemättä siihen suuntaan. Molemmissa jouluisissa koiraelokuvissa odotetusti loppupuolella avoimin sydämin rohkaistutaan käymään ilkeyttä ja monenmoista kiusantekoa vastaan. Tuossa nyt muutamia samankaltaisuuksia esimerkkeinä ja jos kävisi yksityiskohtien kimppuun päättäväisemmin, niin kaipa listan saisi paljonkin pidemmäksi venäytettyä.

Osaahan tiettyä toistoa jo ennakkoon odotella, joten eivät esimerkiksi aiemmin mainitut seikat sinänsä mitään närästelyä nostattele. Välillä kuitenkin mieleen pilkahtaa se sama tuttu kysymys, eli eivätkö ideat riitä, vai halutaanko tietoisesti pysyttäytyä mahdollisimman lähellä alkuperäistä, mutta kohtalaisen yhdentekevillä muunnoksilla naamioida uudeksi osaksi? Luulisin, että ensimmäisellä vaihtoehdollakin on osuutensa tässä, koska Vince ryhmineen on tehnyt valtavan määrän näitä, joten varmaan alkavat ajatukset väkisinkin toistaa itseään. Isoimmaksi yleiseksi eroksi kahden välillä sanoisin sävyn ja menomelskeen huomattavan kevenemisen toisen osan ansiosta. Alkupuolella pentujen kommelluksia seuraillessa käykin mielessä, että onkohan kokonaan vaihdettu kohellusvoittoisen komedian puolelle, mutta kyllähän niitä haikeampia väreitäkin ilmenee sekä tietysti puolipakollista tylyhköä ilkeilyä. Kaikkiaan ensimmäinen kuitenkin painottelee vahvemmin draamaa ja tahtoo kaivella niitä nurjempia puoliakin runsaammin esitellessään vaikkapa orpokodin hyvinkin häijyä menoa.

Jatko-osassa ei aivan samanlaiseen synkistelyyn lähdetä, vaan tilalle tuupataan ennemmin Vincen Pentujengi-elokuvista tuttua hupailua. Kyseisellä laumalla on tietysti se omakin jouluseikkailunsa, eli joulukoirailuja varhaisempi vuoden 2009 Santa Buddies: The Legend of Santa Paws. Sepä onkin jotakin salaperäistä reittiä pitkin löytänyt tiensä omaan elokuvakokoelmaan, joten varmaan siitäkin pitää pikkuisen puhella jossakin välissä. Vince tosiaan tehtaili vuosina 2006-2013 seitsemän kappaletta pentuviisikon omia seikkailuja ja Pawsin pari elokuvaa osuvat sinne väleihin. Siinä mielessä onkin ymmärrettävää, että piirteitä hiipi vipeltäväisemmästä elokuvasarjasta myös joulujuttujen joukkoon. Etenkin, jos on katsottu, että Buddies-porukan pirteämmistä ja höttöisemmistä karkeloista saisi aikaan isompaa jouluiloa katsomoon. Itse olen noista katsellut vasta ensimmäiset pari kappaletta (Air Buddies ja Snow Buddies), joten kovin kattavaa kokonaisnäkemystä niistä en pysty lausumaan. Kahden katsellun perusteella kuitenkin penturyhmälle annettaan selkeä vetovastuu omassa elokuvasarjassaan. Santa Paws 2 kuitenkin sysää koirat välillä pitkiksi ajoiksikin sivuun ja heittää merkittävämmän roolin ihmisotuksille.

Senkin voisi mainita, että siinä missä alkuperäinen The Search for Santa Paws keskittyy monin paikoin joulupukkiin ja Pawsiin ystävineen, niin jatko-osa tarjoaa tälle kaksikolle käytännössä pienet sivuosat satunnaisine välähdyksineen. Tiedä sitten, häiritseekö tällainen roolien uusi painottaminen paljoakaan, on vähän kyseenalaista. No, jos joku tahtoo juuri Paws-koiran tekemisiä tutkailla, niin luultavasti siinä tapauksessa saattaa hiukkasen ihmetyttää, miksi nimikkikoira vain silloin tällöin kuvissa käväisee. Itse en näistä niinkään alkaisi valittamaan, mutta se pisti silmiin, että elokuvasarjassa voi aiheutua vähän sekaannusta näyttelijöiden vaihtuvista rooleista. Esimerkiksi tässä Sarahia esittävä Maher on edeltäjässäkin pääosassa orpona Quinnina, mutta rooli on tosiaan täysin eri. Pikaisen selailun perusteella näyttää siltä, että Vince tykkää käyttää paljon samoja näyttelijöitä, ja samat tyypit voivat esiintyä yhden elokuvasarjan puitteissa vaikkapa useissa äänirooleissa. Ymmärtäähän sen, että kyseessä on kätevä järjestely, varsinkin, jos muutenkin porukalla on hyvä yhteishenki päällä. Osa samoista naamoista nähdään tietenkin niissä tutuissakin osissa elokuvasta toiseen, kuten vaikkapa Elia esittävä Woodburn.

Pentujengi-elokuviin eroa tulee myös musiikkitarjonnan osalta, koska molemmissa Paws-tarinoissa laulellaan, jos ei nyt aivan tauotta, niin muutamaan otteeseen kuitenkin. Joulupukin pajalla availlaan ääniä ja iloitaan yhdessä ennen kuin viittä minuuttiakaan on ehditty etenemään. Myöhemmin Pinevillen puolelle kurkistellessa esitellään yhteisön hyvää henkeä vielä pikkuisen isommaksi paisuvalla yhteislaululla, mikä tavallaan toistetaan loppupuolellakin. Arvostan kyllä sitä, että on lähdetty hakemaan tiettyihin osioihin musikaalimaisempaa otetta ja tavoiteltu näyttävämpiäkin virityksiä. Vaihteluakin esitysten välillä löytyy, sillä Maherilla on pari herkempää ja haikeampaa hetkeä ilman isompia taustatouhuja. Sitten tietysti mukaan saadaan pirteähkö Laddin ja Maherin yhteinen joulutaian maustama laulelevainen hetki, jossa pohdiskellaan tepsiviä konsteja jouluflunssan parantamiseen. Kyseinen värikäs ja toimelias tuokio muistutteleekin siitä aiemmin mainitusta Disneyn varhaisemmasta näppärästä lastenhoitajasta. Runsas kourallinen näitä kaikkiaan kertyy, eli jos musikaalit aiheuttavat närästelyä, niin eihän Santa Paws 2 missään tapauksessa ole ahdettu musiikkinumeroilla täyteen ja laulua toisen perään väkisin vyöryttelemässä. Lisäksi melkoisen moni kappaleista on kovin lyhyeksi tiivistelty, joten omasta mielestäni sekaan olisi sopinut vaikka pari lisääkin, eikä olisi vielä mitään ähkyä tullut. Jos näitä kappaleita alkaa turhan tarkasti kuuntelemaan, niin osa sanoista ainakin särähtelee korviin, mutta kömpelö hyväntuulisuus vie ainakin tämän katsojan kohdalla voiton, eikä tarvitse muristella musiikin aiheuttamasta mielipahasta. Sanoisinkin, että elokuvassa nämä toimivat ihan kivasti, vaikka samalla luulen, etteivät erikseen ja kuvista irrotettuina saisi aikaan kummoistakaan vaikutusta. Elokuvaa ne kuitenkin ehdottomasti rikastuttavat ja ilahduttavat.

Vähän vastaavalla tavalla pieniä iloja silmille suo kuvapuoli, vaikkei millään aivan uutukaisilla ajatuksilla räiskyttelekään. Pohjoisnavan luomuksia voisi edellisen osan tapaan luonnehtia vähemmän todellisuutta tavoittaviksi tehosteiksi rakennuksineen ja hassuine poroineen. Miten asiaa sitten tahtookin tarkastella, mutta minusta kokonaisvaikutelma livahtaa ihan sympaattisen satumaisuuden puolelle, kun sekaan soppaan heitetään sisätilojen kirjava väripaljous ja ulkopuolella komeilevan talvimaiseman hohtava luminen kirkkaus. Ensimmäinen elokuva heitti pohjoisen joulumaailman loiston vastapainoksi New Yorkin sateiset ja pimeät kadut, mutta jatko-osassa ei ainakaan suoraan lähdetä yhtä räikeää kuilua luomaan, vaan Pineville on saanut päälleen lumisuojan sekä muutenkin kauniin koristelun asukkaiden toimesta. Elokuvan sävyn vaihtuessa, muuttuu myös Pinevillen ystävällinen ja iloinen ilme, ja jos siinä vaiheessa vertailee kuvastoa ensimmäisiin kohtauksiin, niin onkin jo saatu vaihdettua väripaletti vahvasti kohti tummempaa osastoa.

Edeltäjän tapaan jatko-osaankin täytyy toki vähän sitä tylympää ja ilkeämpää juttuakin livautella, jotta pienemmät ja suuremmat sankarit pääsevät parhaansa mukaan puhkumaan jouluhenkeen lisää voimaa. Vaikka myös toisessa koko juhla on isosti uhattuna, niin mielestäni ensimmäinen osa pahistelee ylilyödymmin. Siinähän on jo lähtökohtaisesti mukana pari julmuria kiusaamassa orpolapsia ja kovia kokeineilta pienokaisilta kielletään leikkikalutkin, jotka sen sijaan saavat iloisesti roihahtaa rakennuksen alakerran polttouunissa. Samalla tavalla muut jouluiset jutut pääsevät ensimmäisessä elokuvassa osallistumaan lämmitystyöhön ja muutenkin eräiden inho koko touhua kohtaan on siinä kohtalaisen korkealla. Minusta on selvää, ettei jatko-osan kohdalla ole katsottu tarpeelliseksi piinata lapsia lukitsemalla heitä yksin pimeään kellariin tai muuta vastaavaa tylyä julmistelua, vaan tällaiset yksioikoiset pahishahmot on napsaistu (kerrankin!) kokonaan pois, mistä kiitän ja kumarran. Tuntuu yleensä kovin mielikuvituksettomalta reitiltä laittaa ne pari tyyppiä alusta lähtien keräämään inhokkipisteitä ja odottelemaan lopusta löytyvää tilien tasausta. Ihan virkistävää, että silloin tällöin yritetään pärjätä ilman tällaisia ankeuttajia.

Tokihan Santa Paws 2 myös pikkuisen tilannetta kärjistelee Carterin harkitsemattoman toiveen levitessä ympäristöön. Vielä pari sekuntia aiemmin ihmisten sydämissä hehkunut huomaavaisuus ja ystävällisyys karisee tuosta vain pois ja tilalle tulevat jäätävät kolkot tuulahdukset. Hiukan hymyilyttää, että onkohan se ihan niinkään, että vain sisällä kytevä jouluhenki tekee ihmisepeleistä pikkuisen parempia kuin vain itsekeskeisiä ilkimyksiä, mutta ilmeisesti tämän elokuvan todellisuudessa näillä asetuksilla mennään. Jos joku tämän kipinän onnistuu näpistämään, niin sitten hymyilevät tervehdykset vaihtuvat huutoon ja haukkumiseen, eikä muiden hyvinvointi kiinnosta tuon taivaallista. Lemmikkejä hylätään eläinsuojaan ennätystahtia, välinpitämättömyys vallitsee ja pukin porotkin yritetään laittaa rahoiksi. Sellaista se on, kun jouluflunssa pääsee kunnolla leviämään! Onneksi kuitenkin pieni rohkea joukko säilyttää jouluisen lämmön rintamuksessaan ja käy vastarintaan. Tässä taistossa tosin parhaat aseet ovat ystävälliset teot, kiltteys, halit ja rakkaus, eli sen järkyttävämpää suursotaa maailman pahuutta vastaan ei silmäiltäväkseen saa ja väittäisin, että hyvä niin. Luulisin myös, että tällainen lähestymistapa tekee tarinasta hyvinkin sopivaa ihmeteltävää pienimmillekin katsojille ja meno pysyy läpi elokuvan melkoisen kilttinä.

Santa Paws 2 ei näistä maltillisista kehuista huolimatta mitenkään lukeudu Disneyn loisteliaimpiin tähtihetkiin, vaan ennemmin sillä on tarjottavaa hölmöjä hassutuksia ja hupsua sulostelua haikaileville. Sinänsä ei siis tee mieli ainakaan suositella tätä koirailua, jos toiveena on suuria tunteita herättävä jouluklassikko. Vaikka kyyneleisiin liikuttumiset jäävätkin omalla kohdalla kokematta, niin silti tykkäilen kyllä katsella, miten pienetkin sankarit ovat epäitsekkäässä hengessä kykeneväisiä suurempiinkin tekoihin. Lopulta onneksi päästetään ne häkkiin lukitut vuhistelijatkin vauhtiin ja odotetusti osansa hoitamaan. Eipä se ensimmäinen osakaan tuossa pari vuotta sitten laittanut käsiä vinhasti läpsyttelemään, mutta muistaakseni plussan puolelle tuntemukset jäivät. Suunnilleen samoissa mennään jatkossakin kokonaisuuden kannalta, koska mielestäni tiettyjen juttujen vähän ideaköyhä toistelu heittää pari miinusta mukaan, mutta sitten taas kepeämpi ote tuntuu luontevammalta ja niiden naurettavimpien ilkeilyjen hillitseminen on myös positiivinen seikka. Lopputuloksena syntyvä kevyt höttö jää monessakin suhteessa kauas täydellisyydestä, mutta ihan ilokseen loppuun saakka tutkailee temmellyksiä ja niitä joulun iloja sekä myös huoliakin. Muistaakseni ensimmäisen kohdalla kirjoittelin siihen malliin, että olisihan se melkoisen helppoa lähteä raatelemaan elokuvaa enemmänkin tiettyjen tönkköyksien kautta, mutta kun henki tuntuu miellyttävän hyväntuuliselta ja siihen kylkeen saa muitakin mukavia juttuja, niin eipä ole halua erityisen armottomasti riepotella. Sama pätee jatko-osan suhteen, ja varmaan monen mielestä se on kehnoa tyhjänpäiväisyyttä. Itse kuitenkin olen joulukomedioiden kerhossakin nähnyt paljon kurjempaa huvittelua ja vieläpä monta kertaa rasittavammin esitettynä.

Santa Paws 2: The Santa Pups (2012) (IMDB)