sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Beethoven's Treasure Tail

Melko pienillä tassunaskelilla tämä alkavan vuoden reipastuminen on lähdössä laukkaan, mutta nytpä siis aikomuksena laittaa viimein Beethoven-elokuvat pakettiin, ja voi kai luottaa siihen, ettei tähän sarjaan enää yhdeksättä osaa tehdä. Sen seitsemän vuotta tässäkin urakassa meni, koska alkuperäisestä seikkailusta kirjoittelin vuoden 2012 lopulla, eli tahti ei ollut armottoman tiukka näiden vahtailussa, mutta sinnikkäällä puurtamisella maalia kohti lopulta. Luultavasti liikutaan uudenvuodenlupausten höyhenkevyessä hömppäsarjassa, jos huutelen katselevani viimeinkin pari vaiheeseen jäänyttä ja kohtalaisen mittavaa koiramaisten kommellusten elokuvasarjaa loppuun ja tällä tekstillä noin puolet lupauksesta lunastaa, eli alku ainakin on toiveikas.

Paremmuusjärjestykseen näitä on hieman hankala asetella, sillä katselut ovat hajaantuneet noinkin pitkälle aikavälille, eikä todellakaan innostanut lähteä virkistämään muistia ja kertailemaan koko mötkälekokoelmaa pohjille, sillä kuten on tullut tilitettyä, niin siellä hassuttelujen joukossa on kohtalaisesti myös pökälemäistä tuotantoa ja vitsinvääntöä. Jos näistä pitäisi pari pahimmin väsähtänyttä haukahdusta haukkua, niin kolmannen ja neljännen elokuvan kohdilla mentiin melkeinpä ilman intoa, ideoita tai energiaa. Sinänsä ei olekaan yllätys, että viides laittoikin naamoja vaihtoon melko rankalla kädellä, mutta vaikka yritys oli pikkuisen parempaa, niin lopputulos oli silti varsin vaatimaton.



Beethoven-elokuvasarja onkin näin jälkikäteen katsottuna varsin hajanainen nippu noin hahmojen osalta ja melkoisen laiskasti näitä on yritetty nitoa edes jonkinlaiseksi jatkumoksi. Sinänsä on ymmärrettävää, etteivät samat näyttelijät ole loputtomiin halunneet sitoutua kulahtaneiden juttujen kertailuun, kun taas vaihtuvat tekijät kameroiden takana ovat läpi elokuvasarjan tahtoneet toistaa tietyt kommellukset vielä 20 vuotta myöhemmin. Eipä tämä tällainen toki ole ainoastaan kyseisen koirasaagan kirous, vaan yleisestikin käsittämättömiin mittoihin venytettyjen juttujen, jotka jo lähtökohtaisesti ovat varsin höttöistä muutamaan ideaan pohjaavaa hupailua.


Alkuperäinen vuoden 1992 Beethoven ja sitä nopeasti seurannut jatko-osa Beethoven's 2nd ovat kiinteästi yhteydessä toisiinsa ydinporukan pysyessä samana, eikä ole tarvittu mitään hataria selityksiä muutosten perusteeksi. Kuviona perinteinen lisää samaa koheltelua ja enemmän porukkaa sekoilemaan, niin eiköhän se vähintään tuplaa hauskuuden...no ei. Varmaan siksikin Beethoven's 3rd ilmestyi vasta seitsemän vuotta myöhemmin ja ensimmäisten kahden elokuvan tutut kasvot vaihdettiin käytännössä uuteen perheeseen, joka pääsi vain vuotta myöhemmin jatkamaan aikamoisen tympäisevää töppäilyään elokuvassa Beethoven's 4th. Näiden kahden kehnous ei silti laittanut loppua elokuvasarjalle, mutta pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Beethoven's 5th päätyi poistamaan nämä tyypit pitkälti kuvista ja samalla se on mielestäni irrallisin osa koko paketissa.

Kuudes osa Beethoven's Big Break ilmestyi viiden vuoden vierähdettyä ja siinä lähdettiin hakemaan yhteyttä sarjan alkupäähän, mutta ei sentään enää onneksi niinkään kadonneiden sukulaisten kautta, vaan elokuvantekohommien avulla. Osittain tämä seikkailu onnistuikin piristelemään keppostelua, mutta kevyemmän hassuttelun toimiessa kohtalaisesti vakavammat hetkoset olivat kuitenkin laahaavaa jankkausta. Seitsemäs elokuva Beethoven's Christmas Adventure saapui katsojien jouluiloksi kolmisen vuotta myöhemmin ja oli jälleen vähän irrallisempi epeli. Beethoven toki edelleen oli siinä sama tähtikoira kuin edeltäjässä, mutta mainoskiertue tarjoili tilaisuuden laittaa hahmoja vaihtoon sekä tuoda mukaan talvisempaa touhotusta. Ilmeisesti jouluelokuva oli jossakin vaiheessa puolipakollista väsäiltävää ja siihen kylkeen joku oli kai kehitellyt huikean ajatuksen, että hei mitäpä jos Beethoven osaisi puhua...?



Kahdeksas koitos unohtaa jouluiset tonttutaikatemput ja luminietokset, sillä palataan kiinteämmin kuudennen osan elokuvahommiin. Nimikkokoira on päässyt tässä vaiheessa agenttielokuvien tähdeksi ja uutta ollaankin hyvää vauhtia kuvaamassa varsin lämpimissä maisemissa. Kieli vaikuttaa olevan vahvasti poskessa alkukuvista lähtien, kun Beethoven on vaihtanut alaa Bondin ja Ethan Huntin hommiin. Pujahtelu tiukaksi viritetyssä laserverkossa on hieman haastavaa, mutta sujuu kuitenkin agenttikappaleen pauhaillessa taustalla. Sankaritöille tulee kuitenkin äkkipysähdys suuren loikan kohdalla, jota tähtikoira ei ole erityisen halukas hyppäämään. Edelleen kouluttajana toimiva Eddie (Jonathan Silverman) yrittää ystäväänsä suostutella temppuun, mutta eipä auta ei.

Kamerat sulkeutuvat hetkeksi ja tulee tuumaustauon paikka, mutta Eddie ei oikein halua nähdä ongelman ydintä, vaan tahtoisi jatkaa menestyselokuvien putkea. Beethovenia tutkiva lääkäri taas pohtii, etteivät koiruudet kameran edessä välttämättä ole lainkaan oikeaa lääkettä, sillä voipi olla, että juuri näihin touhuihin tähti on tympiintynyt ja sen myötä kadottanut elämänilonsa. Eddie ei halua nähdä lemmikkinsä hiipunutta mielialaa ja uskoo edelleen, että kyllä se temppukunto vielä löytyy joko lääkkeillä tai sinnikkäällä painostuksella, mutta siinä vaiheessa projektin tuottaja astuu väliin kertoen, että Spydog 3 laitetaan tauolle ja etsitään korvaava eläintähti tilalle. Eddie ja Beethoven ovat hänen mukaansa vapaita poistumaan kuvauspaikalta, ja sen verran suopeutta löytyy, että tuotantoyhtiö hommaa autonrämän parivaljakon paluumatkaa varten.



Vähissä varoissa oleva Eddie yrittää ajomatkalla järjestää lisätöitä Beethovenille, mutta uutiset ongelmista ja potkuista ovat kiertäneet piirit salamavauhtia, eikä kukaan halua palkata motivaationsa menettänyttä koiraa. Hetkellisen herpaantumisen takia matkalle tulee yllätyspysähdys ja kenties kovasti kaivattu sellainen, sillä se tuo tilaisuuden hiljentyä hetkeksi harkitsemaan. Pienen rantakaupungin nimi on O'Malley's Cove ja pikaisella vilkauksella vaikuttaa siltä, että maisemat ovat mahtavat, mutta kaupungin liike-elämä taas laittaa lappua luukulle kiihtyvään tahtiin, mikä heijastuu pikkuisen uuvahtaneeseen yhteisöön. Nämä eivät tietysti Eddien murheita ole, vaan tavoite on saada auto ajokuntoon ja päästä mahdollisimman pian takaisin tielle. Hektiseen elokuvaelämään tottuneelle kaverille on jo hirmuinen takaisku, kun hän saa tietää, että korjauksissa menee ainakin päivä ja pitäisi etsiä majapaikka yhdeksi yöksi.

Pintapuoleisesti uneliaalta ja hiipuvalta vaikuttavassa kaupungissa on kuitenkin pienoista kuohuntaa menossa, sillä salaperäinen ja varakas heppu (Jeffrey Combs) tahtoisi käyttää yhteisön taloudellista ahdinkoa hyväkseen ja ostaa käytännössä koko O'Malley's Coven ja moni onkin halukas tarttumaan tarjoukseen miettimättä kunnolla, mitä sen taustalla mahtaa olla kätkettynä. Myös Eddie törmää tallustellessaan näihin juttuihin ja saapa hän kuulla myös kaupungin legendasta, joka tietää kertoa, että 200 vuotta sitten alueelle vähän vastentahtoisesti rantautui O'Malley-niminen hiukan toistaitoinen merirosvokapteeni, joka piilotti aarteensa lähistölle. Anne Parker (Kristy Swanson) pyörittää paikallista museota ja suhtautuu vähän viileämmin aarrekarttoihin, mutta hänen poikansa Sam (Bretton Manley) on taas täysin hurahtanut kultakirstun etsimiseen. Liekö sitten kyse parin vuosisadan piilottamasta salaisuudesta, vaiko silkkaa tarua, mutta selvää on, että ennen pitkää Eddie ja Beethoven tempautuvat mukaan selvittelyihin ja seikkailuihin, eikä pikainen paluu kameroiden eteen olekaan enää asialistalla ykkösenä.



Ennakko-odotukset olivat varsin maltilliset aiempien näyttöjen pohjalta ja lupaavimmalta puolelta vaikutti aarrejahti merellisissä maisemissa. Jälleen kyseessä on laiskasti kasattu kyhäelmä vähän sitä ja tätä, jota seuraillessa tuntuu siltä, ettei oikein mihinkään ole viitsitty panostaa kunnolla, vaan kunhan jotakin ja jotenkin, niin eiköhän se elokuva siitä valmistu. Mukana on vanhoja kikkoja ja näennäisesti uutta huttua, enkä edelleenkään pidä sitä suurimpana miinuksena että toistoa löytyy, vaan ehkä jälleen toivoisi hieman kunnianhimoisempaa otetta komediapuoleen, koska löysä ja lepsu hassuttelu jättää usein täysin kylmäksi ja yrityksen puute paistaa monin paikoin läpi. Toisaalta on sanottava elokuvan eduksi, ettei se suinkaan ole sarjansa väsähtänein tai tympivin tekele. Myös ontolta kolkahtavan kaupallisuuden kritiikki on tässä yhteydessä pikkuisen noloa, koska melkoisella sarjatuotantotyylillä tämä elokuvasarja on pyrkinyt nyhtämään katsojilta helpot rahat ilman kummoisia panostuksia sisältöön tai tyyliin.

Muutamaakin pykälää tylymmistä teoksista tuttuja tyyppejä on syystä merkillisestä mukana ja vähän ihmetyttää kummankin herran kohdalla, että mitä lie mielessä ollut. Aikoina varhaisempina varsin pirullisenakin hyypiönä heilunut Combs pahistelee niinkin laiskasti ja nolosti, ettei touhussa ole oikein mitään muistettavaa. Combsin kökköilevää suuruudenhullua haaveilua vilkuillessä käykin ajatuksissa, että kenties kyseessä on jokin kiero vitsi herran itsensä ja lähipiirinsä huviksi. Udo Kierin esiintyminen taas on niin lyhyt ja turhahko, että tuskinpa sillä suurempaa tiliä on tehty. No, toisaalta onhan sitä ennenkin haettu vähän vaihtelua liian yksipuoliseksi käyneeseen julkisuuskuvaan, mutta voisin väittää, ettei Beethoven's Treasure Tail ole kummankaan kohdalla kovinkaan kummoinen ratkaisu siinä mielessä.



Koirapierut, kuolatuokiot ja kovak...tassuiset yöt jaetussa sängyssä on ehkä nyt taas hetkeksi nähty, mutta ne kuitenkin pystyy helpommin nielaisemaan, koska kuuluvat Beethoven-elokuvasarjaan aika kiinteästi. Ennemmin valittaisin muuten kovin irrallisista ja käppäisistä kommelluksista, joita silloin tällöin täytteeksi tungetaan. Paikoin kuitenkin on edes pikkuisen puhtia mukana kohkauksessa, ettei elokuvaa tahdo täysin lyttyyn lyödä, ja jos asennoituu ennakkoon siten, että parhaimmillaan Beethoven's Treasure Tail tarjoilee sinänsä hyväntuulista toistaitoista törttöilyä ja muutamaan kertaan käytettyä sekoilua, niin aika kivuttomasti hölmöilyt hymistelee läpi.

Aiemmissakin Beethoven-elokuvissa on välillä näyttänyt siltä, että nimikkokoira unohtuu jonnekin nurkkiin ihmisasioiden viedessä suuremman huomion ja sitä samaa on myös aarreseikkailussa havaittavissa, kun sankarihauva on osittain pakollisen koristeen ominaisuudessa mukana touhuissa. Jos siis ensisijaisesti koiravetoista vekkulia kommelluskoostetta tahtoo tuijotella, niin Beethoven's Treasure Tail ei ehkä ole antoisinta ihmeteltävää. Jotta jäkätys päättyisi plusmerkkisesti, niin loppuun kehut siitä, että Kanadan kaakkoisosissa sijaitseva Nova Scotia näyttää kovin kauniilta ja onneksi näitä viehättävän verkkaista merellistä tunnelmaa huokuvia kuvia on ripoteltu läpi elokuvan, eikä lukittauduta lavasteisiin jauhamaan ja pöllöilemään.

Beethoven's Treasure Tail (2014)


2 kommenttia:

  1. Mukavaa että palasit. Näitä arvosteluja on tullut ikävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja kannustuksesta. Tarkoitus ei tosiaan ollut häipyä minnekään kokonaan ja pitää tänä vuonna yrittää vältellä vastaavaa hiipumista.

      Poista