Rymättylän talvikalastus / Kansanomaisia urheiluleikkejä Ruovedellä

Viihdehömppä ja pikkuisen vakavampi asiasisältö vaihtelevaisesti kotikatsomon talvisia iltoja ilahduttavat ja kaipa jostakin pätkästä saattaa jopa jotakin hyödyllistä tietoa päähän pinttyä. Niinpä tupla-akuilun jälkeen sopii taas pyöräyttää parin lyhytdokumentin verran edellisen vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla kuvattua kansanperinnettä. Mitä näitä nyt on toistaiseksi tullut katseltua, niin eiväthän nämä tuokiot mitään tappavan tylsää jauhamista ole edustaneet, vaan paikoin touhu ja tekeminen nappaa helposti mukaansa seurailemaan osittain kadonneitakin käsityötaitoja. Viimeksi tuli puheltua kaskeamisesta ja pitsinnypläyksestä ja näistä dokumenteista erityisesti ensimmäinen oli minusta mainio, monipuolinen ja kiehtova katsaus nykyään jo pitkälti syrjäytettyyn maanviljelysmenetelmään. Tokihan tässä on muutakin elokuvaviihdettä väleihin tullut soviteltua, eikä edelleenkään tarkoituksena ole näitä urakkatahdilla ahmaista, vaan verkkaisesti annostella ja kolmannella kerralla ohjelmistossa olisi talvista verkkokalastusta ja monenkirjavaa urheilullista liikehdintää, joten sananen ja toinenkin niistä...

Rymättylän talvikalastus (Winter Fishing in Rymättylä)

Verkkoja vesille on periaatteessa ajatuksena, mutta talvikauden vallitessa hommassa on kesäkuukausia enemmän haastetta, koska laskettava nuotta on kooltaan melkoinen ja sattuu siinä laskijoiden ja veden välissä olemaan kohtalainen jääkerroskin. Kuten pikkuisen alle yhdeksänminuuttinen dokumentti osoittaa, niin hidasteista huolimatta kalastus käy näppärästi, kunhan porukkaa on riittävästi ja kukin tietää, mitä tekee. Aiemmista dokumenteista tuttuja tyyppejä on ollut näitäkin talvisia touhuja taltioimassa, eli kuvaamassa Eino Mäkinen ja kirjoittajana Kustaa Vilkuna. Ilmeisesti alkuperäisenä kertojana oli Kaarlo Marjanen, mutta vuoden 1939 version ääniraita jouduttiin äänittämään uudelleen ja tuhoutuneen selostuksen puheli uudelleen Tauno Pajukallio vuonna 1977. Tällä porukalla lähdetään lounaisen Suomen rannikkoseudulle ja samalla ajassa taaksepäin melkeinpä kahdeksan vuosikymmentä, jolloin Rymättylän rantojen tuntumassa perinteinen nuottakalastus oli merkittävässä asemassa, varsinkin, kun sotavuosien seurauksena alueen väkimäärä kasvoi:

"Sota-aikana Rymättylässä oli kuusi kansakoulua. Evakkoon saapuneet ihmiset hankkivat elantonsa kalastamalla ja siihen aikaan Rymättylässä oli yhdeksän suurta nuottakuntaa. Sodan päätyttyä suurin osa evakoista muutti lähemmäs kotiseutujaan ja vain pieni osa heistä jäi asumaan sijoituspaikalleen."

Rymättylä

Turun länsipuolelle siis lähdetään ja kertoja juttelee Rymättylän olevan Suomen silakkaisin kunta noin miljoonalla vuosittain kalastetulla kilollaan. Jyrkkärantaisten ja kallioisten saarten välimaastosta löytyy merenpohjaa, jossa on silakalle suotuisia talvehtimispaikkoja ja näitä nuottaporukat pyrkivätkin hyödyntämään. Ainakaan aikoina ammoisina täysin mielivaltaista hommaa ei näistä parhaista apajoista kisailu ollut, vaan tekemiseen liittyi ahnehtimista rajoittavia ja etuilua estäviä sääntöjä. Oli päätetty, että aikaisintaan aamukahdeksalta sai sännätä valtaamaan ryhmälleen aluetta ja parhaista paikoista kehkeytyi pienimuotoisia kisailujakin, joissa ainakin kertojan mukaan jäynäilyä ja keljuiluakin toisinaan harrasteltiin. Mistään laajamittaisesta sabotaasista ei sentään tilitellä, vaan lähinnä samaa paikkaa kohti laukkaavan kilpailevan ryhmän valtaushenkilöä saatettiin hidastaa hiukan vähemmän herrasmiesmäisesti. Samoihin sääntöihin oli merkkailtu myös, että yksi nuottakunta sai kiskoa jäiden alta enintään kaksi apajaa vuorokaudessa.

Pelkkää sääntöjen luettelua dokumentti ei tietenkään tarjoile, vaan kuten aiemmissakin jutuissa, niin tässäkin käytännön tekeminen menee teoriaosuuden edelle. Kertoja toki jatkuvasti avaa sitäkin puolta toiminnan edetessä ja näin verkkokalastukseen perehtymätönkin saa kohtalaisen selkeän käsityksen, mitä milloinkin ollaan yrittämässä. Tällä kerralla varsinaisia alkuvalmisteluja ei lähdetä sen suuremmin valottelemaan, vaan käytännössä joukkio on jo reissussa jäällä kameroiden käynnistyessä. Nuottakunnat eivät mitään parin hengen ryhmittymiä ole, koska useista verkoista yhdistelty nuotta painoineen ja muine tarvikkeineen vaatii tässä tapauksessa seitsemän hevosta kuljetukseen ja kymmenisen ihmistä käsittelemään kokonaisuutta. Ryhmässä on muutamaan luokkaan jakautuva arvojärjestys, minkä perusteella eri hommia osallistujille jaetaan. Fyysiset voimavarat ja työvaiheen kuormittavuus vaikuttavat paljon siihen, mihin kohtaan asteikolla kukin kuuluu lopulta.

Sopivaa verkkopaikkaa etsivän pitää olla pätevä hommassaan, koska avomeri on lähellä, paikoin jää on hyvinkin ohutta ja perässä tulee hevoskaravaani, jonka yhteispaino ylittää helposti tuhannen kilon rajan. Dokumentissa tätä polunraivaajaa kutsutaan nuottakuninkaaksi, jonka eteneminen tapahtuu tunnustellen. Kun lupaavalta vaikuttava paikka löytyy, pitää tehdä ensimmäinen avanto, jota laskimeksi kutsutaan. Siitä lähdetään vähitellen ujuttelemaan satojen metrien mittaista nuottaa, jota kärsivällisesti ja näppärästi pienempien reikien avulla kuljetetaan eteenpäin kohti suurta nostoavantoa. Hevosavusteisesti pitkä yhteen liitetty nuotta vedettiin suoraksi ja sen laskeminen kuului ryhmän vanhimpien vastuulle. Nuorempien miesten ja hevosten hommaa oli kiskoa ja vääntää vetotynnyrin avulla raskasta köyttä verkkoineen jään alta laskimelta toiseen päähän. Rankinta raadantaa tekeville suotiinkin voimia palautteleva mittavampi evästyshetki ja samoin kovin kiskovat heppaset haukattavansa saivat. Sitten tarvittiinkin enemmän väkivoimaa, kun silakkaa hopeana välkehtivä verkkoviritelmä lopulta pyrittiin takaisin jäälle kiskomaan. Kertoja tietää mainita, että aina ei ole hevosia hyödynnetty, jolloin on tarvittu vieläkin enemmän työteliäitä käsipareja kiskomaan ja vääntämään. Suuresta saaliskasasta kalat kahmittiin lopulta haaveihin ja jaettiin urakkaan osallistuneiden kesken.

Tästä kalastustavasta dokumentti onnistuu antamaan tosiaan napakan ja seikkoja selvittelevän kuvauksen. Itse en niinkään kalastuksesta ole viehättynyt, mutta kyllähän tämän kevyesti katselee, kun mukana mielenkiintoisia yksityiskohtia on ja tekeminen on saatu selkeästi kuviin ikuistettua. Myös talvisista näkymistä kiittelen. Nykyään menetelmiä on kyllä kehitetty, eikä enää tarvitse läheskään niin paljon käsivoimiin nojaten tehdä, mutta ainakin Rymättylän jäillä tahdotaan talvisin pitää perinteisiä tapojakin hengissä, kuten vaikkapa seuraavassa jutussa kerrotaan:

"Kyseessä oli perinteinen nuotanvetonäytös, josta vastasivat Rymättylän-Merimaskun lionsklubin jäsenet. Nuottaa on päätetty vetää aina samalta kohdalta Röölän rannan kupeesta, jonne ihmisten on helppo tulla. Samalla on hyvä toivoa, että jokunen hopeakylkikin uiskentelisi apajapiirin sisällä.

Lauantain tapahtumassa kävi järjestäjän arvioiden mukaan tuhatkunta ihmistä. Heistä valtaosa tuli lähiseuduilta, mutta mukana oli ulkomaisiakin vieraita Japanista ja Englannista saakka."

Rymättylässä vedettiin lauantaina talvinuottaa perinteiseen tapaan

Silakka

Nuotta

Rymättylän talvikalastus (1939) (IMDB)

Rymättylän talvikalastus (Elonet)

Kansanomaisia urheiluleikkejä Ruovedellä / Kansanomaista urheilua Ruovedellä

Yhdessä hujauksessa talven lumet, merelliset viimaiset tuiskut ja jäät ovat mennyttä aikaa ja muutenkin toiminnan luonne muuttuu leikkisämpään suuntaan. Sanottakoon sekin alkuun, ettei fyysinen reuhaaminen ja repiminen silti taakse jää, vaan näissä kisoissa pitää myös pinnistellä, kun käsi- ja jalkavoimien riittävyys laitetaan koetukselle. Dokumentilla on mittaa hieman vajaat yhdeksän minuuttia, mutta tekijäjoukko vaihtuu edellisiin teoksiin verrattuna. Kirjoittajina ovat Sakari Pälsi ja Heikki Asunta, kuvauksesta vastaa Olavi Gunnari ja tapahtumia selostelee Esko Mannermaa. Ennen kuin varsinaisesta sisällöstä saa parempaa kuvaa, niin vaikutelmaksi muodostuu, että nämä filmikelat on kaiveltu jostakin toisesta arkistosta, koska kuvanlaadussa tapahtuu selkeä romahdus. Pitää muistaa, että kyseessä on kuitenkin vuonna 1940 kuvattu dokumentti ja ilmeisesti osa näistä elokuvista on joutunut kovia kokemaan, kun on pitänyt myöhemmin paikkailla ja äänitellä uusiksi.

"Kirkkovene on pitkä puinen soutuvene, jota Suomen järviseuduilla erityisesti käytettiin ennen vanhaan kirkkomatkoilla. Kirkot sijaitsivat usein saarilla turvassa mahdollisilta hyökkääjiltä.

Kirkkoveneiden ensimmäinen esikuva lienee viikinkien käyttämissä veneissä, minkä vuoksi niistä ulkomailla, lähinnä Kanadassa, onkin käytetty nimitystä Viking Boat. 1600-luvun uskonpuhdistuksesta lähtien kirkko alkoi vaatia veneiden ylläpitoa, mikä selittää kirkkoveneiden laajan levinneisyyden. Kirkkoveneen rakennutti ja omisti tavallisesti usean talon muodostama veneyhtiö, jonka osakkaita olivat maalliset talonpojat. Jokainen osakas omisti airon tai airoparin. Veneyhtiön johtaja ja veneen peränpitäjä oli yleensä vanhin isäntä. Tilattomat saivat lunastaa paikan veneessä maksamalla korvausta, osallistumalla kustannuksiin tai soutamalla."

"Nykyään kirkkoveneet ovat suosittuja kilpasoudussa, jolla myös on perinteet entisajan kirkkomatkoissa. Nykyaikainen kirkkovene on yllättävän merikelpoinen, sillä on soudettu muun muassa Reinjoella ja Inkoosta Suomenlahden yli Tallinnaan."

Kirkkovene

Joukkueurheilua olisi ensimmäiseksi tarjolla ja tässä tapauksessa kilpavälineiksi ovat valikoituneet jykevätekoiset ja kooltaan suuret kirkkoveneet, joiden alkuperäinen tarkoitus ei niinkään ollut etsiä paremmuutta eri kylien soutajien välillä, mutta niinpä vain kehitys kisatilanteisiin vääjäämättä johdatteli. Sekä soutajien että veneiden ominaisuuksia näissä koitoksissa testailtiin ja paattia ohjaavan sekä tahtia ylläpitävän perämiehen homma oli yleensä varattu kylän merkkihenkilölle. Kertojan mukaan tavallista oli, että kylällä oli pari venettä kirkkomatkoja varten ja kilpakäyttöön soveltuvaan yleensä istui miespuolista ja kunnoltaan paremmassa iskussa olevaa porukkaa, kun taas toisessa veneessä olivat kylän naiset ja heikommat henkilöt. Kuten yläpuolelle lainatuista otteistakin ilmenee, niin veneiden rakennuttaminen ja huoltaminen oli yhteistä hommaa. Kylien torpat ja talot olivat velvoitettuja osallistumaan kuluihin ja veneen omistavaa sekä sitä huoltavaa hoitokuntaa kutsuttiin lahkoksi. Suuriin veneisiin saatiin sopimaan 25 ihmistä, mutta kertoja mainitsee myös, että Ruovedelläkin oli nähty melkein sadan soutajan vene, joka tosin oli jo ehtinyt tuhoutumaan. Kun suuri porukka yhdessä tahdissa kiskoi, niin kyllähän siinä vauhtia kertyi ja lisäksi veneitä voideltiin vaihtelevin materiaalein liukkaampien liukujen toivossa. Ruoveden kirkkomatkoista ja niiden aikana käydyistä venekisoista voi lueskella lisää vaikkapa tuolta:

Venelahkot

Noin viiden minuutin kohdalla veneilyt töksähdellen huiskaistaan pois kuvista ja tilalle tulee kiekonlyöntiä kesäisillä hiekkateillä. Taistotantereina olivatkin yleensä tiet ja kedot, joilla usein juuri eri kylien kesken miteltiin. Kiekko ja lyöntivälineet olivat puusta tehtyjä ja kun kovaa pelivälinettä hutkittiin sekä heiteltiin, niin ruhjevaarakaan ei ihan pieneksi jäänyt. Kertojan mukaan ainakin Ruovedellä ja Hämeessä kiekonlyönti oli suosittu laji. Sen saloja ei kuitenkaan ehditä selvittelemään suuremmin, vaan kohta vaihdetaan vähän hurjempaan keinahteluun. Jos oli näyttämisenhalua urheuden suhteen, niin vauhtia, viiletystä ja vaaraakin sisältävä isolla keinulla täysympyröiden pyörähtely sellaiseen kieltämättä mahdollisuuden tarjoili. Väitetäänkin, että joku oli 300 kertaa yhtäjaksoisesti kieppunut ja silti säilyttänyt kävelykuntonsa. Jotta saadaan seitsenottelun verran erilaisia lajeja kyhäiltyä kasaan, niin dokumentin lopussa tahti kiihtyy entisestään. Näytteet esitellään peukalotikun vetämisestä, miehennostosta, kinttupainista ja päättäjäisnumerona toimii leipien heittely järven rannassa, mikä oli ehkäpä enemmän poikien juttu. Joka tapauksessa monenkirjavaa urheilupuuhaa kuviin lopulta saadaan ja kaipa näitä erilaisissa yhteyksissä heräileviä kisailuhaluja voisi sitenkin summailla, että samasta hengestä on kaiveltavissa myös perusta kansan väitetylle urheiluhulluudelle.

Ruovesi

Kansanomaisia urheiluleikkejä Ruovedellä (1940) (IMDB)

Kansanomaisia urheiluleikkejä Ruovedellä (Elonet)

Vaikka verkkokalastuksen viehätys ei omalla kohdalla kummoinenkaan ole noin yleisesti, niin siitä huolimatta sanoisin, että dokumenttivalikoiman ensimmäinen on pykälää parempi ja etenkin, jos aihetta painottelee vähemmän ja keskittyy muuhun jälkeen. Jälkimmäinen vaikuttaa hiukkasen siltä, että yht'äkkiä veneilyosuuden jälkeen iskee päälle hirmuinen hoppu ja sitten lätkitään runsas kourallinen vaihtelevia urheilullisia koitoksia katseltavaksi, mikä tekee lopputuloksesta väkisinkin töksähtelevän. Kiireen myötä tulee tunne, että on tehty parikin eri elokuvaa ja tuupattu ne yhteen, kun ensin rauhallisesti ja kohtalaisesti taustatietojakin valotellen puhellaan kirkkoveneisiin liittyvän kisailun menneisyydestä ja muusta, kun taas lopuissa lajeissa jokunen lause on katsottu riittäväksi. Katselinpa levyltä perään monissa näissä teoksissa työskennelleen Kustaa Vilkunan lyhyen pariminuuttisen haastattelun, joka löytyy valikosta nimellä Elokuva kansantieteen tallentajana. Se taas on alkujaan nipsaistu laajemmasta kokonaisuudesta, eli YLEn vuoden 1978 televisio-ohjelmasta Uhattu elokuva. Haastattelun otsikointikin vihjailee, mistä Vilkuna puhelee ja hän onkin vankasti sillä kannalla, ettei valokuva ole lainkaan niin kätevä ja kattava väline tekemisen ja tekniikan taltioimiseen kuin elokuva, jolla saadaan liikkeet sekä työvaiheet sulavasti osaksi kokonaisuutta. Vilkuna näkeekin, että tällaiset dokumentit tarjosivat arvokkaan keinon taltioida jo hämäriin häipyvää historiaa eläväisellä tavalla. Itsekin uskon, että eiköhän näiden parissa tule mielenkiintoisia hetkiä kuluvan vuoden aikana jatkossakin vietettyä, koska vielä olisi neljän kokoelmalevyn verran läpikäytävää...