Mukavinta ja leppoisinta ilmapiiriä kivalle kesälomalle ei ainakaan heti lähdetä hakemaan, sillä autossa on kova tenttaustuokio meneillään, kun Duncanilta (Liam James) tivataan, että minkä arvosanan hän itselleen antaisi asteikolla yhdestä kymmeneen. Poika selkeästi haluaisi jättää vastaukset antamatta ja jatkaa matkantekoa hiljaisuudessa, mutta äidin miesystävä Trent (Steve Carell) ei millään tahdo antaa periksi, vaan edelleen sinnikkäästi haluaa arvion kuultavakseen. Lopulta kyllästynyt Duncan lausahtaa, että kutosia kai ollaan, mutta Trent tylyttelee vastaan puhellen, miten kolmonen kuvaisi paremmin pojan tilaa. Piina ei niin helposti ole ohi, vaan mies jatkaa epämiellyttävää keskustelua kertoen, että Duncanista puuttuu yritystä yleisesti ja muutenkin tämä viihtyy liikaa yksinään kotona ulkoilmaharrastusten ollessa vähäisiä. Samalla hän lupailee, että koittava kesä rantatalolla tuonee toisenlaisia tilaisuuksia kukoistavammalle sosiaaliselle elämälle. Selitteleepä hän myös, miten edessä olevat päivät ovat tärkeitä koko porukalle, koska kenties ollaan yhdeksi perheeksi muuttumassa. Duncan tosin ei ole ilosta tai innosta hihkumassa, vaan näyttää lähinnä tahtovan kauas pois.
Ensimmäisten minuuttien aikana tehdäänkin selväksi, etteivät välit erityisen loistavat mahdollisen tulevan isäpuolen kanssa ole, eikä mies ainakaan helpolla tahdo nuorukaista päästää. Tuleekin vähän mieleen kymmenisen päivää sitten kommentoitu My Summer in Provence, jossa myös hypättiin katsomon puolella suoraan kesälomakyytiin, eivätkä siinäkään tapauksessa kaikki olleet kovin innoissaan reissusta ja yhteisestä ajasta. Siinäkin tosin välit ja asiat alkoivat kirkkaammiksi kehittyä, mutta eri asia sitten, päätyykö tämä perhe vain entistä pahempaan pulaan sekä kireämpiin tunnelmiin? Varsinainen rantakaupunki kyllä vaikuttaa mukavalta ja viihtyisältäkin, eli paistetta ja plusasteita kyllä pitäisi riittää, mutta kenties ongelmat ovat ihan toisaalla kuin merellisten mahdollisuuksien niukkuudessa.
Yhteen autoon kamppeineen pakkautunut porukka kääntääkin kohti jo kesätalon pihaa, eikä edes ehdi kunnolla kuormaa purkamaan, kun jo naapurista tullaan rempseään tyyliin esittäytymään ja räväkämminkin vitsailemaan. Dunacanin äiti Pam (Toni Collette) joutuukin hiukan hämilleen, kun Bettylla (Allison Janney) juttua riittää, eikä tarinoita häveliäisyys ainakaan ole rajoittamassa, vaan melkoisen avoimesti sekä tuttavallisesti hän ventovieraallekin käy höpöttelemään. Samalla tulee esitellyksi Bettyn tytär Susanna (AnnaSophia Robb), joka ei ole lainkaan äitinsä kaltainen suupaltti. Niin paljon olisi kaikenlaista kerrottavana, että eihän siinä voi toisille antaa aikaa rauhassa asettua aloilleen, vaan tärkeimmät tilitykset pitää heti päästä laukomaan ilmoille. Vähitellen kuitenkin siirrytään sisätiloihin ja Trentin tytär Steph (Zoe Levin) suunnittelee lähtevänsä kavereiden kanssa rannalle, mutta mukaan pitäisi ottaa myös Duncan, mikä ei ilmeisesti kumpaakaan osapuolta oikein innosta.
Siinä Duncanin kököttäessä ja nököttäessä yksikseen hyljeksittynä rannalla, voinee jo todeta, ettei sopeutumisesta helppoa ole tulossa, josko sujuu juuri lainkaan ennen kuin kesästä loppuvat päivät kesken. Toisaalta hukassa oleva nuorukainen ei tunnu viihtyvän perheen parissa lainkaan sen paremmin, sillä omaa rauhaa ei talosta oikein löydy. Trent kutsuu kaverinsa Kipin (Rob Corddry) ja Joanin (Amanda Peet) purtavaa popsimaan sekä hiukan tölkkejä kallistelemaan, mikä tietää jatkumoa Duncanin tukalille ja kiusallisille tilanteille. Hytkytyksen kohteena kaveri kai pohtiikin, että kova ja koettelevainen kesä taitaa olla tulossa noloine tuokioineen. Ehkei edessä silti ihan erakkomaista sielunmaisemaa lohduttomassa alakuloisuudessa ole Duncanille tarjolla, sillä naapurin Susanna käy läpi samantapaisia murheita, eikä ilottelu rannalla tutussa porukassa ole mitään houkuttelevinta hupia. Vaatii tosin töksäyksen, jos toisenkin, että tämä kaksikko pääsee sen syvemmin ajatuksia vaihtamaan.
Paetessaan nihkeitä yhteiselon hetkosia kaupunkiin happea haukkaamaan, törmää Duncan kahvilassa hätäisesti Oweniin (Sam Rockwell), joka kuuluu vähän varttuneempaan ikäluokkaan. Owenilla onkin jo kiire hommiinsa, vaan ehtiipä hän hiukan naljailemaan Duncanin mielikuvituksesta tai paremminkin sen puutteesta, eikä kyseessä muutenkaan näytä mikään vakavissa mielenaloissa jatkuvasti liikuskeleva tyyppi olevan. Myöhemmin päivän perheen puolipakollisena ohjelmana on yhteinen veneilymatka, mikä paljastaa, että epäilyksistään huolimatta Pam noin vuosi sitten uskalsi alkaa tapailemaan Trentia ja vähitellen ollaan etenemässä kohti tiukempaa sitoutumista. Näitä juttuja etäämmältä kuunnellessaan Duncan ei edes yritä kätkeä kurjaa oloaan. Aurinkokaan ei taida painajaiselta pelastaa ja ilmeisesti poika olisikin paljon mieluummin viettämässä aikaa isänsä luona, vaan turhaa haikailua se tässä vaiheessa on.
No, päivänä eräänä Duncan polkaisee pyöränsä kaupungin vesipuistoon, jossa tapaa uudelleen Owenin. Tämä sattuu olemaan siellä hommissa, vaan eipä rupattelutuokio vieläkään kunnon keskusteluksi pääse kehittymään, mutta myöhemmin törmätään taas. Silloin onkin jo aikaa paremmin ja Owen lähinnä heittelee levottomia juttujaan samalla päätellen, että juttukaveria vaivaa paha puutos huumorintajussa ja kaikki tuntuu menevän täysin kirjaimellisesti läpi, olipa kyseessä vaikkapa huuruinen vaihtoehtohistoriikki vesipuiston ydinasevarusteluun liittyen. Vaikka Owen uudelle tuttavuudelleen avoimesti kaikenlaista kuittaileekin, niin taitaapa hän silti olla aidostikin huolissaan Duncanin henkisestä hyvinvoinnista ja vitsailunsa lomassa tarjoaakin tälle piristykseksi apumiehen paikkaa vesipuistossa. Voipi hyvin ollakin, että hauskanpidon ympärillä pyörivistä työpäivistä ripaus iloakin tarttuisi Duncaninkin arkeen, mutta ensin pitää selviytyä ensimmäisen päivän omituisesta ja tukalasta tulikasteesta, joka kysyy kenties tanssitaitoja enemmän hyviä hermoja. Vaikka lyhyt loistokkaampi hetki ei lyttyyn lyötyä Duncania saisikaan heti puhkumaan itseluottamusta, niin onpahan se kuitenkin vähintään pieni käännekohta, jonka jälkeen tulevat päivät eivät enää samanlaiselta päättymättömältä piinajaiselta vaikuta, vaan kesälomaan saattaa jopa hauskoja hetkiäkin mahtua...
Suunnilleen sellaisen kesäisen elokuvaelämyksen katseltavakseen sain kuin olin ennakoinutkin, eli melko arvattavaan tapaan Duncanin kesään alkaa niitä pilkahduksia tulla sekä tietysti pakolliset törmäykset, jotka laittavat välejä koville. Siitä huolimatta en näe tarvetta lähteä näistä jäkättelemään isommin, koska yksityiskohdista löytyy omalaatuisempaa otetta. Kehuisin sitäkin, ettei ole lähdetty viemään tarinaa oikeastaan missään kohdin mihinkään yli-ilkeilyn puolelle, vaan ahdistava olotila saadaan syntymään ilmankin. Samaan hiukkasen hillitympään linjaan sopii lopettelu, joka odotetusti onnellisen puolelle kallistuu, mutta eipä pistä silmiin minään siirappitykittelynä. Yksi ja toinenkin seikka näyttäisi viimeisillä minuuteilla kehittyvän parempaan suuntaan, mutta itse näkisin, että tehdään ihan oikein, kun asiat jätetään vähän vaiheeseen ja useammallakin hahmolla on sulattelemista rantaloman jälkiseurauksista. Mielestäni siinä määrin uskottavan draamakomedian parissa liikuskellaan, että voinee väittää menoa arkiseksi, vaan sepä ei tylsyyttä tarkoita tässä tapauksessa.
Aikoinaan, kun nimen ensimmäistä kertaa jossakin näin tai kuulin, niin mieleen tuli välittömästi jokin väsähtänyt parodiaviritelmä, mutta hiukkasen outoa otsikkoa selittää siis se, että alkujaan käsikirjoitus valmistui vuonna 2007 nimellä The Way Back. Elokuvaa lähdettiin kuvaamaan huomattavasti myöhemmin ja siinä välissä ehti vuonna 2010 ilmestymään Peter Weirin ohjaama kova ja pitkäkin pakomatka vankileiriltä, eli The Way Back. Hyvin erilaisesta elokuvasta on kyse, mutta kaipa silti oli ihan järkevää edes vähän eroa tehdä nimiosastolla ja niinpä päädyttiin nykyiseen muotoon. Tarkoituksena on siis viitata joissakin farmarimallisissa autoissa tavaratilan puolella olevaan takapenkkiin. Heti elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa Duncan löydetään sieltä istuskelemasta selkeästi muusta porukasta erillään ja katsekin suunnattuna tulosuuntaan, mikä korostelee jo alkuun eristäytynyttä asetelmaa ja vihjailee, että kenties toinen on tuupattu pois jaloista jonnekin sivuun tulevan perherakentelun tieltä. IMDB:n triviaosastolta löytyy nippelitietona, että toisen ohjaajan ja kirjoittajan, eli Jim Rashin mukaan yhtenä merkittävänä elokuvaidean innoittajana oli vastaava kolkko keskustelu oman isäpuolen kanssa 14-vuotiaana. Siinä mielessä siis varsinkin lähtökohta teokselle vaikuttaa hyvinkin henkilökohtaiselta.
Avauskohtauksessa asetellaan myös Trentin ja Duncanin kireät välit, ja mielestäni Carellin homma onkin jokseenkin epäkiitollinen, koska Trentista tehdään jo esittelyssä hiukan haasteellinen heppu noin pidettävyyden suhteen. Eihän hänestä mitään muita terrorisoivaa ja mielipuolisesti rääkkäävää häijyläistä väännetä, mutta elokuvan edetessä kaverista jatkuvasti paljastuu nurjempia puolia, ja eräänlaisia miinusmerkintöjä tasaisesti kertyykin. Näiden takaa vähitellen alkaa hahmottua ikävän tyypin muotokuva ja jälleen näyttää siltä, että kovimpaan ääneen sääntöjen pikkutarkkaa noudattamista muilta vaativa sekä vinkuva on samalla se kaveri, joka on ottamassa itselleen myös eniten erivapauksia. IMDB tietää myös kertoa, ettei Carell aluksi ollut halukas elokuvaa tekemään, koska oli suunnitellut lomailevansa kesän perheensä kanssa, mutta kuvauspaikat olivat sen verran lähellä, että asiat aikatauluineen järjestyivät ja lisäksi Carell sai oman osuutensa hoidettua noin kymmenen kuvauspäivän aikana.
Omissa silmissä Carell noin yleisesti näyttäytyy lähtökohtaisesti mukavana tyyppinä ja hyvänä heppuna, mistä on jossakin määrin hyötyä elokuvalle, koska jos saman roolin hoitaisi näyttelijä, joka kallistuisi keljummalle puolelle, niin homma menisi pari astetta mustavalkoisemmaksi. Carell Trentina ei ole hahmo, jota alkaisi laiminlyönneistä, naljailuista ja muista tekosista huolimatta heti sydämestään inhoamaan, vaan mukana on edelleen vivahteita, mikä osaltaan helpottaa ymmärtämään, miksi Pam on häneen ihastunut ja yhteistä tulevaisuuttakin kohti kulkemassa, vaikkakin epäillen. Itselle kuitenkin vahvana plussana toimii se tällaisissa arkisemmissa draamoissa, ettei niinkään ole tarvetta kuoria kaverista täysin vailla parempia puolia olevaa pahista. Onhan se läpi elokuvan selkeää, ettei Trent paljoakaan Duncania arvosta ja poika taitaa lähinnä olla pakollista päälliskauppaa perhekuviossa, mutta siitä huolimatta malttia on mukana ja vaikka välillä räiskähteleekin, niin mitään kammottavan räikeitä ylilyöntejä ei minusta ole kuviin kaappailtu.
Jos superpahikset pidetään poissa, niin myös sankaritarjonta on hillitympää osastoa ja sitä viittaa lähdetään tarinan edetessä sovittelemaan Owenin hartioille, koska tämä saa kiinni Duncanin tilanteesta ja pystyy oman menneisyytensäkin kautta toisen hankalia hetkiä myötäelämään. Ensivaikutelma lähinnä on tyypillisen elämää jonkin verran nähneen, mutta rennon asenteensa säilyttäneen ja hiukkasen hulivilimäisen nuoren miehen suuntaan. Myönnän, että alkupuolella joidenkin juttujen perusteella mielessä kävi, että Owen Wilson olisi saattanut olla sopivampi tähän tyyliin vitsailemaan, vaan niinpä vain tarinan kääntyessä toiselle puoliskolleen, kasvaa Rockwell hyvin Owenin nahkoihin ja tyypistä kehittyy varsin pidettävä isovelihahmo pulassa, pinteessä sekä muutenkin hukassa olevalle nuorukaiselle. Etenkin loppuun saadaan hivenen yllättävääkin sydämellisyyttä tätä kautta, mutta nekään hetket eivät näyttäydy siinä valossa, että maksimaaliset kyyneltulvat tahdottaisiin katsojasta kiskoa. Muuten Owenin ympärille on kertynyt omalaatuisten työtovereiden lisäksi omituisten seuraajien joukko hyörimään ja pyörimään, mutta varmaan elokuvan lyhyehköstä kestostakin johtuen nämä saavat tyytyä satunnaisiin näyttäytymisiin sivuhahmoina.
Duncanin kasvutarina on kipukohdistaan huolimatta hyväntuulista katsottavaa, kunhan vaikeuksista aletaan päästä vähäsen voitolle ja saadaan elämästä kavereiden kautta kiinni. Owenin lisäksi tukea tarjoilee Susanna, mutta valitettavasti tämä ystävystyminen kelataan turhankin pikaisesti, vaikka pitäähän sekin sisällään vähintään pari verkkaisen lämpöistä hetkeä, joissa myös aidonoloista kömpelyyttäkin välähtelee. Sadan minuutin aikana saadaan kaverin yleisilmettä ja olemusta paljon pirteämmäksi, koska alkuvaiheessa Duncan tosiaan on mielialoissa, jotka purkautuvat avoimena jurotuksena, mikä taas näyttäytyy jonkinlaisen hiljaisen sekä murheellisen mielenosoituksen ylläpitämisenä. Tilanne ei ihan niin helpolla korjaudu, että joku huikkaa, miten pitäisi pitää paremmin puoliaan, mutta kunhan sekaan saadaan välähdys ja toinen onnesta, niin sittenhän sitä herkkua haluaa lisää ja rohkeuskin nousee siinä sivussa. Veikkailenpa, että suuri osa katsojista kykenee samaistumaan Duncanin ja tietysti myös Susannan kokemaan tunteeseen ulkopuolisuudesta ja siihen ahdistukseen, mitä kaikenlaiset kitkat sekä tavoittamattomat odotukset tuovat tullessaan. Siksipä siis onkin helppo hymyillä, kun palaset pikkuhiljaa paikoilleen loksahtelevat.
Uusperheen muodostamisen ongelmakohtia myös nostetaan kohtauksiin paikoin kohtalaisesti korostellenkin, mutta mielestäni varsinaiset ylilyönnit kitkojen sekä kireiden henkilökemioiden suhteen jäävät vähiin. Ainoa este onnelle ei ole Duncanin ja Trentin jokseenkin jäätävät välit, sillä näkymät ovat vähemmän lupaavat, mitä tulee mahdollisten sisarpuolten yhteiseen elämään saman katon alla. Pelkästään perheen nuoriso ei oireile, vaan onhan se vanhemmuuskin hiukan hukassa, koska kesälomailun kepeämpi puoli kiinnostaa enemmän ja huolet huiskaistaan pois silmistä. Onhan se jatkuva juhlahumu juopotteluineen tietenkin hauskempaa hupia, mutta alkoholihuuruinen juhla ei voi loputtomiin jatkua, vaikka kuuma kesä janojuomansa vaatii. Välinpitämättömyys kasautuessaan johtaa siihen, että ukkospilviä kertyy muuallekin kuin vain yläilmoihin. Ilmapiiri kehittyykin vähitellen painostavaksi ja tulevaa myrskyä sekä rähistelyä ennakoivaksi. Lopulta ilakoiminen töksähtääkin karulla tavalla päätökseensä, jolloin pitää jo pikkuisen pohtia, että hupsis-hei, mitä nyt, vai onko jo myöhäistä korjausliikkeille...?
Vakavammista teemoista huolimatta yleinen ote kuitenkin on sen verran kepeä, että alakuloisuudet vähän pehmistyvät ja kokonaisuudesta sulautuu nautittavakin kasvutarina, jota ei tee mieli miksikään uuvuttavan raskaaksi luonnehtia. Kriisiä toki tielle tulee ja lomakin näyttää lopahtavan aiottua aiemmin, mutta onhan tullut nähtyä lukuisia huomattavasti kömpelömpiä yrityksiä samojen seikkojen setvimiseksi. Irrallisempaa ilottelua saadaan kätevästi mukaan, kun täytyyhän sitä työpaikan laitteissa riehakoida tilaisuuden tullen. Olisihan se kovin kuivaa, jos noin muutenkin merellisissä puitteissa ei vähän vetisesti huviteltaisi ja sinne outojen sekä uskomattomien urotöiden sekaan sopii tietysti sujautella uutta sankaritarua vesipuiston legendoja paisuttamaan. Päälle tietysti yöseikkailut piilopirskeineen, niin eipä tee mieli elokuvan yleisilmettä miksikään yksipuolisen apeaksi kuvailla. Itse olisin toki tykkäillyt, jos kuviin olisi runsaammin saatu aurinkoisia kesävälähdyksiä. Kyllähän näitäkin näkymiä toki tarjoillaan, kun rannalla vietetään aikaa, kaupungilla pyöritään ja sitten vesipuiston touhut siihen päälle. Voinee myös olettaa, että säät pikkuisen kiusivat tekijöitä, koska IMDB:n triviaosastolla on siihen viittaavaa mainintaa, joten senkin takia on mielestäni tarpeetonta heittää valitusvirren puolelle. Kaikkiaan The Way Way Back miellyttää kovasti, eikä paljoa purnailtavaa jää päähän pyörimään. Siis jos jotakin kesäistä sekoilukomediaa tahtoisi, niin siihen sarjaan teos ei oikein sovi, mutta lievästi liikuttava ja elämänmakuinen elokuva iloineen ja murheineen on kyseessä.
The Way Way Back (2013) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti