Aihetta availlaan kertoillen, miten mielenkiintoisen kansantieteellisen aineiston taltiointiin ryhdyttiin melkeinpä vuosisata sitten. Varhaisimmaksi säilyneeksi esimerkiksi kaivellaan vuonna 1918 ilmestynyt Tervanpolttoa Lapissa, joka tosiaan tätä naputellessa on jo 99 vuotta vanha. Sittemmin monenkirjavaa materiaalia on talletettu kymmeniin dokumentteihin. Selostaja myös toteaa, että kyseinen elokuva osoittaa, miten uutta tekniikkaa osattiin hyödyntää taitavasti näissä projekteissa jo kauan sitten. Samoihin aikoihin tutkimusmatkailija Sakari Pälsi päätti ottaa kameran tulevalle pitkälle reissulleen mukaan ja tästä tuloksena oli Arktisia matkakuvia. Elokuvallinen ulottuvuus antoi mahdollisuuden kaapata alkuperäiskansojen elämäntapoja Siperian pohjoisosista ja kaipa ajatuksena oli, että nämä kohtaukset saadaan samalla pidemmiksikin ajoiksi ihmisten ihmeteltäväksi, mutta pysyvyys oli kuitenkin kyseenalaista, koska dokumentti katosi pitkiksi ajoiksi, mutta löytyi 1970-luvun lopulla. Ihan unholaan Arktisia matkakuvia ei muutenkaan hiipunut, vaan oli ilmestyessään harvinainen tapaus, joka keräsi huomiota ympäri maailmaa.
Itsenäistyneen Suomen ensimmäiseksi varsinaiseksi kansantieteelliseksi elokuvaksi nimetään Häiden vietto Karjalan runomailla vuodelta 1921, joka nimensä mukaan tarjoaa kuvauksen karjalaistesta hääseremoniasta. Dokumenttia oli suunnittelemassa professori U.T. Sirelius ja ainakin osittain kohtauksia päädyttiin lavastamaan. Tällainen dokumentointi ajautui kuitenkin mittavampaankin hiljaiselon vaiheeseen, koska kansantieteellinen elokuvaus jatkui noin 15 vuotta myöhemmin. 1930-luvun alkupuoliskolla tuotantoyhtiö Aho & Soldan oli noussut merkittävimmäksi lyhytelokuvien tuottajaksi ja aiheetkin olivat melkoisen monipuolisia. Kesällä 1935 yhtiö panosti myös kansantieteellisiin dokumentteihin ja yhtenä tunnetumpana esimerkkinä mainitaan Kaakko-Junnon paranemistaikoja, jossa kuvaajana toimi eräs Eino Mäkinen.
Jo seuraavana vuonna, eli 1936 perustettiin Kansantieteellinen Filmi Oy, joka otti tavoitteekseen taltioida katoavaa kansanperinnettä ja muodostaa materiaalista arkisto tutkijoidenkin käytettäväksi. Mäkisen lisäksi yhtiön merkittäviin henkilöihin kuuluivat Kustaa Vilkuna, Sakari Pälsi, Esko Aaltonen ja Martti Haavio. Heti ensimmäisenä kesänä sännättiin jo kuvauspuuhiin ja tuloksena syntyivät samana vuonna ilmestyneet dokumentit Karjalaista kyläelämää, Haaparuuhen synty ja Hämeenkyrön heinänteko. Alusta lähtien aihetta valmisteleva asiantuntija ja elokuvantekijä toimivat saumattomassa yhteistyössä. Teknisen toteutuksen suhteen katsottiin 35 millin filmitekniikan vastaavaan tarpeisiin sekä tavoitteisiin, mutta paikoin käytettiin 16 millin filmiä kustannussyistä. Yhtä lukuun ottamatta elokuvat olivat mustavalkoisia. Yhtiön tarkoitus ei ollut panostaa pelkästään liikkuvaan kuvaan, vaan kohteet myös valokuvattiin ja arkistoitiin, ja tämä arkisto kasvoikin vauhdilla. Ensimmäisille elokuville järjestettiin ensiesitys elokuvateatterissa ja vastaanotto oli lupaava, mutta hyvästä alusta huolimatta yhtiön tulevaisuus näytti vähemmän varmalta.
Nimittäin osakepääoma oli pitkälti käytetty kesän projekteissa, eikä valtio tuolloin suostunut jakamaan tukimarkkoja näiden teosten kuvaamiseen. Porukka ei noin vain tahtonut antaa periksi, joten talvella 1937 Mäkinen kehitteli kulttuuriarpajaiset, jotka osoittautuivat taloudelliseksi menestykseksi. Yhtiö pääsikin veloistaan eroon ja pystyttiin myös tekemään kalustohankintoja. Seuraavan kesän mittavin ja merkittävin tuotanto oli Kaskisavun mailta, mikä vaati ponnistuksia valmistelujenkin osalta, koska kuvauksia järjestettiin neljällä paikkakunnalla. Täyspitkästä versiosta tulikin yli 40-minuuttinen, joten aiemmin kommentoimani levyltä löytyvä pätkä on vain pieni osa kokonaisuudesta ja kyseessä olikin yhtiön laajin dokumentti. Talven ja kevään kohdatessa vuonna 1938 Mäkinen ja Vilkuna ottivat määränpääkseen pohjoisen Petsamon, jossa oli aikomuksena paneutua kolttaväestön perinteiseen elämänmenoon alkuperäisillä asuinalueilla. Suonikylän talvielämää olikin tavallaan viimeisiä tilaisuuksia tällaiseen taltioimiseen, koska talvisota ei enää ollut kovin kaukana ja se ajoi koltat evakkoon näiltä seuduilta. Suonikylän talvielämää on siinäkin mielessä erikoinen tapaus, että se on säilynyt lähes siinä muodossa kuin missä se alkujaan esitettiin ennen joulua 1938. Saman vuoden kesällä matkattiin jo ihan toiseen suuntaan, sillä Viron Inkerissä kuvattiin kaksi dokumenttia.
Kesällä ehdittiin toki kotimaassakin kameroita surisuttaa, ja yksi dokumenteista oli Rymättylän kesänuotta, jolle haluttiin laajempi levitys. Joistakin yhtiön teoksista muokattiinkin lyhyempiä versioita ja kertojaksi pestattiin Kaarlo Marjanen. Vaikka kiirettä oli riittänyt jo ensimmäisinäkin vuosina, niin 1939 vaati vielä enemmän aherrusta ja kuvauksia oli käynnissä samaan aikaan kolmellakin taholla. Vetelin elonkorjuu ja riihenpuinti oli yksi vuoden 1939 projekteista, ja kyllähän pohjoisemmaskin päästiin, mutta niille töille aika ei erityisen suosiollinen ole ollut. Eräästä kalastusdokumentista on jäljellä vain kuvauksissa napsitut valokuvat, koska filmikelat tuhoutuivat jatkosodan pommituksissa. Enontekiön porolappalaisten parissa ei sentään ihan samalla tavalla ole pyyhkiytynyt pois, mutta elokuvan alkuosuus tuhoutui kokonaan, kuten myös lopun osalta parempilaatuiset lähdemateriaalit. Lähestyvät olympialaiset taas olivat yksi innoittaja hieman erilaiselle liikunnalliselle koosteelle Kansanomaisia urheiluleikkejä Ruovedellä. Töitä tehtiin siis paljon ja ahkerasti monenkirjavien aiheiden parissa vuonna 1939, mutta talvisota esti pitkälti yleisöesityksiä.
Sakari Pälsin työstämät dokumentit Puukolla ja kirveellä sekä Tammelan sianteurastus olivat ilmestymisvuotensa onnistuneimpia yhtiön tuotantoja. Niitä käytettiin opetuselokuvina vielä 1960-luvulla. Kyseinen vuosi oli kuitenkin jo Kansantieteellinen Filmi Oy:n viimeinen, koska jatkosota käytännössä katkaisi kuvaustyöt kesäkuussa 1941 ja samalla yhtiö sortui kasaan. Useat avainhenkilöt saivat komennukset eri paikkoihin ja niinpä yhteinen dokumenttiurakointi jäi vain viiden vuoden taipaleeksi. No, tuossakin rupeamassa saatiin aikaiseksi noin 30 valmiiksi saakka työstettyä dokumenttielokuvaa ja lisäksi useita keskeneräisiä projekteja. Vuosikymmeniä vieri ja lopulta vuonna 1972 Suomen elokuva-arkisto alkoi aineiston pelastamisurakan. Tuohon mennessä tosin moni teoksista oli joko osittain tuhoutunut tai kadonnut kokonaan. Alkuperäisten dokumenttien tekijöitä otettiin mukaan pelastustyöhön ja esimerkiksi Mäkistä ja Vilkunaa haastateltiin projektin puitteissa. Kadonneita elokuvia alkoi löytymään ja tuhoutuneita selostuksia ääniteltiin uudelleen. Yhtiön valokuvat olivat säilyneet paremmin vuosien kurimuksesta ja niistäkin oli apua tässä työssä. Samoista kuvista oli jo vuonna 1943 Mäkisen ja Vilkunan toimesta julkaistu tunnettu sekä suosittu valokuvateos Isien työ.
Vaikka yhtiön taru lopahti jo 1940-luvun alussa, niin mainitun valokuvakirjan lisäksi aineistoa kohti kiinnostusta löytyi, minkä seurauksena Suomi-Filmi Oy teki uudelleenäänitetyt versiot neljästä dokumentista vuonna 1950, mikä tavallaan johti kansantieteellisen elokuvauksen uuteen starttiin. 1950-luvun puolivälissä Suomi-Filmi Oy ja Kansallismuseo ryhtyivätkin yhteistyöhön näiden aiheiden parissa ja sitä jatkettiinkin noin pari vuosikymmentä vuoteen 1975 saakka. Tiedä sitten, tuleeko blogin puolella ikinä siihen aineistoon pureuduttua, koska urakkasuunnitelmana tosiaan on toivottavasti tämän vuoden aikana kahlailla läpi ja kommentoida näiden viiden Isien työt -kokoelmalevyn sisältöä ja ne käsittääkseni kattavat enimmäkseen juuri Kansantieteellinen Filmi Oy:n tuotantoa, mutta onhan sitä silmäiltävää siinäkin pinossa jo melkoisesti. Joka tapauksessa aiheen parissa tulen seuraavinakin kuukausina jatkamaan, ellei sitten täydellinen tylsistyminen sattuisi käymään kimppuun, mutta sellainen vaihtoehto tuntuu ainakin tässä vaiheessa epätodennäköiseltä, koska toistaiseksi kiehtovissa merkeissä minuutit ovat näiden parissa vierineet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti