Kirkastussunnuntain vietto Luopioisissa / Kallankari

Jokseenkin lattean ja joutavan kahvilakäynnin jälkeen olisi ohjelmassa paluuta perinteiden pariin ja toivottavasti siinä samalla napakka parin lyhytdokumentin mittainen tietoisku. Helmikuun lopulla sain ensimmäisen Isien työt -levyjulkaisun tutkittua loppuun ja näitähän olisi vielä neljä jäljellä, joten urakoiti jatkukoon. Tosin vaihtelen vähän järjestystä, koska toinen kiekko sisältää neljä Sakari Pälsin ohjausta, jotka kuuluvat Kansantieteellinen Filmi Oy:n tuotannon viimeisten julkaisujen joukkoon, mitä tulikin sivuttua, kun viimeksi näistä naputtelin. Ehkäpä ne on mielekkäämpää vilkaista projektin loppupuolella, niin pystyn selkeämmin tarkastelemaan, miten tekijöiden taidot matkalla kehittyivät, eli nappaanpa tähän väliin varhaisempaa materiaalia. Kaksikon vanhempi teos onkin tuotantoyhtiön ensimmäiseltä vuodelta, mutta merellinen katsaus kalastukseen taas hiukan uudempaa materiaalia. Eiköhän näistäkin ihan mielenkiintoinen runsas 20-minuuttinen tupla muodostu, koska esitellään hengellisempääkin sävyä sisältävää kirkastussunnuntain viettoa ja sen perään veneillään Kalajoen kohdilta noin 20 kilometriä ulkosaaristoon, jossa aaltoja vastaanottavat Kallankarit, mutta ensin siis sisämaan rientojen vietäväksi.

Kirkastussunnuntain vietto Luopioisissa

"Jeesus vie Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen vuorelle, jossa opetuslapset todistavat Jeesuksen kirkastuvan (kreik. metamorfoomai). Kreikankielinen verbi viittaa sananmukaisesti metamorfoosiin. Jeesuksen kasvot “loistivat kuin aurinko ja hänen vaatteensa tulivat valkeiksi kuin valo”. Opetuslapset näkevät kuinka Elia ja Mooses ilmestyvät ja keskustelevat Jeesuksen kanssa, ja taivaalle ilmestyy pilvi, josta kuuluva ääni sanoo: “Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa häntä!".[3]

Suomen evankelisluterilainen kirkko viettää tapahtuman kunniaksi Kirkastussunnuntaita aina kahdeksantena sunnuntaina helluntaista.[4] Kristuksen kirkastuminen on myös yksi ortodoksisen kirkkovuodensuurista juhlapäivistä.[5] Katolisessa kirkossa kirkastuminen kuuluu ruusukko-rukouksen valoisiin salaisuuksiin."

Jeesuksen kirkastuminen

Kuten yläpuolellakin lainauksen kautta kerrataan, niin dokumentin aiheena olevilla juhlisteluilla on vankka uskonnollinen tausta, mutta ainakaan dokumentintekijöillä ei ole kiirettä pureutua näiden taannoisten tapahtumien selvittelyyn. Asiantuntijana toimiva Esko Aaltonen lähteekin kuvaaja Eino Mäkisen kanssa viemään katsojaa kohti heleintä Hämettä, joka on kauneudellaan kuuluisuutta keräillyt. Mittavissa alkuteksteissä mainitaan satasaarinen Kukkia-järvi, jonka pohjoisten rantojen läheisyydessä edelleen sijaitsee Luopioisten vuonna 1813 valmistunut puukirkko. Vesien läheisyys ja kylien hajaantuminen on tarkoittanut, että matkoja on kirkkoveneillä taitettu. Kirkastussunnuntai oli Luopioisten seurakunnan merkittävimpiä tapahtumia, sillä kolmipäiväiseksi venytettyä juhlaa viettämään saapui suuremmissakin määrin väkeä heinäkuun lopussa. Veneitä siis rantautui enemmänkin ja kirkko täyttyi, mutta tämä noin 11-minuuttinen dokumentti vuodelta 1936 ei niinkään sitä hengellistä puolta tai kirkonmenoja pyri taltioimaan, sillä vähäsen vauhdikkaammat oheisohjelmat tuntuvat kovemmin kiinnostaneen.

Nimittäin, jos kurkataan läheiseen Aitoon kylään, niin siellä näyttääpi hartaus ja hiljaisuus korvautuvan riehakkaammalla hauskanpidolla, koska paikallinen palokuntajuhla painottelee fyysisempää tekemistä. Pelejä, leikkejä, kisailua ja tanssahtelua on juhlakansalle luvassa ja kuvien perusteella vaikuttaa siltä, että moni kirkastussunnuntainsa näinkin tahtoi viettää. Sunnuntai-illan loppuun oli säästelty tanssit, mutta monipäiväinen juhlinta ei niihin lopahtanut, vaan maanantai oli kirkastuksen runtu, eli vapaapäivä, jonka aamulla käynnistettiin kello kymmeneltä uudet tanssit, jotka jatkuivat keskiyön kohdille. Muuten ihmiset viettivät vapaansa kyläillen ja mainitaanpa myös, että erityisesti miesväki oli tämän ylimääräisen lepopäivänsä taipuvainen ryypiskelemään.

Pälkäneen puolelle Kukkolan kyläänkin katsetta kohdistellaan, koska sieltä löytyy taas toisenlaista vauhtikyytiä antavaa vetonaulaa. Leikkisä henki Kukkolassakin on valloillaan ja etenkin kuuluisa kelakeinu tarjoaa huimapäisyyteen taipuvaisille kiepsauksen jos toisenkin. Dokumentissa kerrotaan, miten aikoinaan tämä oli niinkin suosittu härveli, että vieraita saapui kauempaakin keinahtelemaan. Muutakin ajanvietettä keksitään kuin vain lennokasta kieputtelua, koska tanssi, erilaiset ainakin etäisesti tutuilta vaikuttavat leikit ja pelit myös vieraita viihdyttävät. Tarkkuus on haussa, kun viskotaan, heitellään ja lyödään mitä lie mursuja ja muita puuhia touhuillaan. Kuvien perusteella varttuneempi väkikin saa näiden harrasteiden parissa aikansa mainiosti kulumaan ja kun viimeistä paria kuulutellaan uunista ulos, niin alkaa dokumentin loppukin jo lähestyä.

"Aitoon kirkastusjuhlat on rockfestivaali, jota vietetään Pirkanmaalla Pälkäneen kunnassa (ent. Luopioinen) Aitoon kylässä. Juhla on paikallisen VPK:n vuosijuhla, ja sitä vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1882. Nimi kirkastusjuhla tulee siitä, että juhlaa vietettiin alun perin aina kirkastussunnuntaina, joka on Luopioisten kirkkopyhä. Nykyisin juhlaa vietetään yleensä heinäkuun toisena viikonloppuna, koska vielä silloin yöt ovat valoisia, mikä helpottaa järjestyksenpitoa. 1960-luvulla juhlista tuli kansallisesti huomattava tapahtuma, jossa esiintyvät eturivin rock- ja iskelmämusiikin artistit. Yleisöennätys on vuodelta 2005, jolloin juhlilla kävi yhteensä noin 15 000 henkeä. Suurimmat yksittäiset tapaukset juhlien historiassa ovat The Renegades -yhtyeen esiintyminen vuonna 1965 ja Dingon esiintyminen vuonna 1985."

Aitoon kirkastusjuhlat

Maailma on muuttunut paljonkin runsaassa 80 vuodessa ja kuten yläpuolella tiedotellaan, niin kirkastussunnuntain juhlintakin on päivien kuluessa muotoaan hakenut, eikä jämähtänyt paikoilleen, mutta ilmeisesti perinteikäs tapahtuma edelleen on hengissä. Sen sanoisin, ettei Kirkastussunnuntain vietto Luopioisissa toistaiseksi nähtyjen lyhytdokumenttien joukossa omalla listalla kovin korkealle nouse. Kertojaa tai muutakaan ääntä ei ole mukana ja kuviltaankin teos on muutamaan muuhun verrattuna vähemmän häikäisevää vilkuiltavaa. Varsinaiset kirkkoasioiden käsittelyt jäävät tosiaan vähiin, mutta alussa selvennetään, miten kylien yhteisissä kirkkoveneissä on joka talolle tarkoin määrätyt paikkansa. Omistusoikeuden vakuudeksi on jokaiselta puumerkki kirjattu ja airoa kohti valitaan pari soutajaa. Ennen vauhdikkaampia kisailuja nähdään myös pari välähdystä palokunnan liehuvin lipuin suoritetusta juhlakulkueesta, mutta minusta dokumentti kaikkiaan painottelee urheilullisia osuuksia enemmän. Sisällöstä mieleen tuleekin noin kuukausi sitten kommentoimani Kansanomaisia urheiluleikkejä Ruovedellä, jossa myös ensin jutellaan kirkkoveneisiin liittyvistä seikoista, joista sitten siirrytään arkipäiväisten urheilulajien ja muiden koitosten pariin. Vähän sama juttu sen suhteen, eli ei nyt mitään mahdottoman mielenkiintoista katseltavaa sekään. Kyllähän mukaan näitä vaisummin kiinnostusta kohotteleviakin pätkiä toki mahtuu ja pysyypä valikoima ainakin monipuolisena, mutta huippuhetket löytyvät muualta.

Luopioinen

Kallankari

"Kallankarit eli Maakalla ja Ulkokalla sijaitsevat Perämeressä 16 kilometriä mantereelta[1] Kalajoen kaupungin edustalla. Saarilla on yhä kalastajien tukikohta, ja kesäisin ne ovat suosittuja matkailukohteita.

Kallankarien erikoisuus on niiden luonnon lisäksi saarten itsehallinto, jonka "ylintä päätäntä- ja tuomiovaltaa" käyttää karikokous. Itsehallinto on peräisin Ruotsin vallan ajalta ja pohjautuu kuningas Aadolf Fredrikin vuonna 1771 säätämään hamina-ordningiin, jossa karien hallinto määrätään kalastajien huostaan. Karikokous kokoontuu vuosittain Jaakon-päivää, 25. heinäkuuta, lähinnä olevana sunnuntaina."

Kallankarit

Syvältä sisämaasta pitäisi seuraavaksi pinkaista läntisen rannikon myrskyisille ja karikkoisille vesille kalastuspuuhia katselemaan. Oppaina toimiva pääporukka koostuu jälleen tutuista nimistä, koska asiantuntijaksi on merkkailtu Kustaa Vilkuna ja kuvaajana toimii hänen luottoparinsa Eino Mäkinen. Mittaa dokumentilla on melko tarkasti kymmenisen minuuttia ja kansi tiedottelee, että kuvaukset olisi tehty vuoden 1938 aikana, mutta tämä versio olisi ilmestynyt 1940. Edellisestä tietoiskusta poiketen saadaan kertoja takaisin kuvioihin, mikä on minusta parempi homma kuin etenemistä töksäyttelevät tekstimuotoiset selostukset. Kalajokea kohti siis ja heti alkuun mainitaan, miten nämä tyrskyiset kivikkorannat olivat ainakin tuolloin Pohjanmaan rannikon tärkeintä silakanpyyntialuetta, eli ihan halutuista kala-apajista oli kyse. Näiden kahden melko pienen kivikkoisen saaren rantakiviä päin lyövät kovat aallot ja saaret saavuttaakseen piti 20 kilometrin mittainen venematka taittaa, mutta nämä haasteet eivät väkeä paikalta poissa pitäneet. Välimatkaa saarilla on nelisen kilometriä, ja suurempi sekä korkeampi näistä on Maakalla noin viiden hehtaarin pinta-alallaan. Tosin dokumentissa kerrotaan, että maankohoaminen on kasvattanut alaa, joten voinee olettaa, että noin 80 vuoden aikana sitä on lisää merestä noussut.

Vielä 1930-luvun loppupuolen vilkkaimpina kesinä Kallankareilla hääräili säännöllisesti melkeinpä 40 eri venekuntaa. Parhaisiin päiviin verrattuna lukema olikin jo merkittävästi laskenut, koska 1800-luvun puolivälissä venekuntien määrä oli yli sata ja väkimäärässä mitattuna yli 300 henkilöä. Niinkin houkuttelevina nämä vedet nähtiin, että porukkaa tuli noin 150 kilometrin etäisyydeltä rannikon puolelta ja myös syvemmältä sisämaasta lähdettiin viettämään kesää saarille. Kalastustoiminta keskittyi Kallankareilla lähinnä loppukesään ja alkusyksyyn, eli heinäkuusta syyskuuhun saarilla oli asutusta ja toimiva kalastajayhteisö. Yleensä syysmyrskyt karkottivat viimeisetkin sinnikkäät vakituisten kotiensa lämpöön syyskuun loppuun mennessä. Sydäntalvella seutu autioituikin, mitä nyt kevään korvilla maaliskuussa saattoi Kallankareilla liikuskella hylkeenpyytäjiä, mutta kesäiseen vilskeeseen vertailtuna hiljaiselo oli tuolloinkin valloillaan.

Kesän ja syksyn aikana saarilla asuvat venekunnat muodostivat tiiviin ja melkoisen itsenäisen yhteisön, jolle oli annettu vapauksia hieman tavallisesta järjestyksestä poikkeavaan menettelyyn. Sepä ei tarkoittanut, että saarilla villi vallattomuus ja vahvimman laki olisivat vallinneet, vaan yleistä järjestystä valvoivat yhdessä valitut luottohenkilöt, joista tärkein ja suurimman sanavallan haltija oli haminavouti. Jokaisella oli kuitenkin oikeus osallistua karikokoukseen, joka järjestettiin kuvausaikaan noin 260 vuotta vanhassa Maakallan kirkossa. Venekunnilta perittiin karirahaa yhteisten asioiden pyörittämiseksi ja sen suuruudesta päätettiin kokouksessa. Uusien venekuntien tuli ilmoittautua haminavoudille, jolta anottiin aluetta. Saarilla tilaa oli siinä määrin niukasti, että maat mitattiin tarkasti ja uusi venekunta laitettiin alkuun eräänlaiselle koeajalle. Yhteisössä pyrittiin pitämään tiukahkoa kuria ja järjestystä, kun esimerkiksi alkoholi oli kiellettyä ja juopottelusta sakotettiin epätoivotun toiminnan ehkäisemiseksi.

Ainoastaan edellisten vuosisatojen kalastajayhteisön järjestäytymistä dokumentti ei tietenkään käsittele, vaan selostetaan myös varsinaisten kalastuspuuhien toteutusta. Niidenkin suhteen mentiin yhdessä sovituilla säännöillä ja esimerkiksi vesille ei saanut lähteä ennen iltarukousta, mikä muodosti vähintään pienoista ruuhkaa aamenen vapauttaessa innokkaat kalastajat kohti haluamiaan apajia. Verkot laskettiin pohjia kohti ja sitten voitiin alkaa väsäilemään illallista. Kuvien perusteella ainakin näyttää siltä, että kahvittelu kiikkuvassa veneessä oli omanlaisensa haaste. Evästelyn jälkeen vartoiltiin alkavaan yöhön, jolloin verkkoja tarkistettiin ja mahdollisesti siirreltiin. Näiden toimenpiteiden jälkeen vuorossa oli ankkurointi yöksi ja voimia palauttava lepo aaltojen keinuttelevassa kannattelussa. Aamulla aloiteltiin verkkojen nostolla, mutta saalis käytiin kunnolla läpi vasta rantakallioiden puolella. Kertoja jutteleekin, miten hyvän ja runsaan saaliin kanssa kului helposti päivä pitkälle, kun taas muutaman keittokalan kiskominen vaivalloisten valmistelujen jälkeen oli selkeä pettymys. Myrskyisinä päivinä ainakin useimmat jäivät suosiolla rannalle parempia ilmoja odottelemaan.

Ulkokallan majakka

Kallan karit: Maakallan ja Ulkokallan Saaret

Kallankari (1940) (IMDB)

Kallankari (Elonet)

Helmikuussa tuli vilkaistua Rymättylän talvikalastus ja onhan näillä dokumenteilla ripaus yhteistä asiaakin, mutta pienet päällekkäisyydet eivät pitkästyttävyyden puolelle mene. Lisäksi Kallankari kertoo kiinnostavasti, vaikkakin nopsasti omanlaisestaan yhteisöstä ja samalla merellisiä sekä kesäisiä kuvia tarjoilee ihasteltavaksi. Dokumentissa jutellaankin kehuvaan sävyyn, miten säät suosivat ja kuvaukset sujuivat joutuisasti. Tosiaan jo 1930-luvulla toiminta oli kertojan mukaan huippuvuosista laantunut, mutta vielä nykypäivinäkin karikokous kerääntyy päättämään yhteisön asioista heinäkuun lopulla ja saarilla liikkuu myös matkailijoita, eli Kallankarin perinteet ja kiinnostus niitä kohtaan ovat vielä hengissä. Kalastus varsinaisesti ei tälle katsojalle aiheena mikään maailman mielenkiintoisin ole, mutta merellinen elämä kyllä helposti viehättävänä näyttäytyy. Samalla tätä lyhytdokumenttien paria summailisin siten, että noin elokuvanakin Kallankari on huomattavasti sujuvampi ja eheämpi. Yksittäisiä otoksiakin ihmetellässä väittäisin, että Kallankari vie voiton, koska kirkastussunnuntain juhlistelujen kuvastosta ei ainakaan omien silmien mukaan mitään erityisen ikimuistoista erotu, vaikka keinut kovasti viuhuvatkin.