Sienapoltto / Kaskinauris

Jokseenkin toistaitoisten ja reppanamaisten rötöstelijöiden toilailut olivat jokunen päivä sitten juttujen kohteena, kun summailin tuntemuksia Woody Allenin hupsusta ja hyvällä tavalla hölmöstä elokuvasta Small Time Crooks. Kepeämpien huvitusten jälkeen voisi tulla maaliskuun toinen tupla kotimaan historiallista kansanperinnettä vaikkapa tähän väliin. Viikko sitten se kuukauden ensimmäinen annos toi kotikatsomon ruudulle katsauksen Kallankarien kalastajayhteisön elämänmenoon 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla ja sisämään puolella ihmeteltiin kirkastussunnuntaihin liittyviä pelejä, leikkejä, tansseja sekä sekalaisia voimankoetuksia. Aihepiiri vaihtuu kohti taannoista ruoantuotantoa, koska metsiä viljelymaiksi muokkaavien liekkien loimuja ja kaipa vähän jälkiseuraamuksiakin olisi asialistalla, eli katsellaanpa, miten tuli tuo maaperään uutta voimaa kasvattaa kansalle jokapäiväistä leipää jäydettäväksi. Ensin astellaan kaskiaukean pätsiä kohti ja sen jälkeen päästään raskaan raadannan hedelmistä, vaiko sittenkin nauriista nauttimaan...

Sienapoltto

"Naiset, vanhukset ja varttuneemmat lapset katkaisivat kesän alussa kaskenkaatajan edeltä vesat, pensaat ja isompien puiden alaoksat vesureilla (kassara, kärkkö) niin korkealta kuin kukin ylettyi. Kaskialue näyttikin ennen kaatamista ”englantilaiselta puistolta, eritoten jos sattumalta jotkut kapeat polut sitä puhkoivat”. Koivunoksat jätettiin paikalleen tai osasta tehtiin tarpeen mukaan saunavastoja tai lampaille rehuksi kerppuja. Kaadetuista puista otettiin talteen myös pahkat ja luonnonväärät puut, jotka soveltuivat tarvekaluiksi. Varsinainen kasken kaato seurasi aikaisintaan juhannukselta tai vasta syyskesällä, joka tapauksessa vasta sitten, kun puussa oli jo täysikokoinen lehti, joka lisäsi myöhemmin suoritetun polton yhteydessä muodostuneen ravitsevan tuhkan määrää ja antoi myös maksimaalisen kuumuuden. Ylimalkaan soveliainta kaatoaikaa olivat rahvaan mielestä vanhan kuun viimeiset ja uuden kuun ensimmäiset päivät. Kaadettu puusto sai kuivua maassa vähintään pari kuukautta, toisinaan seuraavaan vuoteen asti, jolloin voitiin tehdä runkojen karsinta ja latvominen. Runkojen oksijoina menettelivät kirvesmiesten ohella myös vesureilla varustetut naiset ja lapset.

Kaski kaadettiin kirveellä. Kaatajina toimivat kirvesvarteen pystyvät täysikasvuiset miehet. Keskiajalla karjalais-savolaisen kaskikauden yhteiskunnassa ´kirvesmies´ merkitsikin kaskenviljelyyn pystyvää miestä, talonpoikaa. Talon varallisuus laskettiin sen mukaan, kuinka monella kirveellä se kaatoi kaskimetsää. Samalla kaskialueella saattoi työskennellä koko sukukunta eli osakkaina olivat usean talon miehet. Kaskeaminen suosi suurperhejärjestelmää työvaltaisena viljelymuotona. Kasken vaatima miestyöpäivämäärä oli peltoon nähden noin kahdeksan kertainen. Yhtiökaskien sato jaettiin raivaukseen osallistuneiden talojen kesken kirveiden eli kirvesosuuksien mukaan."

Kaato ja karsinta

Taaspa olisi siis tarkoituksena tutkia, miten tuli muuttaa puuainesta tuhkaksi ja sitä kautta lisää maan ravinteikkuutta luoden toiveita hyvistä sadoista. Yläpuolelle linkitetyltä sivustolta löytyykin paljon seikkaperäisempää ja mielenkiintoista tietoa aiheeseen liittyen, mutta eiköhän tällä alkujaan vuonna 1938 tehdyllä runsaat 13 minuuttia rullailevalla dokumentillakin ole myös jotakin antoisaa esiteltävää kaskipuuhista. Asiantuntijana toimi tuolloin Ahti Rytkönen ja kuvauksesta vastasi Eino Mäkinen, mutta kertojaääntä ei näille otoksille taltioitu, joten mykällä linjalla edetään. Sanottakoon heti alkuun, ettei Sienapoltto lähde koko kaskiurakkaa käymään vaiheittain läpi, mihin on ihan järkeenkäypiä syitä olemassa. Nimittäin Rytkönen ja Mäkinen olivat toteuttaneet jo vuotta varhaisemmin samasta aiheesta kertovan kattavamman ja mielestäni varsin mainion dokumentin Kaskisavun mailta, jota tuli runsas kuukausi sitten kehuttua. Siinä käydäänkin varsin ansiokkaasti perusteita ja toiminnan tavoitteita läpi, eli siinä mielessä sopii oikein hyvin katselujärjestyksessä tätä pikkuisen uudempaa tekelettä edelle, mutta samoja perustietoja pystyy toki lukaisemaan vaikka tuolta mainitulta Helsingin yliopiston sivustolta.

"siena, sienat, seuna, seunat = kaskenpoltossa käytetyt, viiden kirvesvarren pituiset pölkyt, jotka poltettiin - pölkyt järjestettiin sienarinnoiksi telojen päälle, ja tätä systeemiä siirretliin palavana, käyttäen viertovankua"

Pieni kaskisanasto

Kaskisavun mailta on tosiaan selkeästi kattavampi, mutta Sienapoltto lisäilee siihen kivasti täydentävää tietoa. Ehkä aiheen alalajista puhuminen olisi hivenen virheellistä, mutta yltä löytyvään selitykseen viitaten jutustellaan vaikkapa lisäyksistä reunoille. Alkuteksteissä pohjustellaan, että mainittu laajempi kokonaisuus oli kuvattu Karttulan ja Varpaisjärven seuduilla vuoden 1937 kesällä ja seuraavan vuoden puolella tekijät jatkoivat urakkaa Varpaisjärvellä. Tuolloin kuitenkin oli pääajatuksena taltioida, miten toimitaan jo kertaalleen kasketulla alueella, jonne ei vielä ole ehtinyt kasvamaan järeämpää metsikköä. Sepä vaatii hieman enemmän valmisteluja, koska edeltävänä talvena pitää kaadella muualta puustoa, lähinnä vieläpä kookkaita havupuita. Näitä nimitetään tässä yhteydessä seunapuiksi ja kaadetut järeät tukkipuut katkotaan noin viiden kirvesvarren pituisiksi pölkyiksi, jotka ajetaan lumiseen aikaan varsinaiselle kaskialueelle. Siellä ne pinoissaan kuivuvat kevään aikana ja palavat keskikesän kohdilla mainiosti.

Kertojan puuttuminen verottelee tästäkin teoksesta mielestäni elokuvallista sujuvuutta, koska toteutus on käytännössä sellainen, että alkuun melko mittavan johdantotekstin kautta lätkäytetään asiasisältö tiivistetysti luettavaksi ja sitten lähdetään esittelemään, miltä toiminta käytännössä näyttää. Katselukelvottomuutta se ei tietenkään tarkoita, vaan tuttu selkeä ote työvaiheisiin on tallella, mutta yksityiskohtaisemmat seikat ja taustatiedot jäävät väistämättä vähäisemmiksi tällä tyylillä. Kuvissa kuitenkin kirves kuusta puraisee ja homma heilautetaan liikkeelle vauhdikkaalla pystykarsinnalla, minkä jälkeen saakin hartiavoimia hyödynnellen hutkia entistä rajummin, kun pitää vääntää puujättiläiset maata kohti pötköttämään. Varsinainen karsiminen näyttää kahden tekijän toimesta sujuvan melko näppärästi ja sen jälkeen laitetaankin kuusitukki pölkyiksi ja vielä vähän kuorta pois pinnasta kuivumisen nopeuttamiseksi. Kirvestämisen jälkeen reki ja hevoskyyti kuljettelevat valmiit pätkät hankien halki tuleville palomaille, jossa ne pienissä pinoissa kuumottelevaa kevätaurinkoa odottelevat.

Dokumentilla on tosiaan pituutta niinkin rajatusti, ettei ihan hirmuisesti ole varaa jahkailla sitä aurinkoa odotellessa, vaan ykskaks lumet ovat menneen talven juttuja ja röykkiöt lieskojaan kaipailevat. Kaskialuetta pitää toki muutenkin valmistella, kuten mainitussa varhaisemmassa dokumentissa esitellään, mutta varsin vauhdikkaasti saadaan tuohta tassuun ja lähdetään tuikkaamaan tulta tukkien alle. Kuvista jälleen välittyy kuuman ja muutenkin olosuhteiltaan rankan urakan fyysinen puoli. Liekkien läheisyydessä hellelämmöistä hipsaistaan hetkessä ohi ja siihen tulee kaupanpäällisenä vieläpä hengittelyä entisestään tukaloittava savuverho, joka tiedottelee kauemmaskin, että jotakin muutakin käryää kuin vain nuotio nokipannukahvin alla. Kaiken rehkimisen palkkiona on mustasta tuhkasta uutta ravintoa saava viljelyalusta. Se tosin vaatii vielä paljon vääntöä ja työtä ennen kuin muokkaukset kylvöineen on tehty ja voidaan vartoilla toivottavasti pulskaa satoa. Niitä seikkoja ei tässä pätkässä lähdetä enää availemaan, mutta kenties seuraava tuokioinen siitä kasken sadonkorjuusta jotakin kertoo...

Sienapoltto (1938) (IMDB)

Sienapoltto (1938) (Elonet)

Kaskinauris / Kaskinauriin korjuu

"Juurikasveista yleisin oli nauris. Sitä kasvatettiin yleisesti 1800-luvun puoliväliin asti kaskissa, myöhemmin pelloissa. Vanhin lajike oli muodoltaan pitkulainen ja teräväkärkinen. Huolimatta erinomaisesta kestävyydestään tämä lajike joutui väistymään muodoltaan litteämmän ja maultaan makeamman lajikkeen tieltä 1800-luvun puoliväliin mennessä. Kaskinauriin juuria voitiin käyttää sekä ihmisten ravinnoksi että eläinten rehuksi, jonka lisäksi naateista saatiin maakuopassa hauduttamalla säilörehua, pantiota."

"Naurista kylvettiin töpehtien sylkemällä, jolloin siemen sai alkukosteuden ja levisi hyvin harvakseltaan maahan."

Kylvö

Liekö sitten Rytkönen ja Mäkinen Kansantieteellinen Filmi Oyn kaskeamispuuhiin erikoistunein parivaljakko, mutta joka tapauksessa kaverukset tämän nauriin sadonkorjuuseen liittyvän dokumentinkin takaa löytyvät. Ilmestymisvuodeksi on kirjattu 1939 ja pituutta löytyy suunnilleen kahdeksan minuuttia. Edelliseen verrattuna yhtenä merkittävänä erona on, että Kaarlo Marjanen saa suunvuoron, eikä meno ole enää yhtä mykkää. Samalla hiukkasen tunnelmointiin ja sanoilla leikittelyyn taipuvainen kerronta värittää yleistä ilmapiiriä edellisen asiapitoiseen tekstivyörytykseen nähden. Tietysti mukana myös kiehtovaa sanallista ja kuvallista tietoa on, sillä eihän kevennetty rupattelu automaattisesti infotarjontaa nollaile ja hyvä niin. Tosin äänestä huolimatta tässäkin tapauksessa on päätetty tuikata alkuun tiedotetta tekstimuodossa, mutta sen jälkeen luotetaan lähinnä kuvien ja äänen yhdistelmään.

Palavien pätsien ja hehkuvien hiillosten kääntelyt ja vääntelyt ovat tämän dokumentin alkaessa jo taakse jäänyttä uurastusta, koska loikataan nopsasti nyhtämään ravitsevia juurikasveja kasketusta metsäpohjasta ja varsin mahtava nauris maasta näytekappaleeksi tempaistaankin. Dokumentin mukaan nauris on vanhin suomalainen viljelykasvi ja ennen perunan saapumista sekä kansansuosiota se oli myös tärkein juurikasvi. Kerrotaanpa myös, että rukiin tavoin nauris viihtyy tulen korventamalla maalla ja tuhkalla ravittu kasvupohja antaa runsaan sekä maukkaan sadon. Syys- ja talvikäyttöön tarkoitetun nauriin kylvöpuuhilla ei ole kiirettä, vaan siemenet voidaan ripotella kesäkuun lopulla Pietarin päivän lähistöllä, joten kasken valmisteluun ja polttamiseen on hyvin aikaa käytettävissä kehnoina sekä kosteinakin kesinä. Sadonkorjuuhetki taas ajoittuu syyskuun loppupuolelle, jolloin sato nyhdetään maasta. Perinteisesti varastointi taas hoidettiin kaivamalla viljelyalueen lähistöllä olevaan rinteeseen maakuoppa.

Aivan näin nopsasti ei kuitenkaan ole tilapäisten maakellarien vuoro, vaan kaskialueella nauriskasat kasvavat korjuuväen tuhtoessa ja kyllähän siinä nälkäkin saattaa vatsassa vierailla tunti toisen perään huhkiessa. Päivän päättymiseen saakka ei tarvitse kärvistellä, vaan voidaanpa tuoreesta sadosta käydä korjuun yhteydessä nauttimaan. Nimittäin yksinkertainen kiviuuni naurispaistikkaiden valmistamiseen kasaillaan näppärästi ja sinne voidaan laittaa nauriit kypsentymään. Avonuotion päälle taas viritellään naateilla peitelty kattila kiehumaan, niin tarjolla on sitten keitetty vaihtoehto myös. Kertoja tiedottelee, että jälkimmäiseen tarkoitukseen haudikkaiksi sopivat parhaiten pienet ja kuoriltaan ohuet nauriit. Muutenkin koko sato korjataan ja ihmisravinnoksi turhankin pienet voidaan valmistaa vaikkapa lehmille popsittaviksi.

Ennen varastoimista nauriista listitään nopeasti nahistuvat naatit pois, mutta näillekin on käyttöä, koska niitä voidaan kuivata kotieläinten rehuksi. Kaskialueelle pystytetäänkin puukepeistä kuivausteline, mutta mainitaan myös, etteivät naatit kuivattuinakaan erityisen pitkään käyttökelpoisina pysy. Näytetäänpä myös pikaisesti, miten se nauriiden talviasunto valmistuu, kun työmaan lähistölle kuoppaa kaivellaan. Sepä ei välttämättä ihan kevyt urakka olekaan, koska suuri sato vaatii kohtalaiset varastotilat ja maa puolestaan on kivistä, kovaa ja juurakkoista, eli siinä on kädet ja kaipa sisukin koetuksella, kun lähdetään nauriskuoppaa työstämään. Projekti on muutenkin työläs, koska reunalle tehdään tukevammista rungoista kehikko, jonka päälle kattopuiksi asetellaan puolitettuja puupötköjä. Nämä saavat niskaansa vielä kerroksen sammalta, multaa ja lopuksi havuja. Homma on syytä tehdä huolella, jotta monia suita läpi talven ruokkiva arvokas sato säilyisi ankarissakin pakkasissa. Ennen lopettelua pitää vielä pikkuisen rakennella, eli kyhäillään kasaan havumaja väsyneiden yösijaksi. Edelleen sanoisin, että Mäkisen ja Rytkösen Kaskisavun mailta on kattavampi ja kiinnostavampi dokumentti kaskeamiseen liittyen, mutta edellisen tuokioisen tapaan Kaskinauris on mielestäni täydentävine tietoineen suositeltavaa katseltavaa kumpaisenkin kaveriksi. Itse ainakin tykkäilen myös kovin Mäkisen kuvista ja usein sinänsä arkista aherrusta esitteleviin otoksiin saadaan kauneuttakin. Muutenkin elokuvallinen ote on hyvä, sillä lyhyet minuuttimäärät hyödynnetään tehokkaasti, mutta kuviin ja kerrontaan on selkeästi panostettu. Työjäljen ihastelu innostaakin osaltaan jatkamaan näiden teosten parissa ja samalla herättelee kiinnostusta tekijöiden muita tuoreempia tuotantoja kohtaan.

Kaskiviljely

Nauris

Kaskinauris (1939) (IMDB)

Kaskinauris (1939) (Elonet)

Näiden pätkien perään katselin vielä Isien työt IV -kokoelman lisukevalikoimasta löytyvän Eino Mäkisen noin viisiminuuttisen haastattelun vuodelta 1985, joka on taltioitu pari vuotta ennen Mäkisen kuolemaa. Ansioitunut kuvaaja oli tuolloin jo sairas ja mainitaankin, että hän oli myös sokeutunut, mutta muisti toimi kuitenkin. Mäkinen aloittelee kertailemalla alkutaipaleen materiaalisia rajoitteita ihan konkreettisesti käytettävistä filmimetreistä rupatellen. Taustatiedoksi tekstitellään, miten vuoden 1935 aikana saatiin aikaiseksi puolisen tusinaa väljästi kansantieteellistä dokumenttia. Nämä harjoituselokuvat saivat huomiota asiantuntijapiireissäkin ja toiminta nähtiin siinä määrin merkityksellisenä, että lähdettiin saattamaan kuvauspuuhia vakaammalle pohjalle. Niinpä vuoden 1936 kevätkaudella perustettiin Kansantieteellinen Filmi Oy, jonka tekemisistä tuli turistua helmikuun lopulla. Mukana perustamassa olivat Kustaa Vilkuna, Ahti Rytkönen, Sakari Pälsi, Martti Haavio, Esko Aaltonen ja Mäkinen. Mäkistä lukuun ottamatta muut olivat tunnettuja kansantieteilijöitä. Siitäkin syystä asiantuntijapiireissä projekteihin suhtauduttiin suopeasti, koska expertit olivat aina elokuvantekijöiden kanssa tiiviissä yhteistyössä. Mainitaan, että Vilkunalla oli merkittävä rooli aiheiden valikoimisessa ja niiden valmistelussa.

Porukan yhteisenä päämääränä oli tallettaa vanhaa ja katoavaakin kulttuuria ja Mäkinen muistelee, että Haaparuuhen synty oli yhtiön ensimmäinen valmistunut teos, joka yllättävästi on kokonaisuudessaan säilynyt ajanhampaan kulutukselta. Hän tosin mainitsee myös, että ihan alkuperäiseen versioon on sittemmin lisätty pikkuisen kuvaa soutuosuuksista. Ensimmäisiä julkisia näytöksiä elokuvateattereissa kuvaaja muistelee myös lämmöllä, mutta lyhyt haastattelu kuitenkin käytännössä pysäytellään siihen. Loppusanoista vastailee Mäkisen kanssa samoihin aikoihin vaikuttanut toinen arvostettu elokuvaaja, ohjaaja ja yleensäkin alan monitoimimies Erik Blomberg, joka kovin tuntuu Mäkisen otetta arvostavan. Kumpaisenkin herran töitä on tarkoituksena tulevaisuudessa ihastalla ja ihmetellä, mutta kenties taas jotakin muuta väliin ja perinnekulttuuriin pariin takaisin, kunhan siltä tuntuu. Nämä levyn bonuspätkän jutustelut on siis napattu YLEn tuottamasta ja Lauri Tykkyläisen työstämästä televisio-ohjelmasta Suomalaisen lyhytelokuvan vuosikymmeniä, joka julkaistiin vuonna 1986.