Silmiä ei ainakaan ihan heti lähdetä värikkään aurinkoisilla kuvilla ilahduttelemaan, sillä ruudun täyttävät huomattavasti synkemmillä sävyillä värjäillyt otokset. Ilmapiiri ei juuri sen hilpeämpi ole, kun Antoinette Cosway (Rebecca Hall) joutuu kuuntelemaan melkoisen ankeassa huoneessaan, miten maailma on nuorelle naiselle pimeä sekä kylmäkin paikka ja vain seinien sisältä turvaa saa. Näitä sanoja seuraavat haahuilut kolkolta vaikuttavassa kartanossa eivät juuri sen suurempaa pirteyttä tavoita, mutta jossakin muistinurkkauksissa vielä välkehtii pätkiä paremmista päivistä ja ennen kaikkea onnellisemmista ajoista. Siinä sivussa pääsee kehittymään kohtalainen katastrofi, mikä ei tunnu Antoinettea lainkaan liikuttavan. Elokuva kuitenkin päätyy päästämään katsojan nopsasti näiden tummien ja murheellisten tuokioisten piinasta, kun lähdetään katselemaan, miten tähän lohduttomaan pisteeseen on päädytty.
Alkutekstien aikana näkymät vaihdellaan huomattavasti ihastuttavampiin, vaikkakaan eihän sekään pahaa enteileviä ensimmäisiä minuutteja nollaile, kun jo osaa varautua siihen, ettei lopussa ilo ja onni ylimmillään välttämättä ole. No, kuvat kirkastuvat joka tapauksessa ja pitkän matkan valtavien merten läpi taivaltanut Edward Rochester (Rafe Spall) on uupuneena päässyt päämääräänsä, eli Jamaikalle. Lepo kaveria tuntuukin kovin kiinnostavan, mutta kyse taitaa olla vähän muustakin kuin vain matkaväsystä, koska viikko hujahtaa tuosta vain kuumeisesta sairaudesta toipuessa. Ikävän alun jälkeen Edward pääsee pikkuhiljaa tutustumaan saareen ja uusia tuttavuuksia luomaan. Esittelijänä toimii Antoinetten velipuoli Richard Mason (Alex Robertson) ja samassa tunnelmiltaan jokseenkin kireässä tapaamisessa istuu myös näiden Cora-täti (Victoria Hamilton). Vaikka kaikki eivät siltä istumalta parhaiksi ystäviksi alkaisikaan, niin ainakin Edward ja Antoinette tulevat hyvin juttuun keskenään ja saattaapi ilmassa olla vähän muutakin kuin pelkkää kaveruutta.
Antoinette kertookin koko ikänsä saarella asuneena miettineensä paljon, millaista Englannissa oikein mahtaakaan olla ja kirjeiden perusteella elämä siellä vaikuttaisi unelmalta. Toisaalta lämmin Jamaika herättelee Edwardissa vastaavia tuntemuksia. Edwardia tosin taitaa kotimaassa ahdistaa vähän muutkin seikat kuin vain viluinen ja sateinen ilmasto, koska ilmeisesti hän ei ole oikein onneaan löytänyt siellä. Vanhempi veli on paremmassa asemassa perheessä ja isä ei ilmeisesti suuremmin huomiota kuopukselle suo, joten tämä onkin vastahakoisesti häipynyt pois jaloista omaa tietään kulkemaan. Voihan sitä valoisaa tulevaisuutta toki Jamaikallakin yrittää itselleen etsiä veljensä varjosta, eipä siinä mitään. Edward ei ole ainoa, jolle perhevälit ovat hankala paikka, sillä Antoinettelta tuntuu löytyvän synkempiä salaisuuksia, eivätkä kipeät kohdat kovin kaukana pinnan alla taida olla, vaikka nuori nainen jaksaakin melkeinpä jatkuvasti nauraa ja hymyillä. Aikoinaan Antoinetten isällä on ollut saarella plantaasi ja orjia, eikä näitä päiviä vielä ole historian hämäriin survottu, vaan pahaa verta ja katkeruutta edelleen esiintyy, eikä edes erityisen piilevänä.
Kumpikin kuitenkin tahtoisi katsoa kohti aurinkoisempia päiviä ja syystä tai toisesta Richard tuntuu kovin innokkaasti ajavan kaksikkoa avioliittoon. Melkoisen pikaisesti asiat etenevätkin, mikä saattaa niitä tummiakin pilviä tuoda, koska Edwardia jäytää ajatus velvollisuuden sanelemasta ratkaisusta, koska näin hän ei enää olisi harmiksi ja häpeäksi isälleen. Samaan aikaan Cora kylvää epäilyksen siemeniä Antoinetten mieleen varoituksillaan, eli liittoa ei olla solmimassa onnellisimpien tähtien alla. Urkkivainen ilmapiiri tuntuu Edwardia ahdistavan, eikä arki lainkaan helpotu, kun salaperäinen vieras varoittelee häntä Coswayn suvun pimeisä puolista ja surullisesta menneisyydestä, joka voi vielä toistua. Kummalliset väitteet jäävät väkisin mieltä piinaamaan ja myllertävien tunteiden lisäksi kuumuuskin alkaa käydä päätä sekoittamaan, eli siinäpä sitä mennään jo hyvää vauhtia tummaa tulevaisuutta kohti, eikä siltä pimeydeltä taida mikään kirkas sinitaivas enää pelastaa...
Voin myöntää ennakkoon toivoneeni, että niitä ilonpäiviä olisi hiukkasen runsaammin annosteltu, ja kyllähän siinä pieni pettymys kimppuun käy, kun onni lähtee rakoilemaan ja vanhat katkeruudet pääsevät pintaan oikeastaan jo ennen kuin on kunnolla ehtinyt kyytiin. Jälkimmäisellä puoliskolla inhottavat sävyt pääsevät voitolle ja uusia riitoja saadaan aikaiseksi, jolloin yhteiselo kovin kolkoksi käy. Riipaisevampien romanssien ystäville Wide Sargasso Sea saattaakin tietyin varauksin olla suositeltava tekele tutustuttavaksi, mutta itsellä värähtelyt jäävät vähiin, kun kostoa sekä vihaa lietsotaan ja katkeruuden lieskat saavat polttoainetta lisääntyvästä juopottelusta. Miksikään kauniiksi rakkaustarinaksi ei siis teee mieli luonnehtia, vaan tämä tie vie turmioon ja kauheuksia kohti. Onnellisten loppujen ystävällekin saalis on melkoisen laiha ja voinee väittää, ettei sydänparka ainakaan herkistelyistä pääse ylikuormittumaan, vaan tarjolla olisi tylytteleväisempää päätöstä.
Onhan ensimmäisellä puoliskolla iloisempaakin otetta nähtävissä, kun toisiinsa tutustuva tuleva pari ihmettelee hassuja unelmia ja saadaanpa sekaan muutama mukava muistelointikin. Valitettavasti ainakin jälkikäteen lyhyet jutustelut yökukista tai muista ihanuuksista eivät ole päällimmäisenä mielessä, vaikka tuskinpa on tarkoituskaan. Luulisin, että ainakin omalla kohdalla synkempi puolisko olisi päässyt syvemmältä koskettamaan, jos siihen hyvään höttöön olisi hiukkasen paremmin panostettu, sillä vähän puolivaloiselta huiskimiselta monin paikoin ihastumisosuus vaikuttaa. Ennen suuria suruja ja synkkyyksiä välkehtivät silloin tällöin kynttilöiden kauniit valot ja kovin kivasti toiveita haaveineen huomiselle sekä sitä seuraavillekin päiville makustellaan. Minusta näissä tuokioisissa olisi pikkuisen enemmänkin ollut potentiaalia, eikä hätäilystä ole kuin haitaksi, sillä palaset jäävät loksahtamatta paikoilleen ja jutusta vieraantuu jo ennen kuin raastavimpiin riitoihin yleensä päästään.
Orastavia tunnelmapaloja olisi siis voinut vähän venytelläkin, koska uintireissut ja hekumalliset yöt jäävät läpi elokuvan tynkämittaan. Esimerkiksi Antoinetten hehkuttama maailman ihanin paikka ei ylistettyä taikaansa pääse kameroiden kautta katsomoon toistamaan. Kumpuilevammalla seudulla sijaitseva mökki on hänelle toiminut pakopaikkana hellejaksojen aikana, mutta samalla tarjonnut turvallisen leposijan sielulle murheiden kertyessä. Lempipaikkaa kohti ratsastellaan lupaavasti vehreiden metsien halki ja sinänsä kauniisti rupatellaan, mutta toteutus jää pahasti puolimatkaan, eikä näistä tuokioista pääse sen suuremmin haltioitumaan ja toisluokkaisesta tunnelmoinnistakin puheleminen tuntuu lievältä liioittelulta. Osaltaan viehätystä vievät omiin silmiin kamalan ahtaat kuvat, joita vielä turhan sekavalla leikkaamisella sotketaan ja samaan aikaan elokuvallinen hehku hiipuu varsin mielikuvituksettoman kuva-asettelunkin takia. Kuuman ja kiihkeän romanssin roihauttelu jää petihetkien osalta myös hiukkasen vaisuksi. Olettaisin, että televisiotuotannonkin takia paljaan pinnan suhteen on pitänyt pikkuisen arastella, eikä ole lähdetty aivan estoitta vilauttelemaan. Sopii kuitenkin mainita, ettei näitä sentään niin kainostelevaisella linjalla ole kuvattu, että kaikki pitäisi piiloon peitellä. No, enpä mitään hillitöntä rietastelua odottanutkaan ja näissäkin hetkosissa enemmän vaivailee, ettei vain tunnu yhteys kliksahtelevan kohdilleen.
Samasta tarinasta on tehty ilmeisesti varhaisempikin versiointi, eli vuoden 1993 samanniminen Wide Sargasso Sea, ja ainakin kyseisen teoksen ikärajan perusteella voisi veikkailla rohkeampaa otetta. Aiheeseen liittyen vuonna 1991 on tehty draamadokumentti Sargasso: A Caribbean Love Story, joka käsittääkseni myös sivuaa tätä tarinaa, mutta samalla sisällyttää lyhyeen kestoonsa dramatisointia kirjailija Jean Rhysin elämästä. Ehkäpä vuoden 1993 versio saattaisi esitellä viehättävää maisemakuvastoakin anteliaammin, sillä uudemman tulkinnan suhteen sanoisin, ettei nättejä näkymiä ainakaan sarjatulella tykitellä. Jamaikalla ilmeisesti on käyty kuvaamassa, mutta meri tuskinpa kuvissa käväisee ja muutenkin visuaalisten ilojen puoli on paikka huomioiden kohtalaisen niukkaa ja näivettynyttä. Tekstin yhteydessä olevat kuvakaauppaukset saattavat johtaa hieman harhaan monipuolisuuden suhteen. Usein nämäkin otokset kärsivät mainitusta ahtaudesta ja lisäksi monesti ovat vieläpä varsin nopeita välähdyksiä. Kenties jälleen niitä pienemmän budjetin rajoitteita, mutta kyllähän kohtalaisesti kauniimpaa kuvitusta tarinalle toivoin.
Voipi olla, että jos mainittu varhaisempi Wide Sargasso Sea sattuisi kätevästi hyppysiin, niin saattaisinpa katsellakin, miten se nämä kiemurat hoitaa. Toisaalta kuitenkin nämä sydämiä ja sieluja rankemmin höykyttelevät romanssit eivät lopulta ole niinkään ihan sitä, mitä itse tältä lajityypiltä haikailen. Kyllähän noitakin katselee, mutta kuten tässäkin tapauksessa, niin vaikutus helposti jää toivottua vaisummaksi. Kyllähän kovin kyynelöidään, kun kaikki näyttää tuhoon tuomitulta, mutta samaiset tunnetilat jäävät katsomon puolella kokematta. Kenties ne jäätävämmät tuulahdukset päästetään liian varhain puhkumaan ilot ja hymyt pois, jolloin jäljelle jää lähinnä turhautunut turtuneisuus. Samaan aikaan sitten tökkii vielä pari muutakin seikkaa, niin auttamatta jämähdetään menettelevään keskinkertaisuuteen ja se Sargassomeri tuntuu muutenkin kuin vain fyysiseltä etäisyydeltään kovin kaukaiselta. Joka tapauksessa suloinen höttöannos kannattaa suosiolla hakea muualta, joten hipsaisen tästä jatkamaan etsintöjä.
Wide Sargasso Sea (2006) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti