maanantai 27. maaliskuuta 2017

Trollhunter (Vaiettu salaisuus / Peikonmetsästäjä)

Kuumottelevasta kaipuusta kommunismiin on aika siiryä kohti muita maisemia ja mielialoja, joten Jari Halosen Back to the USSR saa seuraajakseen tässä vaiheessa Norjan puolelta tulevaa peikkolegendaa. Tiedä sitten, onko kovemman sosialismin ja trollitouhun välillä jokin kätketty henkinen yhteys, vai täysin muistako syistä tällaista järjestystä tunkee blogiin? No, olihan Reiman rettelöinneissä ja remuamisissa sitä vampyyrivivahdettakin mukana, vaikkakin enemmän kahjouteen kuin varsinaiseen kauhuun kallistuvaa sellaista, mutta kuitenkin siis seikkoja salaperäisiä hämärän rajamailta. Elokuvatarjonnan synkemmillä seutuvilla on viimeisen viikon aikana tullut muutenkin iltoja vietettyä, koska uusinnassa käväisi Apartment 1303, joka tosin toisella vilkaisulla olikin jo melkoisen töksähtelevää tavaraa. Itse sentään tykkäilen aasialaisista kauhuelokuvista ja kummittelevista rakennuksista, eikä siitä huolimatta tämä tekele toisinnolla onnistunut kummoisemmin kiehtomaan. Hyytävien hetkien sijaan alkoi tulla naurettavuuksia ihmeteltäväksi. Thaimaalainen Ghost Game ei ensinäkemälläkään innostanut ja sitä tuskin tarvitsee enää tulevaisuudessa silmäillä. Kohtalaisen kehnoa ja väkinäiseltä vaikuttavaa kummittelua sai tuijotella, vieläpä tarkoituksellisen tositelevisiomaisesti toteutettuna, mistä ei ainakaan ylimääräisiä plussia tule. Kiinnostus tuntuikin kovin herkästi karkailevan kohti aivan muita aatoksia onnettomien kisailijoiden heitellessä henkiään.

Aasia-tuplan jälkeen tuli vielä jatkettua veritöiden sekä muiden kamaluuksien katselua ja laadullinen alamäki jatkui edelleen, koska uskaltaa kevyesti huudella, ettei Devon's Ghost: Legend of the Bloody Boy ainakaan tasoa missään mielessä nostanut. Uuvuttavan päivän päätteeksi tuo tuli valikoitua vähän sillä mielellä, ettei olisi niin väliksi, jos vaikka torkahtaisin kesken kaiken, mutta sinnikkäästi jaksoin loppuun saakka. Toisaalta sen verran mitätöntä menoa kyseinen reilu 80-minuuttinen esitteli, ettei mielestäni olisi jäänyt paljostakaan paitsi, vaikka unistelut olisivat kutsuneetkin. Ehkä yhtenä pirteänä positiivisuutena voisi mainita hillittömät hutkimiset tylyä tappajaa vastaan, jotka tuovat hiukkasen hupia muuten melkoisen tympeähköön ja mielikuvituksettomaan murhailuun. Voipi siis väittää, etteivät kauhuvalinnat ole viime aikoina ihan parhaalla tavalla onnistuneet, mutta luulisin, että pohjoisissa maisemissa seikkaileva Trollhunter parantaa paljonkin, eikä rimaa ainakaan ole liian korkealle tässä vaiheessa aseteltu. Samalla sanottakoon, että kyseessä on järjestyksessään blogin 666. kirjoitus, eli siinä mielessä saadaan omanlaistaan epäpyhää numerojuhlistelua, kun ikivanhat väkivaltaiset voimat vuorten uumenista tunkevat ihmisten riesoiksi.



Kyllähän minullekin on elokuvasta jonkinlainen ennakkokäsitys ehtinyt syntymään, koska ilmestyminen tapahtui jo vuonna 2010 ja omassakin kokoelmassa peikkojahti on ehtinyt pötköttelemään varmaan viitisen vuotta. Odotuksia ja toiveita ei yhtään kohottele se, että ennen kuin kuvat laitetaan vilisemään, niin tiedotellaan tekstimuotoisesti, miten elokuvan takana oleva tuotantoyhtiö Filmkameratene on saanut nimettömän lähetyksen 13.10.2008 ja paketista on löytynyt kaksi levyä kuvamateriaalia, tarkemmin 283 minuuttia. Väitetään, että tämä reilu 90-minuuttinen on siitä tiivistetty ja leikkauksessa noudatettu alkuperäismateriaalin tapahtumajärjestystä. Lisäksi tietysti vakuutellaan, että uskomattomista käänteistä huolimatta aidolta vaikuttaa. No, itselläni tällainen found footage -toteutus aiheuttaa yleensä lähinnä huonoja ennakkovärinöitä, koska siinä lajissa on tähän mennessä tullut nähtyä melkoisen kehnoja tuotoksia ja usein valittu tyyli tuntuu olevan tekosyy täysin luokattomalle kuvaukselle. Voisi siis väittää, että elokuvaseikkailu lähtee liikkeelle jokseenkin nihkeissä mietteissä.

Liian tylysti ei tietenkään tule tuomita ennakkoon, vaan kenties jopa katsella, millaisesta tekeleestä on kyse. Homman henkenä on, että Norjan pohjoisosissa tapahtuu kummallisia juttuja, jotka ovat laittaneet paikalliset metsästäjätkin mietteliäiksi. Ensinnäkin kotieläinten kimppuun on tehty tappavia hyökkäyksiä sekä muitakin tihutöitä touhuiltu. Toistaiseksi syyttävät sormet osoittavat alueen karhukantaa kohtaan, mutta näitä karhujakin löydetään hengettöminä, eikä arvoitus ole vielä ratkennut. Etenkin, kun ruumiiden läheltä löytyy jälkiä, mitkä eivät kaikkien asiantuntijoiden mukaan ihan arveltuja tapahtumakulkuja vastaa. Mielenkiintoisesta mysteeristä on kiinnostunut myös kolmen elokuva-alan opiskelijan ryhmä, joka on päättänyt lähteä reissuun dokumenttia kuvaamaan. Joukossa juontajana toimii Thomas (Glenn Erland Tosterud), äänipuolesta vastaa Johanna (Johanna Mørck) ja kameran takana työskentelee Kalle (Tomas Alf Larsen).

Melko nopeasti porukka saa alustavan käsityksen siitä, missä mennään ja kelle kannattaisi jutella, jotta kiemurat lähtisivät avautumaan ja saataisiin jotakin esittelemisen arvoista filmille. Metsästäjien mukaan seudulla karhujen riesana hääräilee taidokas sala-ampuja ja ainakin toistaiseksi kyseinen kaveri Voldan kaupungin lähistöllä liikuskelee. Mystisen hepun nimeksi osataan sanoa Hans (Otto Jespersen), mutta siihen se informaatio pitkälti rajoittuukin. Kuvausryhmän kannalta on iloinen yllätys, ettei vaikenevainen ja yksityisyytensä suhteen tarkka Hans mihinkään maan alle ole kaivautunut kätköön, vaan taustaselvittelyjen jälkeen asuntovaunu löytyy majoitusalueelta ja hiukkasen myöhemmin mies itsekin. Ongelmana ennemmin on, ettei Hans tahdo lähteä tekemisistään kameran edessä tilittelemään ja haastattelupyyntöihin suhtaudutaankin varsin nihkeästi. Noin vain ei tavoitteesta olla luopumassa, sillä Hansin ajoneuvokin vaikuttaa omituisilla tavoilla vaurioituneelta, mikä vain kasvattelee uteliaisuutta, joten kumppanit laittavat salakuuntelukoneiston käyntiin ja jäävät tarkkailuetäisyydelle.



Kovin pitkään ei tarvitse vakoilutouhuissa tympiintyä, sillä yöllinen jäljitys pääsee vauhtiin, mutta omat hankaluutensa on pysytellä tekemisensä tietävän tyypin perässä, ja niinpä saalis jää lopulta laihaksi kuvausten osalta. Porukka ei pääsekään oikein perille siitä, mitä Hans käy tekemässä ja seuraavana päivänä yksinäinen metsästäjä onkin jo jättämässä Voldan taakseen. Selväähän se, että seurata pitää edelleen ja tie vie joukkoa eteenpäin komeiden sekä jylhien vuorien väliin louhituille teille. Mahtavia vuononäkymiä enemmän kiehtoo kuitenkin, että mikä on kaiken takana ja miten saadaan Hans avautumaan salamyhkäisyyksistään. Thomas ei äreää ja jääräpäistä miekkosta ole säikkymässä ja yrittää uudelleen kysäistä tämän toimista, mutta edelleen vaitonaisuus on vastauksena. Sinnikäs takaa-ajo jatkuu ja jälleen olisi luvassa yöllistä toimintaa, mikä alkaa kehittyä siihen suuntaan, että voisi laajempia yleisöjäkin kiinnostaa.

Kuvausryhmän jäljittäessä Hansia öisessä metsässä saadaan vähän paniikkimaista pinkomista pilkkopimeydessä, kun yht'äkkiä mies juoksee vastaan karjuen, että peikko on tulossa toisesta suunnasta. Hämmentävän episodin aikana Thomas saa selkäänsä haavoja, joita Hans päätyy paikkailemaan ja siinä yhdessä oleillessa saadaan edes auttava keskusteluyhteyskin osapuolten välille muodostettua, mikä kuvauskolmikkoa toki ilahduttaa. Vähemmän riemastuttava yllätys taas on, että metsäsäntäilyn aikana auto on murskattu mystisesti mäsäksi ja romun päällä lojuu kummallista niljakasta limaa. Siinäpä olisi jälleen yksi arvoitus mietittäväksi ja Hansin erikoinen rääkäisykin herättelee kysymyksiä. Varovaisesti porukka yrittääkin tältä udella, että mahtoivatkohan kuulla aiemman peikkovaroituksen oikein. Jossakin välissä Hansin mielikin on muuttunut suopeammaksi, mitä tulee dokumentointiin ja hän lupaakin ottaa joukkion mukaansa, kunhan hommia tehdään hänen ehdoillaan.



Ennen seuraavaa yöllistä jahtia Hans edellyttää uusilta kumppaneiltaan varsin erikoisilta kuulostavia valmisteluja sekä toimenpiteitä. Ensinnäkin pitäisi käydä pesulla ja laittaa peikkolemua kainaloon ja sitten vasta menoksi. Viimeiset käänteet ja vaatimukset ovat jätteneet tyypit hiukkasen hölmistyneeseen tilaan ja epäusko peikkojen olemassaolon suhteen on edelleen varsin voimakas. Hans kehottaa kaveruksia jättäytymään jälkeen ja nämä keskenään tuumailevat, mitä mahtaa olla tekeillä. Hetkistä myöhemmin maa tärisee, suuret puut huojuvat ja lopulta niiden takaa näyttäytyy uskomaton ilmestys, mikä käytännössä samalla hetkellä muuttaa suhtautumisen Hansin juttuihin. Tosin tässä vaiheessa vaaditaan vikkelää kipittämistä, eikä ole aikaa sen syvällisemmin vielä lähteä omaa ajatusmaailmaa peikkoasioiden osalta perkailemaan. Hans hoitaa hommansa varmoin ottein ja aamun sarastaessa selittelee rauhalliseen tapaansa kameralle, miten alkaa olla työnsä uuvuttama mies ja tahtoo tuoda näitä tapahtumia suuren yleisön tietoon. Tekemistä kuitenkin vielä riittää, sillä jokin ajaa peikkoja tiuhaan tahtiin ihmisten ilmoille pahuuksiaan tekemään, joten neljään kasvanut joukko jatkaa reissujaan aikomuksenaan selvitellä, mikä lisääntyneen liikehdinnän syyksi paljastuu...

Ehkei sekalaista ryhmittymää sentään suuremmat peikkosodat odottele pohjoisten teiden päässä, eli haaveita lumisten huippujen eeppisistä taistoista ei välttämättä kannata kovin mahtaviksi etukäteen paisutella. Kovia vääntöjä toki nähdään läpi reissun, eikä ainakaan pienintä koitosta viimeiseksi ole säästelty. Peikot toki hurjia hirviöitä ovat ja aiheesta saisi varmasti hyvinkin hirmuisen hurmejuhlan aikaiseksi, mutta Trollhunter kulkee niitä vähemmän raakoja polkuja, mitä tulee ruudulla nähtävään roiskautteluun ja repimiseen. Esimerkiksi kotimaisen levyn 11 vuoden ikäsuositus melko hyvin kertoo sen, missä mennään noin visuaalisen väkivallan osalta, eli kauhuelokuvana mietittynä selkeästi siellä pehmeämmän laidan puolella, eikä ilmapiirikään mitään hyytävintä kauhua tavoittele. Itse en lähtisi yleensäkään väittämään teosta puhtaaksi kauhuelokuvaksi, sillä mukana kuitenkin on seikkailu-, jännitys- ja toimintaelokuvienkin elementtejä ja ainakin noin tarinan ja hahmojen osalta näkisin sekoituksen toimivan ihan hyvin.



Porukka pidetään sinänsä pienenä, mikä sopii hyvin tarinaan ja toteutukseen. Tyypit ehtivät kaiken kiireen keskellä edes hiukkasen toisiinsa tutustumaan, vaikka omalla kohdalla tosin jäävät lopulta siinä määrin etäisiksi, ettei paniikki iske katsomossa kimppuun, kun ruudun toisella puolella ollaan hätää kärsimässä. Mitään tiivistahtista tarinaniskentää tai muuta rönsyilevää höpötystä ei niinkään harrastella, mutta kyllähän paikoin vähän muustakin puhellaan kuin pelkästään peikoista. Jutusteluja en kuitenkaan merkkailisi tämän teoksen vetonaulaksi, vaan kyllähän ne kiehtovammat mysteerit peikkoluolista löytyvät. Mitenkään tarpeettoman pitkään mahdottomia menijöitä ei haluta varjoihin verhoilla tuo puilla piilotella, sillä jo ensimmäisellä kolmanneksella saadaan selvä silmäys siitä, millaista petoa olisi vastassa.

Ainakin kannen mainosmateriaaleissa tahdotaan painotella loistokasta tehostepuolta, mutta sen suhteen olisin hiukkasen hillitymmällä linjalla ainakin kehujen kanssa. Kyllähän kamppailuja käydään ja metsää laitetaan hyrskyn myrskyn matalaksi, mutta suuri osa tapahtuu kameran ulottumattomissa ja kuvausryhmä lähinnä ihmettelee tuhoja. Yhteenottojakin toki tapahtuu, mutta usein yön pimeydessä painellaan ja kun visuaaliseksi tyyliksi on valikoitu korostetun todenmukainen dokumentointi, niin käytännössähän tämä tarkoittaa, että kuva huojuu, hytkyy ja nytkyy vähän miten sattuu, eli tarjolla olisi juuri sellaista toimintatuokioista, jota omat silmät eivät millään tahdo arvostaa isommin. Ensimmäisiä pimeissä puistikoissa tapahtuvia karkumatkoja katsellessa alkoi vähän hirvittää, että tätäkö se nyt tulee olemaan vauhtihetkien osalta, mutta onneksi ei sentään ihan sekamelskaisella linjalla läpi elokuvan jatketa. Saadaanhan välillä välähdyksien ja sekaannuksen joukkoon selkeämpiä hetkosiakin, mutta joka tapauksessa tehosteiden osalta eväät eivät todellakaan riitä kaikenlaista nähneen katsojan hurmaamiseen tai hämmästyttämiseen. Luultavasti hektisempää kuvausta arvostavat saavatkin hämäristä säntäilyistä huomattavasti enemmän iloa ja ihmetystä irti.



Vaikka toiminnallisemmat touhuilut eivät ainakaan ihan hurjasti pääse myönteisen yllätyksen merkeissä värähdyttelemään, niin paketti pysyy mielestäni vähintään viihdyttävänä koko matkansa ajan. Välillä on luvassa varustelutuokioisia ja paikoin päästään pureutumaan peikkoihinkin. Satuja, perinteisiä taruja ja legendoja muovataan vähän vastaavasti arkisemman maailman osaksi kuin kotimaisessa synkemmässä joulutarinassa Rare Exports. Trollhunter vetää kiemuroihin myös valtion salaliitolta tuoksahtavine toimineen, sillä vaatiihan se vähäsen vaivaa, kun koko kansalta ja samalla tietysti maailmalta pimitellään peikkojen olemassaolo, varsinkin, kun osa näistä on kokoluokaltaan suoranaisia jättiläisiä. Luulisin, ettei tätä salailuoperaatiota kannata lähteä päässään enempiä pyörittelemään, sillä ensimmäiset uskottavuusongelmat eivät varmaankaan kovin kaukana vartoile.

Kun kerran tyypit dokumenttia kuvaavat, niin pitäähän alan asiantuntijalta tilaisuuden tullen udella kaikenlaisia peikkoihin liittyviä seikkoja. Hans selvitteleekin erilaisia alaryhmiä piirteineen, selittää lyhyesti peikkojen reviiristä sekä sen valvonnasta ja kertoilee myös, miten nämä otukset vanhenevat kevyesti tuhannen vuoden toiselle puolelle. Erityisen älykkäitä nämä ikiaikaiset pedot eivät ole ja jahdissa voidaan käyttää vaikkapa kristittyjen verta tai uhrilampaita houkuttimina. Trollhunter ei näiltä osin mitään täysin totista turisemista ole, vaan eiköhän ainakin pieniä pilkahduksia voi nähdä esimerkiksi byrokraattisia kiemuroita käsiteltäessä. Nimittäin näinkin hämärää alaa valvotaan tarkasti ja Peikkoturvapalvelu lomakkeineen tuntuu toimivan kuin mikä tahansa valtion virasto muiden joukossa. Minusta peikkolegendoja olisi voinut elokuvan puitteissa lähteä pulskistamaankin, mutta ymmärrän kyllä, ettei kestoa haluttu välttämättä venäyttää pariin tuntiin. Kiinnostuneille voisinkin vihjaista, että poistettujen sekä pidennettyjen kohtausten joukosta löytyy tätäkin puolta lisää, eli bonusvalikoiman kimppuun siis, jos katselun jälkeen vielä on nälkää jäljellä peikkotarinoiden suhteen ja kyllähän esimerkiksi Wikipediakin pikkuisen taustatietoja summailee.



"Jotunheimen is a mountainous area of roughly 3,500 km² in southern Norway and is part of the long range known as the Scandinavian Mountains. The 29 highest mountains in Norway are all in Jotunheimen, including the very highest - Galdhøpiggen (2469 m). Jotunheimen straddles the border between the counties of Oppland and Sogn og Fjordane.
Jotunheimen contains Jotunheimen National Park, which was established in 1980 and covers an area of 1,151 km².[1] The Hurrungane mountain range is also inside the national park with the sharpest peaks in Jotunheimen. Adjacent to the national park border is Utladalen Nature Reserve which covers the Utladalen valley and the mountain Falketind, amongst others."
"Originally there was no common name for this large mountainous area, however in 1820 the Norwegian geologist and mountaineer, Baltazar Mathias Keilhau proposed the name Jotunfjeldene "the mountains of the Jotnar" (inspired by the German name Riesengebirge). This was later changed to Jotunheimen by the poet Aasmund Olavsson Vinje in 1862 - this name/form was directly inspired by the name Jötunheimr in Norse mythology."

Jotunheimen

Maisemien suhteen odotukset olivat kenties korkeammalla kuin sen varsinaisen peikkopuolen osalta, sillä kovin kauniina ja jylhänä Norja vuoristojen sekä vuonojen vuorotteluineen omien silmien edessä näyttäytyy. Elokuvan dokumentaariseen tyyliin eivät tarkasti rajaillut ja viipyilevät herkuttelut postikorttimaisemilla ymmärrettävästi sovi, joten kuvaus vähäsen viehätystä varastelee, vaan eipä silti täysin niitä silmäniloja riistä tai näkymiä silkaksi sutuksi rumenna. Etenkin autoilujen aikana hätäisiä ja nopsia välähdyksiä monesti esitellään, mutta onhan sitä ihmeteltävää ja ihasteltavaa niissäkin, ettei pelkälle purnauslinjalle tarvitse lähteä. Vaikka pohjoisesta on tässä tullut puheltua, niin eihän tapahtumia mihinkään Norjan viluisimpaan ääripisteeseen ole viskaistu, vaan pitkän maan etelä- ja keskivaiheilla länsirannikon puolella liikutaan. Vuoria ja teräviä huippuja on toki silti runsaasti nähtävissä ja kyllähän kuvat lumisemmiksikin muuttuvat, kunhan kiidellään kohti Jotunheimenin kansallispuiston huimaavia korkeuksia upeine näkymineen.



Alkupuolella kuvausympäristönä taas toimii Volda rannikkokaupunkeineen ja kieltämättä tämä katsoja olisi siellä voinut tovin ja toisenkin kauemmin viettää. Årdal ja Luster on ainakin IMDB:n puolelle merkitty kuvauspaikoiksi ja nämä alkavatkin olla jo lähempänä mainittua Jotunheimenin kansallispuistoa. Voisinpa veikkailla, että kaikki nämä paikat pystyisi elokuvataialla vielä huomattavasti lumoavammiksikin loihtimaan, mutta maisemakuvien loistokas vyörytys ei tässä touhussa ole tavoitteena ollut. Pystyyhän niistä lyhykäisemmistäkin otoksista kauniita kohteita poimimaan ja pätkät alkavat vaivihkaa synnytellä mielihaluja hipsaista huristelemaan vuorten väliin. Tuleepa siinä samalla tyyppien reissailua seuraillessa mukavia muistojakin makusteltavaksi runsaan parin vuoden takaisista omista seikkailuista samalla suunnalla (Pako pohjoiseen ja Paluu pohjoisesta). Hiukkasen alkaa myös harmittaa, että sittemmin on jo parikin kesää sekä syksyä lipsahtanut ohi, eikä haikailuista huolimatta ole tullut lähdettyä Norjan teille kiitelemään ja ihmeellisyyksiä ihastelemaan. No, onhan tässä taas uusia mahdollisuuksia tulossa, joten jospa vaikka saisi jotakin järjestymään...

Ylimääräisen maisemaherkunkin toivossa tuli tutkittua levyn bonusvalikoima huolellisesti läpi, mutta eipä sieltä nyt oikeastaan paljoa tätä puolta tullut lisää. Poistetut kohtaukset ovat pitkälti lyhyitä ja juttupainotteisia, kun taas kulissien taakse kurkkiminen jokseenkin höttöistä ja hupailevaa puuhaa. Onneksi elokuva itsessään tyydyttelee nälkää maisemien ja merkillisten mörköjen suhteen, vaikkei mielestäni mikään täysosuma olekaan. Hommassa on myös kuivahkoa huumoria mukana, eli aivan haudanvakavalla sävyllä tarinaa ei ole toteutettu, mutta toisaalta ei minnekään pilipalipelleilyn puolellekaan mennä. Vitsailu kuitenkin on siinä määrin harvinaisempaa huvia, ettei Trollhunter mikään varsinainen kauhukomedia ole, ja esimerkiksi Rare Exports sujauttelee niitä hassutuksia mukaan menoon mielestäni selkeästi ahkerammin. Eipä tosin tullut oletettuakaan, että niinkään nauruja haettaisiin peikonpesistä ja muista kätköistä. Niissä oleilu käy ennemmin ahdistavaksi monessakin mielessä ja kyllähän sillan alla vaanivilla örisevillä örkeillä taitaa olla ihan muut aikomukset kuin vitsikästä viihdykettä tarjoilla. Kaikkiaan kuitenkin Trollhunter summautuu monestakin lajista elementtejä nappaavaksi sujuvaksi sekä antoisaksikin elämykseksi, mikä laittaa haikailemaan lisää vuoria ja vaikkapa niitä peikkoja myös. Kenties näistä tulee tulevaisuudessa turistua ja voipi olla, että Trollhunter myös toistamiseen tuijoteltua...



Trollhunter (2010) (IMDB)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti