Dolphin Tale (Delfiinitarina)

Alkanut vuosi 2020 jatkuu villeissä ja vipeltävän eläimellisissä merkeissä, vaikkakin yksipuolistumisen pelossa laitetaan hauvat vaihtoon tai ainakin sivuosiin ja merelliset ihmeet sekä ihanuudet kutsuvat suuren sinisen äärelle. Aarteiden perässä kirmaillut Beethoven ja asekauppiaiden tylyjä suunnitelmia tärvellyt Max saavat siis hetkisen lepäillä. Etenkin Max oli sekä liikuttava että vauhdikas kaveriseikkailu ja toivoisin myös, että tämä nuoren pojan ja loukkaantuneen delfiinin tarina tavoittaisi vastaavia tunnelmia ja loihtisi lämpöisiä ajatuksia hieman synkeähkön sydäntalven iloksi sekä piristykseksi.

Ennen kuin päästään aaltojen alla ja välillä toki ylläkin kiitävien delfiinien kyytiin kunnolla muistutellaan, että kyseessä on todellisiin tapahtumiin pohjaava tarina, ja se toki oli tiedossa jo aikoinaan levyn ostaessani. Itse en kuitenkaan lähtenyt ennakkoon paljoakaan selvittämään Winter-nimisen delfiinin vaiheista, sillä oli pienoista huolta, että oikean elämän ja elokuvan poikkeavuudet saattaisivat vaikuttaa negatiivisesti katseluilmapiiriin. Etukäteen myönteisempiä mietteitä sai aikaan sympaattiselta vaikuttava näyttelijäporukka, ja esimerkiksi Kris Kristoffersonia ei taas ihan hetkeen ollut tullut nähtyä paljoakaan, vaan lähinnä kuunneltua miehen vanhempia kappaleita kesän ja syksyn kuluessa.

Dolphin Tale ei niinkään halua hiljaisella tunnelmoinnilla katsojaa lumota mukaan, vaan kiskaista heti huimaan kiitoon, sillä alkutekstijaksosta ei vauhtia puutu. Mainittakoon, ettei tämä reipas uintituokio välttämättä avaudu kaikissa kotikatsomoissa aivan täydellä teholla, koska elokuva on kai alkujaan toteutettu kolmiulotteisuus mielessä ja tässä käynnistelypätkässä on selkeästi sitä kautta elämyksellisyyttä etsiviä otoksia. No, toimiihan kiiturointi toki näin latistettunakin ja toisaalta voi todeta, että 37 miljoonan dollarin budjetti on nykyään pienempää luokkaa, eikä sillä välttämättä lähdetä mitään armottomia tehostemyllytyksiä ja -tykityksiä loihtimaan. Tuleepahan kuitenkin hieman heräteltyä liian verkkaisissa mielialoissa muhivaa katsojaa ja samalla esiteltyä delfiinien vilkkaita liikkeitä ja uteliasta tutkimista.

Aaltojen alta löytyy kyllä lumoava sekä rikas maailma täynnä elämää, mutta sinne sekaan kätkeytyy myös vaaroja, eikä estoton uteliaisuus aina johda ihanimpiin seikkailuihin, mistä pikkuisen pahaenteisesti vihjaillaan uponneiden kalastustarvikkeiden muodossa. Ennen kuin kamaluuksia pääsee tapahtumaan, siirrytään seuraamaan, miten hieman rajatummissa vesistöissä kaksikätiset vesipedot kauhovat kilpaa altaassa. Kovia aikoja jahtaava Donovan Peck on huippuvauhdissa oleva nuori lupaus ja tämän otteita seuraa katsomon puolella Kyle Connellan (Austin Stowell), joka ainakin toistaiseksi pitää nimissään merkittävimpiä ennätyksiä ja mukana hänellä on nuori serkkupoika Sawyer Nelson (Nathan Gamble). Kunhan kisakoitos on ohi, niin uhkuu Donovan voittajana itsevarmaa ylivertaisuutta ja uhoaa läheisessä tulevaisuudessa murskaavansa Kylen ajat sekä saavutukset, mutta tämä tuumii olevansa valmis hyväksymään haasteen.

Kyle ei kuitenkaan ole aivan näillä näkymin kisaamassa allasmatkojen kuninkuudesta Donovanin kanssa, vaan hänen määränpäänsä on pikkuisen kauempana, sillä armeija kutsuu. Sukulaiset sekä lähipiiri ovat järjestäneet läksijäisjuhlat, joissa saa polskia ja hassutella vapaamuotoisemmin. Melkein kaikilla vaikuttaa olevan kiva kesäpäivä meneillään, mutta muutenkin hiljainen Sawyer on vetäytynyt puuhapajaansa vähän alakuloisen oloisena. Hän on kovin läheinen Kylen kanssa ja on suuresti surullinen tämän lähdöstä, mikä on ilmeisesti jo jossakin määrin heijastunut koulumenestykseenkin, sillä Sawyerin äiti Lorraine (Ashley Judd) kertoo, että alamäkeen kääntyneet arvosanat vievät pojan kesäkouluun. Kyle yrittää lohdutella nuorta kaveriaan ja kertoo kyllä palaavansa, mutta pitää jotenkin yrittää ansaita rahaa, jotta pystyisi kunnolla valmentautumaan olympia-uinteihin, ja armeija on tässä mielessä varma palkanmaksaja. Myös lähtölahjaksi hankittu pulska monitoimiveitsi tuntuu pikkuisen piristävän poikaa.

Sawyerilla on eräänlainen muutosten kesä edessä, sillä pitäisi jostakin löytää pahasti hiipunut motivaatio tarttua uudelleen ja hieman reippaammin kouluhommiin. Lisäksi Kyle yrittää kannustaa Sawyeria etsimään ystäviä, eikä vain vetäytyä yksikseen omiin harrastuksiinsa, mikä on hiljaiselle ja arallekin pojalle hieman helpommin sanottu kuin tehty. Yhden aamupäivän pyörämatka koulua kohti tarjoaa kuitenkin järkyttävänkin alkusysäyksen tuleville muutoksille, sillä eräs kalastaja on huomannut rannalle ajautuneen delfiinin ja huutelee ohi pyöräilevältä Sawyerilta puhelinta lainaan. Kalastajan soittaessa ja touhuillessa omiaan, päättää Sawyer tutkia, millainen on pahasti köysiin ja rapuhäkkiin kiinnittyneen ja kietoutuneen delfiiniparan tilanne. Kosketuksella ja puheella hän yrittää rauhoitella toisen hätää ja pääseepä siinä uusi lahjaveitsikin heti hyvään käyttöön.

Pian samaiselle rannalle kiitää Clay Haskettin (Harry Connick Jr.) johtaman merieläinsairaalan pelastusyksikkö ja tämä vastaaviin tilanteisiin tottunut porukka alkaakin asiantuntevasti ja ripeästi puuhailemaan delfiinin ympärillä. Clayn nuori tytär Hazel (Cozi Zuehlsdorff) on erityisen vaikuttunut, miten Sawyer on uskaltanut ja onnistunut leikkaamaan delfiinin vapaaksi, mutta kohtaaminen jää kaikkiaan lyhyeksi, kun pelastusjoukko kiirehtii viemään delfiinin hoitoon ja koulu taas kutsuu Sawyeria. Siellä selviää, ettei hän ole kovin suosittu luokkakavereiden keskuudessa ja Sawyer itse tahtoisikin mieluummin tietää, miten pelastetulle delfiinille kävi kuin kärvistellä kesäpäiväänsä epäystävällisessä ilmapiirissä.

Huoli ja uteliaisuus delfiinin kohtalosta laittaa Sawyerin poikkeamaan merieläinsairaalaan, joka on osittain myös yleisölle avoin, mutta hoitotilat ja -altaat eivät kuulu vapaan kiertelyn piiriin, joten pitäisi keksiä keinot livahtaa kurkistamaan, ja siinä tulee Hazel avuksi, sillä hän ymmärtää heti, että Sawyer tahtoo nähdä Winterin voinnin. Saapumisestaan saakka Winter on ollut huonossa kunnossa ja erityisesti pyrstö on pahasti loukkaantunut, mutta delfiini reagoi kuitenkin pojan ääneen ja vähitellen huolenpito alkaa palauttaa kovia kokeneen voimia. Valitettavasti välillä pieniä positiivisia merkkejä seuraa vaikeuksien vyöry, eikä luvassa ole mikään parin kuukauden leppoisa lomakausi, vaan surullista uutista tulee yhdelle ja toiselle plus päälle kasa kasvavia haasteita voitettavaksi. Henkilökohtaisesti raskaiden koettelemusten lisäksi päälle puskee taloudellinen huoli ja arvaamaton merikin tahtoo osaltaan riepotella ja koetella jo muutenkin riutuneita sieluja, jotka synkimpinä hetkinä ajautuvat pohtimaan, että olisiko sittenkin syytä luovuttaa...

Dolphin Tale ei onneksi ole niitä elokuvia, jotka antaisivat alakulon viedä vallan ja jäisivät kasautuviin murheisiin suosiolla hautautumaan. Samansuuntaista tarinaa on tosiaan tarjolla kuin viimeksi kommentoidussa koiraelokuvassa Max, mutta päähenkilöiden iät ja yleisesti pykälää kevyempi sävy huomioiden, on delfiinin sekä ystäväjoukon toipumistarina toteutettu siten, että se sopinee vähän nuoremmillekin lapsille. Max sai kiitosta siitä, ettei kiiruhtanut raskaampien juttujen jälkeen piristelemään katsomoa jollakin höttöisellä hassuttelulla, kun taas Dolphin Tale löytää tarvetta tällaisiin kevennyksiin. Esimerkiksi merieläinsairaalan laitamilla luuhaava Rufus-pelikaani on pitkälti väline komediallisiin kevennyksiin, ja tämän jokseenkin kurittoman kaverin voi laittaa vähän nokkaisemaan, jos vastoinkäymiset alkavat mennä liian synkkään suuntaan. Muutenkin hieman huitaistua kohkausta harrastellaan siellä täällä, mutta sinänsä nämä pätkät eivät onneksi enempiä rasita ja voi kai olettaa, että katsomon nuorimpia helikopterikaaokset ja vastaavat riehat hymyilyttävät.

Kommellukset ja keppostelut ovat onneksi kokonaisuudessa toissijaista touhuilua, eivätkä karkaile mielestäni missään vaiheessa älyvapaaksi sekoiluksi. Päätarkoitus on saada katsoja välittämään ja elämään mukana, kun sekalainen, mutta hyvistä tyypeistä koostuva porukka puuhailee yhteisten tavoitteiden eteen ja kaikki saavat osallistua kykyjensä ja jaksamisensa mukaan. Jäät murtuvat nopeasti ja tiivis yhteistyö kuljettelee kohti ystävyyttä ja kavereita autetaan parhaan mukaan, eikä hyötyajattelu ole aina ensimmäisenä mielessä, vaan inhimilliset huolet pyyhältävät usein ohi. Etenkin Sawyerin sopeutuminen uuteen yhteisöön on yllätyksettömyydestään huolimatta sydämellistä seurattavaa ja aluksi tiukasti kesäkoulusuunnitelmaa painottava äitikin ilahtuu nopeista myönteisistä muutoksista mielialaan ja käytökseen.

Kaipa elokuva tahtoo sanoa, ettei opiskelu välttämättä edisty kummoisestikaan ilman aitoa kiinnostusta ja uteliaisuutta, vaan voi nopeasti muodostua vastenmieliseksi pakkopuurtamiseksi, josta ei paljoa päähän tai käteenkään jää. Samoin vihjaillaan, ettei jääräpäinen yrittäminen tai väkinäinen räpiköiminen näennäisestä edistymisestä huolimatta kanna pitkälle, ja voikin olla aiheellista ottaa tuumaustauko ja harkita muita reittejä. Käytännöllisissä ja muissa haasteissa onkin huolta riittämiin, eikä Dolphin Tale kaipaa mitään varsinaista pahistyyppiä ja sanoisinkin, että tarkoituksellinen häijyily on tarinassa säädetty melkoisen minimaaliseksi. Ilman ilkeilyä tosiaan pärjätään vallan mainiosti ja tunteikkaita tuokioita saadaan aikaan näillä eväin.

Opettavaisuus on toki sallittua tällaisissa tarinoissa, eikä se missään vaiheessa mene niin tönköksi, että tarvitsisi tuskaisena irvistellä ruudun toisella puolella. Osa näistä on onnistuttu livauttamaan mukaan varsin lämpöisten höpötysten kautta. Esimerkkinä vaikkapa eräänlainen iltanuotiotarina merten ikuisesti leikkivistä lapsista. Jos jotakin valitettavaa tahtoisi pohtia, niin tunnelmia tukemaan valikoidut laulut kyllä tökkivät paikoin, sillä pikkuisen puhdittomat kappaleet usein tuntuvat ennemmin latistelevan kuin kohottelevan tunnelmia. Muutenkin soundtrack on elokuvan heikkouksia, sillä Mark Ishamin säveltämä musiikki ei ole mitään erityisen muistettavaa.

Ennakkoon toivoin merellistä menoa ja kuvaa ulapoilta ja kai se tavallaan toteutuukin, kun rantamaisemissa liikutaan, mutta varsinaiset viiletykset aalloilla rajoittuvat pitkälti alkutekstijaksoon. Hirmuiseksi pettymykseksi tämä ei päässyt muodostumaan, ja onhan noita muita kiinteämmin vesille sijoitettuja tai vähintään rantojen liepeillä liikuskelevia juttuja nähty. Mitä pikaisesti selailin aiemmin kommentoimiani, niin suuri osa blogista löytyvistä isojen kalojen tai merten nisäkkäiden seikkailuista on osastoa hai haukkaa, kuten vaikka seuraavat tuimat tuokiot terävien hampaiden armoilla: Open Water, The Reef, The Shallows ja 47 Meters Down. Myös Orca on enemmän kostonhimoinen tyly tarina kuin Winterin ja kumppaneiden kokemuksiin rinnastuva ja delfiineistä huolimatta Flipper taas painottaa enemmän toimintaa sekä seikkailua. Ehkä suuri valaspelastusoperaatio Big Miracle ui jo vähintään lähivesille ja pojan sekä toipuvan pelikaanin koskettakin kesäjuttu Nicostratos sisältää samankaltaisia piirteitä kuin Dolphin Tale, jos suosituksia tahtoisi antaa.

Vedenalaisessa maailmassa elelevien otusten suhteen katselut tuskin aivan tähän jäävät, sillä Winterin ja kavereiden tarina jatkuu pitkälti saman porukan kolme vuotta myöhemmin työstämässä jatkossa Dolphin Tale 2 ja se tosiaan on jo hyllyyn hankittuna. Ohjaaja Charles Martin Smithilta löytyy muutakin mielenkiintoista katseltavaa ja viime vuonna ilmestynyt erään koiran toivottavasti hyviä seikkailuja sisältävä kotimatka A Dog's Way Home päätyikin kokoelmaan vuoroaan odottamaan. Pentujengi-elokuvia edeltäneen elokuvasarjan ensimmäinen teos, eli vuoden 1997 Air Bud on myös Smithin nimissä ja kelpaisi kyllä tuonne hyllyn pikkuhiljaa pulskistuvaan hauvaosastoon. 2008 ilmestynyt Stone of Destiny on myös katselulistalla, mutta ehkä eniten näistä Smithin ohjauksista polttelee haastavien olosuhteiden selviytymisseikkailu The Snow Walker vuosituhannen alkupuolelta.

Kokoelmaan on toki ehtinyt uimaan muitakin merellisiä teoksia kuin Dolphin Tale jatkoineen ja esimerkiksi Free Willy -elokuvista muistaakseni uupuu tällä hetkellä enää yksi, joten siinä olisi jo kolme valaskoitosta katseltavaksi. Tosin sen elokuvasarjan ensimmäisten osien kyseenalaisuudet liittyen esiintyviin eläimiin ovat valitettavasti vähän vieneet intoa Willyn seikkailuista. Pitää kyllä pikkuisen paasailla aiheeseen liittyen, kun tilaisuus on tarjolla, eikä Winterin tarinakaan todellisuudessa ole ilmeisesti ollut aivan niin helposti puollettava pelastusoperaatio kuin mitä elokuva ja todennäköisesti myös vaiheita summaava varhaisempi kirja antavat ymmärtää. Minua ei niinkään haittaa, että toipumisaikaa ja tapahtumia on tiivistetty elokuvaa varten tai että löytöpaikka henkilöineen on vaihdettu, kuten elokuvan Wikipedia-sivullakin listataan, mutta pelastettavan hyvinvointiin liittyvät seikat taas painavat enemmän.

Elokuvassakin itseään esittävästä Winter-delfiinistä kertova sivu mainitsee Winterin löytyneen pahasti loukkaantuneena vuoden 2005 joulukuussa, noin parin kuukauden ikäisenä ja menetti pyrstönsä vammojensa takia. Amputaatiota seurannut epäterveellinen uintitapa johti pyrstöproteesin valmistamiseen, mutta artikkelin mukaan Winter sai sen vasta runsaan vuoden kehitystyön jälkeen. Tekstissä mainitaan suurimpana kritiikkinä, että Winterin persoonan ja pelastustarinan innoittava vaikutus olisi aikaa sitten ylittänyt delfiinin oman hyvinvoinnin merkityksen. Artikkelin mukaan Clearwaterin tilat ja toiminta eivät enää olisi Winterin edun mukaisia tai aitoa hyvinvointia tukevia, tekopyrstö aiheuttaisi ongelmia, eikä Winterin mahdollisia kärsimyksiä ja elämänlaadun heikkenemistä olisi huomioitu siten kuin hoitavan tahon pitäisi, vaan että delfiini pyrittäisiin pitämään puoliväkisin näyttelyesineenä ja inspiraationa katsojille.

Winter todellisen elämän pelastajineen on päätynyt kotivideoiden muodossa elokuvan lopputekstien yhteyteen, mutta nämä kriittisemmät kommentit ja väitteet eivät sinänsä ymmärrettävistä syistä ole elokuvaan päätyneet, sillä tarinan tarkoituksena lienee juuri innostaa ja rohkaista, eikä siihen kuvaan oikein sovi pohdinta, että onko elämänlaatu niinkin huono, että lopettamista olisi perusteltua harkita. Toisaalta näkemykset Winterin mahdollisesti heikosta hyvinvoinnista eivät ole yksipuolisesti sellaiseen suuntaan kallistuvia, ja esimerkiksi Clearwater Marine Aquariumin sivustolla on oma osio Winterille, josta voi käydä lukemassa uutisia ja kuulumisia. Lisäksi samaiselta sivustolta löytyy myös verkkokameran kuvaa katseltavaksi delfiiniystävien ja toki muidenkin pelastettujen eläinten altaista.

Selvää on kuitenkin, ettei ole ensisijaisesti elokuvantekijöiden vastuulla hoitaa näitä kysymyksiä ja mahdollisia epäkohtia kuntoon, ja kenties toisessa osassa joitakin Winterin tilaan liittyviä huolia sivutaan? Joka tapauksessa Dolphin Tale on kilttinä ja pikkuisen kevennettynä perhe-elokuvana koskettavakin kokonaisuus. Isoja yllätyskuvioita tai järkyttäviä käänteitä ei välttämättä kannata odotella, koska melko tuttuja sekä turvallisia ratkaisuja suositaan ja näitäkin pohjustellaan hyvissä ajoin ennakkoon. Kuten aiemmin totesinkin, niin jännitteitä ei kasata jonkin tietyn ilkeilijän vastuulle, vaan taloudellinen taakka painaa taustalla, mutta ehkäpä kuitenkin se pahin vihollinen elämänilon palaamiselle on lohduton luovutusmieliala, joka painaa syvyyksiä ja mustia mielialoja kohti kuin mikäkin järkäle.

Surullisia tarinoita ja taustoja mahtuu tähän elokuvaan melkoinen nippu, sillä erilaisista haavoistaan hiljalleen paranevia kertyy toisistaan huolehtimaan. Olenkin tarkoituksella valikoinut omalle tammikuiselle katselulistalle näitä vähän hempeitäkin ja sekä hahmoilleen että katsojille kilttejä eheytymisjuttuja. Saattaa olla, että joskus vähemmän herkkinä hetkinä näitä voisin vilkuilla tuimemmalla tuijotuksella, mutta tällä hetkellä seurailu tapahtuu suopeammin silmin ja lämminhenkinen ja kauniisti kuvattu ystävyyden ilmapiiri on hyvää lääkettä, eikä oikein ole intoa tarttua joihinkin yksittäisiin heikompiin kohtauksiin. Onhan Dolphin Tale toteutukseltaan kömpelömpi ja hengeltään kepeämpi kuin viimeksi kommentoitu Max, mutta itse tykkäilin delfiinitarinastakin kovasti. Ruudun toisella puolella vaikuttaa vahvasti siltä, että jostakin syvältä sisimmästä kumpuava pyyteetön halu auttaa toista hädässä ja tahto ymmärtää muiden vaikeita paikkoja on saatu pienen delfiinin tarinan kautta koskettavasti talteen. Eipä näitä hyvää tahtoa huokuvia ja empaattisia elokuvaelämyksiä ainakaan vielä ole liikaa vastaan tullut ja Dolphin Tale on ehdottomasti parhaimmillaan juuri näiden positiivisten mielialojen luomisessa. Rikki ja romuna, paikat ja ihmiset, mutta eipä sentään täysin toipumisen tuolla puolen!

Dolphin Tale (2011)

Max

Beethovenin kuolaisten kommellusten katselu-urakka tuli viimein valmiiksi vähän aikaa sitten vuoden 2014 aarreseikkailulla Beethoven's Treasure Tail, mutta eipä tässä ole aikomuksena vieroittautua koiraelokuvien maailmasta, vaan uutta vaikkakin toistaiseksi huomattavasti lyhyempää elokuvasarjaa pitäisi käynnistellä. Samantapaisesti ytimekkäästi ja vieläkin lyhyemmin nimetty Max tosin taitaa tarjoilla katsojilleen vähän vakavampaa tarinaa purtavaksi pöräytysten, hermoille käyvien koiruuksien ja kevythenkisten materiaalituhojen sijaan. Tämä tietysti on käytännössä pelkkää plussaa, koska harvemmin nuo täysin harmittomiksi tarkoitetut ja vailla järkeä vouhottavat hauvahassuilut ovat kovinkaan säväyttävää elämystä saaneet syntymään.

Ennen aloittelua tekijät tiedottelevat lyhyesti tekstimuodossa taustaa tarinalleen, eli Yhdysvaltojen armeija on ensimmäisestä maailmansodasta lähtien käyttänyt sotilaiden rinnalla tarkasti koulutettuja sotakoiria, eikä sodankäynnin kehittyminen ole näitä taistelukentiltä kokonaan poistanut, vaan kerrotaan, että Irakissa ja Afganistanissa on ollut mukana yli 3000 koulutettua koiraa. Kamera kuljetteleekin katsojan Kandahariin, Afganistaniin, jossa osana yksikköä toimii Kyle Wincott (Robbie Amell) Max-koiransa kanssa ja kaksikon päätarkoitus on auttaa asekätköjen löytämisessä. Maxin tarkka kuono vainuaakin piilotettuja tappovälineitä niinkin tehokkaasti, että tehtäviä on lisätty. Kaikki eivät kuitenkaan ole tuloksiin täysin tyytyväisiä, sillä löytöpaikoilta otetuissa kuvissa ja myöhemmin kirjoitetuissa raporteissa vaikuttaa olevan eroa napattujen aseiden määrien suhteen. Seuraavalla etsintäreissulla vastassa onkin väijytys, jonka seurauksena Kylen Teksasissa asuvalle perheelle lähdetään viemään surullisia uutisia.

Angelinassa asuvat vanhemmat sekä pikkuveli ovat jo valmiiksi hankalassa tilanteessa, sillä nuorempi Justin (Josh Wiggins) ei juuri halua näyttää kunnioitusta isänsä Rayn (Thomas Haden Church) tai isoveljensä armeijaurille, vaan kyynisesti vitsaillen vähättelee heidän pyrkimyksiään ja saavutuksiaan. Justin onkin kiinnostuneempi peleistä, huveista ja hieman kyseenalaisistakin ansaintakeinoista kuin isän tarjoamasta kesätyöstä, johon suhtautuu lähinnä halveksuen. Onkin melko selvää, että perhe joutuu aiempaakin pahempaan paikkaan, kun tieto Kylen menehtymisestä tulee perille ja suuri suru alkaa ottaa valtaa.

Murheen ja lohduttomuuden kyljessä kaukaisilta mailta tulee muutakin Wincottien elämään, sillä Maxia aikoinaan pentuna kouluttanut upseeri tahtoo tuoda koiran kirkkoon viimeisille hyvästeille ja heti näkee, että side on edelleen vahva ja nelijalkainen ystävä ikävöi ja itkee muiden mukana. Pahasti järkyttynyt Max vaikuttaa rauhoittuvan Justinin rinnalla heti ensikohtaamisella kuin vaistoen jotakin Kylesta muistuttavaa, mutta tarkoitus ei ole jäädä, vaan matka jatkuu kohti sotakoirien koulutuskeskusta. Eipä kuitenkaan mene pitkää aikaa, kun tukikohdasta tulee tietoa, että Max on joutumassa lopetettavaksi, koska on aivan liian stressaantunut, eikä siedä enää yllättäviä kovia ääniä ja lisäksi koira katsotaan vaaralliseksi taustansa takia. Hetken harkinnan jälkeen perhe päättää antaa kovia kokeneelle Maxille uuden mahdollisuuden ja kodin.

Melko nopeasti selviää, ettei kyse ole helpoimmasta adoptiokoirasta ja sopeutuminen vaatii sitoutumista sekä panostusta oman mukavuuden kustannuksella. Alkuun Maxiin hyvinkin nihkeästi suhtautuva Justin alkaa huomaamaan vaivihkaa positiivisiakin puolia koiratouhussa, sillä tutustumisen jälkeen Max vaikuttaa hyvinkin luotettavalta ystävältä ja lisäksi koulutuksessa tahtoisi auttaa kaverin taitava ja sanavalmis serkku Carmen (Mia Xitlali), jonka kanssa Justin alkaakin viettää mielellään kesäisiä päiviä. Maxin kanssa samoilla taistelukentillä tallustellut heppu tekee myös paluuta vanhoihin maisemiin, mutta hänelläpä on mielessään luihumpia juttuja, jotka lopulta saattavat koko Wincottien perheen plus lähipiirin vakavaan vaaraan, sillä laiton asekauppa ei kerää ympärilleen mitään reilujen ja kivojen kaverien kerhoa.

Positiivista on kuitenkin, ettei Afganistanin jälkeen lähdetä kotikulmilla vyöryttämään ja painottamaan heti uutta vaaraa ja toimintaa päälle, vaan haavoittuneet saavat aikaa toipua koettelemuksistaan. Justinin ja Maxin vähän vaikeista lähtökohdista käynnistyvä ystävyys, hylkiön leiman hylkääminen ja rohkeutta kysyvät valinnat tuovat paikoin mieleen kotimaisen vanhemman televisiotuotannon Susikoira Roi ja onhan vastaavia kasvutarinoita toki muitakin. Max kuitenkin esittää tarinansa ja hahmojen hankaluudet sen verran tunteikkaasti ja todentuntuisessti, että kun vapaus ja viihde vastaan vastuu ja velvollisuudet käyvät piinaamaan Justinia, niin kyllä siitä katsomon puolellakin välittää ja on pakko myöntää, ettei tämäkään katselutuokio aivan kuivin silmin edennyt.

Max ei murheellisemmista käänteistään tai ajoittaisesta itkuisuudestaan huolimatta ole mikään raskas pala katsottavaksi, vaan huumoria löytyy myös, vaikka elokuva noin yleisesti olisikin hengeltään draamapainotteinen. Kavereiden kesken väännetään vitsiä ja piruillaan, mutta siitä kiittelisin, ettei tule mitään kiirettä ja hoppua vaihtaa pakolliseen väkinäiseen pelleilyyn heti hiemaan raskaampien kohtausten perään ilmapiirin keventämiseksi. Oikeastaan Max toimii ajoittain päinvastaisesti, kuten vaikkapa tummasävyisen häkkikohtauksen aikana antaen mahdollisuuden murehtia mukana. Aivan täysin ilman hienoisia ylilyöntejä ei selvitä ja silloin tällöin sorrutaan vähemmän luonteviin pönötyksiin tai alleviivattuihin avautumisiin, joita ei ehkä tässäkään elokuvassa olisi tarvinnut niin paljoa käytellä. Kokonaisuutena Max on kuitenkin hyvällä maulla hoidettu hiljaisiakin hetkiä hyödyntäen, eivätkä ne heikommat herkistelytkään sentään mitään yökkäilykohtauksia käynnistele.

Elokuvan viimeinen kolmannes alkaa mennä selkeästi seikkailun ja toiminnan suuntaan, jolloin metsäiset, kallioiset ja jokiset maastot antavat haastetta sekä nättiä taustaa näille touhuille. Esimakua vauhdista ja vaarasta saadaan varhaisemmin pyörätemppujen parissa ja parhaimmillaan pitkin kivikkoisia polkuja kiidetäänkin kiitettävästi. Lopun lähestyessä myös sekalaisen pahisporukan ruutuaika lisääntyy ja jos vanhoja kirjoituksia muistelen, niin monien vastaavaan suuntaan lähtevien perhe-elokuvien kohdalla olen muristellut liiallisesta tai irrallisesta ilkeilystä. Tähän tarinaan kovemmat otteet ja luodit sulautuvat paremmin, koska homma tosiaan laitetaan taistelukentillä liikkeelle ja taustalla on myös Wincottin perheen miespuolisten otusten itselleen ja toisilleen asettamat toiveet ja paineet aseiden sekä armeijan parissa.

Viimeiset välienselvittelyt eivät ole Maxin sooloilua, vaan Justinille ja kavereille löytyy myös vastusta ja vaaraa, ja onhan Ray-isäkin toiminnassa mukana räiskyttelemässä reippaasti revolverillaan. Siinä mielessä työjako menee vähän vanhanaikaisesti, että Carmen lähetetään hakemaan apua ja Pamela-äidin (Lauren Graham) vastuu on muutenkin kotirintaman puolella. Näistäkään en tosin katselun aikana onnistunut kehittelemään mitään suunnatonta närästelyä tai mielipahaa, mutta hieman yllätti Carmenin poistaminen pikkuisen töksähtäen. Pahikset ovat toki pohjimmiltaan melko häikäilemättömiä tyyppejä, mutta pienet plussat merkkaisin siitäkin, että edesmenneen veljen lurjuskaverille on sentään vaivauduttu kirjoittamaan vähän niitä hairahduksia selittäviä taustoja sekä inhimillisiä piirteitä, eikä vain hutkittu kasaan ihmishirviötä helpoksi vihattavaksi.

Koiraelokuvien sarjassa Max onkin omassa hyllyssä ainakin toistaiseksi pienoinen harvinaisuus ja poikkeus hauvahassutusten massasta, eikä ainoastaan vakavampien sävyjensä ansiosta, sillä löytyyhän näitä kyyneltuotantoa kasvattavia tarinoita sieltä varmaan vähintään parin kourallisen verran. Sekään ei aivan ainutlaatuinen seikka ole, että koirakaverin vieressä kulkeminen kannustaa myös nuoret sankarit kasvuun, mutta kun joukkoon lisäillään Maxin erikoisala ja se, että omiin silmiin tökeröimpien tunteilujen ylilyöntejä tietoisesti vältellään, tekee elokuvasta pikkuisen muutakin kuin vain tavallisen ja tympivän tallustelijan lajissaan. Voi olla, että päätekijöiden kirjavat ansioluettelot toimivat teoksen eduksi, kun ei pohjalla entuudestaan ole kymmentä automaattiohjauksella sarjatuotettua koirahömpötystä.

Ohjaaja-kirjoittaja Boaz Yakinin filmografiaan mahtuu lajityyppiä monenmoista, etenkin jos huomioidaan myös teokset, joissa hän on toiminut tuottajan ominaisuudessa. Hän on kirjoittanut tummia sävyjäkin sisältäviä toimintarymistelyjä esimerkiksi Clint Eastwoodille ja Dolph Lundgrenille sekä ollut tuottamassa verta, häijyilyä tai tuskaa arastelemattomia Hostel-elokuvia. Omat ohjaukset taas taitavat kallistua lievästi voimakkaammin draaman, romantiikan ja perheystävällisten juttujen puolelle ja tähän laitaan Max tietysti kuuluu myös, sillä lähtökohdista ja synkemmistä hetkistä huolimatta kuvasto ja tarinan yleinen rankkuus ovat varttuneemmille lapsille sopivia, eikä kotimainen 12 vuoden ikäsuositus ole lainkaan huonosti heitetty. Kantta tutkimalla voi jälleen todeta jännästi hajontaa Pohjoismaiden välillä, kun Norjassa suositus on 9, Ruotsissa 11 ja Tanskassa 15 vuotta. No, kaipa näissä vanhempien harkinnalla on myös merkitystä, mutta ilmeisesti tällainenkin kohtalaisen siistitty perhe-elokuva voi osua luokitteluperusteisiin monella tapaa.

Myös elokuvan toiselta kirjoittajalta Sheldon Lettichilta löytyy taustaa 1980- ja 1990-lukujen kovaotteisimpien juttujen parista ja vielä Yakinia vahvemmin toimintaelokuviin painottuen. Lettichilla onkin ollut pitkään jatkunutta yhteistyötä Jean-Claude Van Dammen kanssa, sillä näitä teoksia löytyy kolmelta eri vuosikymmeneltä, vaikka kokonaismäärä ei mikään hirmuisen suuri olekaan. Lettichin filmografiassa Max näyttääkin ainakin nopealla vilkaisulla eräänlaiselta outolinnulta ja mahdollisesti tulossa olevien projektien perusteella vaikuttaa siltä, että paluu tiukempien tappelujuttujen armottomaan menoon kiinnostaa kaveria enemmän.

Nimikkokoira ansaitsee ehdottomasti kehut ja vaikuttaa varsin pätevältä esiintyjältä moniin kollegoihinsa verrattuna. Levyltä löytyvä lyhyehkö dokumentti tosin kertoo, että Maxin osan eteen teki kaikkiaan kuusi eri hauvaa hommia, mutta joukossa oli kuitenkin yksi pääkoira, jolle annettiin suurin osa roolista muiden tehdessä enimmäkseen tietynlaisia kykyjä vaativia erikoisjuttuja, kuten esimerkiksi nopeita jahteja. Silmissä ei siis ole vikaa, jos Max välillä vaikuttaa vipeltävän hieman vetreämmin tai ilmeissä ja olemuksessa on pienoisia muutoksia. Vaikka näitä "stunthauvoja" sieltä täältä sattuisi huomaamaan, niin väittäisin, etteivät ne häiritsevästi käy rikkomaan elokuvakokemusta.

Sijaisuuksista huolimatta isoin kiitos komeista koiraotoksista kuulunee päävastuussa olleelle Carlos-nimiselle kaverille. Selvästi on pystytty taltioimaan pidempiäkin ottoja, herkkiin hetkiin saatu hyviä ilmeitä ja kaikenlaisia tempputaitoja kieltämättä löytyy. Lisäksi Carlos ja toki myös muut Maxin osassa haukahtelevat koiruudet tuntuvat olevan hyvin mukana menossa, eikä näytä siltä, että jostakin on vain tempaistu eläintähti kameroiden eteen ja siitä sitten yritetään pikaisilla leikkauksilla sekä tehostetaian avulla kyhäillä kasaan jotakin aidonoloista. Onkin erittäin mukava huomata, että tyyppien välillä vaikuttaisi olevan todellista yhteyttä, mikä on noin tarinan ja tunteiden kannalta oleellista, koska Max kuitenkin pyrkii muuhunkin kuin vain huvittamaan katsojaa tassullisella toilauksia.

Elokuvan ilmestymisen aikoihin annetussa haastattelussa ohjaaja Yakin kertookin, että oikean koiran löytämiseen panostettiin, sillä muuten elokuva epäilemättä epäonnistuisi. Lisäksi piti huomioida muitakin ominaisuuksia kuin pelkät taidot suorittaa tiettyjä tehtäviä, ja kuten elokuvastakin voi huomata, niin tunteita ilmaisevat silmät olivat myös tavoitteena. Yakin mainitsee myös, miten Carlos oli hieman kapinallisuuteen taipuva yksilö, joka saattoi harjoituksissa hoitaa hommat niin sanotusti sovitusti, mutta kameroiden käydessä puuhaillakin aivan jotakin muuta. Tällainen on toki eläinelokuvien tekijöille tuttua pulmaa, mutta Yakin kuitenkin kertoo, ettei koiratähden ailahteleva käytös aiheuttanut pelkästään huolta ja murhetta, vaan näitä yllätyksellisiä improvisointeja päätyi valmiiseen teokseen.

"Yakin knew his fictional tale of a military service dog in war-torn Afghanistan, despondent after the death of his Marine handler, would ring true with the highly intelligent Belgian Malinois breed increasingly used by the military and police. When it comes to filmmaking, though, the problem is that the breed often features black eye markings not conducive to the camera.

"The eyes are where the emotions are," Yakin says. "It would be like acting with sunglasses on.""

"Animal coordinator Mark Forbes found Carlos, named after Vietnam War sniper Carlos Hathcock, on a Kentucky farm after a nationwide search. He stood out with his unique light face markings, focused personality and "true charisma," Yakin says.

"The only problem was that Carlos was very temperamental. But (the trainers) felt they could work with him," Yakin says. "We based the character Max on Carlos. When you see Max onscreen, 80% of the time it's Carlos.""

"Four other Belgian Malinois dogs had their facial features carefully dyed to resemble and assist, each one with his own specialty. Jagger served as the main understudy. Dude specialized in jumping, Pilot in knocking people down and play-fighting. Pax was used for running shots and "happens to be good at showing his teeth," says Mathlide de Cagny of Birds & Animals Unlimited, who trained the dogs with O.J. Knighten."

Mikään virheistä vapaa täysosuma Max ei ole, mutta melkoisen mukavasti ja tyydyttävästi palikat kasaillaan. Pahistelukaan ei tosiaan karkaa käsistä ja vie kaikkea huomiota, vaan kaveruksilla on muutakin yhteistä aikaa ystävystymiseen ja se ainakin ajoittain koskettelee katsomon puolellakin. Maxin seikkailut eivät yhteen kertaan jääneet, koska pari vuotta myöhemmin ilmestyi Max 2: White House Hero, jonka itse ostin samalla kuin ensimmäisen. Siihen liittyen on jossakin määrin perusteltuja huolia, että tapahtuu samanlainen laatunotkahdus ja hyvien juttujen tärveleminen kuin elokuvien Marley & Me ja Marley & Me: The Puppy Years kohdalla. Näissä näyttäisi nimittäin olevan yhdenmukaisuuksia tai ainakin kansi viestittelee siihen suuntaan, ettei jatkossa enää niinkään herkistellen eheydytä, vaan kenties tarjoillaan toiminnallisempaa kohkauskomediaa ja aivan kuin Marley-elokuvissa, niin tutut hahmot vaihdetaan käytännössä kokonaan ja samalla myös tilalle tekijät, joilla sattuu olemaan aiempia näyttöjä kohtalaisen kehnoistakin koko perheen pöhköhupailuista. Odotukset eivät siis sen suhteen ole mitenkään mahtavat, mutta tulee katsottua ajallaan ja varmaan kommentoituakin pikkuisen. No, vaikka jatko olisikin sitä pökäleosastoa, niin Max kuitenkin ansaitsee vahvat suositukset ainakin koiraelokuvien ystäville.

Max (2015)