Jos vaikkapa vilkuilee kotimaisen levyjulkaisun kantta, niin voi päätyä tällaisiin toiveisiin. Kauniisti vihertäviä kesäisiä kuvia ja saattaapa ajatus sekä toinenkin koirasöpöilyyn liittyen päästä heräilemään. Mitä viimeisimpään tulee, niin kyllähän ainakin kerran kuukaudessa sellaisesta jaksaa innostua sekä viehättyä, varsinkin vähänkään laadukkaammasta menosta. Onhan elokuulle jo kertynyt parikin siihen eläinsöpöilysarjaan laskettavaa teosta, mutta etenkin Zookeeper osoittautui kohtalaisen kehnoksi tuttavuudeksi.
Elokuvan ottaessa rauhallisia ensiaskeleitaan lintujen suloinen viserrys kantautuu korviin. Opalilla (AnnaSophia Robb) taas on menossa vähän yksinäiset pesäpalloharjoitukset. Alkutekstijakso lupaileekin kuvillaan juuri toivotunlaista menoa. Nyt vielä kiireetön ja lämpöinen tunnelma kohdilleen, niin mikäpä siinä viettää sellaiset sata minuuttia.
Pappina toimiva isä (Jeff Daniels) on saanut uuden komennuksen, joten kaksihenkinen perhe on joutunut pakkailemaan kamppeensa. Uudeksi määränpääksi on valikoitunut Naomin pikkukaupunki Floridassa. Ymmärrettävistä syistä Opal toivoo, että suunnattaisiin takaisin, sillä vanhat kaverit ovat jääneet sinne jonnekin ja isäkin on enimmäkseen omissa maailmoissaan haikaillen vuosia sitten lähteneen vaimonsa perään. Opalin näkökulmasta isän kanssa kahdestaan elely onkin usein lähinnä yksin olemista toisen käpristyessä kilpikonnan tavoin maailmaa pakoon. Pienen tytön pieni toive kuuluukin, että josko jostakin ystäviä liikenisi.
Koulusta ei kovin helposti tunnu ainakaan alkuun potentiaalisia ehdokkaita löytyvän. Joku jossakin ehkä kuitenkin tällaisiakin toiveita toteuttelee. Eräs arkinen matka ruokakauppaan tarjoaa alkusysäyksen parempaan suuntaan johtavalle tapahtumaketjulle. No, sitähän ei tietenkään heti sellaiseksi osaa ymmärtää, mutta jälkiviisauden avulla asiat saadaan selkenemään.
Ruokaostoksilla ollessaan Opal kiinnittää huomiota paikallisessa kaupassa aluillaan olevaan kaaokseen. Mikäköhän menijä on saanut henkilökunnan vipeltämään hyllyjen väleissä varsin vauhdikkaasti? Syylliseksi osoittautuu karvainen hauva, joka saa paikan pomon syvästi järkyttymään. Kasvoja ei kuitenkaan kirjaimellisesti järsitä pois, vaan menetys on ennemmin pienoinen nolaaminen.
Rankkuria ollaan soittelemassa paikalle, mutta siihen Opalin sydän seikkailee sekaantumaan. Ehkä ihan hyväkin, ettei järki ehdi tässä kisassa edelle. Niinpä hän saa lausuttua, että kyseinen koira on hänen, eikä sama enää toistuisi. Koiruus saa pikaisen kasteensa kaupan mukaan. Katsojan ei ole vaikea arvailla, että kotona odotteleva isä ei kovinkaan innoissaan ole perheenlisäyksestä. Mutta mitäpä sitä voi vastaan sanoa, kun toinen pikkuista käpäläänsä ystävällisesti ojentaa ja suloisilla nappisilmillään katselee. Tietyissä tilanteissa on vain kovin vaikea sanoa ei. Tilapäisesti vain...kohtalokkaat pari sanaa. Hankaluuksista huolimatta tämä odottamaton käänne lähtee viemään vähäväkisen perheen elämää huomattavasti myönteisempään suuntaan.
Because of Winn-Dixie perustuu Kate DiCamillon samannimiseen kirjaan, joka ilmestyi viitisen vuotta ennen elokuvaa lukijoiden iloksi. Tosin minulta sekin kirja on jäänyt selailematta...vaihteeksi. Muita kuitenkin se on miellyttänyt siinä määrin, että menestystä on tullut enemmänkin. Tälläkin kerralla pitää elokuvan ja kirjan mahdollisten erojen pohtiminen jättää muiden hoidettavaksi.
Voitaneen tässä välissä todeta, etten hirveän paljon muutenkaan etukäteen paneutunut elokuvan tekijöihin. Ruudulle ensimmäisenä ilmestyvä Wayne Wangin nimi kyllä heti herätteli tiettyjä toiveita, vaikka hänen ohjauksiaan on vain vähän nähtynä. Pari kertaa katseltu ja kovasti tykätty Smoke sieltä ensimmäisenä mieleen hyökkää. Olisikohan piakkoin jälleen kertauksen paikka... Löyhähkö jatko Blue in the Face taas jätti sen verran kylmemmäksi, että sen pariin tuskin hetkeen olen toistamiseen kirmaamassa.
Sivupolut kuitenkin kutsuvat sen verran, että pakkohan tässä on puoliääneen mietiskellä lupaavia ehdokkaita Wangin filmografiasta. Niitähän sitten löytyykin useampia. Yritän hieman hillitä rakkauttani turhaan listailuun ja tyydyn tässä vaiheessa mainitsemaan "vain" viisi kiinnostavaa elokuvaa. Jospa siis nuo saisin jossakin vaiheessa hankittua ja ahdettua jo ennestään yltäkylläisyyttä pursuaviin suunnitelmiin: Eat a Bowl of Tea, The Joy Luck Club, The Princess of Nebraska, A Thousand Years of Good Prayers ja Snow Flower and the Secret Fan. Siinähän sitä jälleen olisi, kunhan vielä löytyisi vähän toimeliaampi elokuvaharrastaja jostakin... Mitään hirmuisen hyviä huippupisteitä monikaan näistä ei näytä keränneen, mutta aiheet kuitenkin kiinnostaisivat.
Robbille vuosikymmen sitten ilmestynyt Because of Winn-Dixie taas oli ensiesiintyminen teatterielokuvien puolella. Jokin aika sitten kommentoimani Robbin tähdittämä Bridge to Terabithia kallistuu ehkä tavallista perhe-elokuvaa enemmän murheellisiinkin tunnelmiin. Kyllähän tämä hieman varhaisempi koirailukin omat vakavammat hetkensä omaa. Esimerkiksi alkoholismin tyhjentävät pullot ilmaantuvat silloin tällöin kilinällään menneisyyden hairahduksista ja kivuliaammista hetkistä muistuttelemaan. Silti ei oikein voi sanoa, että näitä lähdettäisiin pohjamutia myöten kaivelemaan.
Hieman on myös havaittavissa esimerkiksi Beethoven-elokuvista tuttua koirakolttostelua. Täytyyhän uuden tulokkaan vähän rauhallista maailmanjärjestystä järkyttää pienimuotoisella sotkemisella ja näin. Eihän suloinen Winn-Dixie mikään kaaoksen kuningas kuitenkaan ole, vaan aikaansaannokset liikkuvat enemmän siellä paikattavien sydänten puolella. Mitä nyt "kirkkoon" saadaan aikaiseksi vauhdikkaampaa jumalanpalvelusta Winn-Dixien osallistuessa hiirikaverin kanssa. Onpahan mukana toisenlaisiakin petoja, kun esimerkiksi kirjoja kähveltävän karhun legendaa vähän väläytellään. Hui!
Sellaista verkkaista sydänten toipumista katselee kyllä ihan mielellään, kun elokuvasta kuitenkin löytyy joukko sympaattisia sivuhahmoja, joista monilla tuntuu olevan hieman menneisyyden painolastia selviteltävänään. Äreät kissaihmisetkin siinä vähitellen alkavat leppymään, kunhan kunnolla päästään viettämään mukavia yhteisiä tuokioita.
Näiden Opalin matkansa varrella tapaamien tyyppien joukkoon kuuluu myös vähän yksinäisyyden vaivaama kirjastonhoitaja Franny sekä kyläläisten karttama Gloria, josta liikutellaan kaikenlaisia tarinoita. Ei useinkaan kovin mukavia sellaisia. Uutena tulokkaana on hämärän sekä epäilyttävän menneisyyden omaava eläinkauppaan päätynyt Otis, jota virkavallan paikallisosasto käy silloin tällöin kovistelemassa. Onneksi eläinkaverit tulevat väliin, kun tarvetta ilmenee. Jokseenkin huomaamatta se kaivattu ystäväjoukko alkaa muodostumaan.
Yhdessä sitten mietitään, että vaivaakohan kylää se, ettei suruja ja ikäviä juttuja enää jaeta yhteisön kesken. Opal kuitenkin mietiskelee, että olisikohan suurempana unohduksena se ilojen jakamisen jääminen. No, tämä pikkuhiljaa muotoutuva porukka lähtee paikkaamaan tilannetta parhaansa mukaan.
Jos parilla jalalla tallustelevien ihmismäisten otusten parista löytyy mukavia kavereita, niin samaahan voi sanoa pörröisemmästäkin osastosta. Tietenkin ensimmäisenä se vallan hellyyttävä koiratähti. Luulisin tällaisen menon vetoavan koiraihmisiinkin paljon paremmin kuin vaikkapa kehnohko Must Love Dogs, jota kai juuri heille kaupiteltiin.
Eläinkaupan kautta muitakin herttaisia kavereita pääsee ruudulle katsojaa ihastuttamaan. Omalla kohdalla muutamassa kuvassa vilahtavat pupuset tietysti ovat parhautta, mutta kyllä ne kaikki muutkin varsin veikeiltä veijareilta vaikuttavat. Otisin eläinkaupassa sen asukkaille soittelema kitarakonsertti olisikin saanut mielellään kauemminkin jatkua... Mieltä ilahduttaa myös se, että samainen kaveri haluaa päästää eläimet edes silloin tällöin häkeistään vähän suuremmasta vapaudesta nauttimaan.
Myönnän toki kovin helposti pitäväni vähän himphamppumaisesta(kin) eläinhömppäilystä, mutta eihän aivan kaikki silläkään verukkeella uppoa. Tulikin jo mainittua tuo Must Love Dogs, toisena voisi heittää Lawrence Kasdanin kovin puuduttavan ja väkinäisen viritelmän Darling Companion, jota eivät koirapelastukset tai mukavat maisematkaan kivanpuoleiseksi pelastele. Toisaalta taas puutteita antaa helposti anteeksi paljonkin, kunhan henki saadaan kohdilleen, josta esimerkkinä vähän aikaa sitten katseltu pelastetun koiran tarinaa kertova Myrsky.
Mitäköhän sitä vielä... Eihän tällaisille kovin ilkeä tahdo olla, vaikka puutteita varmaankin olisi helppoa kaivella raadeltaviksi. Yleensä kuitenkin positiivinen vire ja kauniit kuvat laittavat sellaisten ruodinnan taka-alalle, niin tässäkin tapauksessa. Sydäntä lämmittelevää koko perheelle suunnattua ja melko laadukasta elokuvaa Because of Winn-Dixie mielestäni edustaa.
Pienin askelin jälleen tallaillaan kohti parempaa huomista ja sellainenhan kelpaa kyllä. Ehkä niitä laajempia maisemakuvituksia olisi voinut ahkerammin ujutella mukaan, koska vain silloin tällöin pääsevät välähtämään. Kyllähän kesäistä tunnelmaa saadaan luotua näilläkin eväin, joten ei valitella noista enempiä. Ypöyksinäisyys vinksallaan olevassa maailmassa huutaa makeaa ja halauksia. Niitähän mutkien kautta lopulta löytyy ja siitä jotakin lämpöistä katsomoonkin kantautuu. Ennakkotoiveet täyttyivät helposti ja sai suuntailla unille varsin hyvin mielin.
Because of Winn-Dixie (2005) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti