Edellisestä osasta ehti vierähtää vain pari vuotta ennen kuin tämä 2012 ilmestynyt jatko pääsi kotiteattereita ilahduttamaan. Tekijäporukasta löytyy kohtalaisesti samoja nimiä. Esimerkiksi vaikka ohjaaja Michael Damian ja kirjoittaja Jennifer Robinson. Niinpä vähäisemmäksi yllätykseksi jää, että melkoisen samansuuntaisissa tunnelmissa jatketaan edelleen.
Ensimmäiset kuvat ovat lupailevinaan juuri sellaista katsottavaa, mitä toiveissa olikin, kun harja ja häntä hulmuten viiletetään pitkin tasankoa. Väleihin lyhyesti Flickan legendaa tekstimuodossa. Kovin pitkään ei tosiaan rauhallista käyntiä mennä, vaan intoudutaan hurjaan laukkaan. No, kyse kuitenkin on lyhyestä alkupalasta tunnelmien nostamiseksi, sillä siirrytään hetkeksi muualle.
Edellisten osien tapaan Wyomingissa jatketaan, mutta hevostila vaihtuu jälleen ja samalla suuri osa hahmoistakin. Ratsastusreiteillekin päästään sen enempiä viivyttelemättä, kun Kelly (Kacey Rohl) viilettää menemään hoitohevosensa kanssa. Vierellä paineleva koulubussi taas ikävästi muistuttaa, että pitäisi olla jossakin aivan muualla kuin harrastusten parissa. Samaa kertovat todistusten laskusuunnassa olevat arvosanat.
Bussin kyydissä on muiden joukossa Kellyn ihastus Briggs (Max Lloyd-Jones) ja entinen paras ystävä Stephanie (Siobhan Williams). Näiden aatokset vierellä laukkaavasti Kellystä hieman poikkeavat toisistaan. Hoitohevonen sattuu vielä kaiken lisäksi olemaan Stephanien, joka ei yhtään arvosta Kellyn otteita. Siitäpä sitä saadaan sytykettä entisten ystävien välisiin kaunoihin, kunhan viesti ehtii kummankin äidille.
Kellyn äidin omistama Cherry Creek Farms on muutenkin ahtaalla ja Stephanien sekä hänen äitinsä hevoset tarvitaan ehdottomasti, jotta toiminta pysyisi edes pikkuisen kannattavana. Ymmärrettävää onkin, ettei Lindy (Lisa Hartman) ole yhtään innostunut tyttärensä puuhailuista. Miehen kuoleman jälkeen tilan taloudellinen suunta on ollut tasaisesti alaspäin. Yhtään lisää murhetta ei kaivattaisi.
Tilalle on tulossa myös uusi työnjohtaja, edellisestä osasta tuttu Toby (Clint Black). Kelly ei oikein ymmärrä, miksi tilalle pitää palkata lisää apua. Lindy taas sitä mieltä, että hevosihmiset luovat yhteisön joka auttaa ja pitää huolta toisistaan. Toby onkin hieman hankalassa tilanteessa, sillä oma tila on tulipalon jäljiltä suuremman korjailun tarpeessa. Tilapäistöihin toisaalle hetkeksi siis. No, ihastuupa Kelly kuitenkin ensisilmäyksellä Tobyn mukanaan tuomaan Flicka-heppaan.
Kellyn ja Stephanien kärhämä ei ota laantuakseen ja keskinäinen kisailu tulehduttaa välejä entisestään siihen pisteeseen, että Stephanie ottaa asiakseen hajoittaa tilan joukkueen vain vähän ennen suurta ratsastuskilpailua. Cherry Creekin tulevaisuus on kaikkea muuta kuin turvattu. Pikaisesti vain uutta joukkuetta kasailemaan ja toivomaan parasta. Flicka kuitenkin pääsee levittämään taikaansa, mitä tulee kolhuja saaneiden eheyttämiseen. Rohkein askelin kohti kirkkaampaa huomista laukkaamaan!
Ehkä tuosta jo ilmenikin, että uusin tulokas kytketään aiempiin osiin sen verran löysin liitoksin, että tarkempi tarkastelu edellyttäisi eristysnauhaa enemmänkin. Sellainen ei liene tarpeen, vaan selvää on, että suunnilleen sama tarina on haluttu toistaa (vai kolmoistaa?) ilman liiallista yllätysten poluille eksymistä. Suuri osa hahmoista ja paikoista vaihtoon, eikä muuta kuin kolmatta osaa kehiin samoilla teemoilla. Sehän riittääkin, vai...?
Hieman huttuisista ja höttöisistä lisukkeista selviää, että tuotantoyhtiö oli innostunut tekemään kolmannen osan, mutta halusivat kuitenkin edellisessä osassa taustalle jääneen Tobyn mukaan ja suurempaan rooliin. Varsin luontevasti vastanäyttelijäksi päätyi Clintin vaimo Lisa. Kun vielä tyttärelle löytyi pienempi osa, niin voidaan puhua perhe-elokuvasta tässäkin mielessä, tai ainakin Blackin perheen elokuvasta...
Samoista bonusmateriaaleista käy selväksi jalo tavoite "something for everyone". Monestihan tämä on resepti keskinkertaisuudelle, kun lähdetään väkisin vääntämään jotakin tuollaiseksi luultua. Eivät sellaiset epäilykset tämänkään elokuvan kohdalla täysin pieleen mene. Esimerkkinä voisi mainita vaikkapa lopetuksen. Clint Black hieman visioi neljättä osaakin, mutta sanoisin, ettei niillä höpötellyillä suunnitelmilla kannata lähteä kuvauspaikoille kameroita käynnistelemään, vaan mietintämyssyt uudelleen päähän... Parin lyhyen dokumentintapaisen lisäksi löytyy vielä musiikkivideo Holly Kayn kappaleesta Let Go. Video on ihan mukavaa katseltava, laulu lähinnä keskinkertaista kuultavaa.
Ensimmäistä osaakaan en minään suurena elokuvataiteilun juhlana hehkutellut, mutta ihan hyväksi taisin kuitenkin väittää. Toinen ja kolmas jäävät siitä siinä määrin, että ero on selkeä, vaikka eiväthän nämäkään huonoja ole. Olisi helppo osoittaa syyttävä sormi sen suoraan videolle -tuotannon suuntaan, mutta tuskinpa sieltä kaikkia selityksiä löytyy. Tuotantoarvojen puute ei ole ainakaan omalla valituslistalla ensimmäisenä jatko-osien kohdalla.
Töksähtelevä draama näiden kahden jatkon kohdalla eniten silmiin häikii. Eihän ensimmäinenkään mikään sulavin tapaus siinä mielessä ole, mutta jatko-osien periaatteessa toistaessa samat jutut, mutta heikommin, alkavat ne rosoisemmat reunat ja hiomattomat kulmat häiritä enemmän. Ainakin omasta mielestäni tämän kolmannen joukkuedraamailut joutavat pikakelausmateriaaliksi, ainakin melkein. Mikäli sellaista on ihan pakko viritellä, niin pikkuisen paremmin mielellään, kiitos. Jos neljänteen ei muuta keksitä kuin uudet hahmot ja sama juttu puolihuitaisten toteutettuna, niin voidaan puolestani jättää tekemättäkin...
Komeat maisemat ovat olleet merkittävänä syynä, miksi elokuvasarjan aiemmista osista on tullut pidettyä vähintään kohtalaisesti. Harmikseni voin kuitenkin todeta, että kolmannessa on käsittämätöntä kiirehtimistä niiden suhteen. Otolliset metsäratsastelut ravataan niin vauhdikkaasti, että hiukset ja harjat vain viuhuvat. Maisematuokioiset taas lätkitään pikaisesti kasaan ilman, että niistä sen suurempaa tunnelmointia irti saa. Esteratsasteluille ja sen sellaisille löytyy aikaa ja hidastuksia. Tämän katsojan mieltä sellaiset painotukset eivät yhtään ilahduta.
Tämänkin osan kohdalla mukaan on ripoteltu vähän hassuttelua, ettei liian vakaviin tunnelmiin suunnattaisi. Mitään erityisen muistettavaa ei siltä osastolta jää valitettavasti kerrottavaksi. Ehkä Blackin yksinäiset tuskailut tietotekniikan parissa vähän hymähdyttävät, mutta siinähän se suunnilleen.
Onhan Flicka 3 tavallaan sympaattinen elokuva, josta pitäisi mielellään vähän enemmänkin, mutta samaa särkyneiden sydänten paikkailuun paneutuvaa huttua on esitelty välillä sen verran paremmin, ettei nyt aivan pysty enempää innostumaan. Tobya esittävä Black vaikuttaa kaikin puolin pidettävältä tyypiltä, mutta siitä huolimatta ihmettelen ratkaisua jatkaa elokuvasarjaa hänen kauttaan. Flickakin pääsee monesti unohtumaan jonnekin taustalle, mikä ei ole heppasöpöilyn kannalta yhtään hyvä juttu. Edelleen ihan kelvollista katseltavaa ja suunnilleen samoissa toisen osan suhteen, mitä laatuun tulee. Näillä eväillä ei kuitenkaan kannata enää lisää jatko-osia tehtailla. Voisin kyllä ihan mielenkiinnosta ottaa ne varhaisimmat Flicka-elokuvat katseluun, jos sattuvat vastaan laukkailemaan...
Flicka 3: Best Friends (2012) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti