Tuossa aiemmin kommentoidussa kymmenisen vuotta uudemmassa elokuvassa Bronson johdattelee jahtaajansa jäätäviin tunnelmiin, mutta tässä varhaisemmassa lännenelokuvassa seuraajia opastetaan kohti kuumenevaa pätsiä, joka ottaa valmistautumattomat vastaan armottomasti, eikä anna paljoakaan anteeksi. Jos tylyjen tunnelmien täyttämä helteinen helvetti kirvoittelee matkakuumeilua, niin suunnataanpa sinne siis!
Kuten tuossa viimeksi katsellussa Bronsonin jahtaamisessa, myös tässä suurempiinkin tragedioihin johtava tapahtumaketju saa alkunsa sinänsä pienestä kinasta. Chato (Bronson) haluaisi kostutella kurkkuaan paikallisessa saluunassa, mutta kylän sheriffi on sitä mieltä, ettei Chato ole lainkaan toivottu lisä ravitsemusliikkeen asiakaskuntaan.
No, Chato kuitenkin haluaa juomansa kulauttaa toisen haratessa vastaan. Sheriffin käsi lähtee asetta hamuamaan, ja se saakin jäädä hänen viimeiseksi liikkeekseen, ellei lasketa vähintään puolikuolleessa tilassa tapahtuvaa ilmalentoa. Tappouhkailut katsotaan murheelliseen loppuun asti. Chaton ei kuitenkaan auta jäädä paikalle tilannetta selvittämään, sillä luultavasti hän olisi taustansa ansiosta joka tapauksessa väärässä. Kipin kapin karkuun kylästä pölypilven saattelemana.
Jahtiporukkaa aletaan kasailemaan ilman suurempia aikailuja. Joukkoa johtamaan etsitään aikoinaan etelän riveissä upseerina toiminut Quincey Whitmore (Jack Palance), joka selvästi innostuu tästä tehtävästä. Saa hyvän syyn raotella vanhaa kirstua, josta pölyä keränneet sotakamppeet jälleen hyvässä hengessä kaivetaan esille.
Reissu vaatii kuitenkin kourallista enemmän sakkia, joten lähialueita pitää lähteä tutkimaan halukkaiden ja vähemmän halukkaiden osallistujien toivossa. Osa toki lähtee intoa uhkuen yksinäistä pakenijaa jahtaamaan, toiset taas ottavat täysin kielteisen kannan ja pieni vähemmistö kokee vastenmieliseksi velvollisuudekseen liittyä ryhmään.
Soitellen sotaan tuntuu olevan homman henki, kun runsaan kymmenen tyypin joukkio ratsastaa jahtiin. Chato kiinni ja pikavauhtia hirttäjäisiä viettämään. Osa ilmeisesti haluaisi polttaa Chaton syntiensä takia elävältä, mutta ehkä aivan niin pitkälle ei tarvitse mennä...?
"If I don't get to a doctor, I'll die!"
"It looks that way."
Chaton suunnitelmat poikkeavat vähemmän yllättävästi Whitmoren porukan aikeista. Seuraajat ihmettelevät, kun takaa-ajettu ei painelekaan nopeimpia reittejä karkuun, vaan jumittaa milloin missäkin jättäen peräänsä selviä jälkiä. Juju alkaa tulla kivuliaan selväksi jahtiporukalle. Chato on johdattanut heidät tarkoituksella paahtavan auringon alle ja tekee parhaansa mukaan oloja aina vain tukalammiksi. Hilpeä mieli saa väistyä, kun katkeruus ja lopulta epätoivokin valtaavat tilaa. Lähtiessäkään kaikkien välit eivät ystävällisimmät mahdolliset olleet, mutta kiristyvät tunnelmat voimistavat sisältä tulevaa uhkaa. Jos lopulta kaiken jälkeen päästään tilejä tasaamaan, niin eipä se välttämättä enää olekaan yhtään kaiken koetun ja uhratun arvoista.
Chato on melkoisen tuttu tyyppi, jollaisia Bronsonin hahmogalleriasta löytyy enemmänkin. Paljoakaan turhia ei jutustella ja aika kuluu ihan hyvin yksinäänkin. Harmeja ei tietoisesti etsitä, mutta tiukan paikan tullessa niitäkin kyllä järjestyy. Homman voisi tiivistää taas kerran sanoihin, että Bronson on Bronson.
Bronson oli kuvausten aikaan jo yli 50-vuotias, mutta kuvien perusteella voisi arvioida fyysisen tilan melko rautaiseksi. Sota-asuun vaihtamisen jälkeen on selvää, ettei mukana paljoakaan ylimääräistä kanniskella. No, ehkä se julma autiomaa on koulinut Chatosta näköisensä. Tuijotuskin on asiallisen tiukka, vaikka ehkäpä sitä samaa tuimaa katsetta on parissa muussa elokuvassa ansiokkaammin esitelty.
Mielenkiintoisimmaksi tyypiksi nouseekin Palancen esittämä Whitmore, joka edelleen elää vuosien takaisia loistohetkiään sotakentillä. Hävittyä sotaakin lämpimästi muistellaan. Nämä muistelmat ovat jutuista päätellen päässeet mielessä pikkuisen värittymään ajan tehdessä tekosiaan. Kovasti Whitmore ainakin yrittää toistaa näitä hetkiä käsillä olevan ajojahdin puitteissa, mutta muu porukka saattaa haikailla toisenlaista menoa.
"Hell, it was a good war."
On sitten aivan oma asiansa, olikohan se sotakaan tapahtuessaan niin hyvä juttu kuin jälkikäteen muistoissa tunnelmoituna. Vähitellen Whitmorelle kuitenkin selviää, että hän on johtamassa joukkoa, joka on taipuvainen todella synkkään raakalaismaisuuteen. Whitmore ei vihellä peliä poikki ajoissa, vaan yrittää vasta sitten kun on jo menty aivan liian pitkälle. Juttujen sävykin alkaa muuttua, kun on jo kohtalaisen selvää, millaista kohtaloa kohti ollaan ratsastamassa. Palancen ansioksi voisi varmaan mainita, että nämä monesti naurettavuuden rajoilla seikkailevat tokaisut tuntuvat varsin luontevilta. Muutenkin herrassa on tietynlaista arvokkuutta ja asennetta, joka vetää puoleensa.
Hieman pirullinen alkupuolen virnistys alkaa matkan edetessä Palancen kasvoilla vaihtumaan tuskalliseen irvistykseen, kuten tunnelmiin toki sopiikin tylyn todellisuuden rusentaessa haaveet kunniallisista taistelutantereista. Palancen suoritus onnistui miellyttämään sen verran, että voisi etsiä miehen muita teoksia. City Slickers on yksi sellainen, joka on pitänyt uusia jo pitkään. Kovin toisenlaisissa tunnelmissa liikutaan, kun kaveriporukka lähtee rentoutumaan arkiympyröistään. Muistaakseni ihan viihdyttävää ja lämminhenkistäkin menoa se edustaa. Josko löytyisi jostakin hyllyjen ja laatikkojen kätköistä. Muitakin hyviä ehdokkaita varmaan löytyy, mutta erotellaan tuo nyt esimerkiksi tähän hätään.
"I don't want to bury him here. It's an empty place...empty...nothing to remember."
Näiden muutamien kaverien todellinen karva alkaakin tulla näkyviin, kun vastoinkäymiset lisääntyvät ja tulokset ovat edelleen laihoja. Viha pääsee vastustamattomasti kasvamaan, sokaisee ja avaa portit kaikenlaisille kauheuksille. Katsojan kauhisteltavaksi vyörytetään yhtä ja toista hirveyttä siinä määrin, ettei osien vaihtuessa ole enää paljoakaan sympatiaa varastossa näitä alkuperäisiä takaa-ajajia kohtaan. Siinä ei enää katumiset ja pehmeiden asioiden haikaileminen saa silmiä juurikaan suopeutumaan tiettyjä tyyppejä kohtaan. Hiukkasen ontolta sellainen vaikuttaa, kun huomioi, mitä tapahtuikaan pari hetkeä aiemmin. Silmitön julmuus aiheuttaa tietysti lopulta vastareaktion. Nyt toimitetaan viimein sitä, mitä hetkeä aiemmin oltiin kovin innokkaana tilaamassa.
"It's a hell of a place to die in."
"There ain't no good places."
Noin visuaalisesti nämä vuorottaiset kostamiset eivät ole räikeintä väkivallalla herkuttelua. Henki kuitenkin on varsinkin toisella puolikkaalla kovin tumma. Ei oikein pääse vahingossakaan syntymään sellaista reippaan ja seikkailuhenkisen lännenelokuvan tunnelmaa, vaan jo hyvissä ajoin on kohtalaisen selvää, että hymyt ovat kaikilta hyytyneet hyvissä ajoin ennen lopputekstejä. Sinänsä vähäeleinen päätös on lohduttomuudessaan suunnilleen loputon. Jos katsoja olisikin taipuvainen suomaan hieman kevyemmän kohtalon edes joillekin, niin tekijät ovat ilmeisesti olleet toisenlaisilla linjoilla. Armokortteja ei tässä tapauksessa yksinkertaisesti jaella. Jos voittajia aletaan etsimään, niin korppikotkat kiittänevät runsaasta ateriatarjonnasta.
Monille toiminta- ja lännenelokuvia seuranneille Michael Winnerin ja Charles Bronsonin yhdistelmä lienee tuttu. Chato's Land onkin ensimmäinen Winnerin ohjaus, jossa Bronson on pääosassa. Lopulta näitä kertyi kuutisen kappaletta, jotka kaikki on tullut vilkaistua vähintään kertaalleen. Moni toki useamminkin.
Kun huomioi, millaista tavaraa kaksikko sai aikaan, on Chato's Land varsin luonteva lähtölaukaus. Jo samana vuonna ilmestyi The Mechanic, jossa perehdyttiin tylyissä ja kyynisissä tunnelmissa palkkamurhaajan puuhailuihin. 1973 oli luvassa The Stone Killer, joka omasta mielestäni on herrojen yhteisistä tuotoksista vähiten muistettavin. Sellaista ihan menettelevää poliisielokuvaa tarjoillaan.
1974 sai alkunsa elokuvasarja, josta käsittääkseni heidän yhteinen taipaleensa parhaiten muistetaan, kun teattereihin päätyi Death Wish, jossa suhteellisen tavallinen tyyppi saa kohdata karmeita asioita ja lopulta ajautuu epätoivossaan öisille kaduille jakamaan omaa oikeuttaan. Siinä missä kyseinen avaus painottaa enemmän henkilödraamaa, ottaa toinen osa suunnan selkeästi toiminnallisemman menon pariin. Kolmas sitten taas, ööh...se onkin aivan omanlaisensa epeli. Sinänsä samoilla teemoilla jatketaan, mutta toteutus on sellainen, että mopo karkaa kurvista tuhatta ja sataa jonnekin kiertoradalle sinkoutuen. Lopputuloksena onkin yksi riemastuttavimmista 1980-luvun toimintatuliktuksista. Jep, naurettavuuden puolellekin mennään, mutta eipä se mitään haittaa. Meno on sen verran käsittämätöntä, että kaikki kelpaa. Lieköhän tämä mieletön tykitys syynä sille, ettei Winneriä enää samaista elokuvasarjaa nähty luotsaamassa... Bronson toki teki vielä pari osaa lisää, mutta mielestäni ne ovat kohtalaisen unohdettavia aiempiin verrattuna, etenkin se viimeiseksi jäänyt teos.
Epäilen, ettei näistä blogin puolella oteta tarkempaan käsittelyyn muita kuin ehkä The Mechanic, joka parin tekosyyn varjolla saattaa lipsahtaa joukkoon. No, tuli edes vähän höpötettyä noistakin. Kelvollista katseltavaa ovat tiukahkoa toimintaa ja jännitystä arvostaville sekä tietenkin Bronsonin ystäville. Muutenkin voisi yleisesti mainita, että monista Bronsonin elokuvista paljon pidän, mutta varsin valikoidusti olen niistä täällä aikonut kirjoitella. Jos alkaisi vaikka järjestelmällisesti niitä esittelemään, niin saisi kyllä naputella tovin ja toisen.
"What Chato's land doesn't kill, Chato Will."
Jaahas, tienviitat kertovat, että sivupolut on nyt kiemurreltu ja pitäisi kaartaa takaisin alkuperäiselle reitille. Lienee siis sopiva hetki pikkuisen kehua piirrettyä kantta, jossa Bronson istuu kivääri kädessään korppikotka taustalla ja tiukka ilme kasvoillaan. Sellaista kuolemanenkeliä sietääkin juosta karkuun niin paljon kuin jaloista vain lähtee. Kun tähän yhdistetään tuosta ylempää löytyvä mainoslause, niin saahan se hieman hymyilemänkiin, olkoonkin sitten miten epäsopivaa tahansa.
IMDB kertoo käsittääkseni virheellistä tietoa elokuvan pituuteen liittyen, sillä sen mukaan kestoa löytyisi 110 minuuttia. Olen kuitenkin siinä käsityksessä, että tämä Future Filmin julkaisema versio (kesto 96:19) on täysin ehjä. Kaikki julmuudet ja muut kyseenalaiset tuokiot kyllä ovat tiensä levylle löytäneen.
"To you this is so much bad land - rock, scrub, desert and then more rock. A hard land that the sun has sucked all the good out of. You can't farm it and you can't carve it out and call it your own... so you damn it to hell and it all looks the same. That's our way. To the breed, now, it's his land. He don't expect to give him much and he don't force it none. And to him, it's almost human - a living thing. And it will give him a good place to make his fight against us."
Maisemiakaan ei sovi unohtaa, sillä Death Hunt -elokuvan tapaan armottomat elementit ovat voimakkaasti mukana tunnelmia tummentamassa. Valkoisina hohkaavat lumivuoret tosin vaihdetaan auringon korventamiin hiekkaisiin huippuihin ja kuiviin kivikkoihin, joista vain harvat oliot löytävät edellytyksiä elämälle. Ne sitten ovatkin Chaton tapaan ympäristönsä kovettamia. Leppoisammista olosuhteista saapuville ei ole luvassa mitään helppoja hetkiä, kuten jahtiporukkakin saa todeta. Ehkä se selviytymispuoli jää pikkuisen enemmän varjoon kuin tuossa toisessa, mutta onhan sitäkin mukana. Satunnaisten lähteiden tarjoama helpotus ja ilo jää usein hetkelliseksi, kun paahde käy uudelleen kimppuun ja lohduton taival vaikuttaa loputtomalta.
"All we got here is a handful of nothing...dirt and dry mouths."
Voipi olla, että tässä on kohta jälleen jahkailtu ja jankattu riittävästi yhden höpötyksen tarpeisiin. Vauhdikkaasti alkava Chato's Land ei mielestäni ole mitenkään soveltuvinta katseltavaa reipasta lännenseikkailua kaipaaville. Monien luonteet pääsevät näyttämään raadollisempia puoliaan tarinan edetessä. Etenkin se jälkimmäinen puolikas jakaa siinä määrin tylyyn tapaan kovia kohtaloita, että kaukana ollaan kevyemmistä räiskyttelyistä. Tovereista ei lopulta paljoakaan välitetä, vaan silmissä kiiltelevät aivan toisenlaiset jutut. Yksi ja toinenkin saa tällä tiellä kaatua ja maatua. Pari kolkkoa sanaa, multaa perään ja pakkomielteisesti takaisin koston polulle. Katsoja saa pähkäiltäväkseen mitä järkeä tässä kaikessa on vai onko yleensä mitään. Ainakin omasta mielestäni Chato's Land on kohtalaisen onnistunut elokuva synkempien lännenelokuvien sarjassa.
Chato's Land (1972) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti