Kyllähän vähintään aavistuksissa oli, että hölmöhköihin seikkailuihin tässä tultaisiin hyppämään, mutta sellainen osoittautui pahaksi aliarvioksi. Riman voi näemmä asettaa todella alas, sen ainakin onnistuneesti osoittavat elokuvan Zookeeper tekijät. Huh huh sentään, mikä viheliäinen "viihdyke", mutta siitä enemmän myöhemmin...
Aloitellaanpa alusta, jossa Griffin (Kevin James) ja Stephanie (Leslie Bibb) ratsastelevat rannalla verkkaiseen tahtiin. Griffin on päättänyt, että on tullut kosinnan aika. Kaikki on suunniteltu kohdilleen. Rannalta löytyvä pullo posteineen, orkesteri, ilotulitus. Voisi siis olettaa, että mies on melkoisen varma myöntyvästä vastauksesta. Mutta kun ei niin ei. Vastaus on tyly ja ytimekäs. Siitä vain kotiin haavoja nuolemaan rakettien räiskyessä.
Tästä murheellisesta hetkestä loikataan viitisen vuotta eteenpäin. Griffin jatkaa eläintenhoitajan hommiaan kaupungin eläintarhassa. Siellä hän nauttii suurempaa arvostusta etenkin hoidettavien keskuudessa, sillä Griffin välittää näistä huomattavasti tavallista enemmän. Se sitten tiettyjä työkavereita närästää, mutta yhteistyö Katen (Rosario Dawson) kanssa kuitenkin rullailee erinomaisen hyvin, kuten sairastuneen leijonan hoitaminen hyvin osoittaa.
Griffinin veli on menossa naimisiin ja juhlallisuuksia vietetään mukavissa tunnelmissa myös eläintarhan puolella. Juhlapuhetta pitävä Griffin huomaa kesken höpötyksensä, että vieraiden joukossa on vanha ihastus. Siitäpä seuraa sitten kangertelevaa ja pahasti haparoivaa sössötystä. Mennään jo hieman oudon puolellekin, mutta eräänlaista purtavaa mielelle, kuten yksi vieraista toteaa päästäen Griffinin tuskailuistaan.
Kun pää kerran taas pääsi sotkeutumaan, niin toipumishaaveet ovat turhahkoja. Veljen tarjoama työ vähän hintavampien autojen kauppiaana alkaa houkutella. Hmmm...parempi palkka, uusi elämä, menevämpi ja vetovoimaisempi Griffin --> Stephanie takaisin. Vai? No, Griffiniä tämä päättelyketju kuitenkin vetää puoleensa. Harmi vain, että kuvioissa on toinenkin Stephanien entinen miesystävä, Joe Roganin esittämä Gale. Pitää siis kaivaa jostakin itsevarmuutta ja röyhkeyttäkin, jotta taisto hurjaa ja jatkuvasti itseään kehuvaa Galea vastaan sujuisi.
Mitä eläintarhan asukkaisiin tulee, niin siellä ei innosta hihkuta, kun Griffinin uudet aikeet tulevat tietoon. Ennemmin on yöllisen hätäkokouksen paikka. Suunnitelmana on auttaa Griffiniä ihastuksensa suhteen ilman, että tarvitsisi työpaikkaa vaihdella. Ai niin, eläimet osaavat tässäkin toki kommunikoida ihmisillekin. Se vain on ehdottomasti kiellettyä. Tätä sääntöä valvoo Joe-leijona (äänenä Sylvester Stallone).
No, ensimmäinen, joka menee sääntöä rikkomaan, on Joe itse hermostuessaan Griffinin sähellykseen. Hyväkin suunnitelma menee pieleen, kun toisan loikka ei vain kanna ihailluksi sankariksi, vaan kirjaimellisesti mätkähtää vatsalleen. Uudet juttukaverit saavat Griffinin epäilemään mielenterveyttään. Nytkö se viimein tapahtui? Riks, raks ja poks sanoi aivo, eikä paluuta enää ole... Hän kuitenkin päättää ottaa neuvoja vastaan hoidettaviltaan. Hieman toinen juttu lienee se, miten hyvin nämä ovat sitten sovellettavissa ihmisten maailmaan. Noloja tilanteita ja kiusallisia hetkiä siitä seuraakin, kun Griffin uusine apureineen pääsee kunnolla irrottelemaan.
Elokuvan ohjaillut Frank Coraci on omien katselujen suhteen varsin vieras nimi. Pikaisella tarkistuksella vain Jackie Chanin tähdittämä vuoden 2004 Around the World in 80 Days on tullut nähtyä ja lähinnä menetteleväksi seikkailuviihteeksi todettua. Joidenkin mukaan Coracin ohjaamat Adam Sandlerin elokuvat The Wedding Singer ja The Waterboy olisivat ihan kelvollisia, mutta Zookeeper saa kyllä epäilemään sitä erittäin voimakkaasti. Coracin uusin ohjaus Blended tosin lievästi kiinnostaisi, koska romanttinen lomahömppä. Toisaalta se Sandler jälleen...
...Mutta sitten takaisin tähän eläintarha"hupailuun". Myönnän kyllä, etten mitään A-luokan vitsejä edes odotellut, ja elokuvan alkupuoli vaikuttaakin sinänsä menettelevältä pöllöilyltä, kunhan on vähään tyytyväinen. Jutut menevät usein vyötärön alle, mutta jokseenkin kilttiin sävyyn kuitenkin. Osa näistä eläinten ja Griffinin yhteisistä operaatioista ja juonitteluista osaa olla jopa lievästi huvittaviakin. Siinä saavat muut ihmetellä, kun opetellaan sisäisen karhun vapauttamista.
Ongelmat alkavat kunnolla, kun uuden minänsä löytänyt Griffin pääsee reippaaseen vauhtiin itsevarmuuden puuskissaan. Se elämöinti ja remuaminen edustaakin sitä sarjaa, jonka suhteen oma sietokyky on varsin matala. Siinä kun jo ehtii miettimään, ettei varmaan enää rasittavammaksi mene, niin tekijät löytävät lisää ja lisää ja lisää... Omalle inhokkilistalle on nykyään kovin vaikea päästä, mutta Jamesilla on ainakin yritystä. Tiedä sitten, pitäisiköhän sekin ottaa jonkinlaisena ansiona. Ehkä kuitenkin tyydyn toteamaan, ettei mielellään tällaista tavaraa enää ainakaan hetkeen. Tuli kiintiö täytettyä. Griffin saa toki kolhuja, mutta väittäisin, että ruudun toisella puolella sattuu enemmän.
Onkin jokseenkin surkuhupaisaa, kun loppuun pitää ennalta-arvattavasti ja väkinäisesti yrittää taikoa sitä herkistävämpää osastoa. Siinä vaiheessa on jo sen verran piinattu olo, ettei Griffinin puolesta ainakaan ilonkyyneleitä tee mieli kirvoitella tai muutenkaan yltiöpäisesti liikututtua. Kunhan odottelee, että pakolliset kuviot saadaan pakettiin.
Sekalainen eläinlauma edustaa selkeästi sympaattisempaa joukkoa kuin Griffin, mutta toisaalta eipä siihen saavutukseen paljoa vaadita. Valitettavasti otolliset söpöilytuokiotkin peittyvät kaikenlaisen töpeksinnän alle. Stallone tulikin jo mainittua, mutta muihinkin osiin on haalittu kohtalaisen tunnettuja nimiä. Gorillana Nick Nolte, apinana Adam Sandler ja toisena leijonana Cher näin esimerkkinä. Kukaan mainituista ei mielestäni osaansa mitään erityistä tuo, mutta kaipa suurempien nimienkin pitää välillä tällaisia tehtailla. Vaikkapa sitten vähän puolivaloilla.
Tässä katsomossa huumoritarjonta ei juuri innostanut ja muutamaan kertaan sai tosissaan pohtia stop-nappulan painamista pysyvästi. Kaikkea luokattomuutta ei voi perustella vain sillä, että kyseessä on perhe-elokuva. Kyllä niiltäkin saa jonkinlaista tasokkuutta odottaa. Välillä hiippaillaan vähän vakavammille seuduille, kun sivutaan Bernie-gorillan ankeaa elinkautista, mutta kyllä pääpaino on enemmän rasittavammassa sekoilussa. Jos sellaisesta pitää, niin siitä vain katselemaan. Itse pohdin lähinnä, että voisi vaihteeksi yrittää katsoa hyvän romanttisen komedian. Siinäkin sarjassa Zookeeper on kamalan kehno ja nolo. Olihan vähän onneton päätös syntymäpäivälle, mutta siitä saanee ensisijaisesti syytellä itseään. No, aina voi lohduttautua sillä, että seuraavaksi varmaan jotakin parempaa.
Zookeeper (2011) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti