Paremmin kaupunkiympäristöihin sijoittuvista elokuvista tuttu Refn suuntasi pienen kuvausryhmän kanssa kohti Skotlannin syrjäisiä seutuja kuvatakseen viikinkielokuvan, joka hänen omien sanojensa mukaan oli jonkinlaisen idean tasolla pyörinyt päässä 17-vuotiaasta lähtien. Toisaalta Refn taas kertoo, etteivät viikingit sinänsä kiinnosta häntä juuri lainkaan. Elokuvan edetessä jälkimmäistä lausuntoa ei ole kovinkaan vaikea uskoa. Ilmeisesti viikinkimytologiaan liittyvä puoli jäikin käytännössä toisen kirjoittajan vastuulle Refnin keskittyessä muihin juttuihin.
"Alussa oli vain ihminen ja luonto. Ihmiset tulivat ristien kanssa ja ajoivat pakanat maailman äärilaidoille."
Näillä sanoilla lähdetään liikkeelle. Vähitellen kuviin ilmestyy pieni kiertelevä pakanaporukka. Kohdatessaan toisia samanlaisia ryhmiä, he järjestävät vankeina pitämiensä soturiorjien välisiä taisteluita, jotka yleensä käydään katkeraan loppuun saakka. Mitään suurempaa ajatusta ei tässä harrastelussa vaikuttaisi olevan.
Eräs tällainen orjuutettu soturi on Mads Mikkelsenin esittämä Yksisilmä, joka on viettänyt vuosia vankeudessa voittaen lukemattomia otteluita. Kova elämä näkyy kaikilla tavoilla miehestä. Keho on fyysisen piinan synnyttämien arpien ja ruhjeiden peitossa. Olemuksestakin huokuu rujous ja tuska, joka jo sinällään on varsin vaikuttavaa. Puhumisen Yksisilmä jättää muiden hoidettavaksi, eikä elokuvan kuluessa sano sanaakaan, vaikka tosin joidenkin mukaan hänen viestinsä on hyvinkin aistittavissa.
Refn on päätynyt jakamaan elokuvansa kuuteen osioon, joista ensimmäinen vihaksi nimetty antaa mahdollisesti hieman harhaanjohtavan kuvan luvaten ehkäpä pikkuisen toiminnallisempaa menoa kuin lopulta onkaan luvassa. Jo ensimmäisten minuuttien aikana tehdään selväksi, ettei murjominen tulo olemaan mitään kovin kaunista tai viihteellistä katseltavaa. Kun tylyt kuolinkamppailut seuraavat toisiaan ja "sankarit" ottavat toisistaan mittaa veressä ja mudassa kieritellen, ollaan varsin kaukana mistään siloitellusta väkivaltaviihteestä.
Kun on jälleen tullut hoidettua yksi voitto kotiin, ja kulkue päättää jatkaa matkaansa, niin Yksisilmä lunastaa viimeinkin verisesti vapautensa. Näin hiljaisen soturin matka saa uuden käänteen. Seuraksi päätyy porukasta henkiin jäänyt nuorempi poika, joka sitten saa toimia tulkkina Yksisilmän ja poluilla kohdattujen uskonsoturien välillä.
Kaksikko suostuukin lähtemään lyhyiden neuvottelujen jälkeen Jumalan miesten kanssa kohti pyhän maan rikkauksia ja kunniaa. Matka ei vain menekään täysin putkeen. Sekä ruumista että mieltä koettelevan rankan merimatkan jälkeen ollaankin jossakin aivan muualla. Pyhän maan kunnian kentät jäävät näkemättä, sillä Yksisilmä johdattaa pienen laivan miehistöineen Helvettiin, josta ei juurikaan ylväitä tarinoita jää kerrottavaksi. Toisaalta, eipä niitä potentiaalisia kertojiakaan välttämättä ole enää tämän koettelemuksen jälkeen juttujaan höpisemässä, ainakaan tässä maailmassa...
Kuten jo aiemmin tuli todettua, Valhalla Rising alkaa pudotella kierroksia selvästi ensimmäisen osion jälkeen, mitä toimintaan tulee. Toki väkivalta ryöpsähtelee senkin jälkeen enempiä varoittelematta silloin tällöin pintaan, mutta selvästi harvemmin. Sinänsä vähän hymyilyttää, kun miettii, että joku on ostanut elokuvan kuvitellen saavansa katsella toiminnallista viikinkiseikkailua. Sitten vähän siihen suuntaan kallellaan olevan alun jälkeen Refn kääntääkin laivan keulan kohti aivan toisenlaisia tunnelmia ja menoa. Voisi myös varoitella, että jos suunnitelmissa on huudattaa alkupalaksi vaikkapa pari Amon Amarthin levyä, joiden jälkeen toiveissa olisi katsella vauhdikasta kilpien ja miekkojen kalistelua, niin Valhalla Rising ei todellakaan ole se suositeltavin elokuva sellaiseen tarpeeseen.
Tarinaa ja tapahtumia ei loppujen lopuksi hirveästi ole. Kun tähän vielä yhdistetään se, että käytännössä mykän Yksisilmän lisäksi eivät ne muutkaan nyt mitään kovin reippaita sanaseppoja ole, niin katsoja on usein kuvien ja äänimaailman armoilla. Kun Refn vielä pari kertaa laittaa eräänlaisen täyspysähdyksen päälle, niin kärsimättömät tai muuten keskittymisen suhteen rajallisemmat katsojat saattavat kiemurrella tuskissaan. Onhan se tosin ihan ymmärrettävääkin, koska elokuvasta tosiaan voi saada vähän toisenlaisenkin kuvan ennakkoon. Varmaan tällaiset pettymykset selittävät osaltaan elokuvan kohtalaisen alhaista IMDB:n pistekeskiarvoa, joka kirjoitushetkellä on vain 5,9.
Kuvatkin ottavat usein aikansa, mitä ainakin itse arvostan. Eipä elokuvaa katsellessa ollut lainkaan sellainen olo, että olisi suurempaa kiirettä minnekään. Kyllä sinne oletettavasti vähemmän mukavaan päätökseen ehditään, vaikka välillä laahustetaan ja annetaan maisemillekin aikaa.
Valhalla Rising on kuvattu pitkälti Skotlannissa. Tässä tapauksessa värit ovat usein vähän valjuja usvan peittäessä maisemaa. Eipä silti onnistuta riisumaan komeiden maisemin jylhyyttä ja kauneutta. Oikeastaan näyttää ennemmin siltä, että loppua kohti edetessä kaikki alkaa vähitellen kirkastua. Tietyistä kuvista tulee mieleen Werner Herzog, mikä ei tietenkään ole lainkaan huono asia. Vettä, kiveä ja usvaa riittää, joten jos sellaisia mielellään ihastelee, niin Valhalla Rising vastaa luultavasti toiveisiin.
Ilmeisesti kuvaukset olivat näissä oloissa jokseenkin haastavia. Tuli katseltua elokuvan jälkeen levyltä löytyvä dokumentti elokuvan tekemisestä. Toisaalta eipä sen perusteella voi sanoa, että olot mitään kovin rankkoja olisivat olleet. Varmaan suurin osa mukavuuksista puuttui ja niin edelleen, mutta en usko, että tämä edes lähenteli mitään Herzogin retkeä mielenterveyden rajamaille. Refn itse kertoo, että karut olosuhteet toimivat myös innoittajana. Joka tapauksessa hienoa jälkeä on kuviin saatu, vaikka tekijöistä ei olisikaan piiskattu kaikkea irti.
Vaikka väkivaltaisten purkausten esiintymistiheys tosiaan väheneekin elokuvan edetessä, niin ei se tarkoita sitä, että painostava tunnelma minnekään katoaisi. Oikeastaan se vain lisääntyy matkan edetessä saavuttaen huippunsa merimatkaa seuraavassa jaksossa, jossa meno yltyykin varsin mielipuoliseksi. Kun viimeisimmät elokuvatuokiot on tosiaan tullut vietettyä varsin toisenlaisissa tunnelmissa, niin tämän raakuus onnistuu paikoitellen puistattamaankin.
Nyt on tullut nähtyä seitsemän Refnin pitkää ohjausta, joista melkein kaikista olen vähintään kohtalaisesti pitänyt. Fear X on toistaiseksi ainoa, joka on jättänyt enemmän kylmäksi, mutta olen ajatellut uusia senkin jossakin vaiheessa. Drive ja Only God Forgives ovat toistaiseksi näkemättä. Kyseessä on yksi suosikkiohjaajistani, jonka tekemisiä seuraa mielenkiinnolla.
Refnin elokuvat eivät toki useinkaan ole kovin hilpeitä, mutta sanoisin, että ne ovat hyvällä tavalla armottomia. Tietynlainen omalaatuisuus ja halu kokeiluun ovat myös myönteisiä ominaisuuksia. Itse en ainakaan osaa nähdä, että Refn olisi lähtenyt selvästi toistamaan itseään. Toki hän teki esikoiselleen myöhemmin pari jatko-osaa, mutta mielestäni ne poikkeavat alkuperäisestä vähintään riittävästi tunnelmiltaan ja teemoiltaan.
On vähän vaikea lähteä laittamaan Refnin elokuvia paremmuusjärjestykseen. Tällä hetkellä kovimmat suosikit ovat Pusher-trilogia sekä Valhalla Rising. Jokainen näistä omaa viehättävät (ei ehkä paras mahdollinen sanavalinta tässä yhteydessä) puolensa, jotka innostavat katselemaan uudelleen.
Eivät Refnin elokuvat mitään kevyintä katseltavaa ole, vaan aiheet ovat usein varsin synkkiä ja päähenkilöt monesti varsin reilun annoksen vähemmän miellyttäviä piirteitä omaavia. Siitä huolimatta ne elokuvat eivät kuitenkaan ole läheskään aina niin uuvuttavaa katseltavaa kuin voisi odottaa. Valhalla Rising ei onnellisimmissa merkeissä pääty, mutta kuitenkin siitä huokuu edes jotakin myönteistä ja rauhoittavaa, kun lopputekstit lähtevät vierimään. Sanoisin, että Pusher 3 sukeltaa huomattavasti syvemmälle päätöksessään, eikä sellaisesta lohduttomuudesta enää tullakaan ylös. Varsin vaikuttavia elokuvia Refn on kuitenkin onnistunut loihtimaan. Kunhan tässä ehtii, niin pitää hankkia nuo pari uudempaakin katseltaviksi.
Itse olin ennen katselua lukenut muutaman kommentin elokuvaan liittyen, joten tiesin vähän millaista menoa ja tunnelmaa kannattaa odotella. Hidas eteneminen ei päässyt häiritsemään ja tunnelma tuntui olevan läpi elokuvan kohdallaan. Vielä kun kuvatkin olivat omaan makuun varsin hyvin sopivia, niin eipä tästä kovin hankalaa ollut pitää enemmänkin. Valhalla Rising ei kuitenkaan ole sellainen tapaus, jota uskaltaisi lähteä estoitta suosittelemaan. Ei se omasta mielestäkään mikään täydellinen elokuva ole, mutta hyvät puolet peittoavat heikkoudet siinä määrin kirkkaasti, että kokonaisuus jää selvästi voiton puolelle.
Voisi vielä loppuun todeta, että kyseessä on myös sellainen elokuva, jonka voisi lisätä niiden listalle, joiden kohdalla lopputekstien päätyttyä sohvalla tuli vietettyä hiljainen hetki ja toinenkin ennen kuin muut puuhat saivat vuoronsa. Se on usein hyvä merkki, eikä tällainen ainakaan liian usein pääse toistumaan.
Valhalla Rising (2009) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti