Pari vuotta lättäjalan Egypti-seikkailun jälkeen ilmestynyt Banana Joe ei nuorempanakaan tehnyt mitään suurempaa vaikutusta, vaan on aina viihtynyt siellä alemmassa keskisarjassa, mitä Spencerin elokuviin tulee. Kun nyt tämä venähtänyt uusintakierros alkaa olla lopussa, niin annetaan sillekin vielä yksi tilaisuus, vaikka ihmenousuja arvoasteikossa ei olisikaan luvassa.
Spencer seikkaili tutun kumppaninsa Terence Hillin kanssa edellisenä vuonna jokseenkin trooppisissa maisemissa elokuvassa Who Finds a Friend Finds a Treasure. Kovin viileille seuduille ei tämän uudemman seikkailun puitteissakaan suunnata, sillä Etelä-Amerikan viidakot kutsuvat.
Banaanivene puksuttaa eteenpäin suurella joella. Kipparina toimivan tyypin tunnistanee olemuksesta jo vähän kauempaakin. Banana Joe (Spencer) siellä vie uutta lastia kohti kaupungin satamaa. Häntä eivät kuitenkaan kaupungin ilot innosta, vaan elinpiiri rajoittuu kotikylään ja veneeseen. Maailmoilla on hyvä olla selkeät rajat... Tarvitaan jokin tärkeämpi syy, jotta Joe paatistaan vieraaseen satamaan loikkaisi.
Sellaista pulmaa tosin saattaa olla jo tekeillä, kun toisaalla mietitään Joen syrjäyttämistä paikallisilta banaanimarkkinoilta. Tilalle on tunkemassa monessa mukana oleva hämärämies, joka tahtoisi oman viipaleensa banaanirahoistakin. Tyypin kätyrit päätyvätkin kutsumattomina vieraina Joen kylään, mutta kyseessä on jokseenkin turha reissu tulosten suhteen. Kesken kylpyhetken ei kannattaisi tulla nykyaikaistamaan.
No, aina voi luottaa lahjontaan ja muihin kyseenalaisiin keinoihin. Niinpä esteeksi Joen liiketoiminnalle alkaa nousta se, ettei hänellä ole virallisia henkilöllisyysasiakirjoja, joita ilman ei kaupankäyntilupaa tipu. Sitten onkin tullut Joen aika astua veneestään kaupungin vilinään.
Kadonneiden dokumenttien metsästys alkakoon! Kovin toisenlaiseen ja mutkattomaan elelyyn tottunut Joe ei tunne oloaan yhtään kotoisaksi turhauttavassa byrokratialabyrintissä pähkäillessään. Siinä saa ainakin pari virkailijaa huomata, että kärsivällisyys on ehtyvä luonnonvara, ja tätä kaveria ei pitäisi liian pitkään pompotella.
Homma ei vain tunnu onnistuvan ja harhailua seuraa. Milloin apua haetaan kirkosta, sitten taas toisena hetkenä ollaankin yökerhon turvamiehenä. Vieläpä siinä määrin innokkaana tehtävää hoitamassa, ettei paikan omistajallekaan suoda minkäänlaista erityiskohtelua. No, lopulta vastaus henkilöllisyysongelmaan näyttäisi löytyvän armeijasta. Vapaaehtoiseksi vain, mutta voinee arvata, mitä tapahtuu, kun Joeta yritetään muokata sotilaskurin vaativaan muotoon. Voi kouluttajaparkaa...
Varsin yksinkertaisen idean pohjalle jälleen on lähdetty juttua kasailemaan. Välillä erinäiset episodit vaikuttavatkin kovin löyhästi toisiinsa liimailluilta. Edelleen painotan sitä, että juonipula ei näissä mikään suuri haitta ole. Esimerkiksi parhaana Spencerin ja Hillin yhteisenä elokuvana pitämäni Watch Out, We're Mad omaa niinkin monimutkaisen tarinan, että kaksikko yrittää saada uuden ajoneuvon rikotun tilalle. Kyllähän sitä vähästäkin välillä saadaan kiitettävästi irti. Banana Joe ei valitettavasti aivan vastaavaan veny.
Voipi olla, että Spencer ja Steno tuumailivat, että kyllähän Rizzo retkillään riittävästi hutkimista harjoitti, sillä vaikuttaa selvästi siltä, että Banana Joe on huomattavasti enemmän hupailuun panostava. Kykylistalle löytyy taas lisäystä, kun Joe puhkuu ja puhisee siinä määrin, että superhönkäys on ilmeinen.
Kovinkaan montaa erityisen hilpeää hetkeä ei nyt tule mieleen. Luulisin, että armeijapöhköilyt parhaiten onnistuivat hymyä nostamaan. Varsinkin tämä antaumuksella vähäisemmän upseerin osaansa heittäytyvä kaveri kyllä miellyttää. Siinä suonet saavat jumputella varsin epäterveelliseen tapaan, kun Joesta yritetään tehdä kelvollista alokasta.
Ensimmäistä mätkimishetkeä saa odotella lähemmäs puolisen tuntia. Sekin päädytään hoitamaan pitkälti kuvien ulkopuolella. Ei alkupuoli siitä huolimatta täysin toimintaköyhää ole, sillä esimerkiksi vauhdikkaan rekkakilpailun sekaankin hypätään. Yleisesti ottaen tämä pieksemispuoli on vähän löysästi ja väsähtäneesti hoideltu, jos vertaillaan muutamaan muuhun Spencerin elokuvaan. Stenon ja Spencerin mainittuihin Flatfoot-elokuviin verrattuna pahoinpitelyt hoidetaan astetta kiltimmin, niinpä ikäsuositukseksi on merkkailtu 11 vuotta.
Hyvässä mielessä ei oikein innosta mainita muita mukilointeja kuin kirkkokahinat. Eihän sekään mitään klassikkotavaraa ole, mutta ehdottomasti eloisimpaa menoa tässä yhteydessä. Kaverit saavat tuttua kyytiä ja siinä ei enää auta syntien katuminenkaan, vaan hammasnauhat saavat lattialle ropista. Lopputaistelu taas on kovin huolimattomasti huitaistu. Vaikuttaa siltä, ettei edes ole yritetty saada reipasta päätöstä. Sekä lyhyt että innoton. Näitä ei pitäisi näin päätellä, vaan lopusta soisi menevämpää irrottelua löytyvän.
Banana Joe on Spencerin elokuvista ensimmäinen, jonka kirjoittamiseen hän on osallistunut. Samalla viimeinen teattereihin päätyneiden suhteen. Levystä taas voisi sanoa, että neliömäistä kuvaa ruudulle tuova kuvasuhde on käsittääkseni se alkuperäinen. Mitään lyhennettyä versiota ei ole levylle lykätty, sillä kestoa löytyy 92:21. Ihan riittävä julkaisu siis, kun elokuvakaan ei tosiaan mitään erinomaisuutta edusta.
Näistä Budin sooloiluista Banana Joe edustaa heikompaa puolta, mitä blogissa kommentoituihin tulee. Löytyyhän häneltä selvästi karmivampaakin kuraa, mutta niistä en aio enempiä sanailla täällä. Pavut vaihdetaan banaaneihin vähemmän viihdyttävissä merkeissä. Ainakin omasta mielestäni elokuvan alkupuolella olisi voitu kyllä vietellä muutama tuokio enemmänkin Joen kotikylän maisemissa, koska ei siellä kaupungissa lopulta mitään erikoista räiskettä saada aikaan ja ideat ovat usein hieman köyhiä. Hukatusta potentiaalista pitää jälleen valitella, sillä olisihan enemmänkin irronnut. Pitäydytään siis vuosien takaisessa mielipiteessä, eli Banana Joe on edelleen lähinnä keskinkertaista viihdettä, mitä Spencerin tuotantoon tulee.
Banana Joe (1982) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti