Numeroiden valossa katseltujen elokuvien määrä pysyi vähintään kohtalaisella tasolla, koska kirjanpidon loppusummaksi tuli 383 kappaletta, ja huomauttaisin myös, että siinä hektisimpänä aikana jäi jonkin verran uusintakatseluja merkkailematta, eli todellinen luku kohonnee luultavasti yli 400 elokuvan. Silti saldo jää selkeästi huippuvuosista ja esimerkiksi viime vuoden summauksessa vastaava numero nousi 550 elokuvaan ja onhan ennenkin tullut samantapaisia tiukkoja rutistuksia. Aloitustahti oli taas kieltämättä reipas, kun tammikuussa elokuvamaailma imaisi kunnolla, eikä ote hellittänyt helmikuussakaan paljoa, mutta kevätauringon myötä alkoi tahti vähitellen hiipumaan ja pääsikin kesällä sekä syksyllä kunnolla hyytymään. Romahduksesta huolimatta juttua taitaa kuitenkin kertyä runsaamman puoleisesti, joten lienee perusteltua pätkäistä vuosimuistelointi suunnilleen puoliksi kahteen osaan, eli otetaanpa ensin se vuoden ripein kolmannes käsittelyyn. Toivottavasti mukavia elokuvamuistoja enemmän löytyy vuoden varrelta kuin mitään kirvelevän katkeria takaumia...
Aiempien vuosien perinnettä noudatellen tammikuu ja samalla koko elokuvavuosi nytkähti liikkeelle Jackie Chanin reippaasti riuhtomana ja kerrankin tupla-annoksena, vaikka tietysti sopii huomauttaa, ettei The Twin Dragons kahdesta Jackiesta huolimatta minään kruununjalokivenä filmografiassa loistele. Upeimmat ja hulluimmat stuntit jäävät muihin mekkalointeihin, mutta energiaa ja vähän vinksahtanutta hassuttelua silti siinä määrin tiiviissä paketissa tarjoillaan, että vähintään kelvollista kenkimistä ja kolhimista syntyy. Blogin puolelle tammikuussa ei hirmuisesti mitään toiminnallista komediaa eksynyt, koska Terence Hillin ohjaama sekä tähdittämä Don Camillo edustaa vähän rauhallisempaa velmuilua, eikä siinä niin riehakkaita pieksäjäisiä pistetä pystyyn kuin Hillin ja Bud Spencerin hulppeimmissa hurvitteluissa. No, sopiihan se tietysti hahmoon luultavasti luontevammin, ettei sentään jokaisen kohtaamisen päätteeksi olla nyrkkejä kohottelemassa, ja puuhaillaan kaikenlaista muutakin. Don Camillo ei missään tapauksessa Hillin viihdyttävimpiin seikkailuihin lukeudu, mutta ihan kivana katseltavana on mieleen jäänyt, ja kaipa sen voisi kertaillakin, jos tahtoo häneltä kilttiä sekä harmitonta hömppää.
Vuoden alussa lupailin, että viimeinkin petraisin Disneyn klassikkoelokuvien suhteen ja päätinkin heti tammikuussa reipastua. Ensimmäisenä käsittelyyn pääsi klassikkosarjan alkupäästä Pinocchio, josta kovin tykkäilin ja innostuin tekemään tekstille jatkoa triviakatsauksen muodossa. No, aikomuksista ja ihan hyvästä alusta huolimatta tämä projekti uuvahti jälleen kerran hyvinkin nopsasti, mistä en osaa erityisen ylpeä olla. Kuukaudelle lisää Disney-tarjontaa nappasin silmäilemällä Nalle Puhin ja kaverusten kommelluksia yhden koostekiekon verran. Kyseinen neljän tarinan nippu oli siis The Magical World of Winnie the Pooh: Love and Friendship, jota lähes vuotta myöhemmin muistelen pikkuisen vaisuna valikoimana. Väittäisin, että Puolen hehtaarin metsästä olisi löytynyt paljonkin parempia tarinoita, kun kerran aiheena olivat rakkaus ja ystävyys. Olihan noistakin muistaakseni vähintään pientä iloa, joten eipä tarvitse tilitellä katkerammin.
Myös monipuolisuutta yritin kauden avauskuukauteen sisällyttää ja siinä mielestäni kohtalaisesti onnistuin, koska esimerkiksi jo mainittujen sekaan mahtui mukavasti toisistaan poikkeavia teoksia. The Silent One vei katsojan Tyynelle valtamerelle miltei paratiisimaiseen ympäristöön, jossa toiminta tosin ei enää ollutkaan aivan niin ihanaa, sillä ennakkoluulot, vaino, viha ja pahuus pääsivät nousemaan ihmismielen syövereistä pintaan ja villitsivät useampiakin raakalaismaiseen raivoon. Olin vähän toisenlaista elämystä toivonut, enkä osannut niin isosti innostua, että pääpainotukset toisella puoliskolla päädyttiin vetämään tummasävyisten valtataistelujen suuntaan. Kiinnostava ja katselun arvoinen elokuva oli, mutta kehut jäivät väkisinkin varsin maltillisiksi. Useinhan lännenelokuvissa niitä taistoja ja verisiäkin vääntöjä nähdään, mutta siinä suhteessa Meek's Cutoff osoittautui poikkeukseksi, sillä sekä fyysistä että henkistä sietokykyä koeteltiin vähän toiseen tyyliin kuin viuhuvilla luodeilla. Tarinassa pieni seurue on irtautunut pääkaravaanista ja sittemmin eksynyt harhailemaan, mikä koettelee keskinäisiä välejä ja määränpään saavuttaminen alkaa näyttää jatkuvasti toivottomammalta. Erittäin hidasliikkeinen Meek's Cutoff ei todellakaan kuulu suosituksiin, jos tahtoo vauhdikkaan lännenseikkailun parissa viihtyä, mutta itse tästäkin tykkäilin ja on ihan toivottavaa, että lajityypin sisällekin mahtuu monenmoisia juttuja eri tyyleillä kerrottuna.
Uuden elokuvavuoden lupauksiin lukeutui myös kotimaisen tuotannon kommentointi hiukkasen aiempaa useammin, ja ajattelin, että hankkimieni Lapista kertovien vanhempien dokumenttielokuvien sisällyttäminen voisi tuoda omanlaistaan viehätystä ja vivahdetta turinointiin. Suunnitelmana oli säästellen käydä läpi levyn sisältämät 13 lyhytelokuvaa, joten ensimmäiseen iltamaan valikoitui kiekolta kolme vanhinta, eli Petsamon kuvia, Lemmenjoki ja Pohjola poroilla ajaa. Jälkikatsauksena voisin sanoa, että kolmikko edustaa kokoelman vaisumpaa laitaa, eikä tästä nipusta mitään kultaisina hehkuvia muistoja mieleen taltioitunut. Toisaalta ei mistään puisevasta tylsyydestäkään tarvinnut kärvistellä, vaan esimerkiksi Lemmenjoella saatiin ihan kivasti napattua tunnelmista kiinni ja juttu olisi voinut kauemminkin jatkua. Tammikuun lopussa tuli tutkittua toistaiseksi viimeisin katsomani Nora Robertsin kirjaan pohjautuva elokuva, eli Carnal Innocence, joka oli niin kehnoa kuraa, ettei tarvitse paljoakaan kehua tai sen suuremmin tässä edes kertailla. Harlekiini-elokuvien urakkaa jatkoin myös ja vuorossa oli At the Midnight Hour, jota voinee pitää menettelevänä kertakatseluviihteenä, jos vähän hupsut ja tönkötkin yritykset yhdistellä romantiikkaa sekä jännitystä vetävät puoleensa. Myös Sherlock Koiran seikkailujen seurailu jatkui, vaikka edellisen vuoden lokakuussa liikkeelle lähtenyt homma ei vieläkään valmiiksi tullut.
Kylmä ja pimeä talvikausi tarjoili jälleen hyvät mahdollisuudet ja tekosyyn lorvia illat ja melko usein yötkin elokuvia tiiraillen ja blogiin niistä päätyi vain pieni osa, sillä kaikkiaan tammikuun saldoksi kirjautui yli 80 tekelettä. Joukossa oli paljon uusintojakin, koska innostuin ihmettelemään vaikkapa Bond-elokuvia suuremmissakin määrin, eli suunnilleen kymmenisen kappaletta. Sinänsä tämä hiukkasen hymyilyttikin, koska aikoinaan vähän naureskelin, että miten ihmiset jaksavat samat agenttihömpät vuodesta toiseen, mutta täytyy myöntää, että itsekin näitä näköjään mielelläni kertailen. Tosin läheskään joka vuosi ei taida pystyä, vaan vaikkapa viiden vuoden välit toimivat paremmin. Yhdeksi syyksi kirjailen, että 2000-luvun agenttielokuvissa usein nähty viileämpi ja ryppyotsaisempikin suorittaminen laittoi haikailemaan lajityypin vähän velmuilevampien ja virnistelevämpien teosten pariin ja siinäpä sitä mentiin ympäri maailmaa Bondin kyydissä...
Televisiosarjojen puolelta voisin mainita vuosien tauon jälkeen kertaillun kohtalaisen kummallisen mysteerin MPD Psycho, joka ei enää saanut aikaan ensikatselun innostusta ja näytti paikoin karustikin vanhentuneelta, mutta noin viisituntinen paketti piti kuitenkin edelleen outouksillaan otteessaan. Uusintaan päätyi myös Japanin suunnalla tehty kuusiosainen elokuvasarja Lone Wolf and Cub, joka singahti ehdottomasti tammikuun ja samalla koko vuoden huippuhetkiin. Aivan kaikki saagan elokuvat eivät täysin timanttisia ole ja jos etenkin tiivistahtista toimintaa tahtoo, niin veikkaan ja väitän, että eteneminen saattaa käydä paikoin tuskallisen hitaaksi. No, joka tapauksessa silloin tällöin innostuttiin ikimuistoisiin veri-ilotteluihin ja miekkataiteen mestarinäytöksiin Ogami Itton maalaillessa kostonpolkuaan punaiseksi. Meno näytti edelleen vimmaisimpina hetkinään mahtavan hurjalta ja hullultakin ja oli mukava huomata, ettei edellisestä katselusta ainakaan kovin paljoa ollut päässyt hiipumaan. Painottaisin kuitenkin, ettei Itton sinänsä hurmeinen taival kohti maanpäällistä kadotusta missään nimessä ole mikään yhtäjaksoinen ultimaattinen teurastuskarkelo, vaan usein hiljaisemmat suvantovaiheet venähtelevät pitkiksikin. Näiden vilkaisusta heräili ajatus ottaa enemmänkin samuraielokuvia katseluun vuoden mittaan, mutta sekin pääsi pikkuisen unohtumaan.
Siinä missä Itto ja kumppanit pitkälti miekoin mittelivät, niin toisissa teoksissa kaivettiin isompiakin pyssyjä hyppysiin, josta yhtenä esimerkkinä Sylvester Stallonen ja äijäkerhon kolmas koitos, eli The Expendables 3. Edellisen vuoden päätökseksi tuli tosiaan tuijotettua elokuvasarjan toinen osa, josta pidin paljonkin, niin täytyihän kolmaskin monien nihkeästä suhtautumisesta huolimatta testailla. Verta ja vimmaa oli lähdetty siistimään, mutta itse en sen perusteella pidennettynä versiona katsomaani rypistystä lähtenyt lyttäämään. Hyviä hetkiäkin oli mukaan saatu, mutta vähän puolivaloinen uuden nuoremman porukan sujauttaminen sekaan taas tökki kohtalaisesti ja kaikkiaan itsekin päädyin sijoittamaan kolmannen osan selkeästi heikoimmaksi, mutta en sentään silkaksi surkeudeksi. Pitihän sitä rähistelyä ja räiskintää lisääkin saada ja siinä lajissa Roland Emmerichin melkoisen komea vyöryttely White House Down osoittautui runsaan parin tunnin kestosta huolimatta vallan viihdyttäväksi tapaukseksi, jonka jäljiltä tietty talo jäi kaipaamaan vähän muutakin kuin pintaremonttia. Vielä näyttävämpää ja huikaisevampaa hävitystä kotikatsomoon tuotteli San Andreas ja yllätyin itsekin, miten hyvin tuhoisa piinajainen imaisi mukaansa. Katastrofielokuvista myönnän yleisestikin tykkääväni, mutta ainakin uudempien yritysten joukossa tämä viritelmä ponkaisi kohti kärkisarjaa omissa kirjoissa. Muistelenkin sen olevan varsin vetävä ja tehokas yhdistelmä paisuteltua arkisankaruutta ja aivan käsittämättömiä vaaratilanteita. Lopussa mielestäni vetisteltiin venytetysti ja kiusallisestikin, mutta eipä sekään kauneusvirhe kokemusta pilannut.
Maailmoja tuhoavien voimien ja terroristien suurten suunnitelmien vastapainoksi tammikuinen toimintaosasto esitteli myös pienimuotoisempaa menoa, mutta sepä ei tarkoittanut, että tiukasta asenteesta ja otteesta olisi pitänyt tinkiä. Parin poliisin varsin karmaisevaa työpäivää esitellyt End of Watch teki vaikutuksen koruttoman karulla arkisella otteellaan, mutta lopun kouraisevista käänteistä huolimatta ei silti onnistunut aivan poliisielokuvien kärkiryhmään itseään räiskimään. David Ayerin tyly ja tiukentuva jännityselokuva ansaitsee kuitenkin toisenkin tilaisuuden. Liam Neesonin tähdittämä A Walk Among the Tombstones ei minusta ollut erityisen sujuva yhdistelmä rikosta, jännitystä ja toimintaa. Kunnolliset tiukat huippukohdat uupuivat ja löysempää haahuilua oli vääriin väleihin laitettu, eikä teos tuntunut oikein millään pääsevän vauhtiin. Sitten, kun alkoi tapahtua enemmän, niin suurin kiinnostus oli jo kaikonnut. Nicolas Cagen Seeking Justice taas toi oman käden oikeutta suosiviin elokuviin kiinnostavia käänteitä, muttei lopulta kovin kummoiseksi summautunut, vaan sai todeta lähinnä kelvolliseksi kertakatseluksi.
Koko kuukauden varsin mittavaksi paisunutta katselusaldoa ei tosiaan ole tarkoituksena lähteä listaamaan ja kommentoimaan, mutta kirjailenpa vielä muutaman kauhistelunkin muistiin. Riivajaiset ja kummittelut kuuluvat kauhupuolella suosikkeihin ja niitä uuden vuoden vauhdittamiseksi jokusen ahmaisinkin. Insidious: Chapter 2 ja Insidious: Chapter 3 maistuivatkin kohtalaisen hyvin ja etenkin kakkososa vähän säväyttelikin. Tämän elokuvasarjan suhteen on kuitenkin päässyt käymään niin, että avausosa on edelleen näkemättä, mikä luonnollisesti haittasi jatko-osan kohdalla. Luultavasti vielä pahemmin tämä puute pääsi häiriköimään kolmatta koitosta, koska ymmärtääkseni nämä nivoutuvat varsin tiiviisti yhteen ja paikoin päällekkäinkin. Jos joskus tulee ensimmäinen ihmeteltyä, niin sitten pitää antaa jatkoillekin toinen tilaisuus. Kumpikin kyllä näin rampautettunakin toimi ihan kivasti lajityypin ystävälle, mutta samaa ei voi sanoa Tobe Hooperin ja Steven Spielbergin kummittelun uusintaversiosta Poltergeist. Toivotut pelkotilat jäivät täysin kokematta ja tilalle reilu ropsaus rasittavampaa antia. Joo ei kiitos ja olisi voinut jättää tekemättä. Niputetaan vielä Ti Westin The Sacrament joukkoon, vaikka se mielestäni kallistuikin enemmän jännitykseen kuin kauhuun. Omaksi yhteisöksi viidakkoon vetäytynyt uskonnollinen ryhmä alkoi osoittaa häiritsevämpiä puolia dokumenttiryhmän yrittäessä päästä perille, mistä touhussa oli pohjimmiltaan kyse. Kyllähän homma loppupuolella kääntyi melko häijyksi, mutta mielestäni ei kuitenkaan niin ilkeäksi ja vastenmieliseksi inhoitteluksi, että sen ansiosta pysyväisesti mieleen syöpyisi.
Kaipa siinä tulikin jo riittävästi koostetta ja tarinaa tammikuulle, joten hipsaistaan helmikuun puolelle ja se käynnistyi blogissa Lapin ihmettelyllä ja ihastelulla kolmen seuraavan lyhytdokumentin voimin. Lomapäiviä Tenolla, Kolmen valtakunnan Lappia ja Suomen pohjoisin kylä muodostivat kivan ja monipuolisenkin seikkailun Euroopan pohjoisosiin, kun ensin viihdyttiin Suomen ja Norjan komean rajajoen tuntumassa. Sitten murautettiin moottorit käyntiin ja lähdettiin seikkailemaan Ruotsin ja Norjan puolellekin, mikä toi kuviin kaunista vuorten ja vuonojen vuorotteluakin. Kolmannessa taas seisahduttiin seurailemaan talvisen ja lumisen Nuorgamin rauhallista elämänmenoa hyvinkin viehättävällä tavalla. Kelpo kolmikko siis kaikkiaan.
Muutenkin pohjoiset pisteet maailmankartalla vetivät puoleensa ja nimensä mukaan Alaska Highway vei kohti Yhdysvaltojen lumista ja vuorista osavaltiota, jonne suomalainen seikkailija Heikki "Hese" Tolonen siirtyi aikomuksenaan toteuttaa suuri unelmansa, mikä tässä tapauksessa tarkoitti vanhan kuorma-auton kunnostamista ja muuntelemista asumiskelpoiseksi liikkuvaksi kodiksi. Lisäksi tarkoituksena oli körötellä sen kanssa noin 4000 kilometriä etelään kohti Kanadan Vancouverinsaarta ja tehdä tästä samalla useamman päivän ajelureissu kavereiden kesken. Dokumentti vaikutti ennakkoon juuri sellaiselta, joka itseäni innostaisi ja pitkälti näin olikin. Pelkkää rentoa reissaamista se ei tosin ollut, vaan jo autovanhuksen takkuilevan kunnostuksen yhteydessä erilaiset persoonallisuudet alkoivat vähän toisiinsa kolahdella ja sama jatkui tien päällä, etenkin vaikeuksien kasvaessa. Onneksi Alaska Highway ei kuitenkaan siihen sortunut, että pääsisältöä riitelyistä ja kinailuista etsittäisiin ja yritettäisiin jatkuvasti paisutella jotakin mehevämpää draamaa, vaan ainakin omasta mielestäni miekkosten matkassa hyväntuulisuus ajoittaisesta äreydestä huolimatta säilyi. Lopputekstit pyörähtivät tosin sen verran varhaisessa vaiheessa käyntiin, että teki mieli koluta levyn lisämateriaalit läpi ja vielä niiden jälkeen lueskella toisaalta Hesen seikkailujen taustoja sekä loppuratkaisuja, joista syntyi myös blogiin vaiheita summaileva teksti.
Talvikauden ollessa kyseessä, niin tekihän sitä mieli ruudun välityksellä vaihtaa välillä lämpöisempiinkin maisemiin, eli ensialkuun hypätä lentokoneeseen Olsenin siskosten kanssa. Valitettavasti Holiday in the Sun ei kovinkaan kummoista hehkua rantalomailuunsa pystynyt synnyttämään. Kuvastoltaan sotkuinen ja vähän sinne sekä tänne hutiloiva hätäisesti kyhäilty kokonaisuus ei parhaina hetkinäkään päässyt keskinkertaisuuden yläpuolelle. Kovin yhdentekevältä turhakkeelta näin jälkikäteen muistellessa tuntuu ja sopinee sanoa, ettei siitä aurinkokaipuuseenkaan tepsivää lääkettä saanut. Jos Olsenien loma oli jokseenkin mitätön, niin Lassen ja perheen reissu Eurooppaan elokuvassa Sune på bilsemester (Lasse autolomalla) olikin aivan toisenlainen tapaus, eikä lainkaan myönteisessä mielessä. Puitteet ja maisemat olisivat sinänsä kunnossa, mutta niistäkin nauttiminen oli miltei mahdotonta, kun kaikki piti tärvellä hirmuisen huonolla ja täysin väsyneellä vitsailulla, eikä vastenmielinen öykkäröintikään ollut tekemässä huumorin kukkasista yhtään kauniimpia. Teos lähinnä toimii esimerkkinä, miten perhekomedioita ei tulisi tehdä ja samalla surullisena osoituksena siitä, että melkoisen alas on Ruotsissakin jo onnistuttu vajoamaan tässä lajissa. Hyi, hyi ja hyi! Onneksi helmikuulle mahtui ainakin yksi erittäinkin hyvä eteläisen Euroopan seikkailu, eli Alfred Hitchcockin To Catch a Thief, jossa salaperäinen jalokivivaras aiheutti hämminkiä lomakohteessa. Siinä missä Hitchcock yleensä lähti kiristelemään jännitysruuveja paljonkin, niin tuntui siltä, että tässä taas pyrittiin pitämään rentoa ja leppoisaa ilmapiiriä yllä mahdollisimman paljon. Upeiden maisemien, kauniin kuvauksen ja hyvien näyttelijöiden ansiosta siitä olikin helppo napata kiinni ja nautiskella loppuun saakka.
Sherlock koiran salapoliisipuuhat sain viimeinkin tutkailtua loppuun, kun pari viimeistä jaksoa kuukauden alkupuoliskolla käväisi soittimessa pyörimässä. Valitettavasti omalla listalla lopettelujaksot olivat 26-osaisen kokonaisuuden heikompaa antia. No, päätin kuitenkin vielä helmikuun loppupuolella palailla Sherlockin, Watsonin ja Moriartyn maailmaan sarjaa summailevan tekstin muodossa. Muuten blogissa animaatioviihdettä edusti luonnollisesti ystävänpäivään sijoitettu Winnie the Pooh: Un-Valentine's Day / A Valentine for You, joka oli parista erillisestä tarinasta kokoiltu. Tässä minivalikoimassa viehätti vähän poikkeuksellisesti se koheltelevaisempi ja vauhdikkaampi hupsuilu, sillä jälkimmäinen ja enemmän herkistelyyn pyrkivä osuus oli paketoitu yllättävänkin tummiin kuviin. Vaikka siinäkin sanoma suloinen oli, niin toteutus ei niinkään päässyt ihastuttamaan tai viehättämään. Minulle ei siitä mitään suuria haukkumishaluja syntynyt silti, mutta yleisilmeeltään iloisemmista puhisteluista tunnustan tykkäileväni enemmän.
Harlekiini-hömppäilyjä sain sujauteltua pariinkin iltaan, mutta vähitellen alkoi tuntua siltä, että eiköhän nämä ole pikkuhiljaa nähty. Ensimmäisenä vuoroon pääsi putkahtamaan A Change of Place, joka laittoi siskokset vähän tiukkaan paikkaan ja henkilöllisyyksiä vaihtamaan. Jälleen vaikutti siltä, ettei näitä elokuvia kannata edes lähteä uskottavuuden suhteen tarkemmin ruotimaan, vaan vastustaa sellaista ajatusta. Pikkuisen pöhkö paikkojen vaihto on ainakin omasta mielestäni Harlekiini-elokuvien paremmalla puolikkaalla, mutta sekin lähinnä menettelevää kertaviihdykettä tarkoittaa. Broken Lullaby toi mukanaan tason tipahtamisen, enkä lainkaan jaksanut innostua puhdittomasta sinne, tuonne ja takaisin säntäilystä, mikä näyttäytyi vain keinotekoisena vauhdikkuutena. Kun kaikki muukin tuntui tipahtavan väkinäisen yrittämisen koriin, niin siinäpä sitä sai pitkästyen odotella leikkien lopahtamista.
Kuukauden viimeiseksi blogivieraaksi valikoitui Virpi Suutarin puutarhurointia ja rakkautta yhteen liimaileva lumoavakin dokumentti Eedenistä pohjoiseen, jota olin ihan tietoisesti säästellyt pimeän talvikauden mielenpiristäjäksi. Hyvinkin nopsasti elokuva sellaiseksi osoittautui. Niinkään puutarhuroinnin yksityiskohtaisiin nikseihin dokumentti ei päättänyt pureutua, vaan enemmän perehdyttiin mukaan valikoituihin pariskuntiin. Heidän suhteitaan ja touhujaan sitten tarkkailtiin hyvinkin monipuolisesti, kun hullunkuriset, pikkuisen omituisetkin seikat, laajemmat linjaukset, kipeää tekevät muistot ja suuret surut yhdistyivät sujuvasti koskettavaksi, mutta samalla iloiseksikin kokonaisuudeksi. Osallistujiakin sopii kiittää siitä, että melko avoimesti tuntuivat lähteneen haastatteluihin mukaan sydämiä säästelemättä. Se näkyi ja tuntui katsomon puolellakin, eli kyyneliltä en välttynyt, mutta myös niihin isoihin ja pieniin iloihin oli helppo heittäytyä mukaan. Saipa tämän runsaan tunnin herkutella vielä vallan erinomaisen kuvauksen kautta ja lajikirjoltaan runsas viherrys löysi osoitteeseensa. Eedenistä pohjoiseen luultavasti tuleekin löytämään paikkansa kylmän vuodenajan kestosuosikkina ja se kuuluu ehdottomasti oman kuluneen elokuvavuoden huippukohtiin.
Ehkäpä tammikuun hurja repäisy noin määrän suhteen vähän uuvutti ja muitakin kiireitä ilmeni enemmän, niin helmikuun kokonaissaldo jäi runsaaseen 50 elokuvaan, mutta onhan siinäkin melkoinen kasa katseltavaa! Taisinpa jopa kerran eksyä elokuvateatterinkin puolelle sinnikkäästi suostuteltuna, eikä se yhtään kaduta, koska ihmeteltäväksi ja kauhisteltavaksikin valikoitui Leonardo DiCaprion tähdittämä hurja sekä vimmainen The Revenant, jonka myös päädyin laittamaan vuoden parhaiden elokuvahetkien joukkoon. Tämä selviytymisen ja koston kova polku ei mitään kauneinta katseltavaa ollut ja pääsikin kouraisemaan rankalla höykytyksellään, mutta samalla selviytymishalu oli omalla armottomalla tavallaan vetovoimaista. Kaiken verisen julmistelun ja brutaalin runtelun vastapainoksi onneksi löydettiin hiljaisia hetkiä, kauneutta karustakin luonnosta ja vielä välillä värähteli jostakin utujen seasta tavoitettu toismaailmallinen tyyneys, mikä vei mieltä outoihin mutta kiehtoviin paikkoihin. Sisältönsä ja kuviensa puolesta The Revenant ei varmaan ihan kaikkien suosikkeihin ole nousemassa, mutta itselleni ostin sen jo joululahjaksi kertailua varten, vaikka pienellä kotiruudulla teho luultavasti tipahtaakin.
Helmikuussakin teki mieli jatkaa Bondin veikeämpien agenttitouhujen kertailua ja runsas kourallinen niitä taisi kertyä. Hiukkasen enemmän Indiana Jonesin suuntaan seikkailin kera Nicolas Cagen, kun tuli katseltua National Treasure sekä sen jatko-osa National Treasure: Book of Secrets. Minusta nämä eivät missään vaiheessa nousseet tosissaan haastamaan Indianan kiehtovimpia reissuja, mutta hyvää yritystä oli havaittavissa ja hömppäviihteenä kumpainenkin puolustaa paikkaansa. Jos pitäisi valita vaikkapa näiden tai Robert Langdonin kurttuotsaisten selvittelyjen väliltä, niin Ben Gatesin kyytiin lähtisin. Battleship oli myös osteltu jonkin talvi-illan iloksi toiveena näyttävä tehostevyörytys ja maailmojen, jollei loppusota, niin ainakin täysrähinä. Valitettavasti tekijöillä taas oli ollut jotakin muuta mielessä ja alkuun sai katsella tuskallisen pitkään, miten epäkiinnostavat tai rasittavat hahmot jankuttivat väsyneitä juttujaan tai muuten vain pökkelöivät menemään. Loppujen lopuksi runsaasta parituntisesta löytyi noin viitisen näyttävämpää toiminnallista rymistelyä, mutta yksikään ei oikein onnistunut yltymään mihinkään lopunaikojen tuhosinfoniaan, jota lähinnä olin haikaillut. Kaikkiaan kokonaisuus kallistuikin kehnohkon kyhäelmän suuntaan. Ridley Scott hyödynsikin isot tuotantorahansa paljon näyttävämmin kaukaisille vuosisadoille kurkistelevassa suurteoksessaan Exodus: Gods and Kings. Tämä versio Mooseksen tarinasta on toki saanut runsaasti haukkujakin, mutta itse viihdyin erinomaisesti. Kenties tämä meni enemmän visuaalisen puolen kuin tarinan ansioksi, sillä suuret taistelukohtaukset, tehostemyllerrykset ja kauhukuvastoakin väläyttelevät vitsaukset pitivät silmät tiukasti ruutuun kohdistettuina.
Varsinaisia kauhujuttujakin mukaan mahtui ja joukossa oli valitettavankin paljon alennuskoreista löytyneitä kammotuksia, jotka olisi voinut jättää ostamattakin. Näitä kaikkia en lähde luettelemaan, mutta esimerkiksi vuoden surkeimpiin saastoihin lukeutuva Morituris sai jo pohtimaan, että eiköhän kuonaa ole kerrytetty jo ihan riittävästi hyllyihin. Kehnouksien ja keskinkertaisuuksien lisäksi onneksi lajityypin laadukastakin tarjontaa tuli tutkittua. The Conjuring -elokuvaan löyhästi liitetty Annabelle ei IMDB-keskiarvonsa perusteella ole suuria yleisöjä puolelleen voittanut, mutta omalla kohdalla pieni piinajainen toimi oikein hyvin ja kunhan aikaa riittävästi kuluu, niin uusintaan päätynee. Scott Derricksonin riivausten ja poliisielokuvien yhdistelmä Deliver Us from Evil onnistui myös säväyttämään myönteisellä tavalla päätyen myös kertailulistalle. Hurjistelevainen [Rec]³: Génesis olikin taas laadultaan heittelevämpi ja hutiloivampi kokonaisuus, mutta paikoin oli sellaista vinkeää ja vimmaista pilkahtelua nähtävissä, että pakkohan siitä oli tykätä. Harvemmin näin riehakkaita hääjuhlia on päässyt näkemään!
Toimintaosastollekin mahtui vanhojen tuttujen uusintoja sekä uusia ihmeellisyyksiä. Laatu vaihteli erinomaisesta keskinkertaiseen, mutta jälkikäteen summailtuna selvästi plussan puolelle jäätiin. Bruce Willis käväisi kertaalleen kotikatsomossa tekemässä sitä, mitä osaa, eli räiskimässä ja räjäyttelemässä kyynisesti vitsailevaan tapaansa elokuvassa Die Hard 2 ja edelleen ilokseni huomasin, että lentokenttärymistely hyvin maistui. Yhden näyttäytymisen teki myös kestosuosikki Charles Bronson, mutta Raid on Entebbe painotteli enemmän draamaa sekä jännitystä jääden toiminnan suhteen vähän vaisuksi menijäksi. Muutenkaan tämä konekaappaus pelastusoperaatioineen ei mielestäni kovimpia kierroksia missään vaiheessa löytänyt. Jean-Claude Van Dammen uudemman tuotannon seurailu oli jo jonkin aikaa jäänyt kohdallani laiminlyödyksi, mutta päädyinpä pikkuisen petraamaan, eli Enemies Closer tuli tarkastettua. Kaikkiaan vähintään kelvolliseksi toimintarypistykseksi sen summailin, sillä metsäinen saari oli erinomainen ympäristönä ja Van Damme varsin viihdyttävästi sekoili ja meuhkasi kajahtaneessa roolissaan. Jotenkin vain jutun pitkittyessä into pääsi hiukan lässähtämään, enkä isommin osannut ylistellä tyyppien rankkoja riehoja. Niitä kovempia kehuja sai aikaan Keanu Reevesin uudehko kostojuttu John Wick, josta en pysty mitään merkittävämpiä valituksia keksimään. Toiminta säilyi näyttävänä ja otteiltaan tylynä läpi elokuvan, eikä ollut tarvetta venyttää mihinkään pariin tuntiin. Tehokasta ja napakkaa touhua se ennemmin oli ja tulee uusittua viimeistään jatko-osan yhteydessä. Innostipa tämä runtelevainen elämys kertailemaan Reevesin vanhemman vauhtiklassikon, mistä edelleen viihdykettä kiitettävästi löytyi. Vieläkin Speed onnistui vaikuttamaan kekseliäältä ja ennen kaikkea tiukalta tarinalta pahaan pulaan joutuvine busseineen.
Arnold Schwarzenegger ja Sylvester Stallone ovat omiin toimintasankareihin lukeutuneet jostakin kaukaisesta varhaisnuoruudesta saakka, enkä heitä vieläkään suostu hylkäämään ja pyrin uuttakin tuotantoa vähintään puoliaktiivisesti seurailemaan. Sainkin jälleen hyvän tekosyyn ottaa ties monennettako kertaa uusintaan Stallonen 2000-luvun toimintamestariteoksen Rambo, koska hankin siitä pidennetyn version. Lukuisten katselujen jälkeenkin on tämä neljäs lisäys vallan upea päätös Rambon tarulle ja melkeinpä toivon, että sotansa selvittänyt sankari saisi viimein levätä. Henkilökohtaisesti kuitenkin tykkäilin enemmän lyhyemmästä alkuperäisestä versiosta, sillä lisäykset eivät mitään erinomaista uutta tuoneet ja tuntuivat vähän tarpeettomilta jumitteluilta, joten lyhyt ja ytimekkäämpi oli pykälää parempi. Suurimpana sähellyksenä ja suoranaisena töppäyksenä pidin tunnelmia nostattelevan uhmaavan soturipuheen korvaamista laimeammalla versiolla, enkä lainkaan käsittänyt, miksi moinen muunnos oli päädytty tekemään. Aina enemmän ei ole enemmän... Bullet to the Head oli nelisen vuotta uudempi tekele Stallonelta, jossa palkkamurhaaja joutui takkuilevaan yhteistyöhön poliisin kanssa. Saipa silloin melko nopsaan todeta, että ohjaaja Walter Hill oli aiemmin onnistunut eripuraisten parien kanssa varhaisempina vuosinaan paljon paremmin. Ei tästä oikein mitään iloa irtoillut, vaan vaikutti vähän väkinäiseltä runnomiselta ja päähahmojen välissäkään ei tuntunut mitään kunnollista jännitettä. Keskinkertaista ja tyhjänpäiväistä rymistelyä, josta kohtalaisen laimea maku jäi, kun ei toteutuksessakaan kehuttavaa ilmennyt. Arnoldin ja Sylvesterin yhteinen vankilapako Escape Plan taas oli toisinnollakin vielä hyvää ja nautittavaa vääntöä. Ehkei se mikään puhdas toimintarymistelypaketti ollut, mutta viihdyttävä pakkaus kuitenkin. Samana vuonna ilmestynyt Arnoldin The Last Stand olikin paljon tyylipuhtaampi räiskyttely ja minusta melkoisen meneväinen sellainen, johon oli saatu sopivasti huumoriakin mukaan. Tahti pidettiin tiiviinä, kovia otteita ei lähdetty kaihtamaan, useampi näyttävä toimintajakso väsäiltiin ja Arnold itse oli hyvässä vireessä, joten eipä muuta kuin pari olutta kulautteluun ja herkuttelemaan.
Helmikuun ohjelmistoon kuului myös Infernal Affairs -trilogian tuijottelu ja edelleen se näyttäytyi erinomaisena tai vähintään kelvollisena rikosviihteenä. Ensimmäisessä yhdisteltiin mukavasti toimintaa ja jännitystä, eikä pelätty tylyjäkään ratkaisuja, kun sekä poliisin että rikollisryhmittymän sisältä yritettiin savustaa vakoojia ulos. Jatko-osassa taas uppouduttiin varhaisempiin vaiheisiin varsin kiehtovasti ja mukaan tuotiin ihan onnistuneesti piirteitä isommastakin mafiasaagasta. Näiden kahden jälkeen päätösosa tuntui pikkuisen lattealta. Toihan sekin toki uusia kuvioita ja konkreettisemman lopetuksenkin trilogialle, mutta siitä huolimatta ei voinut välttää tunnetta, että kyseessä oli lähinnä löysempi lämmittely ensimmäisestä, eikä samaa energiaa tai jännitystä enää pystytty toistamaan. Laatutyötä sekin mielestäni oli noin rikosviihteen lajissa, mutta kun pari edeltävää osaa kohosi selkeästi parempaan sarjaan, niin pienoinen pettymys pääsi syntymään.
Kyllähän sitä tuli muitakin rötöstelyjä tiirailtua, vaikkakaan kaikkia ei pyssyjen voimalla selviteltykään. Ben Affleckin rosoinen ja vähän arkisempi pankkiryöstely The Town pääsi kertailuun lyhyempänä teatteriversiona ja edelleen tyyppien kujanjuoksu ahdistuksineen imaisi mukaansa. The Judge toi tullessaan hämärän kuolemantapauksen, jossa oli mukana myös murhan mahdollisuus. Itse ennakoin enemmän oikeussalipainotteista vääntöä, mutta homma kallistui kuitenkin vahvemmin perhedraaman puolelle, kun isän ja pojan piti kohdata lopulta kipeä menneisyytensä. Hyvien näyttelijöiden ansiosta raskaampi osuuskin hoitui kunnialla, eikä käynyt kohtuuttoman kiusalliseksi synkistelyksi. Erään Amerikan edesmenneen presidentin metkuja ja kepposia setvittiin Ron Howardin jännitysdraamassa Frost/Nixon, jossa haastattelutuokioista irtosi otteessaan pitävää viihdettä, eikä huumoriakaan onneksi unohdettu. Ihan yhtä hyvin toimi vieläkin kuin aikoinaan ensikatselulla. Jos Eedenistä pohjoiseen oli oman listan helmikuun ihanin, niin Nightcrawler vei nimiinsä kuukauden niljakkaimman tekeleen palkinnon tutkaillessaan, mihin keinoja kaihtamaton kunnianhimo voi viedä, jos ei pääkopasta moraalisia painolasteja pahemmin löydy. Sen verran hyytävää ja kolkkoa menoa, että hiljaiseksi laittoi...
Blogissa maaliskuuta yritti vauhtiin kenkiä Chuck Norrisin Firewalker, joka ei hommasta erityisen loistokkaasti suoriutunut. Onhan tekele tuttu jo vuosien takaa, eikä kovin isoja toiveita ollut, että vähän väsynyt aarrejahti yht'äkkiä muuttuisi paljoa paremmaksi. Samaisilta tekijöiltä on tullut paljonkin pätevämpää jälkeä todistettua ja Firewalker näytti lähinnä siltä, että tyypit halusivat haukata palasen Indiana Jonesin innostamien katsojien lipputulokakusta, muttei ollut kykyjä tai halua tehdä kunnollista yritystä, vaan vähän puolivillaista harhailua ja hengetöntä seikkailua, johon tosin lätkäytettiin päälle pikkuisen Chuckin potkuharjoituksia. Päätähti itsekin näytti olevan jokseenkin väärässä roolissa, eikä virnistely sikari suussa oikein aitoa vaikutelmaa rennosta retkeilijästä luonut. Vaikka myöhemmin vahtailtu City Slickers vähemmän väkivaltaa ja muuta toimintaa tarjoilikin, niin siitä huolimatta hyvää äijävärähtelyä ilmaisevat mittarit kohoilivat selkeästi enemmän kuin huvittavan pakkomielteisesti ryypiskelevien ja väkinäisesti vitsailevien aarteenmetsästäjien kohdalla. Billy Crystalin, Daniel Sternin ja Bruno Kirbyn irtiotto arjesta lännenloman merkeissä oli toisinnollakin enimmäkseen erinomaista viihdettä. Lisäksi elokuva onnistui lämpöisesti hymyilemään joillekin lännenelokuvien perusjutuille, mutta pysytteli samalla tyylikkäästi poissa pilipalipilkan puolelta.
Romanttisten koitosten ja kommellusten suhteen valikoima oli jokseenkin niukka, eikä erityisen laadukaskaan. Komediallisempaa puolta ihastumisista ja vihastumisista edusti Hugh Grantin ja Sarah Jessica Parkerin tähdittämä Did You Hear About the Morgans?, joka olikin kohtalaisen kehno viritelmä, josta ei enää oikein niitä minimaalisiakaan huippukohtia mieleen muistu ja taisinpa tuolloin todeta löysän kyhäelmän huonoimmaksi näkemäkseni Grantin hassutteluksi. Yleensä tyypin tyylistä tykkäilen helpostikin, mutta tässä yhteydessä ei oikein tuntunut olevan intoa tai kipinää matkassa ja sutkautuksetkin vähän mitä sattuu. Another Woman's Life myös mielestäni romanttisten komedioiden koppaan tipahteli, mutta eipä ollut niin vitsipainotteinen kuin tuo edellinen. Ehdottomasti kyseessä oli monessakin mielessä nautinnollisempi elokuvahetki, mutta silti epätasainen kokonaisuus, joka laittoi pohtimaan, että kenties Juliette Binoche ja kumppanit olisivat voineet saada asetelmasta irti vetovoimaisemmankin teoksen. Vähintään menettelevää viihdettä sarjassaan Another Woman's Life oli, muttei oikein kyennyt sydäntä kouraisemaan tai koskettamaan. Harlekiini-sarjan varhaisempi filmatisointi Another Woman taas muistutti joiltakin osiltaan edellistä uudempaa ranskalaista hömpötystä, eikä se todellakaan kuulu Harlekiini-sovitusten joukossa huonoimpiin, vaan oli ihan kelvollista höttöä.
Helmikuun puolella sain viimeinkin valmiiksi Sherlock Koiran animaatioseikkailujen läpikäynnin, joten oli aika aloitella uusi sarjaurakka ja työmaaksi valikoitui suloinen ja sydämellinen Vi på Saltkråkan, eli kotoisemmin Saariston lapset 13 jaksollaan. Tuolloin kulman takana kurkkivat kevätpäivät innostivat osaltaan vilkaisemaan, että miten ihanalta saariston kesä mahtaakaan näyttää ja kyllähän se puoleensa veti ihan kivasti. Ensimmäinen jakso oli En dag i juni ja maaliskuun puolella innostuin kaikkiaan katselemaan viisi osaa, joista tässä vaiheessa ihastuttavimmalla tavalla mielessä muljahtelee järjestyksessä se viides, eli Denna dagen - ett liv. Tuona kyseisenä päivänä Melker luki eräästä opuksesta mietteen, jota mukaillen jokaiseen päivään mahtuu elämä ja siksi hetkien tärkeys tulisi tiedostaa. Herrahan päätti alkaa tuumasta toimeen monenmoista touhuillen, mutta kuten arvata saattoi, niin elämällä oli tarjolla vähän toisenlaisiakin oppitunteja aiheeseen liittyen. Kaunista kuvaa, myönteistä mietiskelyä ja yhteisten hetkien ilosanomaa, eli summailtuna juurikin sitä, mitä samainen sarja minulle parhaimmillaan edustaa.
Disney-osastokaan ei täysin uuvahtanut, vaan vuoroon valikoitui vaihteeksi klassikkosarjan uudemmasta päästä napattu Big Hero 6. Paikoittaisesta upeastakin visuaalisesta tykittelystä huolimatta en vieläkään kallistunut ihan estoitta ilakoimaan sinänsä sujuvan ja huimasti vuosien varrella kehittyneen tietokoneanimoinnin puolesta, sillä tunnekirjon kuvaamisessa ja välittämisessä edelleen tuntui rajoitteita löytyvän. Kaikkiaan Big Hero 6 kuitenkin oli varsin mainio pakkaus, jossa seikkailu, toiminta, huumori ja koskettavammat kotvaset sulateltiin mallikkaasti yhteen ja samalla saatiin se supersankarointikin näyttämään omalaatuiselta ja hyvällä tavalla hassulta. Blogin puolella maaliskuuta kuitenkin pääteltiin kotoisessa Lapissa, sillä jälleen tuli tempaistua lyhyiden dokumenttien muodostama kolmikko kertomaan pohjoisesta elämästä ja maailmojen törmäämisestä. Elokuvat Tunturimaan kesää, Nyky-Lappia ja Tunturiin tulee kevät olivatkin enimmäkseen antoisaa tavaraa sekä sisällöltään että kuviltaan, vaikka keskimmäinen ei oikein onnistunut asiaansa erityisen vetoavasti tai läheskään perusteellisesti esittämään.
Kaikkiaan maaliskuussa katselusaldoksi kertyi melkeinpä 60 elokuvaa, eli vähän lähti nousevaan suuntaan taas. Suomen vesistöjen kauneutta ja kiehtovuutta vaivauduin elokuvateatteriin saakka todistamaan, koska Järven tarina kovasti kiinnosti. Hiukan yllätti se, että lopulta kamerat painuivat veden alle odotuksiin nähden harvakseltaan, tai ainakin tuollainen vaikutelma jäi, mutta eihän se elokuvanautintoa estänyt. Järviin liittyvät kertomukset innostivat kiitettävästi ja kuvat olivat samojen tekijöiden metsädokumentin tapaan kihelmöiviä ja yllättäviäkin otoksia, joihin yleisesti ottaen sujuvasti yhdisteltiin hiukan toismaailmallisempiakin juttuja, kuten esimerkiksi myyttiset haukitarinat. Runsaat 70 minuuttia kuluivat nopsasti, minkä takia dokumentti tuli jo osteltua kokoelmaan ja laittoi hyvinkin innokkaana odottelemaan, milloin Tuntureiden tarina mahtaakaan valmistua. Kotimaan järvistäkin löytyi siis salaperäisiä tarinoita, mutta kotikatsomossa piti kaukaisempienkin maailmojen ihmeiden perään pinkaista. Ridley Scott käynnistikin moottorit jälleen kerran ja Prometheus kuljetti rohkean tutkimusryhmän kohti tuntematonta. Scifiseikkailussa olikin paljon piirteitä, jotka tekivät kokemuksesta alusta loppuun saakka kiinnostavan, mutta kenties tällä katselulla aivan kaikki palaset eivät kohdilleen kliksahdelleet. Siitä huolimatta komea matka, jonka määränpäänä toimiva ankara ympäristö olisi ansainnut enemmänkin perehtymistä.
Maapallon myllerrykset kuuluivat myös maaliskuun kiinnostuslistalle, mutta tätä tarvetta lähinnä kertailujen kautta tyydyttelin ja maestrona sai pitkälti toimia romutuksen ja laajamittaisen hävityksen taitava Roland Emmerich. Monenkirjavaa tuhoa maailman ylle vyöryteltiinkin ja ihmiskunta marssitettiin kurimuksesta toiseen. Oli jääkautta, asteroidia, pienimuotoisempaa tunneliromahdusta ja tietysti se Emmerichin suuri ylistys melkein kaiken romahdukselle, eli 2012. Eihän näistä mikään tälläkään kierroksella varsinaiseksi katastrofielokuvien mestariteokseksi noussut, mutta tarkoituksena olikin hotkaista nämä näyttävämpää tehostekimaraa kiljuvaan nälkään. Siinä ei paljoa haittaa, vaikka tarina kallistuisi kovinkin höpsöön ja epäuskottavaan suuntaan, eikä aivan pystyisikään myötäelämään hahmojen ahdinkoa. Tavallaan mielenkiintoisena voisi samassa yhteydessä mainita vähän rajatumman luonnonilmiön tuomia jälkiseuraamuksia ruotineen elokuvan Turist. Lumivyörystä kyllä selvittiin, mutta sitten menikin hankalaksi ja varsinainen katastrofi muodostui perheen sisälle. Monihan tästä on tykkäillyt, mutta omalla kohdalla lipsahti nopeasti liian jankkaavaksi, ja toistuviin kiusallisiin kohtaamisiin sekä setvimisiin turtui jo ennen viimeistä kolmannesta. Uhkaavan tilanteen synnyttämä luottamuspula, syyllisyys ja vastuunkannon välttely toki olivat mielenkiintoisia teemoja, mutta toteutus ei niistä muodostanut erityisen hohdokasta elokuvaelämystä ja mielestäni yritykset tummemman huumorin suuntaan menivät monesti pikkuisen metsään. Toisaalta jäi jälkeen vähän sellaistakin mietettä, että ehkäpä omat odotukset olivat osasyyllisenä vaisuun vastaanottoon, eli kenties kokeilen uudelleen...
Kriisit eivät siihen loppuneet, vaan Kathryn Bigelown The Hurt Locker vei keskelle sotatannerta ja jos siinä ei vielä ollut vaaraa tarpeeksi, niin piti vielä alkaa pommeja purkamaan hyvin epävakaissa olosuhteissa. Selväähän se, että fyysisen jaksamisen lisäksi myös mielenterveys joutui koville, eikä kuoleman jatkuva läheisyys sitä niinkään hyvään suuntaan liikutellut. Äärimmäisestä vaarasta syntyvää riippuvuutta teos kiinnostavasti tutkailikin ja samalla onnistui olemaan ihan täysverinen ja mallikkaasti toteutettu omaperäinen sotaelokuva, eli eipä muuta voinut kuin nostella peukkuja pystyyn. The Monuments Men taas kelaili kalenteria takaisin toisen maailmansodan päiviin, eikä tehtäväkään ihan tavanomaisin ollut, kun George Clooneyn, Matt Damonin ja Bill Murrayn tähdittämä porukka sai hommakseen lähteä pelastamaan natsien kähveltämiä arvokkaita taideteoksia. Clooney toimi itse myös ohjaajan, kirjoittajan ja tuottajan ominaisuudessa, mitä en ainakaan enää osaa pitää etuna elokuvalle, koska nyt on tullut nähtyä neljä viidestä hänen ilmestyneestä ohjauksestaan, ja vaikka nämä sinänsä ovatkin olleet laatujälkeä monessakin mielessä ja aiheinakin kiinnostavia, niin hiukan henkeä tuntuu uupuvan. Selvästi Clooney on usein halunnut asiapuolta korostella, enkä sitä tahdo isommin lähteä moittimaan, mutta monesti sellainen painotus on laittanut lopulta pähkäilemään, että kiinnostavaa tarinaa kyllä, vaan eipä erityisesti koskettanut. Vähän vastaaviin mietteisiin The Monuments Men jätti, vaikka olikin sotajuttujen joukossa omanlaisensa epeli.
Vähemmän räiskiväisen toiminnan suuntaankin heräili himoa ja kaivelin hyllyjen kungfu-riveistä akrobaattista ja urheilullista potkuviihdettä vajaat pari kourallista. Jet Lin uralta tuli poimittua alkuvuosien kelvollinen ja pikkuisen kujeilevakin Martial Arts of Shaolin. Huomattavasti vakavampaan suuntaan mentiin Jetin 20 vuotta myöhemmin ilmestyneessä melkoisen hurjassakin mittelöinnissä Fearless. Ronny Yun ohjaamassa elokuvassa sai näyttävien, vaihtelevien ja kovasti murjovien kamppailujen lisäksi ihastella tavallista paremmin rullailevaa keskivaiheille sujautettua suvantovaihetta, jonne karu tiputus huipulta sankarin vei. Tällä kerralla tuli testailtua lyhyempi unrated-versio, joka käsittääkseni on pikkuisen rankempi kuin varsinainen teatteriversio. Elokuvasta julkaistiin myös runsaat puoli tuntia mittavampi ohjaajan versio, joka on myös päätynyt omaan kokoelmaan ja aiemman katselun perusteella sitä samoissa määrin arvostan. Napakampi leikkaus on kuitenkin suositeltavampi vaihtoehto, jos juurikin toimintapainotteista menoa haikailee. Kungfuilut eivät siihen loppuneet, vaan vähän vanhempia Shaw Bros -tuotantoja tuli myös muutama vilkaistua. The Avenging Eagle oli mielestäni pikkuisen keskitason yläpuolella, eikä ainakaan isompiin valituksiin innostanut. Pari vuotta aiemmin ilmestynyt Killer Clans taas astetta heikompaa hutkintaa, mutta edelleen ylemmässä keskisarjassa. The Eight Diagram Pole Fighter tuli uusittua useiden vuosien tauon jälkeen, eikä sitä enää aivan yhtä estoitta osannut ylistää. Toimintapuolella tykiteltiin toki taidokkaasti ja erittäinkin näyttävästi, eli siitä ei ollut lainkaan vaikea innostua. Tarina kuitenkin töksähteli paikoin, eivätkä hahmojen toikkaroinnit aina erityisen loistokkailta tai järjellisiltä tuntuneet. Kamppailuviihteenä tarkasteltuna kuitenkin erinomainen rutistus teos edelleen oli.
Siltä varalta, että otteet Kiinan ja Hongkongin puolella olisivat olleet liian hempeitä, niin piti käydä Japanista tempaisemassa mukaan kuvioihin vallan hurja heppu, joka ei kovia keinoja pahemmin välttele. Tuosta vain hän pieksee, uhittelee, yrmyilee, katkoo luut, eikä liiemmin heppoisia höpöttele. Parilla sanalla sanottuna Sonny Chiba siis oli ja on edelleen usein omanlaisensa tylyyden ruumiillistuma. Kertailuun pääsi yksi karate-kestosuosikeista, eli The Killing Machine. Elokuvan nimi viestittelee olennaisia asioita ja sitä saakin, mitä tilattua tulee. Tälläkin kerralla koettelemus oli tehokas ja napakka ilman turhia pitkittelyjä tai ylimääräisten kiemuroiden kehittelyjä. Chiban esittämä tyyppi sattuu nyt vain kannattamaan ongelmien suoraviivaista ja yleensä varsin väkivaltaista pikaista ratkaisua. Tosin tässä yhteydessä sopii sanoa, että kovakouraisuudestaan huolimatta hänen esittämänsä sankari on tässä elokuvassa huomattavasti vähemmän häijy kuin tietyissä muissa kärhämissä, joista esimerkkinä vaikkapa myös maaliskuussa katseltu Karate Bull Fighter. Siinä herra pääsikin esittämään riidanhaluista ja öykkärimäisesti käyttäytyvää tappelupukaria Masutatsu Oyamaa, jolla oli hieman enemmänkin hampaankolossa kamppailulajien eliittiä kohtaan. Ainakin omalla listalla The Killing Machine meni heittämällä ohi tälläkin kierroksella. Maaliskuun kolmas katseltu Chiba-elokuva oli jokseenkin sotkuinen Soul of Bruce Lee, joka tulikin nautiskeltua hölmönä hupailuna kera muutaman janojuoman.
Japanin puolelta katseluaikatauluun päätyi pari muutakin tuikeampaa tapausta, eli vuoden 2008 Hard Revenge Milly ja sen jatko-osa Hard Revenge Milly: Bloody Battle. Ensimmäinen näistä ei keston suhteen tavoittanut kuin suunnilleen puolet pitkän elokuvan mitasta, mutta kyllähän sitä silpomista siinäkin. Olihan se kieltämättä väkivaltainen vääntö, mutta lähinnä kohtalaiseksi kokemukseksi jäi. Vuotta myöhemmin ilmestynyt jatko pääsi minuuteissa mitattuna tunnin toiselle puolelle ja muutenkin pikkuisen petrasi aiempaan verrattuna. Jonkinlainen kova katastrofi näissäkin on maailmaa kohdannut ja etenkin jälkimmäisessä menoa laajennettiin, eikä tuhon jälkeinen Japani lainkaan kivalta paikalta vaikuttanut. Julmien ja raakaa armottomuutta suosivien maailma siitä oli tullut ja siellä Milly kostoaan lähti etsimään. Olihan näissä kummassakin vauhtia ja vimmaa verta säästelemättä, mutta pieni budjetti yhdistettynä jokseenkin amatöörimäiseen menoon jätti vähän enemmänkin toivottavaa yleisen näyttävyyden ja sujuvuudenkin suhteen. Säälimättömämpää selvittelyä kaipaillessa etenkin toinen osa on ihan hyvä vaihtoehto. Edgar Wrightin, Simon Peggin ja Nick Frostin Hot Fuzz toi kevennystä kehiin ja kyllähän elokuva heti mainioksi toimintakomediaksi kirjautui, kun yli-innokas poliisi lähti laittamaan englantilaisen pikkukaupungin hämärähommia kuriin. Liekö sitten pituus vai mikä, mutta ei ensinäkemällä hyvistä puolista huolimatta ainakaan ihan täydellä teholla iskenyt, vaikka toimintarintamalla hurjisteltiin vinkeästi ja vitsitulituksessakin osumaprosentti oli vähintään hyvä.
Lännenelokuvien suhteen oli laiskuutta havaittavissa ja päätin hetkellisesti paikkailla tilannetta vilkaisemalla Joel ja Ethan Coenin uusintaversion vanhemmasta John Waynen elokuvasta, eli siis vuonna 2010 päivitetty True Grit kyseessä. Pikkuisen mietin, että pitäisiköhän se alkuperäinen katsastaa eteen vertailun helpottamiseksi, mutta päädyin siihen, että parempi varmaan tällä kertaa antaa mahdollisuus ilman tällaista taakkaa. No, Waynen versiosta oli kuitenkin sellaisia muistikuvia jäänyt pyörimään, että se vaikutti yleiseltä menoltaan ja sävyltään kevyemmältä ja komediaa kohti kallistuvaltakin paikoin, kun taas uudempi tulkinta toi tilalle rajumpia ratkaisuja sekä armottomampaa otetta. Etenkin lopun lähestyessä tylymmät tuntemukset tulivat entistä selkeämmin pintaan, eikä seikkailupuolta selvästi tahdottu lähteä liian leppoisaksi päästämään. Muistelisin, että Wayne ja kumppanit harrastelivat harmittomampaa vääntöä ja vänkäämistä runsaammin. No, nykyään tuntuu muutenkin olevan valloillaan aikakausi, jolloin lännenelokuvat tahdotaan kietoa synkempiin kääreisiin, ja siten suhteutettuna True Grit ei mitenkään erityisen raskasta katseltavaa ollut, vaan ihan hyvä, muttei mikään ikimuistoinen lajinsa edustaja.
Guillermo del Toron Crimson Peak oli visuaalisesti komeaa ja kauhistuttavan kaunistakin katseltavaa, kuten aiempien töiden pohjalta osasikin odotella. Valitettavasti tämä synkkä satu jätti kohtalaisen kolkon olon jälkeensä ja vaikka veitset murhaavastikin viuhuivat, niin raju ja raateleva rakkaustarina ei pintaa syvemmältä onnistunut lopulta viiltämään. Oikeastaan viimeisten selvittelyjen kohdalla muutamat sanailut tuntuivat tökkivän enemmänkin tunnelmaa nakertaen. Luulen, että Crimson Peak käväisee toistamiseen soittimessa, mutta tässä vaiheessa se päätyi del Toron ohjausten häntäpäähän omalla listalla ja taakse tipahtaa vain Mimic. Kumpaakaan en huonona pidä, mutta toistaiseksi näyttäytyvät lähinnä pikkuisen keskinkertaista parempina. Keskisarjasta roimasti alaspäin päätyi sukeltamaan ankea Sweatshop, joka samalla pääsi vuoden kymmenen huonoimman joukkoon. Kamalaa räpellyssaastaa, jonka täyssurkea toteutus taikoi 90-minuuttisesta piinallisen pikkuikuisuuden. Yöks!
Kuonakerho onneksi pysyi varsin vähäisenä ja laadukkaampaan laitaan kertyi paljon runsaslukuisemmin edustusta. Esimerkkeinä vaikkapa vuoden 2010 dokumentti Senna, nimensäkin mukaisesti varsin villi tarinakokoelma Wild Tales ja Sidney Lumetin neljän vuosikymmenen takainen mestariteos Network. Senna toi ruudulle koskettavankin henkilökuvan ristiriitaisesta ja rämäpäisestä kilpa-autoilijasta, joka keväällä 1994 joutui maksamaan kovimman hinnan. Melkoisen laajalta vaikuttava ja samalla eheä sekä nautittava elokuva haastatteluista ja muista materiaaleista oli kyhäilty kasaan. Wild Tales taas esitteli viisi erilaista ja pituudeltaan vaihtelevaa tarinaa, joissa niin sanotusti mopo pääsi pahemminkin käsistä karkailemaan. Aivan kaikki eivät omalla kohdalla ihan huippuhuvitusta olleet, mutta osa hykerrytti erinomaisesti. Esimerkkinä vaikkapa tyyppi, joka joutui tuhoon tuomitulle törmäyskurssille pysäköintivalvonnan kanssa ja sai asiasta aikaan melkoisen riehan. Network toi kuvaruutuun stressaantuneen ja ahdistuneen uutisankkurin, jonka potkujen uhka tuuppi kohti mielipuolisiakin aatoksia. Visiot yltyivät varsin huuruisiksi ja lopun lähestyessä korville kailoteltiin roppakaupalla parasta paasausta, mitä on hetkeen tullut kuunneltua. Ehdottoman tiukka tapaus!
Huhtikuukin tuntui vallan mainiolta ajankohdalta jatkaa ihastuttavia ja mukavan verkkaisia seikkailuja Saltkråkanilla. Aivan pelkkää kesäisten saaristopäivien paistetta ja paahdetta eivät nämä viisi jaksoa esitelleet, vaan kyllähän se syksy sielläkin alkoi väistämättä saapua ja samalla kesäloma kulua vähiin. Ennen kaupunkiin ja arkielämään paluuta oli toki vielä monia kivoja asioita koettavana ja tehtävänä. Näistä on jäänyt mieleen vaikkapa jakso Ett litet djur åt Pelle, jossa Melkerin nuorin poika lähtee yhdessä Pampulan kanssa soutelemaan ja hyväntuuliselta retkeltä palaakin kahden sijaan kolme, kun koko pientä saarta ilahduttamaan ilmestyy Jokke-pupunen. Kuukauden viimeinen ja samalla kaikkiaan kymmenes jakso Visst finns det tomtar vaihtoikin jo varsin erilaisiin puuhiin, koska kimaltelevat laineet oli laitettu jäiden alle ja saari muutenkin saanut kauniin lumiturkin päälleen. Joulukin lähestyi kovaa vauhtia, ja sitä olivat Melkersonit halunneet lähteä Nikkarilaan viettämään. Katsojan kannaltakin erinomainen juttu, koska toihan joulu valmisteluineen ja talvikausi muutenkin mukavasti vaihtelua Saltkråkanin vuodenkiertoon, vaikka edelleen kesäisemmistä jaksoista enemmän tykkäilinkin.
Maisemalisää näytti muutenkin huhtikuun katseluista kohtalaisen mukavasti löytyvän, koska Ruotsin kesäisestä saaristosta vaihdoin välillä sellaiset tuhat kilometria kohti pohjoista, sillä Lappia jälleen piti pikkuisen tarkastella. Edellisistä Lappi-iltamista poiketen tällä kerralla tosin vain parin dokumentin verran. Näistä Tornionlaakso - neljän tuulen tie päätyi lopulta levyn antoisimpaan laitaan ja automatka läntisen Lapin läpi oli oikein nautittava katsaus. Talvikauden matkailuelinkeinoihin ja erityisesti hiihtoon sekä lasketteluun keskittynyt Tunturia ylös alas taas luokittui levyn turhimpien tuokioiden joukkoon. Olihan hankikuvia ja lumisia tuntureita kiva katsella, mutta runsaat puoli vuotta myöhemmin ei sen merkittävämpiä tuntemuksia enää jälkimmäisestä jutusta herää.
Lappiin tavallaan vei myös Jalmari Helanderin toiminnallinen seikkailu Big Game, jossa nuoren Oskarin piti lähteä yksin metsästysretkelle osoittamaan olevansa valmis miehistymään. Samoilla seuduilla suunniteltiin paljon katalampiakin tekosia ja näiden osuessa Oskarinkin tielle, saikin hän eteensä hirvittävästi suuremman haasteen kuin mihin oli alkujaan lähtenyt. Lopputekstien liikkuessa kaikkiaan positiivisella mielellä oli, mutta se toimintapuoli ei päässyt aivan kunnolla iskemään, vaikka paikoin hyvää yritystä olikin havaittavissa. Nopsasti kävi myös selväksi, etteivät kotoisen Lapin tunturit olleet riittävän massiivisia näiden koitosten taustoiksi, sillä komeiden vuorien lomassa liikuskeltiin. Hyvinhän aika kului, eli ei tarvinnut pelkkään paasaukseen ja parkuun puhtia panostaa elokuvasta kirjoitellessa. Oikeastaan ennemmin teki mieli haukata myös levyn tarjoamat oheismateriaalit, joiden pohjalta syntyi kepeähkö taustakatsaus.
Reissailut eivät saaristoon, Lappiin ja vale-Lappiin rajoittuneet, vaan Islantikin alkoi jossakin vaiheessa kutsua. Land Ho! laittoi vanhat, mutta etääntyneet ystävykset yhteiselle lomamatkalle, josta ei alkuunsa näyttänyt tulevan yhtään mitään, kun ilmeisesti vuodet olivat vieneet tyyppejä eri suuntiin. Kunhan alkukankeudet saatiin voitettua, niin kilometrit lähtivät viuhumaan aivan toisella tavalla ja kiertelyssä alkoi nautittavaa rentouttakin esiintyä satunnaisista kinoista huolimatta. Matkakumppanuksista sen runsaspuheisemman jutut olivat toki varsinkin elokuvan ensimmäisellä kolmanneksella sitä huonojen heittojen osastoa, joka saattaa ennemmin murisuttaa kuin huvittaa, mutta kyllähän tässäkin suhteessa huomasi elokuvan edetessä ihan tervetulleen muutoksen, vaikkei kaveri suutaan täysin siistinytkään. Itsellekin alku oli sitä tökkivintä tavaraa, mutta kun päästiin kauemmas lähtöpisteestä, niin seikkailu muuttui jatkuvasti nautittavammaksi, ja siinä vaiheessa, kun oli lopettelun hetki, niin olisi tahtonut kovasti lisää ja mielialakin oli vähän varkain kovin korkealle kiipustellut. Levyjulkaisun melko runsaat lisukkeet kiinnostivat myös ja niistä kirjoittelin joitakin seikkoja poimivan summailun.
Kaikkiaan huhtikuu olikin melko kepeää katseltavaa ja sinne höttöisimpään laitaan kuului mielestäni ruotsalainen poliisikomedia Kopps, jossa jutut paikoitellen karkailivat turhankin lennokkaiksi aiheuttaen riehakkaan riemun sijaan lievää vaivaantumista, mutta kun mukaan oli mahdutettu niitä hyviäkin höpsöilyjä, niin kyllähän kelvollinen kokonaisuus sekoilevasta sopasta muodostui. Kuukauden lopetteli blogissa Terence Hillin vähemmän revitteleväinen lännenkomedia Man of the East, jota en uusinnallakaan osannut miekkosen huipputöiden joukkoon mieltää. Pituus pikkuisen painoi, mutta väläyttelihän tämä matka villiin lähteen niitä virnisteleväisempiä puoliakin. Samalla se onkin jäänyt viimeiseksi katsotuksi ja kommentoiduksi Hillin elokuvaksi, mihin tietysti merkittävänä syynä on, että kokoelma alkaa olla jo melko kuivaksi käynyt ja pitäisi uutta katseltavaa ostella. Toinen selitys on Terencen luottokumppanin, eli Bud Spencerin kuolema kesäkuun 27. päivä 86-vuotiaana, mikä on väkisinkin heijastunut halukkuuteen katsoa Hillin elokuvia. Kesä-heinäkuussa olikin aikomuksena uusia Budin omia ja herrojen yhteisiä parhaita melskaamisia pieksäjäisineen ja samalla kenties kirjoitella jokin pieni muistelo Budille. Kyllähän sitä tuli yritettyä, mutta en kovin kauas ensimmäistä elokuvaa saanut vilkuiltua, kun piti jo todeta, että näistä on nyt ainakin hetkeksi suurin ilo riistetty pois ja pitää antaa kalenterin juosta määrittelemättömän pätkän verran eteenpäin. Ehkä 2017 tuo Terencen ja Budin iloisissa merkeissä takaisin kotikatsomoon, mutta huhtikuusta lähtien on tosiaan ollut melkoisen hiljaista herrojen osalta...
Maaliskuuhun verrattaessa kokonaismäärä tipahti selvästi, mutta silti lukema säilyi päälle 40 elokuvassa, eli eipä ihan huonosti sentään. Tuolloin vauhtiin päässyt Sonny Chiba tuntui pysäyttämättömältä voimalta, koska huhtikuun aikana herra käväisi 11 kertaa tylyjä terveisiään tuomassa, eli käytännössä kuritusta ja kuolemaa. Siinähän sitä omanlaistaan ilosanomaa, mutta jos kovaotteista karatetoimintaa toivoo, niin luulisihan tällaisen ylimääräisistä armopaloista riisutun käsittelyn kelpaavan. Masutatsu Oyaman erikoisen elämän setviminen jatkui elokuvissa Karate Bear Fighter ja Karate for Life, mutta näissä oli sinänsä reippaan rusikoinnin lisäksi sitä nihkeämpää puoltakin, etten enää ainakaan osannut näitä Chiban huippuihin livauttaa. Oyaman väkivaltaiset vaiheet olivat kuitenkin kumpainenkin kuukauden paremmalla puolikkaalla, mitä Chiban seikkailuihin tulee. Pirteästi potki myös Sister Street Fighter, joka tuli ainakin kolmanteen kertaan kurkattua. Tylsiä paikkoja ei paljoakaan ollut mukaan sullottu ja kiitettävästi ruutuun sinkoiltiin viihdyttävää viuhtomista ja pöllöilevää pahistelua. Samaan oivan kamppailurymistelyn koppaan kopsahti myös The Executioner, jossa hyvää huvittelua ja irrottelua riittikin runsaasti. Valitettavasti jatko The Executioner II: Karate Inferno hiukan tasoa tipautti, mutta silti esitteli hyvää iltaviihdettä muksivissa merkeissä.
Pelkkää riemukasta riehaa kuukauden Chiba-putki ei ollut, vaan kyllähän sitä kehnompaakin karatemyllytystä mahtui joukkoon. Karate Warriors ja Dragon Princess menivät mielestäni vielä ylempään keskisarjaan, josta helposti ilonpilkahduksiakin löytää, mutta The Bodyguard alkoi osittain kääntyä tylsistymistä vastaan kamppailuksi, kun ei keskinkertaiseen ja väsähtäneeseen vääntöön oikein niitä huippuja millään ilmestynyt. Vielä vähän alemmas sukelsi Fighting Fist, josta suurin osa onkin jo mielestä haalistunut. Piristävät puolet jäivät jokseenkin olemattomiin, eikä tainnut Chibaa itseäänkään paljoa koko projekti kiinnostaa. Golgo 13: The Kowloon Assignment olikin taas kunnollista katsottavaa, mutta enemmän jännityksen suuntaan kallellaan kuin minkään hillittömästi riehaantuvan karatesekoilun. Todistihan se toistollakin, että kyllähän Chiba kolkon palkkamurhaajan tylyt työtkin tarvittaessa hoitaa. Jännityksen ja draaman puolelle puksutteli myös junakatastrofi Bullet Train, josta hyvinkin todennäköisesti Keanu Reevesin tähdittämä Speed on napsinut ideoita. Luotijunaan nimittäin asetettiin tikittelemään pommi, jonka oli tarkoitus posahdella, jos vauhti liiaksi pääsisi laskemaan. Chibahan tässä ei päässyt pahisten armeijaa pois päiviltä pieksemään, vaan tällä kerralla tarjoiltiin vähän arkisemman sankarin viittaa ja hyvin sekin tuntui sopivan kannettavaksi.
Chiballa oli toki hyvää yritystä ja lukemattomia iskuja sekä potkuja hän napakasti toimitteli vastustajiaan kohti, mutta kun katsomon puolella mikään ei riitä, niin piti lähteä meren yli lounaaseen kohti Kiinaa ja Hongkongia, josta toiveena oli vähän lennokkaampaa potkuviihdettä etsiä ja löytyihän sitäkin. Temppelien muurien kummallakin puolella riitti riitoja, joita ei ihan neuvotteluilla ja hyvällä tahdolla saatu selviteltyä. Esimerkiksi Executioners from Shaolin oli hyvää kungfuilevaa kostoa ja samojen aiheiden parissa potkittiin teoksessa The Shaolin Avengers, vaikkakin astetta heikommin. Kumpikin näistä näytti melkoisen mainiolta, kun viereen heitti typeröivän sekoilun Crazy Shaolin Disciples, joka ei silti aivan vaille ansioita jäänyt. Toiminnallisemmista jaksoista jaksoi pikkuisen iloita, mutta komediaosuudet kyllä huiskaistiin rapsakasti rasittavuuksiin. Eikä edes ollut kyse niinkään hilpeästä huonoudesta, vaan uuvuttavasta törttöilystä. Kuukauteen mahtui vielä pari Shaw Bros -tuotantoa lisää, joista kumpainenkin oli uusinnalla kohtalaisen hyviä, mutta eivät missään nimessä mitään merkkiteoksia. Chia-Liang Liun The Spiritual Boxer oli ilmestyessään vuonna 1975 komediallisten kungfu-elokuvien varhaisia kokeiluja ja yhdistipä sekaan vielä yliluonnollisempaa puoltakin. Vieläkin viihdyin ihan hyvin, mutta pikkuisen potkua puuttui. Viisikon vanhin The Magnificent Trio kirjautui lähinnä menetteleväksi perusmätkinnäksi. Hiukkasen kankealta kamppailu näytti ja muutenkin mielenkiinto paikoin yritti karkailla muualle. Kolmisen vuosikymmentä uudempi Jet Lin toimintakomedia High Risk olikin jo aivan toisen yhtiön tekeleitä. Kieli ainakin oli päätetty pistää poskeen ja osittain huumori putoili jonnekin urvelo-osatolle. Ilmeisesti ohjaaja Jing Wongille oli kehittynyt jonkinlaista katkeruutta Jackie Chania kohtaan ja tätä täytyi päästä purkamaan vähän tökeröstikin vinoilemalla, kun Chania muistuttava tumpeloiva elokuvatähti toheloi mukana menossa. Hölmöksi hömpötykseksi ihan kiva, mutta siihen kehut pitkälti jäivätkin.
Osittain Aasian toimintarymistysten vastapainoksi poimin hyllyjen kätköistä Mario Bavan teoksia summailevat boxit, joista nelisen kappaletta kiekkoja soittimeen päätyi. Tasossa ei mitään hirmuisia heilahteluja tullut havaittua, vaan lähinnä olivat mielekästä ajankulua väsyneille yötunneille. Bavaa monesti muistellaan kauhujuttujensa kautta, mutta itse yritin huhtikuuhun etsiä vähän monenkirjavampaa ihmeteltävää yhdellä poikkeuksella. Bay of Blood silloin tällöin mainitaan varhaisena innoittajana myöhemmin 1980-luvulla kunnolla käynnistyneelle slasher-villitykselle. Lähemmäs puoli vuosisataa myöhemmin ainakin itselle oli hankalaa sinänsä julmasta menosta isompaa klassikkoa lähteä kehumaan, etenkään, kun ei tämä kauhun alalaji ole ikinä niin suuresti kiinnostanut. Viitisen vuotta vanhempi Knives of the Avenger seikkailikin muissa maailmoissa, eikä valitettavasti miksikään mahtavaksi viikinkisaagaksi kasvanut. Ollakseen kunnolla mukaansa tempaavaa toimintariehaa, elokuva oli yhteenotoiltaan pitkälti liian kilttiä katsottavaa, eikä viihdyttävyyttä ainakaan lisännyt, että välillä ote tuntui täysin herpaantuvan. Suunnilleen samaan laatutasoon pinnisti hiukkasen heppoinen yritys lännenkomedian saralla, koska paikoittaisista pilkahduksista huolimatta Roy Colt & Winchester Jack jäi kokonaisuutena vaisuksi ja lyhyt kestokin alkoi liialliselta minuuttimäärältä tuntua. Sekaan sopi vielä omituinen eroottinen komedia Four Times That Night, jossa erään illan tapahtumia kertailtiin useammastakin näkökulmasta ja ainakin katseluhetkenä tämä touhu hymyilytti. Kaikista näistä oli niitä hyviäkin hetkiä löydettävissä, mutta eipä tullut tuolloinkaan ihmeteltyä, miksi nämä yleensä unohtuvat Bavan parhaista puhellessa.
Huhtikuun löytäessä loppunsa, onkin aika laittaa summaus samalla tauolle, eli jatkoa luvassa, kunhan tästä ehdin ja jaksan...
...ja pari päivää myöhemmin se vähän vaisumpi runsas puolivuotinenkin tuli koosteeksi naputeltua:
...mutta sitten lässähti, eli elokuvavuosi 2016
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti