Kaskisavun mailta / Rauman pitsit

Näinkin nopsasti heräilivät mielihalut jatkaa opettavaisia elokuvahetkosia kansanperinnettä esittelevien lyhytdokumenttien kautta. Perinteisiin puuhiin perehtyminen lähti liikkeelle dokumenttikaksikolla Haaparuuhen synty ja Hämeenkyrön heinänteko, joista etenkin ensimmäinen oli minulle varsin kiehtova näyte sinänsä yksinkertaisesta, mutta taidokkaasta venerakentamisesta. Heinähommat eivät ihan samalla voimakkuudella vetäneet puoleensa, mutta kyllähän siinäkin urakassa niitä mielenkiintoisempia juttuja oli myös mukana. Nimien perusteella näyttää siltä, että pari seuraavaa teosta esittelevät luonteeltaan ja vaatimuksiltaan hyvinkin erilaisia tehtäviä. Ensin laitetaan keho kovan rääkkäyksen kohteeksi tukalissa olosuhteissa, jonka jälkeen taas kysytään enemmän näppäryyttä ja luovuutta. Monipuolista aherrusta ja väkerrystä lienee luvassa, mutta ensin siis metsää matalaksi ja puuta polttoon.

Kaskisavun mailta (On the Land of Wildfire)

Kuten otsikko vihjailee, niin kohti kaskisavuja tämä noin 14-minuuttinen dokumentti vie, vaan ruudun välityksellä koettuna keuhkot eivät niin koville joudu kuin aukean laidalla ihmetellessä tai tulityön keskellä touhuillessa. Lähelle liekkejä ja rankkaa raadantaa katsojan kuljettavat tällä kerralla kuvaaja Eino Mäkinen, kirjoittaja Ahti Rytkönen ja kertoja Kaarlo Marjanen. Laiskaa kirjoittajaa jälleen Wikipedia pikkuisen alkuun auttaa, koska sieltä löytyy ihan hyvä pohjustus siitä, millaisesta maanviljelysmenetelmästä on kyse ja mitä sillä on tavoiteltu:

"Kaskiviljely on alkukantainen maanviljelytekniikka, jota käytetään metsäisillä alueilla, mutta sen merkitys on nykyään hyvin pieni kehittyneempien maanviljelytekniikoiden korvattua sen. Kaskettaessa metsä hakataan ja sen jälkeen puut poltetaan, jolloin puuhun sitoutuneet ravinteet päätyvät maaperään hedelmällisen tuhkan muodossa ja tämä mahdollistaa maanviljelyn ilman lannoitteiden erillistä levittämistä."

"Suomen kaskiviljely alkoi Varsinais-Suomessa jo vasarakirveskulttuurin aikoihin, noin 2400–2000 eaa.[1] Suomessa kylvettiin perinteisesti ohraa tai ruista kahden vuoden aikana, myöhemmin yksi tai kaksi satoa naurista, kauraa tai tattaria. Myös pellavaa kasvatettiin kaskissa, koska silloin päästiin vaivalloisesta rikkaruohojen kitkemisestä. Yleistä oli myös useamman kasvin kylväminen yhtä aikaa, esimerkiksi nauriin ja ohran ja jopa ohran, nauriin ja rukiin. Tällöin maa pystyttiin käyttämään tehokkaasti, kun ensin korjattiin ohra, sen jälkeen syksyllä kasvoi nauris, ja seuraavana kesänä saatiin vielä ruissato."

Kaskiviljely

Aivan noin kauas vuosituhansia taaksepäin ei tarvitse lähteä, vaan dokumentti on ilmestynyt vuonna 1937, eli noin kahdeksan vuosikymmentä sitten kamerat tapahtumia taltioivat, mutta onhan siinäkin ajassa tekniikka jos toinenkin ehtinyt muuttumaan, kuten vaikkapa vertailu nykyaikaisiin viljelymenetelmiin osoittaa. Hämeenkyrön heinänteko käynnisteltiin työvälineiden huollolla ja samaan tapaan tärkeää on laittaa tarvikkeet kuntoon myös kaskitouhuja ennen. Kukapa sitä mielikseen tylsällä kirveellä kuusen kimppuun kävisi tai huonolla vesurilla loputonta koivuvesakkoa hutkisi... Heinähommiin vertaillessa työn kuormittavuus taitaa mennä helposti ohi, joten tietysti runsaat eväät on hyvä varata matkaan. Sitten porukka jo pääseekin marssimaan kohti työmaataan. Rupeama aloitetaan taukopaikan valmistelulla, kun suurempikokoisen kuusen juurelle tehdään varjoinen alue ruokatarvikkeille ja tietysti myös pakopaikka auringolta hikisen uurastuksen uuvuttamille.

...Ja sitä urakkaa sitten riittääkin, koska käytännössä koko lehtipuuvaltainen alue hutkitaan käsityökalujen avulla aukeaksi, eli isompaa sekä pienempää risua ja runkoa lakoaa maata kohti jatkuvaan tahtiin. Isompia puita voidaan myös kaulata runsaan metrin korkeudelta rungosta tai kuoria enemmänkin, mikä nopeuttaa kuivumista. Kirvesmiehille kovimman vastuksen näyttävät antavan suurimmat kuuset monine oksineen, mutta kunhan lukuisat käsiparit saavat viuhua ahkerasti päivän läpi, niin lopputuloksena puuta pötköttää runsaasti maassa makoilemassa, mikä tarkoittaa, että tulevalle tulimyrskylle ruokaa riittää. Sitä evästä myös kaatajat ja karsijat kaipaavat, joten lepohetki heillekin tietysti suodaan. Lapselle tehdään kätevästi riippumattoviritys nuoreen koivuun, jossa tuuli tuuditelkoon torkuille ja kyllähän vanhemmatkin saavat silmiään hiukan lepuuttaa.

Puiden kaataminen tietenkin on tässä vaiheessa kaskeamishomman pääurakka, ja oikeastaan sen eteenpäin vieminen jatkuu vasta vuoden tai parin kuluttua. Tässä tapauksessa liekkien vuoro tulee ilmeisesti seuraavana kesänä raivuutyöstä, jolloin rungot ja oksat ovat ehtineet riittävästi kuivua. Tuolloinkin tosin vielä jonkin verran pitää heilutella karsintatyökaluja ja keräillä risuja kasoille. Suunnilleen aukean keskelle tehdään isompi sytytysrovio, johon kuivaa puuta kannetaan kunnollinen keko. Jotta tuli pysyisi hallinnassa, eikä lähtisi kaoottisesti tuulten tuivertamana leviämään minne sattuu ja tahtoo, niin kasataan myös pienempiä nuotioita ottamaan vastaan vyöryävä liekkimeri. Kunhan nämä palopesäkkeet saadaan syttymään ja yhtymään isommaksi roihuksi, niin alueen ylle nousee sankkoja savupilviä kertomaan, ettei ihan mistään nakkinuotiosta ole kyse.

Jos rankojen lyöminen maahan edellisenä kesänä oli raskas urakka, niin uskoisin, että polttovaihe menee siitäkin vielä yli. Muutamasta metsäaukean kulotuksesta on omakohtaistakin kokemusta ja niissäkin olo oli käydä tukalaksi, vaikkei edes tarvinnut minnekään liekkien joukkoon lähteä vääntämään. Jotta kaskeamisessa päästäisiin toivottuun tulokseen, niin pitää porukan urheasti mennä keskelle kovaa kuumuutta ja hengitykselle haitallista savua. Luvattomat palot pitää huiskia sammuksiin, missä käytetään pienemmistä puista valmistettuja hosia, eli eräänlaisia luutia. Luultavasti vielä enemmän voimia ja kestävyyttä kysyy kasken kääntäminen hyvän palotuloksen varmistamiseksi. Tästä touhusta on myös Eero Järnefelt 1800-luvun lopulla ikuistanut maalauksensa Raatajat rahanalaiset, joka viestittelee, ettei siitä vielä ole niin pitkää pätkää aikajatkumossa vierähtänyt, jolloin leipäviljan eteen piti tässäkin maassa uurastaa käsivoimin metsät maan tasalle ja siitä viljelyskuntoisiksi pohjiksi vääntää vaativissa olosuhteissa, missä kysyttiin kuntoa ja kaipa sitä kuuluisaa sisuakin.

Roihujen riehuttua ja maan viilennyttyä hieman jatketaan työskentelyä tulevien hyvien satojen eteen. Alueelta voidaan kasailla muokkauksia ja kylvöä haittaavia irtokiviä kasoiksi, ja näitä kaskiröykkiöitä on nykyäänkin löydettävissä. Kylvöpalstat hahmotellaan tämän jälkeen ja arvioidaan sopivat siemenmäärät, jotka lopulta käsin viskotaan alueelle. Palaneelle ja paikoin kovalle pinnalle heitetty siemen ei siitä noin vain kasvuun lähde, vaan niitä yritetään kyntää ja äestää syvemmälle maahan juurtumaan. Muokkausvälineet eivät ihan mitään tavallisia peltotyökaluja ole, vaan tehty juurikin epätasaisten ja kovien metsäpohjien haasteisiin vastaamaan. Tosin välillä vastaan tulee niinkin hankalia alueita, että pitää luopua hevosvetoisista välineistä ja ottaa käsityökalut taas käyttöön. Lisäksi kiville ja kannoille päätyneitä siemeniä yritetään luutia maahan, että saataisiin mahdollisimman paljon arvokasta ruokaa. Kolmisen viikkoa myöhemmin muokkaus- ja kylvöoperaatiosta onkin jo orasta nähtävissä ja kesän kuluessa kaskiruis komeaksi kasvaakin.

Käytettyjä työkalujakaan ei aivan vain maininnan tai lyhyen väläytyksen asteelle jätetä, vaan tehtävät ja tarkoitukset tulevat selviksi ja joistakin annetaan vielä kiitettävänkin havainnollistava esitys. Polttopuuhia ennen näppärästi työstetään tuohesta tossut, eli virsut tai tässä yhteydessä lötöt, jotka ovat kestävät ja kevyet paloaukealla työskentelyyn. Runsasoksaisista kuusista taas naksutellaan pitkäpiikkinen äes, jota ilmeisesti jossakin päin Suomea on itikaksi kutsuttu, idässä taas karheksi, mutta yleisempi nimitys taitaa kuitenkin olla risuäes. Suomen maatalousmuseon sivustolla kerrotaan, millaisia eroja työkalussa on ollut maan länsi- ja itäosissa. Mainitaanpa siellä myös, että karheksi kutsuminen tulee karhun turkista, johon on nähty paksujen piikkien kohdalla yhtäläisyyksiä. Dokumentissa nähdään nopsasti, miten tällainen äes kasataan kuusta, koivua ja katajaa käyttämällä kertojan kehuessa, että vankka ja toimiva työkalu saadaan kätevästi aikaan ilman rautoja tai nauloja. Helsingin yliopiston sivustolle taas on koostettu katsaus vanhoista äkeistä ja sielläpä on risukarhellekin oma paikkansa, josta napsaus:

"Karjalaisesta astuvasta kehitettiin Savossa suurkaskille soveltuva tyyppi, joka oli esikuvaansa tiheä- ja pitkäpiikkisempi ja muutoinkin painavampi. Se tunnettiin nimellä karhi, josta saatiin koko itäsuomalaiselle alueelle risuäkeen ja astuvan yhteisnimeksi risukarhi.

Mallista riippumatta työväline oli tasaisilla pelloilla liian kevyt ja epäkäytännöllinenkin. Silti risukarhi pysyi itäisellä kulttuurialueellamme eräänlaisena yleistyökaluna 1800-luvun lopulle saakka, joskin sen rinnalle oli paikoin noussut kehittyneempiäkin välineitä. Sisä- ja Itä-Suomessa risuäkeellä putsattiin vielä 1900-luvulla perunamaata rikkaruohoista."

Näitä dokumentteja ja Järnefeltin aiemmin mainittua maalaustakin katsellessa tulee helposti mieleen, että on hyvinkin harhaanjohtavaa puhua miesten tai isien töistä, koska näissäkin talkoissa nähdään lapsia, aikuisia, vanhuksia ja jättiroviota ovat työstämässä muutkin kuin miespuoliset. Mitä näiden dokumenttikokoelmien nimeen tulee, niin varmaan ennemmin on tarkoitettu aiempien sukupolvien töitä, eikä niin kirjaimellisesti juuri isien. Välillä kuitenkin näkee, että tahdotaan historiaan katsella karkeita työjakoja tehden, mitkä usein menevät reippaasti metsään. Kaskeaminen on siitä hyvä esimerkki, että se tosiaan kuului luultavasti niihin hommiin, joissa fyysinen jaksaminen laitettiin monellakin tavalla koetukselle ja talkoisiin tarvittiin väkeä laidasta laitaan. Mainitaanpa vielä, että Helsingin yliopiston sivulta löytyy runsaaseen kymmeneen osaan jaettu napakka ja dokumentin aukkoja mukavasti täydentävä tietopaketti aiheesta. Siellä voi itsensä klikata alkuun vaikkapa tuota kautta:

Juuret raivauspoltossa

"Telkkämäen alueella on kaskettu vähintään viimeisen 300 vuoden ajan - mahdollisesti pitempäänkin, sillä Kaavin alueella on ollut pysyvää asutusta 1620-luvulta saakka.

Telkkämäen luonnonsuojelualue on saanut nimensä Telkkämäen tilasta (torppa), joka on sijainnut paikalla jo vuosina 1828 – 1830. Varsinainen Telkkämäen tila on perustettu vuonna 1870.[3] Tilalla on kaskettu vielä sotienkin jälkeen. Maata on viljelty 1960-luvulle saakka.[7]

Metsähallitus on kaskennut metsää Telkkämäessä vuodesta 1993 lähtien. Kaskiviljelyssä käytetään perinteisiä työvälineitä ja -menetelmiä. Telkkämäen maisemaan kuuluvat olennaisesti merkit alueen kaskikulttuurista: runsaiden lehtimetsien lisäksi maastossa on kiviraunioita ja nauriskuoppia."

1900-luvun kuluessa kaskiviljely on kuitenkin Suomessa ja yleisesti maailmallakin vähentynyt, mitä en osaa niinkään huonona hommana pitää, koska toimenpiteet päästöineen ovat melkoisen rankat muutaman kasvukauden satohyötyyn nähden ja maailman nykyisen väestön ruokkiminen tähän tyyliin olisi melko varmasti johtanut katastrofaaliseen metsien hävittämiseen. Aivan täysin kadonnutta kansanperinnettä kaskeaminen ei Suomessakaan ole, vaan esimerkiksi Telkkämäen perinnetilalla pidetään tekniikkaa käytännönläheisellä tavalla hengissä siten, että kiinnostuneilla on mahdollisuus toimintaan tutustua. Samalla tavoitteena on luoda kaskikulttuurille ominaiselle eliölajistolle otolliset olosuhteet. Kaskeaminen onkin jatkunut alueella jo vuosisatojen ajan, kuten Wikipediassakin kerrotaan ja ehkä polttopuuhista puhelu onkin sopivaa päätellä summaillen, että aikoinaan merkittävä viljelytekniikka on pitkälti korvautunut vähemmän ihmisiä ja ympäristöä kuluttavilla menetelmillä.

Kaskisavun mailta (1937) (IMDB)

Kaskisavun mailta (Elonet)

Rauman pitsit (Rauma Laces)

Riehuvien ja räsähtelevien rovioiden jälkeen voidaan vaihteluksi kurkistella toisenlaisia taitoja ja mittavaa mielenmalttia vaativan käsityöskentelyn suuntaan. Pikaisen seitsenminuuttisen kurkkauksen pitsitaiteen saloihin antavat kirjoittaja Kustaa Vilkuna sekä kuvaaja Eino Mäkinen. Ilmeisesti alkuperäisessä versiossa Vilkuna toimi myös kertojana, mutta elokuvan lopusta löytyy huomautus, että levylle laitettu versio on vuonna 1977 entisöity ja siihen äänitettiin selostus uudelleen ja höpöttelyt hoituivat tuolloin Tauno Pajukallion toimesta. Rauman vanhat puutalot kuvissa vilahtelevat, mutta eipä näitä minuutteja niiden isompaan ihmettelyyn haaskailla, vaan kertoja puhelee, miten Italiassa huimasti kehittynyt pitsinnypläys saattoi nunnien mukana kulkeutua Suomen suuntaan ja myös Raumalle 1600-luvulla. 1700-luvun puolella Raumalla oli niinkin paljon toimintaa, että tavaraa riitti ulkomaillekin, sillä etenkin Ruotsin vallan aikana pitsikauppa kävi myös rajojen ulkopuolelle. Parhaimmillaan 1800-luvun alkuvuosina tätä arvokasta kauppatavaraa tuotti Raumalla ammattimaisesti satoja henkilöitä (Wikipedian luku 600), mutta tämä kultakausi oli jo aikaa sitten ohitettu dokumentin ilmestyessä vuonna 1938.

"Pitsi on langasta tehtyä verkkomaista koristetta, jossa erikokoiset silmukat tai pistot muodostavat kuvioita.[1] Se on usein nauhamaista ja kiinnitetään liinavaatteen tai vaatekappaleen reunaan, mutta voi olla myös itsenäinen esine (pitsiliina), vapaamuotoinen koriste esimerkiksi upotuksena, tai kangasmainen (esimerkiksi morsiushuntuna).

Pitsiä tehdään käsin muun muassa ommellen eli neulalla kirjontaa muistuttavalla tekniikalla, mutta myös irrallisena ilman pohjakangasta, virkkaamalla, nypläämällä, tai neulomalla. Aluksi pitsiä tehtiin ommellen Italiassa, Ranskassa ja Flanderissa. Flanderissa kehittyi myös nypläys, jossa puisiin nypylöihin kiinnitettyjä lankoja solmitaan ja palmikoidaan yhteen."

Pitsi

Samaan aikaan kuvissa näytetään, miten näppärästi tämä käy taidot hallitsevilta ja kokeneet pääsevät opettamaan nypläyksen niksejä nuoremmille. Jutuista päätellen nuorella iällä täytyykin niitä alkaa harjoittelemaan, koska kehittyminen vie huomattavasti aikaa ja se saattaa vaatia veronsa muun elämän suhteen. Pelkkä ajallinen uhraus ja ahkera harjoittelu eivät silti riitä, vaan alan huipuilla on tarkkuuden ja kärsivällisyyden lisäksi myös luovuutta, jolla koristekuvioiden rikkaassa maailmassa voi edukseen erottua. Mitä aikauhrauksiin tulee, niin Pajukallio juttelee, ettei parhailla ollut aikaa puolisolle ja perheelle. Rahakaan ei ainakaan kaikille mikään hirmuinen houkutus ollut, koska usein pitkästä päivästä tuli pieni palkka. Vaativista kuvioista tietysti sai parempaa hintaa, mutta näiden taituroiminen vastaavasti oli selvästi hitaampaa ja viikon urakka saattoi olla esimerkiksi noin metrin verran valmista tavaraa. Kameralle väläytelläänkin useampia erilaisia kuvioita ja samalla huomattavaa sorminäppäryyttää vaativaa tekniikkaa. Vähän apuvälineitäkin tehdään tutuiksi, mutta ei sentään lähdetä esimerkiksi erilaisten lankojen maailmaan syventymään.

"Rauman Pitsiviikko on vuosittainen pitsiaiheinen kulttuuriviikko Raumalla. Alun perin pitsinäyttelyiden ympärille kudottu tapahtuma on vuosien saatossa kehittynyt kaupunkitapahtumaksi, joka vaalii edelleen pitsinnypläyksen ja käden taitojen perinnettä. Kulttuuriperinnön ystävien suosima viikko tarjoaa pitsiohjelman lisäksi laajan kirjon erilaisia näyttelyitä sekä musiikki - ja teatteriesityksiä."

"Raumalla on pitkät perinteet pitsinnypläyksessä. Historialliset lähteet mainitsevat Rauman pitsinnypläyksen ensi kertaa 1740-luvulla. Tällöin nypläys on ollut täällä jo täysin opittu taito. Vuonna 1754 mainitaan, että Rauman pitsinnypläystä on pidettävä teollisuutena.

"Suurin ansio pitsinnypläystaidon ylläpitäjänä on ollut paikallisilla voimilla. Raumalla on pidetty kursseja ja näyttelyitä, yritetty helpottaa lankojen ja välineiden saantia, julkaistu pitsimalleja ja oppikirjoja sekä edistetty pitsien markkinointia. Rauman Kansalaisopiston ohjelmassa pitsinnypläys on ollut lähes viisi vuosikymmentä. Vuodesta 1971 on Raumalla heinäkuun lopulla vietetty Pitsiviikkoa, jonka pitsinäyttelyt keräävät alan harrastajia ympäri Suomea ja kauempaakin."

Rauman Pitsiviikko

Rauman pitsit (1938) (IMDB)

Rauman pitsit (Elonet)

Kuten yläpuolelle napsaistuista lainauksistakin selviää, niin vuosisatojen taakse juoksevaa pitsihistoriaa muistellaan Raumalla juhlavaan tapaan vuosittain, eikä tässä tapauksessa voi mistään kuolleesta perinteestä puhella, vaan taitajia sekä taiteesta kiinnostuneita riittää, mistä Pitsiviikonkin kävijämäärät osaltaan muistuttelevat. Liekö sitten siitä johtuvaa, ettei omalla kohdalla mielenkiinto kovimmilla kierroksilla käy pitsiaiheen kohdalla, koska näistä kahdesta dokumentista tulisia ja pätsimäisiä näkyjä esittelevä maatakin myllertävä kaskeamisurakka vetää paremmin puoleensa. Syynsä saattaa olla siinäkin, että kuvissa on enemmän monipuolisuutta ja toimintaa, kun taas pitsinnypläys on luonteeltaan täysin toisenlaista touhua, johon vauhdin ja vaaran taikominen taitaisi olla enemmän keinotekoista keppostelua. Huono sekään kurkistus ei ole ja varmaan osa katsojista on käänteisellä kannalla, mutta omasta mielestäni kaskiviljelystä kertovaan pätkään on saatu niputettua kiitettävästi ja ennen kaikkea kiinnostavasti aiheeseen liittyviä ja isompaan kuvaan yksityiskohtaisempaa antia tuovia sivujuonteita. Näistä esimerkkeinä vaikkapa tuohitossujen väkerrys ja risuäkeen kasailu. Nämä tällaiset koukerot selkeästi ja ymmärrettävästi esitettyinä innostavat helposti etsimään aiheesta lisääkin tietoa ja siinä vaiheessa sopii sanoa, että dokumentti on onnistunut kiitettävästi kiehtomaan mieltä ja kaipa samalla silmiäkin viehättämään.