...mutta sitten lässähti, eli elokuvavuosi 2016

Sainpas viimein naksuteltua näppäimistöltä vuosisummailun toisen puolikkaan, eli siispä siis jaarittelu jatkukoon ja ne pikkuisen pirteämmät aiemmin käsitellyt kuukaudet löytyvät tosiaan täältä.

Kalenterin kääntyessä toukokuun puolelle, jatkuivat seikkailut Saltkråkanilla ja aikomuksena oli katsella loput kolme jaksoa pikaisesti pois, mutta syystä ja toisesta vihoviimeinen sai odotella kauemminkin vuoroaan. Jakso Räven raskar över isen vielä talvisia maisemia esitteli, mutta lopputekstien yhteydessä kiiruhti kevääseen ja alettiin jo odottelemaan tuttujen kesävieraiden saapumista. Kyllähän Melkersonit sieltä ilmestyivätkin, mutta kesä ei päässyt edes kunnolla alkuun, kun jo näytti siltä, että haaveet ja kauniit kesäpäivät saaristossa voitaisiin unohtaa, koska toiseksi viimeisessä jaksossa Nikkarila alkoi muitakin kiinnostaa. Olisihan se ollut hyväntuuliselle sarjalle vähän turhan tyly lopettelu, jos sympaattinen perhe olisi viimeisessä jaksossa passitettu takaisin kaupunkiin, eli kyllähän heidän annettiin pienestä, mutta samalla suuresta ja suloisesta unelmastaan pitää kiinni. Runsaat viisi tuntia kokonaisuudessaan kellotellut sarja toikin paljon piristystä kevääseen, eikä näin jälkikäteen muisteltuna niitä kehnoja kohtia paljoakaan mieleen tullut, mutta hehkuvia ja vihertäviä kuvakaappauksia katsellessa ja parhaita paloja muistellessa pilkahteli paljonkin ihania aatoksia.

Rakkaushömppää tarvittiin tietysti myös, mutta Woody Allenin Anything Else meni toisellakin testailulla sinne herran B- tai jopa C-koriin, koska hyvistä höpötyksistä huolimatta jäi vähän hutiloitu vaikutelma, eikä se romanttinen puoli tahtonut vitsailun rinnalla kovinkaan hyvin pärjäillä. Sitä kuumottelevaa väreilyä toki toivoin Harlekiini-urakoinnin toistaiseksi viimeisimmältä etapilta, mutta eihän The Awakening odotuksiin vastaillut tai edes keskinkertaiseen suoritukseen kyennyt. Vaivaannuttava ja väsähtänyt ovat sanoja, jotka runsaat puoli vuotta myöhemmin tästä koitoksesta putkahtavat mieleen. Onneksi länsinaapurin suunnalta tuli niitä toivottuja tuntemuksia kera kauniiden kesäkuvien ja kiireettömienkin kohtausten. Ihan pelkällä hilpeällä ja hempeällä hötöllä Änglagård ei suostunut katsojaa herkuttamaan, vaan olihan niitä murheita ja vastoinkäymisiäkin voitettavana. Eipä kuitenkaan lähdetty liikoja synkkyyksillä mässäilemään ja elokuvaa saikin summailla mukavan lämpöiseksi draamakomediaksi. Kun ei toistuvista yrityksistä huolimatta sitä haettua herkistelyä tahtonut löytyä, niin piti kaivella jo entuudestaan toimivaksi todettu tapaus uusintaan, ja kyllähän The Notebook edelleen kyynelöitti silmäkulmia ja sai aikaan hyviä värinöitä. Katselin ja kuuntelin samalla levyn runsaan bonusvalikoiman läpi ja siitä naputtelin mielestäni kohtalaisen kattavan turhan tiedon tiivistelmän.

Verkkaisen saaristoelämän ja romanttisen hutun lisäksi täytyi saada repäisevämpääkin riuhtomista ja parilta alan luottohepulta sitä tavaraa tilailin. Jackie Chan teki paluun muutaman kuukauden tauon jälkeen varhaisella yrityksellään vallata länsimarkkinoita. Kuten monet miehen uraa seuranneet tietävät, niin eipä Battle Creek Brawl tässä tavoitteessa erityisen hyvin onnistunut, vaan jäi pettymykseksi sekä taloudellisessa että sisällöllisessäkin mielessä. Elokuvan yhteydessä kirjoittelinkin mukaan Jackien omia mietteitä, eikä hän elämäkertansa perusteella tuntunut olevan yhtään iloinen ja onnellinen kaveri siihen aikaan, kun tämä tappeluturnaus yleisöille esiteltiin. Itse tuumailin tuolloin, että kuitenkin Battle Creek Brawl ne kamppailut ja kohtaamiset vähintään kohtalaisesti pystyi hoitamaan. Charles Bronsonilta valikoitui myös vähän enemmän sinne keskisarjaan kallistuva jännitysnäytelmä Cold Sweat, jonka uusintakestävyys tuntui pikkuisen kehnommalta. Toiminnan suhteen anti oli paikoin aivan liian niukkaa ja leikit yleensä loppuivat lyhyeen. Lisäksi se tiivistunnelmainen ja painostava jännityskin jäi saavuttamatta, sillä taipumusta löysäilyyn tuntui löytyvän.

Kuukausisaldo jäi kevään edetessä valitettavasti noin 20 elokuvaan, mutta tosiaan tuli muita puuhailtua ja sarjojakin seurailtua, ettei nyt sentään täysin kuiva kausi yht'äkkiä pamahtanut päälle. Rikosjuttuja selvästi teki mieli tuijotella ja etenkin Aasian suunnalta tulevia sellaisia, koska mukaan päätyi esimerkiksi kolme Johnnie Ton ohjausta. Uusin näistä oli vuoden 2006 Exiled, jossa menneisyyden ystävyydet, kilpailevat rikollisryhmät ja kyseenalaiset teot sekoittuivat siinä määrin, että hankalia riitoja piti pyssyinkin ratkoa, mitä tietysti Ton rikoselokuvilta odottaakin. Exiled kuitenkin painotteli enemmän draamaa ja jännitteitä hahmojen välillä, joten näyttävät luotijuhlat jätettiin sivuosaan. 1990-luvun lopulla ilmestynyt Where a Good Man Goes livahti omassa mielessä samaan sarjaan draaman ja räiskinnän painottelun suhteen. Menneisyys tässäkin tuli kolkuttelemaan, mutta päähenkilöstä oli selkeästi haluttu tehdä tyyppi, josta ei ole niinkään helppoa pitää tai ainakaan välittömästi häneen ihastua. Ihan hyvää tummempaa aiemman elämän haamujen maustamaa draamaa elokuva kaikkiaan oli, mutta toiminnan suhteen tarjonta oli kohtalaisen laimeaa, eikä muutenkaan päässyt Ton parhaimmistoon. Yli vuosikymmenen vanhempi The Big Heat taas olikin liikkeellä vimman vallassa, eikä paljoa suostunut säästelemään, vaan laittoi hahmonsa läpi väkivaltaisen painajaisen. Täyttä tykitystä sekään ei ihan ensisekunneista viimeiseen vääntöön ollut, mutta tahti oli huomattavasti tiukempaa kuin Ton monissa uudemmissa töissä. Luulisi, että ainakin tylyjen sekä kovaotteisten poliisielokuvien ystävät arvostavat tinkimätöntä linjaa, sillä rankistelujen alettua ei muiden henkikullat tai omatkaan enää paljoa painaneet.

Hongkongista piti vaihtaa välillä Japaniin ja ottaa uusintatarkasteluun Takeshi Kitanon varhainen ohjaus vuodelta 1990, eli Boiling Point. Tiedä sitten, osuiko tällä kerralla ihan väärään hetkeen, sillä innostus ei noussut yhtään niin suureksi kuin edellisellä kerralla vuosia sitten. Jotenkin kiehumispisteen etsiminen ei tuntunut saavan taakseen kunnollista liikevoimaa, vaan paikoitellen töksäyttely tuotteli puutumista. Toisaalta eipä tehnyt mieli miksikään tasapaksuksi tylsyydeksi tuomita, sillä menossa oli parhaissa kohdin kyllä puhtia ja tämä tuotteli varsin muistettaviakin hetkosia, jotka eivät niinkään miksikään hyväntuulisuutta tuottelevaksi taiteeksi taipuneet, vaikka eipä tainnut olla tarkoituskaan mitään ilopilleriä tekaista. Eihän toukokuu blogin ulkopuolellakaan pelkkää Aasiaa ollut, josta esimerkkinä vaikka Christopher Nolanin Inception, joka taas kohotteli pisteitään kertauksella. Mainiosti Nolan ryhmineen oli pystynyt yhdistelemään elementtejä useammista lajityypeistä yhtenäiseksi ja kiehtovaksi kokonaisuudeksi, jota kehtaa samaan aikaan kehua erittäin viihdyttäväksikin.

Kesäkuun pyörähtäessä liikkeelle, tuntui hyvältä hetkeltä kokeilla, miten Fannyn ja Zacin toinen kesä Enkelten talossa mahtaa sujua. Kestoa ainakin saatiin lisää, sillä Änglagård - Andra sommaren paisui reilusti päälle pariin tuntiin ja samalla vaikutti siltä, että vähän toisluokkaisten juttujen osuus kasvoi, eikä yleisilmettä virkistänyt, vaikka yritettiin vähän väkevämpääkin draamaa loppupuolella viritellä. Edelleen tykkäilin rauhallisesta tyylistä, mutta tuntui kuitenkin, ettei uutta puhtia riittävästi löytynyt ja sitten yritettiin vähän tönkösti liikuttua. Mistään suorasta syöksystä surkeuteen ei mielestäni ollut kyse, mutta vähän vaisu lämmittely kuitenkin hävitti innon kolmannen osan katselun suhteen ja se jäikin vartoilemaan tulevia kesiä. Paljon lämpöisempiä tunteita saikin aikaan, kun kirjoittelin varhaisemmin keväällä lukemani kirjan Astrid Lindgren - elämän kuvat pohjalta kapean katsauksen kirjailijan elämästä ja teoksista. Samalla tuli tutkittua paljonkin Lindgren-filmatisoinneista napsittuja kuvakaappauksia ja oli ilo huomata, miten hyvää mieltä ne jo itsessään saivatkaan aikaan.

Kuukauden toiminta- ja rikoskiintiötä täyttelivät tanskalaiset tummiakin sävyjä sisältävät kohkailut In China They Eat Dogs ja Old Men in New Cars. Etenkin ensimmäinen näistä ei liikoja arastellut tylymmissä tempauksissakaan, kun taas vähän uudempi jatko-osa painotteli kepeämpää sekoilua, vaikkakin vinksahtanutta sellaista. Näistä omaksi suosikiksi ja voittajaksi selviytyi ensimmäinen, mutta taisin tuolloin todetakin, että jatko-osa revittelee toimintakohtauksillaan hitusen näyttävämmin. Kesäkuussa aloittelin myös uutta sarjaurakkaa, vaikkakin katseltavaksi valikoitunut Veikko Huovisen lyhyempiä tarinoita televisioversioiksi vääntänyt kymmenosainen kokonaisuus olikin aikoinaan ilmestynyt jo 1980-luvun puolivälissä. Ajatuksena oli katselun yhteydessä lukaista myös kirjallinen versio ja vähän vertailla, miten toimivasti juttuja oli televisioviihteeksi taiteiltu. Tasossa oli kohtalaisesti vaihtelua tarinoiden välillä, eikä avausosa Oravanmetsästäjän sihteeri ainakaan ihan innostavimmissa merkeissä nytkäyttänyt rupeamaa liikkeelle. Ehkäpä senkin takia näiden vilkuilu jäi kesäkuun puolella kahteen jaksoon. Hempeämpää animaatiohömppää etsin Puolen hehtaarin metsästä, mutta My Friends Tigger & Pooh's Friendly Tails oli jo sen verran lapsekasta höpsöilyä, että täytyi todeta näiden maistuvan paremmin varmaan huomattavasti nuoremmille katsojille, eikä uudistunut ulkoasukaan yhtään silmiä miellyttänyt.

Edellisen kuukauden tapaan saldo jäi noin 20 elokuvaan ja vieläkin oli jäljellä halua hiipiä rikollisia polkuja kohti, tosin ei enää läheskään niin Aasia-voittoisesti. Michael Mannin Collateral oli jo aiemmin usean katselun kestänyt, eikä tälläkään yrityksellä puhki kulunut. Tom Cruisen hääräilyt tehokkaassa määrätietoisuudessaan näyttivät yhä varsin jäätäviltä, harvakseltaan ripotellut toimintajaksot tekivät tehtävänsä ja öinen kaupunkikuvaus taas toi keitokseen piirteitä kauneudestakin. Ranskalaista vivahdetta sain kesäkuun annokseen elokuvien Hunter Will Get You ja Diamond 13 kautta. Näistä ensin mainittu ja vanhempi oli selkeästi parempi yhdistellen pankkiryöstöjä ja tylyjä murhia. Tiukkaa asennetta uudempikin poliisielokuva esitti, mutta vanhojen kaverusten vääntö korruptiokiemuroineen ei oikein missään vaiheessa saanut kunnollista vauhtia päälle. Ranskasta on 2000-luvulla tullut paljon pätevämpää laatua kovaotteisten rikoselokuvien sarjassa, vaikkei tämäkään kehno ollut, vaan lähinnä keskinkertainen. Huomattavasti heikompaa laatua tarjoili Ringo Lamin, Johnnie Ton ja Hark Tsuin yhteinen projekti Triangle, jossa mielestäni yksikään ohjaajista ei päässyt parasta osaamistaan esittelemään ja kokonaisuudesta muodostui laimea lässähdys.

Jossakin juhannuksen lähistöllä täytyi tietysti vähän kesäisempää ja hauskempaakin elokuvaviihdettä ihmetellä. Matthew McConaugheyn rennosti jumitteleva ja lötköillen hupaileva Surfer, Dude oli katseltu melkein nelisen vuotta aiemmin, eli oli jo ihan hyvä hetki uusinnalle. Verkkaisemmin vitsaileva ja enemmän hyväntuulista oleilua etsiskelevä komedia tuntuikin pikkuisen paremmalta kuin ensikatselulla, kun osasi alusta lähtien heittäytyä henkeen mukaan. Hiukkasen höpsömmällä tavalla kesäisiä värähtelyjä tavoitteli vuotta varhaisemmin katselemani elämäniloisesti torveloinut komedia SOS: En segelsällskapsresa. Länsinaapurissa keskikesää juhlisteltiin purjehtimisen sekä saaristoelämän parissa niinkin hilpeästi, että eipä voinut nytkään kuin hihitellen huvittuneena tutkailla kumppanusten kommellukset läpi. Koitoksessa saatiin sujuvasti sekaisin hillitympi hölmöily ja pikkuisen reippaammatkin revitykset ja ennen kaikkea koko homma hoitui iloisessa hengessä kera kauniin kesäkuvaston. Toiston jälkeenkin kesälomailu säilytti kärkipaikkansa omalla listalla Stig-Helmerin seikkailujen joukossa.

Kuukauden ja samalla elokuvavuoden huippuhetkiin ponnisti Dawn of the Planet of the Apes, josta taisin tykätä vielä vähän enemmän kuin erinomaisesta edeltäjästään. Katseluajankohtana olin muistaakseni sairaana, joten voi olla, että senkin takia räjähdysherkän tilanteen keskellä joidenkin empaattisemmat pyrkimykset pääsivät herkistämään kyyneliin saakka, mikä on varsin toiminnallisen scifiseikkailun kohdalla harvinaisempaa. Ensimmäinen pohjusteli maailman mukavasti, johon jatko-osa tarmokkaasti syöksyi ja laittoi malttamattomana vartoilemaan kolmatta osaa. Riehuvat pyörremyrskyt kiinnostivat myös, ja niinpä katselin pari vuotta vanhan katastrofikoitoksen Into the Storm. Keskitasoiseksi riehakkaammaksi viihteeksi se osoittautui pyörteiden kasvaessa ennätysmittoihin ja repien hirmuisella voimalla sekä vimmalla maailmaa rikki. Parikin ripausta piinaavampaa jännitystä loihti Paul Greengrassin ohjaama Captain Phillips, jossa Tom Hanksin esittämä valtamerilaivan kapteeni joutui tiukkojen paikkojen eteen kamppaillessaan kaappaajia vastaan. Ihan hyväksi jännitysviihteeksi sen kirjailin, mutta mielestäni paras ote ei loppuun saakka pitänyt ja kestokin alkoi vähän kääntyä elokuvaa vastaan.

Heinäkuu taisi tavallaan olla vuoden häpeällisin hetki, koska elokuvablogia tässä kai olisi aikomuksena edelleen pyöritellä ja koko kuukauden aikana sain siinä suhteessa aikaiseksi vain melkoisen heppoisen nippelitietokoosteen Hugh Grantin romanttisesta komediasta Mickey Blue Eyes. Eipä siis oikein voi mitenkään selitellen yrittää väittää, että kirjoittelut olisivat ihan putkeen menneet. No, eipä tämä kiireestä ja kenties laiskuudestakin johtunut lepsuuntuminen isommin jaksa enää harmistuttaa, mutta jospa kuitenkin jatkossa yritystä löytyisi edes sen verran enemmän, ettei näin köyhäksi pääsisi kuivahtamaan. Ihan hiljaiselon puolelle touhu ei sentään mennyt, koska edellisen kuukauden puolella alkanut sarjaprojekti jatkui.

Näitä Huovisen lyhyitä erikoisia ihmettelinkin viiden jakson verran ja toki siinä samalla lueskelin televisioversioihin pohjat tarjonneet alkuperäiset tarinat samaan tapaan kuin aiempienkin jaksojen kohdalla. Keskimäärin nämä ihan hyvää huvitusta tarjosivatkin, vaikka heinäkuullekin pari vaisumpaakin osaa osui. Viinankätkijä vei Vesa-Matti Loirin esittämän nuorukaisen ja samalla katsojankin vähän erikoisemman elämäntavan jäljille jälleen hyvin huovismaisesti maailmaa ihmetellen ja sille naureskellen. Rauhanjuna taas toi tullessaan pintaan vähän muutakin kuin vain sopua, yhteisymmärrystä ja rakkautta maailmaan, kun ihmisen sotaisia taipumuksia yritettiin järkeillä ilkeämminkin ivaillen. Niin, ja pitihän puolueiden ja politiikan puutteistakin pikkuisen piruillen puhella, mistä tietysti vastasi Ammattimainen puolueenhaukkuja, omaa etua tietenkään unohtamatta, sillä kukapa jaksaa yhteiskunnan epäkohdista murisevin masuin jauhaa... Siinäpä ne heinäkuun parhaat Huovisen kynän innoittaneet palat ja muutenkin mainitut jaksot kuuluvat mielestäni sarjan parempaan puolikkaaseen.

Puolittainen kesätauko elokuvamaailmasta jatkui heinäkuun puolellakin ja lukema jäi alle 20 kappaleeseen. Jännitysvivahteisemman rikosviihteen tilalle tuli tylympää ja suoraviivaisempaa toimintaa, koska valikoin Steven Seagalin varhaistuotannosta pari murjovaa makupalaa uusintaan. Vuoden 1990 Hard to Kill oli edelleen varsin kova kostotarina, koska seitsemän koomavuoden aikana ehti kertyä vähintään yhtä paljon kiukkua kuin partaa ja tukkaa, eikä kaveri todellakaan tahtonut jättää koettuja vääryyksiä menneisyyteen, vaan piti saatella parit tyypit kohti veripankkia. Yhtään kiltimmäksi vipellys ei muuttunut kolmisen vuotta myöhemmin ilmestyneessä tykittelyssä Out for Justice. Seagal tuntui olevan oikein elementissään etsiessään entistä lapsuudenkaveriaan ja siinä samalla sivullisia mukiloiden ja paikkoja hajoitellen. En ole näistä tarkempaa kirjaa pitänyt, mutta voisin väittää, että Out for Justice on vuosien vieriessä päätynyt kolmen eniten uusimani Seagalin ärhentelyn joukkoon. Meno näyttää edelleen tylyltä, useampi toimintajakso on viihdyttävyytensä säilyttänyt, nuhjuisuus sopii tunnelmaan, huumoriakin pilkahtelee ja Seagal itse tosiaan hyvässä vireessä lähimmäisiään runnoen. Kovia otteita esitteli myös Ringo Lamin ohjaama ja Sammo Hungin tähdittämä Point of No Return samalta vuodelta. Toimintaosiot olivatkin asiallisen tiukkoja, mutta muuten mukana oli kohtalaisesti vähemmän kiinnostavia kohtauksia. Peruspätevää menoa siis, mutta eipä todellakaan Hongkongin toimintaklassikkoja.

Sotatoimiakaan ei taaskaan täysin unohdettu, vaan Lähi-Idässä rähinät jatkuivat. Kumpikin katseluista jälleen uusintoja, joista vanhempi, eli George Clooneyn, Mark Wahlbergin ja kumppanien ryöstelyretki Three Kings kallistui tummemman huumorin puolelle. Ei sentään mitään kivaa ja kilttiä hiphei-hupia, vaan vitseistä huolimatta sota sattui edelleen ja arvokkaiden aarteiden perään lähteneet tyypit saivatkin vähän enemmän kuin alkujaan tahtoivat tilata. Väittäisin, että Sam Mendesin Jarhead vuodelta 2005 myös vähintään varovaisesti kurkisteli kyynisemmän komedian puolelle, muttei juurikaan viljellyt vastaavaa huulenheittoa. Sota ei tässä tapauksessa ollutkaan Jake Gyllenhaalin esittämälle nuorelle miehelle aivan odotetunlaista, mikä laittoi henkisen puolen koetukselle, ja siihen taakkaan oman lisänsä toivat epäilykset siitä, mitä tuhansien kilometrien taakse jäänyt kumppani mahtaakaan puuhailla. Ehkei noin tapahtumiltaan ollut mitään ikimuistoisinta sotaelokuvaa, mutta laadukasta jälkeä kuitenkin ja osa Mendesin kuvista taltioitui jo aikoinaan ensikatselulla mieleen, kuten loppupuolella näkyvät palavat öljylähteet. Molemmat elokuvat kuitenkin jostakin syystä tuntuivat hitusen laimeammilta kuin edellisellä yrityksellä, mutta en lähtisi väittämään, että mitään merkittävämpää tipahtamista tason suhteen olisi tapahtunut.

Kuukauden kauhukokoelma koostui lähinnä 1960- ja 1970-lukujen englantilaisista teoksista, joista osa on vielä kohtalaisen hankala sovitella lajityyppiin, jos kriteerejä kovin tarkasti silmäiltäisiin. Hammer-kauhun kolmikko 1960-luvulta sisälsi elokuvat Rasputin: The Mad Monk, Frankenstein Created Woman ja The Witches. Näiden parissa ei mitään erityisen hirmuisesti mieltä järkyttävää kuvastoa veritöineen tullut todistettua, vaan nykyään nämä näyttäytyivät kohtalaisen kiltteinä sekä hidastempoisinakin tapauksina. Hammer-elokuvien joukosta olen onnistunut näkemään niitä vähän värisyttävämpiäkin tekeleitä ja yleisestikin laadukkaampia juttuja. Nämä kaikki merkkailin lähinnä ihan menetteleviksi, eikä yhdessäkään tunnelmakaan vienyt mennessään. Sitä tunnelmapuolta kuitenkin riitti reilusti salaperäisessä draamaa, jännitystä ja kauhuakin yhdistelevässä tarinassa The Wicker Man, vaikka elokuva on tullut jo yli viisi kertaa katseltua. Tällä toistolla oli tosin vaihteluna vuorossa lyhyempi teatteriversio, josta puuttuu pieni ripaus mittavamman näkemyksen ilmapiiristä. Loistokas elokuva edelleen, jossa painostava ilmapiiri rakennellaan kärsivällisesti pikkuhiljaa, eikä edes ilmene tarvetta olla jatkuvasti heittämässä jotakin shokkiyllätystä silmille. Olikin pakko pyöräyttää elokuvan kaunis musiikki levyltä pari kertaa unia ihastuttamaan.

Elokuun niukkaan kirjoitteluun mahtuivat vielä ne kolme jäljelle jäänyttä Huovisen juttuakin. Varsinaisesti Kahden juopon joulu oli oikea päätösjakso ja sellaiseksi piirteiltään erittäin sopiva ja osuvakin, mutta minulla järjestys vähän sekoittui puuttuvien kirjojen takia. Siinä missä vanhojen kavereiden koruton ja pikkuisen uhmakaskin joulujuhlistelu sai iloa mieleen, niin Hyvät ystävykset onnistui lähinnä tympäisemään. Onhan se hiukan harmi, että yksi tylsimmistä jaksoista päätyi vahingossa päättelemään tätä rupeamaa ilman mitään isompaa iloa tai pilkettäkään. No, tulipahan viimein valmiiksi ja tilaa muille tekeleille.

Blogissa oli Disney-tauko jatkunut jo turhan pitkään ja ajattelin ainakin väliaikaiseksi tekohengitykseksi kirjoitella koiraklassikon jatko-osasta Lady and the Tramp II: Scamp's Adventure hiukan. Voi olla, että venähtänyt väli oli osasyyllisenä siihen, miten sinänsä yllätyksetön lisäosa näyttäytyi ihan kivana omana seikkailuna perheen nuorelle villikoiraksi haikailevalle menijälle. Osaltaan se innosti myös livauttamaan soittimeen pari muutakin lyhyempää Disney-viihdykettä, eli sain siis viimeinkin katseltua melkeinpä peräkkäin kaksi viimeistä kiekkoa koostesarjasta The Magical World of Winnie the Pooh. Jos eivät muistot täysin pettäväisiä ole, niin All for One, One for All esitteli varsin hyvän tarinanelikon, jossa oli monipuolista menoa ja useampi hahmo pääsi tarinoiden keskiöihin. Kekseliäät ja kiltit kommellukset hymyilyttivät helposti ja olihan sitä sydäntäkin mukana. Viimeiseksi jäi siis Friends Forever, jossa sitä otsikon lupailemaa herttaisuutta olisi voinut olla enemmänkin. Yleisestikin tämä oli taas niitä kokoelmia, joissa taso vaihteli ainakin omasta mielestä enemmän ja joukkoon mahtui ainakin yksi selkeästi vähemmän huvittava hassuttelu. Kaikkiaan kuitenkin vähintään kelvollinen kokonaisuus kehittyi ja olihan se tavallaan mielenkiintoista lopetella Puolen hehtaarin metsän menijöiden seikkailuja näiltä osin kaverusten ponnistaessa rohkeasti pilviä kohti huimana tavoitteenaan korjailla maailma kuntoon.

Vähän yllättäen elokuussakin vielä määrissä mitattuna linja oli laskusuuntainen ja loppusaldo jäi noin kymmeneen elokuvaan kaikkiaan ja näistäkin monet olivat uusintoja. Blogin puolella tuli muutamaa Disney-animaatiota vähän kommentoitua, mutta niiden lisäksi siis kertailuun kerkesivät Brother Bear ja sen jatko-osa Brother Bear 2. Kun runsaat pari vuotta sitten toisesta osasta ensikertaa kirjoittelin, niin silloin laatuerot eivät ensimmäiseen verrattuna tuntuneet erityisen suurilta, mutta nyt noinkin lähekkäin ihasteltuina kuilu kasvoi huomattavasti ensimmäisen eduksi. Oikeastaan taisin pitää alkuperäisestä enemmän kuin ensimmäisellä yrityksellä, vaikka hyvä se silloinkin oli. Samaan aikaan jatkon arvostus vähän tipahti ja erityisesti vitsailu vaikutti hitusen tympäisevältä, eli lieköhän se sitten osittain sitä kertakäyttötavaraa, joka laittaa toisella testauksella hymyä hiukan hyytymään? Eihän keskinkertaisempi hupailu silti hermoja kireälle viritellyt, mutta rupeama jätti jälkeen mietteet, että ensimmäiseen tahtoo ehdottomasti myöhemmin sopivan hetken tullen palailla, mutta toinen taisi tulla valmiiksi. Uusintaohjelmaan kuului myös vähän varhaisempi ja vauhdikkaampi Ghibli-animaatio Laputa: Castle in the Sky, jonka parissa aika edelleen kului mitä mainioimmin. Omalla listalla studion tietyt hiljaisemmat ja herkistelevämmät teokset menivät yhä edelle, mutta arvostus kuitenkin pikkuisen pääsi nousemaan, mikä oli mukavaa huomata.

Kaivelin Aasia-osastolta vielä yhden Johnnie Ton ohjaaman rikoselokuvan elokuiseksi jännäiltäväksi. Running Out of Time 2 siis oli kyseessä ja olihan se ihan menetteleväistä menoa lajissaan, muttei mitään suurempia tuntemuksia tai hurmosta saanut aikaan. Ensimmäisen osan näkemisestä oli ehtinyt kulua monia vuosia, mutta siitä huolimatta pohdin, että kyllä se taisi olla pariakin astetta tiukempi tapaus, ja jatko vaikutti osittain liian löysältä. Näppäryyttä tavoiteltiin, mutta erityisen nerokkaalta ei älyillään mittelevien päähenkilöiden jahtileikki niinkään näyttänyt. Vähän toisenlaista vääntöä toi tullessaan Mads Mikkelsenin tähdittämä Michael Kohlhaas, jossa erimielisyydet ja katkeruudet pääsivät kunnolla paisumaan, eikä kukaan tuntunut olevan erityisen halukas antamaan periksi, vaan ennemmin näytti innolla kohti katkeraa loppua porhaltavan. Onnistuipa tämä tahtojen taisto jopa pariin otteeseen jääräpäisyydellään kuohauttelemaan katsomossa.

Vanha nyrkkeilysankari tahtoi myös tuloillaan olevan syksyn kynnyksellä käväistä kotikatsomossa, sillä kerran iltaohjelmaa arpoessani Rocky Balboa tuntui hyvältä vaihtoehdolta. Olisikohan ollut kolmas tai neljäs kokeilu, eikä lainkaan ole tuntemukset päässeet väljähtämään kovia kokeneen taistelijan viimeistä nousua kohtaan. Silloin joskus vajaa vuosikymmen sitten vähän pohdiskelin, että onkohan Stallonella tässä osassa mitään muuta kuin rahastusta mielessä, mutta onneksi omat ennakkoluulot olivat täysin väärässä ja kaveri tekaisi komean ja koskettavan päätöksen elokuvasarjalle. Monta kertaa hienompi paikka laittaa Rockyn hanskat naulaan kuin kehnohko ja puhditonkin Rocky V. Rocky Balboa onnistui ainakin omasta mielestäni kiitettävästi yhdistämään jännittävät ja kihelmöivätkin ottelutuokiot ja samalla draamapuoli rullaili sujuvimmin sitten ihan kolme vuosikymmentä vanhemman avausosan. Rockyn juttuja muistelointeineen oli yksinkertaisesti mukava kuunnella, ja siinä syntyi melkeinpä vaikutelma, että joku vanha tuttu oli tullut pitkästä aikaa vieraisille kuulumisistaan ja murheistaan puhelemaan. Tuli oikein hyvä mieli siitäkin, ettei vielä näinkään monennen katselun kohdalla meno tuntunut yhtään kulahtaneelta. Teoksesta onkin kasvanut omalla kohdalla täysverinen hyvänmielen elokuva, mikä tosiaan on ollut melkoisen iloinen yllätys alkuperäisiin odotuksiin nähden. Tokihan noin vuosi sitten ilmestyi vielä kovastikin kehuttu Creed, mutta Stallonen ja Rockyn läsnäolosta huolimatta se ei käsittääkseni enää ole varsinainen Rocky-elokuva. Eiköhän senkin vielä ehdi jossakin vaiheessa hankkimaan.

Lähinnä tekee mieli lausahtaa, että huh-huh ja tuhahtaa päälle, kun katselen, millaista hiljaiseloa syyskuu blogin puolella ja muutenkin elokuvamaailman seikkailuissa oli. Kyseessä onkin kuollein kuukausi blogin noin 4,5 vuoden historiassa, enkä tätä saavutusta osaa ainakaan minään huippuhetkenä pitää. Oli kiirettä ja kaikenlaista, mutta ehkä myös laiskuutta, koska kuitenkin tuli pari tekstiä aloitettua, jotka jäivät lopulta kesken ja julkaisematta. Vielä en suostunut heittämään hyvästejä Huovisen tarinoille, vaan elokuussa päätöksensä löytäneestä sarjasta syntyi vielä jaksot edes hiukan tiiviimpään pakettiin laittava summaus. Näin myöhemmin mietittynä olisihan kyseisen sarjan voinut muutenkin hoitaa hiukan ripeämminkin, mutta siinä oli taas kerran ajatuksena, ettei näitä jaksoja nyt kovinkaan paljoa ole käsitelty ja tykkäsin myös siinä samalla tehdä vertailua niihin alkuperäisiin Huovisen versioihin, mikä väkisinkin venytti urakkaa ja osaltaan söi aikaa elokuvakirjoittelulta.

Viimeksi Charles Bronson oli käväissyt häijyilemässä ja murhailemassa toukokuun lopulla, eli pieni ikävä iski päälle ja täytyi kaveri kutsua kahdesti syyskylään. Ensin heppu pääsi hutkimaan kaltoinkohdeltuna ja yli sietorajan tuupittuna viljelijänä elokuvassa Mr. Majestyk. Toiminnan suhteen oli laahailua havaittavissa, mutta asenne oli ihan kohdillaan ja pakkohan siinä oli virnistellä Bronsonin toivotellessa poliisit teilleen ja ottaessaan homman haltuun omin keinoin. Muistelinkin, ettei Mr. Majestyk missään tapauksessa terävintä Bronsonia ollut ja jälleen sai todeta, että peruspätevää rähisemistä lähinnä miekkosen tyylistä tykkääville. Violent City olikin vauhtipalojen osalta vähintään astetta kovempaa kyytiä, mutta valitettavasti napakan ja tehokkaan alun jälkeen ote tuntui vähitellen herpaantuvan, eikä jahdista mitään kihelmöivää piinaa lopulta muodostunut. Komeaa tyylittelyä elokuva kuitenkin ruudulle toi ja hiipumisesta huolimatta hyvää tylyttelyä. Ainakin tästä syyskuun parivaljakosta Violent City meni omalla listalla selkeästi ykköseksi. Pieni mieli ei pelkkää tappotouhua ja julmistelua jaksanut, joten kutsun sai myös suloinen pentuviisikko, joka on toistaiseksi ehtinyt käsittääkseni kaikkiaan seitsemässä elokuvassa seikkailemaan. Air Buddies oli siis tämän elokuvasarjan avausosa, eikä se ihan lähtemätöntä vaikutusta päässyt tekemään, koska kohtalaisen tavallisten käänteiden pyörteissä kamppailtiin ja lyhyestä kestosta huolimatta ideat tuntuivat lopahtavan pahasti kesken. Vaisuhkosta elämyksestä huolimatta varovaisesti pohdiskelin, että kenties tekee mieli jatkossa silti perehtyä lisää pentujengin puuhiin.

Edellisen kuukauden puolella katselumäärä oli jo päässyt tipahtamaan niin alas, ettei oikein uskonut, että vielä siitäkin voisi vähentyä, mutta niinpä vain loppulukemaksi jäi surkeasti runsas kourallinen. Tuskinpa paljoa liioittelisin, jos väittäisin, ettei ainakaan kymmeneen vuoteen ole päässyt näin kuivaa jaksoa osumaan kohdalle ja toivottavasti ei ihan hetkeen ole toistumassa. Joo, olihan niitä kiireitä, ulkoiluhaluja ja tuli sarjoja tuijotettua, mutta kai siinä oli ihan pientä kyllästymistä myös mukana. Kuukauden omalaatuisin elokuvaelämys oli kirkkaasti Andrey Konchalovskiyn Siperiaan sijoittuva Sibiriada vuodelta 1979. Paikoin touhu erämaan läheisyydessä rikastumishaaveineen lipsahti hivenen huuruiseksi. Luultavasti merkittävää haittaa ja häiriötä aiheutti sekin, että vanhemmalta kotimaiselta levyjulkaisulta löytyi runsaat kolme tuntia kestävä versio, josta uupui noin tunti materiaalia. Olihan sitä sulateltavaa tietysti jo tuossakin vähintään tarpeeksi...

Lokakuu alkoi seikkailemalla kohti Lappia, sillä kevään puolella lyhytdokumenttien urakointi oli jäänyt vähän vajaaksi ja noin puolisen vuotta myöhemmin viimeiset pari päätyivät kommentoitaviksi, eli Sompio ja Katso Lappia. Näistä ensimmäinen olikin ihan kiehtova, mutta harmittavan lyhyt katsaus, kun taas levyn viimeisin Katso Lappia lähinnä vanhentunut matkailumainos. Tuntui myös hyvältä ajatukselta jatkaa syksyisiä Bronson-kertailuja ja kokeiltavaksi nyppäsin sieltä herran harvemmin silmäillyltä osastolta pitkän tauon jälkeen tekeleen 1980-luvun loppupuolelta. Lupaavasta nimestään huolimatta Messenger of Death paljastui muistikuvia vaisummaksi, eikä oikein tehnyt mieli sitä miksikään varsinaiseksi väkivaltaviihteeksi edes niputtaa, koska Bronson itsekin tuntui lähinnä yrittävän estellä kehittyviä kärhämiä. Tylyjen avausminuuttien jälkeen juttu lähtikin nopeasti taantumaan ja sen verran lopputulos lipsahti puuduttavuuksien puolelle, että meni suunnilleen samalla into Bronson-uusintoihin loppuvuoden osalta, mutta eiköhän  siihen puuhaan tee mieli palailla. Syyskuussa ensimmäistä kertaa omaan katsomoon kirmaillut pentuviisikko pääsi jatkamaan temmellyksiään ja tulikin tuolloin todettua, että kaverusten lähtiessä vahingossa kohti Alaskaa, saatiin samalla pirteämpää menoa mukaan. Snow Buddies olikin mielestäni seikkailuna paremmin toimiva, vaikka voikin muistutella, että lajityypistä löytyy myös huomattavasti huikeampia eläinvetoisia matkoja maailmalle. No, minulle kuitenkin kelpasi ihan hyvin koirakaverusten maisemien vaihto ja yritykset päästä palailemaan kotiin pohjoisen hangilta.

Puolivahingossa lokakuussa käynnistyi myös Aku Ankan lyhytelokuvista kirjoittelu, sillä alkuperäisenä aikomuksena oli vain satunnaisena iltaviihteenä jokunen pätkä katsella, mutta päädyinpä käymään näitä järjestelmällisemmin läpi ja siinä samalla pohdin, ettei näistä varmaan niin runsaasti ole suomenkielisillä sivustoilla puheltu. Mitään tiukkaa maratonia ei ollut suunnitelmana lähteä yrittämään, vaan levyjen koluaminen sujui selvästi rauhallisemmin. Lokakuun puolella kertyi vain neljä ankkailtamaa, joista jokaisen yhteydessä kolmisen tarinaa kerralla, eli kaikkiaan 12 kappaletta. Sillä saavutuksella en vielä kehuskelemaan lähtisi, koska noiden tyypillinen kesto tosiaan oli sellaiset seitsemän tai kahdeksan minuuttia. Luontevinta oli tietysti aloitella Akun ensimmäisellä näyttäytymisellä, vaikka The Wise Little Hen hänelle lähinnä sivuosan antoi. Avauskolmikko ei muutenkaan ole pystynyt nousemaan toistaiseksi viihdyttävimpien koitosten joukkoon, mutta sittemmin on äksyilevää ilottelua riittänyt. Esimerkiksi paljon paremmin hauskuutti valikoima, jossa veljenpoikien kanssa harrasteltiin partiopuuhia, Hessun kanssa hupsuiltiin metsästysreissulla ja lopuksi kokeiltiin taiturointia golf-kentillä.

Syksyn edetessä elokuvaharrastuskin alkoi saada uutta henkeä ja puhtia, vaikka eipä sitä isompaakaan reipastumista varmaan olisi tarvinnut kiroilla. Kuitenkin runsas nelinkertaistuminen pääsi tapahtumaan syyskuun saldoon nähden, eli pikkuisen päälle parikymmentä pompsahti loppulukemaksi ja jos lähtisi tunkemaan noita mainittuja Akun seikkailuja mukaan summaan, niin siitähän se entisestään pulskistuisi. Joukkoon mahtui kohtalaisen monia katseluja kera kommenttiraidan, mutta valitettavasti näistä ei sitten tullut tekaistua mitään trivianurkkauksiakaan ja muuten ruudulla pyöri keskinkertaista kauhua ja toimintaa, joista ei niinkään kiinnostanut silloin, eikä nytkään sen enempää kirjoitella. Pari vielä kohtalaisen uudehkoa komediasuosikkia voisin mainita, jotka ovat saaneet jo useamman toiston runsaan viiden vuoden sisään. Ensinnäkin Steven Soderberghin The Informant!, joka ensikatselulla oli lähinnä osastoa ihan kiva, onkin sittemmin alkanut viehättämään voimakkaammin. Matt Damonin esittämän Whitacren päänsisäinen maailma ja jatkuvasti kasvava petoksen ja valheiden vyyhti kiehtoo kovin ja vaikka kaveri lopulta itsensä melkoiseen ahdinkoon ja umpikujaan ajaakin, niin elokuva onnistuu silti pitämään yllä kohtalaisen kepeää sävyä, eikä hauskuuskaan täysin karise, vaikka vitsit vähiin käyvätkin. Plussana päälle vähän hukassa olevien sympaattisten agenttien touhukkaat yritykset saada jotakin tolkkua hepun kuvioista. Joel ja Ethan Coenin Burn After Reading taas on näyttäytynyt vähän pirullisempana ja ilkeämpänä kuin edellinen, mutta siitäkin on irronnut huvia ja hauskuutta noin viiteen kertaan, enkä vieläkään kyllästynyt. Etenkin John Malkovich tuntuu päässeen täydelliseen mielentilaan, mitä tulee äreän Osborne Coxin esittämiseen, ja tyypin riehuminen tuokin miltei väistämättä hymyn huulille. Melkoinen sotku tässäkin tapauksessa saatiin sekoiteltua, mutta minusta pari ensimmäistä kolmannesta toimivat paremmin kuin viimeinen, mikä noin viihdyttävyyden kannalta on taas huonompi homma.

Kuukauden vaihtuminen ei ainakaan innostusta ankkailuun vienyt mennessään, vaan kolmen lyhytelokuvan katselutuokioisia kertyi yksi enemmän, joten Aku pääsi tuulettelemaan tunteitaan 15 vaihtelevassa koettelemuksessa. Omasta mielestä taso tuntui vähitellen vain kiipustelevan ylöspäin ja vaikka periaatteessa samoja aiheita pikkuisen kierräteltiinkin ja hermot tietysti toistuvasti menivät, niin vaikutti siltä, että tekijät ovat vasta pääsemässä vauhtiin. Jos näin vajaat pari kuukautta myöhemmin parhaita tahtoisin mainita, niin mukaan kelpaavat ehdottomasti vaikkapa Sea Scouts, Officer Duck, The Riveter, Mr. Duck Stepst Out ja Donald's Vacation. Muutenkin ilahdutti, ettei laatu päässyt mitään pohjakosketusta ottamaan. Joukkoon tosin mahtui ainakin pari vähemmän kiinnostavaa kiukkuilua, joiden seurassa en montaakaan huvittavaa hetkeä kokenut.

Jos jätettäisiin animoidut lyhytelokuvat laskuista, niin muuten varsinaisen elokuvatarjonnan läpikäyminen blogissa oli kohtalaisen niukkaa ja tulkintatavasta riippuen jopa nollassa. Eastwoodin urasta kertovasta dokumentista Clint Eastwood: Out of the Shadows joitakin juttuja naputtelin tännekin, mutta kyseinen katsaus päättyi vuosituhannen vaihteeseen, eli eipä siitä ihan tuoreinta tietoutta Clintin tekemisistä saanut irti. Osaltaan vanhemman dokumentin pariin oli innostamassa jokunen syksyn aikana uusittu Eastwoodin elokuva ja ajatuksena oli niitä muutama lisääkin katsastaa. Heräili myös halua kuunnella nippelitietoa jostakin kotimaisesta elokuvasta ja tähän tarkoitukseen valikoitui Poika ja ilves, mikä ei sinänsä suuriin suosikkeihin kuulu lasten ja eläinten yhteisissä seikkailuissa. Kommenttiraidalta, levyn muilta lisämateriaaleilta ja kirjoittajan kokoamalta sivustolta paljastui helposti niinkin paljon ainakin omaa mieltä kutkuttelevaa juttua elokuvan taustoista, että helpohkosti siitä pikkuinen kooste syntyi.

Marraskuussa määrien nousujohteisuus jatkui ja melkein tuplaantui lokakuusta, koska kokonaismäärä kasvoi päälle 40 elokuvaan. Pimeät illat innostivat kaukomatkojakin kohti ja aurinkoisia upeita maisemia metsästämään, mikä antoi pienen tekosyyn uusia runsaat kolme vuotta sitten katsomani Eat Pray Love, vaikka tällä kerralla jokusen minuutin lyhyempänä teatteriversiona. Mielipide ei merkittävästi muuttunut, eli paperille summailtuna elokuva teemoineen, reissuineen ja hairahtelevaisine sydämineen on juuri sellainen, mitä tällaisilta teoksilta toivon, mutta näihin ei vain saada ruudulla aitoutta ja sydäntä. Kun kuvauksessakaan ei mitään isompaa vikaa ole ja Julia Robertsista sekä Javier Bardemistakin tykkäilen, niin onhan se vähän ihmeellistä, että lopputulos näyttäytyy lähinnä ihan kivana. Jälkeen jää jokseenkin valju vaikutelma, että jonkin kankean ennakkosuunnitelman mukaan lähdetään ensin ravitsemaan kehoa, sitten mieltä ja lopulta sydämeen sitä suurta rakkautta hakemaan. Nämäkin vielä kuulostavat hyvältä, mutta kun touhusta pitkälti henki, virne ja tunne uupuu, niin vähän ontoksi olotila jää. Paikoitellen pääsee pilkistelemään lupaavaa elämäniloa, joka sydämessä kivasti värähtelee, mutta sitten tuleekin kiire esimerkiksi "hengellistymään" ja tällaiset tuokiot jäävät katsomon puolella kovin etäisiksi. Muutenkin vuorosanojen joukosta putkahtelee paikoin puhetta, joka parhaimmillaankin olisi täytemateriaalia johonkin keskinkertaiseen oppaaseen hengelliselle polulle. Toisella kerralla yritinkin mahdollisimman pitkälti keskittyä kauniisiin kuviin ja niihin yksittäisiin lämpöisempää tunnelmaa huokuviin hetkiin. Tässä mielessä elokuva onkin ihan kelvollinen, mutta paljon kiehtovampaan ja ennen kaikkea liikuttavampaan elämykseen olisi mielestäni ollut aineksia.

Kaukomaat kutsuivat myös vähän ankarammissa merkeissä, koska sodat eivät millään tunnu loppuvan, ja näemmä vanhojakin pitää uudelleen katsella. Ridley Scottin Black Hawk Down on vielä 15 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin armotonta ja hätkähdyttävää katseltavaa. Hengästyttävän ja kaoottisen kaupunkisodan lavastamiseen on kunnolla panostettu ja kovat paikat laittavat katsomossakin haukkomaan henkeä. Melkoisen loistokkaasti läpi kärsimysten yön pitkittyvä piina pystytään välittämään kameran kautta ja siksipä siis lopputuloksena on ansaittu paikka omalta listalta parhaiden sotaelokuvien joukossa. Sinne samaan huippujoukkoon on jo parin katselun perusteella ponnistanut Clint Eastwoodin American Sniper, jossa eivät niinkään suuret taistelukohtaukset suurinta vaikutusta tee, vaikka hyvinkin pätevästi nämäkin osuudet on toteutettu. Ennemmin ihon alle hiipii ja päähän jää kummittelemaan Bradley Cooperin esittämä Chris Kyle, joka kokee pakkoa kerta toisensa jälkeen lähteä takaisin Irakiin taistelutoveriensa rinnalle ja siinä samalla vähitellen kuolee sisältä entisen elämän hiipuessa hitaasti jonnekin kauas. Tätä kehitystä onkin melkoisen hyytävää seurailla, mikä osaltaan on tekemässä teoksesta muistettavaa.

Pitihän hiukkasen rennompaakin räiskyttelyä katsella ja vajaan vuoden takaa uusintaan pääsi Stallonen ja kumppanien The Expendables 2, joka maistui vieläkin erinomaisesti ja Chuck Norrisin lyhyet käväisyt huvittivat vielä enemmän kuin ensiyrityksellä. Moni on kirjoitellut, että elokuvan vitsailu lipsahtaa selvästi tönkön kökköilyn puolelle, mutta minusta suurin osa kavereiden höpöttelyistä oli toistamiseen kuultunakin ainakin tässä yhteydessä huvittavaa. Myönnettäköön, että molemmilla kerroilla olen pari olusta kulautellut oheistoimintana, mikä tietysti on osaltaan saattanut kirvoitella hölmöistä heitoista hyviä hörähdyksiä. Samassa yhteydessä tuli napattua The Expendables 3 myös toiseen testiin, mutta muutaman minuutin lyhennettynä versiona. Kolmas koitos taitaakin kuulua ennemmin sinne kertakatselukoriin, koska vähäsen väsyneeltä jo ensimmäisellä uusinnalla näytti, etenkin vauhdikkaan sekä vimmaisenkin kakkososan perään laitettuna. Äijäenergian ja yleisen yrmyilyn kiintiö ei vielä noista tullut täyteen, eli tarvittiin vielä Zack Snyderin mielipuolisuuttakin tavoittava 300. Gerard Butlerin ja kumppanien taisto on ihan omaa luokkaansa moniin muihin tällaisiin menneiden aikojen suurtaistoihin verrattuna. Vastaan marssitetaan ties mitä örkkiä, joita kohti tyypit astelevat keihäät käsissä ja komea kuolema mielessä, eikä juttua ole lähdetty tarkoituksella vesittämään millään heh-heh-pilipalihassuttelulla, vaan sopivan tosissaan väännetään. Jarrujakaan ei liikoja ole tosin tahdottu painella ja verenmaku suuhun saadaan nopsasti. Helppo ennustella uusintoja lisääkin.

Pelkkää verta, väkivaltaa ja silmitöntä surmaa ei tietenkään tehnyt mieli tuijotella, sillä joulukin lähestyi ja kaikkea... Marraskuun musteneviin iltoihin piti myös huumoria ja hassuttelua sujautella, mutta eipä ehkä ihan kilteintä sellaista, vaan ennemmin vähän semirenttuilevaa menoa, kuten vaikkapa kummallisten kaverusten polttarireissu Las Vegasiin elokuvassa The Hangover, joka jaksoi edelleen viihdyttää läpi kestonsa ja naurattaakin, mikä ei ihan selvyys läheskään kaikkien komedioiden kohdalla ole. Tyyppien toilailuihin oli laitettu kekseliästäkin kohellusta, mutta ainakaan itselle ei vielä ole tullut kiusallista oloa, että pitäisi väkisin olla saamassa jotakin järkyttävää aikaan. Elokuva onkin ennemmin oiva ja sekoiluissaan reipas näyte osastosta "sattuu ja tapahtuu". Wedding Crashers kurvaili enemmän romanttisten komedioiden polkuja kohti, mutta silti ihan hyvällä menestyksellä vähän särmääkin etsi, missä auttoi Owen Wilsonin ja Vince Vaughnin muodostama hyvä kaksikko. Häistä toiseen huidellessa kaverusten aika kului mukavasti ja sama tunne säteili katsomoonkin. Parin tunnin kesto on tällaiselle ehkä siinä rajoilla, mutta onneksi mukaan on kehitelty monenmoista juttua. Innostuin katselemaan myös Vaughnin vuotta varhaisemman urheilukomedian Dodgeball: A True Underdog Story. Uusintoja sekin, mutta mikäpä siinä, kun tyyppien sähelteleväinen polttopallosaaga kera satunnaisten sössimisten jaksaa viihdyttää ja Ben Stiller pääsee elämöimään omanlaisenaan sankarina. Aivan yhtä hyvin toisintoja ei tunnu kestäneen John Hughesin Ferris Bueller's Day Off, joka vielä vähän nuorempana hymyilytti selvästi tiuhempaan tahtiin. Onhan huihai-asenteella vapaapäivää viettävän Ferrisin ja kaverien juonitteluja kiva katsella, mutta isommin innostavat huippuhetket tuntuvat uupuvan.

Marraskuun viimeisenä sunnuntaina Suomen majakkaseuran elokuva- ja myyntikiertue vieraili Satakunnassakin, niin piti käväistä dokumenttitarjontaa vilkaisemassa. Kolmesta dokumentista koostuva näytös alkoi noin kymmenminuuttisella elokuvalla Suomalaiset majakat: vaarallisten karikoiden tienviitat, joka ilmeisesti on tähdätty kansainväliseenkin levitykseen. Kyseessä olikin kuviltaan komea, mutta vähän pikainen katsaus rannikkojen rakennuksiin. Toisena vuorossa oli Tasku: uudesti syntynyt pooki, jossa perehdyttiin 25 minuutin ajan Raahen edustalta löytyvän pookin kunnostukseen. Kuviensa suhteen se ei pärjännyt edeltäjälle, mutta dokumentista välittyi helposti projektiin osallistuneiden ihmisten tekemisen ilo ja melkoisen hyvä mieli jäi katselustakin, kun porukalla oli selvästi yhteishenki korkealla ja tyytyväisyyttä lopputulokseen. Kolmantena ja viimeisenä esitettiin koko joukon pisin teos Hän kuvasi majakat, jonka 42 minuutin kestosta olisi kenties voinut vähän nipsaistakin, koska juttelu oli paikoin omaan verkkaiseen makuunkin turhan rauhallista turinointia. Eipä sillä, että tylsistyminen olisi pamahtanut päälle, mutta tässä tapauksessa jäi tunnetta, että napakampi leikkaus voisi olla tarpeen. Ajatuksena siis oli esitellä uuden vuoden majakkakalenteria kuvanneita henkilöitä, lähteä mukaan kuvausmatkoille ja välillä puhella pikkuisen näistä kunnostusprojekteistakin. Sisällön suhteen ei siis sinänsä heräillyt isompaa napinaa, vaan tällainen majakoista vähemmän hullaantunutkin mielellään istui elokuvat läpi. Vaikka ne upeimmat näkymät tulivatkin ensimmäisessä, niin kyllähän kahdessa muussakin kaunista kuvaa ihan riittävästi sai ihastella, koska sattuupa Suomen kesäinen luonto olemaan sydäntä lähellä. Tapahtumasta tuli myös ostettua DVD-julkaisu vanhemmasta dokumentista Hankoniemen silmä, jota toivottavasti ehdin blogin puolellakin tutkimaan.

Kuukauteen mahtui myös mysteerinäytös elokuvateatterissa, jossa esitettiin yllätyselokuvana ennakkoon Arrival. Melkoisen rauhallisesti liikahdellut ja kiintoisia kysymyksiä läpi keston kohotellut tieteiselokuva vetikin nopeasti mukaansa, eikä tarvinnut lopussakaan pettyä. Viehätystä lisäämässä oli vielä jokunen herkullisen maalauksellinenkin utuinen näkymä, joita olisi kauemminkin katsellut. Kelvannee omaan elokuvahyllyyn kevyesti. Vanhemmalle Hammer-kauhistelullekin löytyi paikka, jolloin The Plague of the Zombies pääsi vähän yllättämäänkin tylyillä käänteillään. Muutenkin merkkailin elokuvan toistaiseksi näkemieni Hammer-tuotantojen parhaimpaan kolmannekseen. Vaihtelun vuoksi mukaan tuli vielä vääntöä kilparadoillakin, eli Ron Howardin ohjaus Rush, joka keskittyi vuoden 1976 Formula 1 -kauteen. Sekä Chris Hemsworth että Daniel Brühl olivat minusta nappivalintoja rooleihinsa. Kipinät sinkoilivat radalla ja sen ulkopuolellakin kiitettävästi. Sanoisin kuitenkin, ettei Rush mielestäni ansaitse kaikkia saamiaan hehkutuksia kilpa-autoiluelokuvana, koska varsinaisten kisojen toteutus jättää minusta paljonkin toivottavaa. Ymmärrän kyllä, että tuotannolla oli tietyt rajoitukset lavastaa vanhoja ratoja. Kuitenkaan omaan mieleen tästä ei jäänyt yhtään erityisen huikeaa ja eheää kohtausta noin autoilun osalta. Perusnäyttävää katseltavaa kuitenkin ja hahmopuoli tosiaan oli laitettu pakettiin loistavasti.

Joulukuu oli, no...varsin jouluinen noin kirjoittelun kannalta, eikä siinä mitään, vaan siihen suuntaan oli aikomuksenakin valintoja viedä. Olin kuitenkin hommaillut enemmän ajankohtaan liittyvää ihmeteltävää, enkä sitten aivan kaikkea kyennyt ahmaisemaan, eli seuraavan vuoden pinoon jäi vähintään kourallinen jouluelokuvia. Aivan kuukauden alkaessa en näiden pariin pinkaissut, vaan Akun jutuilla jatkettiin. Palopäällikkönä ja metkuilevana metsurina ärhentelevä ankka olikin oikein hyvässä vauhdissa. Lyhyellä animaatiotuokiolla ohjelmistossa edettiin, ja etukäteen olin oletellut, että The First Snow of Winter saattaisi hyvinkin sisältää jonkinlaisen jouluisemmankin osuuden, mutta eipä oikeastaan ja viilettipä se talvikin varsin vinhasti ohi. Pieni ankanpoika siis vallattoman temmellyksensä seurauksena tipahti rannalle muiden matkatessa kohti lämpöisiä maita talvea viettämään ja alkoi tulla itkuakin silmään, että mitäs sitten seuraavaksi. Onneksi ystäviä ja apua järjestyi, mutta ei tarinasta kuitenkaan kovin kummoista animaatiota mielestäni pystytty kehittelemään, vaan vähän vaisuksi välipalaksi jäi.

Varsinaisena ensimmäisenä joululähettiläänä sai toimia Santa Paws 2: The Santa Pups, jossa nähtävä hauva kera joulupukin ja kumppanien olikin tullut tutuksi, koska ensimmäisen osan katselu oli pari vuotta aiemmin tapahtunut. Joulua täytyi taas pienten ja isompien yhdessä lähteä pelastamaan, koska koko juhla lämpimine henkineen oli hyvää vauhtia ilmaan katoamassa ja Pohjoisnavan joulutaikaa levittävä kristallikin sulamassa. Näistä sinänsä pikkuisen kuluneista lähtökohdista saatiin aikaiseksi kohtalaisen kelvollinen koiramainen ja söpökin joulusatu, jossa värikkäät kuvat ja musiikkituokioiset piristivät mieltä. Santa Buddies: The Legend of Santa Paws oli ehtinyt ilmestymään jo kolmisen vuotta aiemmin, mutta itse katselin nämä käänteisessä järjestyksessä, ja melkoisesti samankaltaisuuksia kyllä löytyi, jolloin niistä puhelinkin. Sitähän vähän odottelikin, koska tekijät ja osa hahmoistakin oli samoja, mutta jotenkin siitäkin seikasta yli pääsi ja pystyi elokuvasta ainakin pienimuotoisesti iloitsemaan. Pentujengi oli tosiaan myös tullut tutuksi, koska aiemmin olin elokuvasarjan pari ensimmäistä seikkailua selvitellyt kaverusten kanssa. Aiempiin koitoksiin verrattuna pentuviisikko jätettiin vähemmälle huomiolle etenkin ensimmäisellä puoliskolla, koska Joulumaailman tapahtumat ja muut sotkut haukkasivat palansa, mutta pääsiväthän nämäkin vekkulit lopulta mukaan pelastustoimiin ja osaltaan varmistamaan, ettei joulu kokonaan ihmisten sydämistä päässyt haalistumaan ja hiipumaan. Minulle tämäkin puuhastelu maistui. Mieluustihan olisin hauvamaisista jouluklassikoista höpötellyt, mutta eipä näissä millään ole ainesta siihen, vaan lähinnä keskitason ihan kivoja tekeleitä, jotka ennemmin ilahduttavat kuin rasittavat, kunhan asettelee itsensä ennakkoon sopivan höpsöiseen ja höttöiseen mielentilaan. Näiden välimaastoon sovittelin nimestään huolimatta paljonkin arkisemman perheloman kauniissa vuoristoympäristössä. A Magic Christmas olikin ihan mukavaa vaihtelua ja ainakin itse tykkäsin, kun lähdettiin selkeästi sillä linjalle, ettei kaikkea tarvitse paisutella tai kehitellä jatkuvasti jotakin isompaa selkkausta tai välikohtausta.

Söpöstelyt ja sulostelut huitaistiin hetkellisesti pois tieltä, kun lähdettiin vähän riehakkaampia juhlia virittelemään Jari Halosen kotimaisessa komediassa Joulubileet. Keskikesän auringonpaiste ei näille tyypeille mikään isompi este ollut, vaan kaverin vapautuessa vankilan kolkosta portista, piti olla puitteet kunnossa. Jälleennäkeminen tosin herätteli vähän muitakin tuntemuksia kuin vain iloa ja onnea, sillä piti pikkuisen kaivella menneitäkin. Juhliva nelikko oli jo itsessään vähän eripurainen ja kun sekoilevia naapureita tahtoi vielä sekaantua sotkuihin, niin ihan ehjinä kaikki eivät pirskeistä selvinneet. Kaikkiaan Joulubileet oli hauskaa ja sopivan kajahtanutta katseltavaa. Joulukuun tummasävyisemmästä tarjonnasta vastasivat muutenkin kotimaiset voimat, sillä nappasin mukaan Jalmari Helanderin synkemmän joulupukkisadun Rare Exports. Ero vaikkapa noiden hiukan hupsujen koirailujen Joulumaailmaan oli varsin räikeä ja niillä joululähettiläilläkin vähän muuta mielessä kuin vain levittää hyvää tahtoa ja lähimmäisenrakkautta, kun käsiin napattiin hakkuja sekä muuta kalustoa tylyjen töiden tekoon. Kovasti näistäkin omalaatuisista joululegendojen tulkinnoista tykkäilin, mutta toisellakin tuijottelulla jäi jäytämään ajatus, että hurjan pukin tarusta olisi kenties enemmänkin irronnut ja samaan aikaan isompaa toimintaseikkailua kohti kurkottaneet osuudet lopussa eivät niinkään säväyttäneet.

Aattoajan lähestyessä tipahtivat kuvioista pois nämä repäisevämmät joulutarinat ja oli jälleen aika hakeutua herkistelyjä kohti, mihin mainiosti sopi monien rakastama lyhyt klassikkoanimaatio The Snowman. Olihan tämä nuoren pojan ja lumiukon taianomainen lento läpi öisen maailman kohti aina vain upeampia ihmeitä tullut tutuksi minullekin varhaisina vuosina ja sittemminkin nähty, mutta nyt vasta sen hankin osaksi omaa kokoelmaa. Miksikään turhaksi ostokseksi se ei osoittautunut, vaan näyttäytyi kauniina ja koskettavanakin tarinana, johon haikeutta ja murhemielisyyttäkin saatiin sopivissa määrin. Viimeiseksi varsinaiseksi jouluviihteeksi säästelin Astrid Lindgrenin kauniista ja herttaisista tarinoista kahdeksan jouluista tai talvista pätkää tunniksi keräilevän kokoelman Astrid Lindgrens jul, joka jäikin samalla vuoden viimeiseksi höpöttelyksi blogissa, mikä tavallaan oli myös toisinto viime vuodesta, koska tuolloin sinetöinti tuli Melukylän lasten joulupuuhista ja toki muistakin askareista kirjoitellessa. Ehkei sen aivan näin pitänyt mennä, mutta jälkikäteen näyttää kyllä kivalta sattumalta. Mielestäni Lindgrenin joulutunti ei sentään silkkaa parhautta ollut, mutta varsin vaivatta se synnytteli mukavia mietteitä ja samalla toi pintaan niitä kultaisia muistoja, joita ei välttämättä niinkään tiedosta kaipaavansa, mutta jotka pintaan putkahtaessaan herkistävät helposti.

Muuten joulukuussa oli taas olevinaan kiireisempää, mutta sainpa silti runsaat 20 elokuvaa väleissä vahtailtua ja vähän sarjojakin. Ehkä suurimpana harmituksena se, ettei lopulta oman laiskuudenkaan takia tullut poikettua elokuvateatteriin katselemaan Viirun ja Pesosen jouluista parhainta. Luulen, että tuokin puute tulee ajallaan paikkailtua, eikä aihetta isompaan itkuun ole. Kuukauden puolivälin kohdille osui uusintaan Jason Stathamin kieltämättä kovilla kierroksilla käyvä Crank 2: High Voltage. Villiä menoa ja vinkeitä ideoita, mutta tarkoituksellisen hektinen toteutus ei vain tahdo täysin omiin silmiin kitkatta sopia ja senpä takia nämä Chev Cheliosin oudot edesottamukset ovat jääneet keskisarjalaisiksi. George Clooneyn kasailema porukka taas touhuili vähemmän vihoitellen ja äristen kunnianhimoisen kasinoryöstön parissa elokuvassa Ocean's Eleven. Aika mones katselu tällekin jo napsahti, mutta siitä huolimatta tapahtumat tietäenkin kaverusten valmistelut ja suuren suunnitelman toteutus on lajinsa valioviihdettä. Yksi niistä tapauksista, joissa uusintaversio päihittää mielestäni täysin selkeästi alkuperäisteoksen.

Jostakin syystä joulupyhien läheisyyteen muodostui pikkuinen kasauma hirmuisempaa hurjastelua. Aattoa edeltävänä yönä päähän pälkähti ajatus uusia pitkästä aikaa Coenien Fargo, joka ei vieläkään täysillä iskenyt, mutta onpa silti mainio rikosviritelmä, jossa oikeastaan mikään ei ihan putkeen mene, kun heppujen hermot pettävät vastoinkäymisiä kohdatessa. Musta huumori toki sopii erinomaisesti mausteeksi. Into the Grizzly Maze yllätti esittelemällä varsin brutaalia menoa ja kaipa se raakaa touhua onkin, kun hurjistuneen tappajakarhun kanssa käydään taistoon. Vauhtiin päästyään ei elokuva enää isompia hengähdystaukoja suonut ja tummiin kuviin yritettiin kauhutunnelmiakin kehitellä, enkä menisi väittämään, että tässä tekijät harhateille lampsisivat. Tiukkaa menoa ja upeat maisematkin takana, eli kokeillaan joskus toistamiseenkin. Aivan yhtä karmaisevasti raajoja repivää toimintaa vuorikiipeilyyn keskittyvä dokumentti Meru ei ruudulle taikonut, mutta kyllähän näillekin tyypeille kertyi kivuliaita kolhuja, jotka tuntuivat katsomossakin. Jälleen joutui myös myöntämään, että se menee pikkuisen oman ymmärryksen yli, miten jokin pakkomielle näitä kavereita kiskoo kohti huippuja, vaikka edellinen yritys olisi melkein hengen riistänyt ja jättänyt fyysisesti hyvinkin rikkinäiseksi. Toisaalta tekee mieli tuhahtaa, että täysin kaistapäistä hulluutta, mutta toisaalta taas päässä pilkahtelee myös kunnioitusta sinnikkyyttä ja tahdonvoimaa kohtaan. Olihan mukana melko uskomattomiakin piirteitä seikkailijoiden taipaleella ja siinä samalla upeaa kuvaakin. Onnistuipa uhkarohkea yritys myös kehittelemään jännittäviä tilanteita paremmin kuin useat fiktiiviset elokuvat, eli kyseessä oli monessakin mielessä erinomainen pakkaus ja uusittavien pinoon siirtyi. Kaipa tavallaan myös hieno ja innostava huipentuma elokuvavuodelle kaukaisia korkeuksia tavoitellessaan. Niihin oli huomattavasti tyydyttävämpää lopetella kuin johonkin tympivään touhuiluun.

Ennen kuin elokuvavuosi 2016 tulee loppuunsa lätistyä, niin pitäähän sitä kurkata, millaisia lupauksia tulikaan viime vuonna tehtyä. Silloin listalle ensimmäisenä päätyi kirjoittelujen ja katselujen vähentäminen puutumisen ja muun tylsymisen ehkäisemiseksi. Voinee väittää, että tämä kohta ainakin toteutui kenties oletettua paremminkin ja muuta puuhaa elokuvien ohelle tosiaan järjestyi. Etenkin kesällä ja alkusyksyllä näytti siltä, että kiirettä riitti ja mielenkiintokin oli suurilta osin jossakin toisaalla, mutta talvikausi taas tuli onneksi puhkumaan elokuvaharrastelun kipinää elinvoimaisemmaksi. Toisena juttuna pohdin syyskauden romanttisten komedioiden lisäilyä, mutta toteutus jäi niinkin laihaksi ohjelmiston suhteen, ettei tätä voi mitenkään onnistuneeksi väittää tai väritellä. Kolmantena kohtana oli kotimaisten teosten lisääminen, mutta jos tarkastellaan pelkästään pitkien elokuvien ja dokumenttien osuutta, niin alle kymmeneen edelleen jäin. Kuitenkin kaikkiaan pitäisin lupausta toteutuneena, koska noiden päälle tulee vielä 13 lyhytdokumentin verran Lapin ihmeiden tutkimista, eikä pidä unohtaa sitäkään, että Huovisen tarinoiden pohjalta tehtyyn sarjaan tuli paneuduttua melkoisen perusteellisesti ja kirjavastineitakin kohtalaisesti kommentoitua siinä samalla. Etenkin dokumenttiosastolla omalaatuiset, innostavat ja kauniitkin teokset Eedenistä pohjoiseen ja Alaska Highway kuuluivat vuoden miellyttävimpien elokuvahetkien joukkoon ja olivat osaltaan jälleen viemässä omaa hiukan nihkeää suhtautumista suomalaiseen elokuvateollisuuteen myönteisempään suuntaan.

...Niin ja sitten piti lisäillä Ghibli-tuotantojen katselua, mutta nolosti pääsi käymään. Uusintoja toki noin kourallinen, mutta blogiin ei päätynyt yhtään uutta, vaikka hyllyssä niitä notkuu, eli ei tähän seikkaan voi olla millään tyytyväinen. Edellisen vuoden vihoviimeisenä lupauksena oli reipastuminen varhaisten Disney-klassikkojen suhteen, mikä lähtikin hyvin liikkeelle tammikuun Pinocchio-tarinoinnilla, mutta valitettavasti homma hiipui hyvinkin nopsasti. Klassikko-osaston suhteen olikin melko hiljaista läpi vuoden, mutta eihän 2016 mikään surkeuden huipentuma ollut Disneyn tuottamien juttujen osalta, koska kaikenlaista kivaa kertyi. Puh ja kumppanit käväisivät muistaakseni viitisen kertaa blogissa vieraisilla, vilkkaista koiranpennuista koostuva pentujengi kolmesti, vuoden lopulla tuli paljonkin puheltua Aku Ankan varhaisista lyhytelokuvista ja siihen vielä satunnaiset päälle. Jos tahtoisi siis ainoastaan määrällisesti lähteä summailemaan, niin 2016 voipi olla lähellä kaikkien aikojen runsainta Disney-vuotta omalla kohdalla!

Kaipa loppuun pitäisi vielä lätkäistä ne uudet lupaukset, niin saa tilaisuuden paremmalle suoriutumiselle näin alkavan vuoden osalta, eli jospa vaikka tällaisin tavoittein matkaan...

1. Kotimaisten tuotantojen kertymään olen kohtalaisen tyytyväinen vuoden 2016 osalta, mutta Suomen täyttäessä pyöreät sata vuotta, niin voisihan sitäkin kai elokuvavalinnoissakin jotenkin pyrkiä huomioimaan. Jossakin vaiheessa CDON laittoi joulukalenteritarjoukseen yli 200 levyä sisällään pitävän Suomen filmiteollisuuden mahtiboxin ja päähän putkahti, että jospa sen klikkaisin ostoskoriin ja lähtisin vähitellen käymään läpi. Onneksi hassu päähänpisto haihtui ja järki hiipi tilalle, sillä luulen, ettei hirmuisen suuri osa laatikon sisällöstä lopulta ole ihan sitä, mitä itse yritän hyllyihin haalia. Toivottavasti Suomen satavuotissyntymäpäivien juhliminen ilmankin sujuu ja kiehtovia katseluvalintoja keksin.

2. Summaillessani närästelin hiukan, että vuoden edetessä homma hiipui, enkä välttämättä uskalla luvata mitään huimaa määrällistä lisäystä, koska alkavalle vuodellekin näyttäisi kohtalaisesti tehtävää ja menoa kertyvän. Voisin kuitenkin yrittää panostaa niihin elokuviin ja jättää sarjojen läpikäymisen selkeämmin toissijaiseksi toiminnaksi. Kyllähän niitäkin saa maltillisesti sekaan tulla, mutta näin jälkikäteen pikkuisen tympäisee todeta, että joinakin kuukausina elokuvat melkeinpä kokonaan unohtuivat.

3. Uusintoihin liittyviä lupauksia olen ennenkin tehnyt, mutta lienee aiheellista toistaa, koska viime vuoteen verrattuna kertailuiltamia harrastelin poikkeuksellisenkin paljon, mikä vielä korostui tätä summailua naputellessa, kun katseli, että uusintaa, uusintaa ja taas uusintaa. Hyvähän se, että tietyt teokset vetävät pariinsa monesti, mutta vähän surkuhupaisaa vivahdetta tuo se, että samaan aikaan hyllyissä notkuu satoja kokonaan katsomattomia juttuja.

4. Loppuvuodesta innostuin katselemaan kohtalaisen kasan Aku Ankan varhaisia lyhytelokuvia ja sen verran mukavasti on aika näiden pätkien parissa viilettänyt, että voisinpa täydentää kokoelmaa niiden osalta lisää ja näistä epäonnen seikkailuista sekä edesottamuksista höpötellä lisää. Riehuvan ankan lisäksi voisi myös pohtia vaikkapa Hessun ja Pluton vastaavia ammoisten aikojen koettelemuksia ja kohkauksia.

5. Näin summaillessa helposti muistuivat nuo katseluvalikoiman suhteen vaihtelevimmat kuukaudet mukavimpina mieleen, eli siihen voisi pyrkiä jatkossa enemmän, eikä lähteä tunkemaan mitään jatkuvia ja yksipuolisia rupeamia vaikkapa Aku Ankkaa tai Veikko Huovista. Joskus blogia perustellessa tavoitteena oli pitää yllä lajirunsautta ja touhu saattaa käydä tympäiseväksi, jos linja alkaa vähitellen lipsua kohti kapeampia kaiteita.

Kenties tässä jo riittävästi tuli näppäiltyä kuluneesta vuodesta ja vähän alkavankin suunnitelmista, eli heippojen hetki on vuosikatsauksessa vuorossa. Toivottavasti 2017 tuo mukanaan huimia, riipaisevia, liikuttavia ja syvälle sydämeen sukeltavia elämyksiä sekä elokuvien että muun elämän puolella!