"Kansatieteellinen Filmi Oy:n toiminta on elokuvamme 100-vuotisen historian komeimpia lukuja. Kuudessa vuodessa yhtiö valmisti katoamassa olevaa kansanperinnettä taltioiden yli 30 lyhytelokuvaa. Asetetun tavoitteen täyttäen useimmat niistä olivat aiheenkäsittelyltään tieteellisen tarkkoja mutta samalla esteettisesti nautittavia taideteoksia.Suomen elokuva-arkisto aloitti vuonna 1972 tämän ainutlaatuisen nitraattifilmeille kuvatun materiaalin pelastamistyön, joka jatkuu edelleen. Elokuviin on talletettu viime hetkillä katoamassa olevia työmenetelmiä ja käsityötaitoa, kuten kaskenpolttoa ja yksipuisen ruuhen veistoa."
Blogin aiheeseen sopien näin tulee samalla sivuttua kotimaisen elokuvankin kehitystä, mitä ei lainkaan pahalla katsella. Suomen Kulttuurirahasto onkin koonnut viisi erillistä DVD-julkaisua näistä dokumenteista Isien työt -nimikkeillä, jotka sisältävät yhteensä noin 30 elokuvaa ja lisämateriaalit päälle. Näitä levyjä pystyy käsittääkseni edelleen maksutta tilaamaan, mutta kiekkojen koko sisältö on myös sivuston kautta vilkuiltavissa, mikä on arvostettavaa toimintaa. En ole aivan varma vielä tässä vaiheessa, tuleeko näitä kaikkia vuoden aikana tutkittua ja kommentoitua tai onko se ylipäätänsä erityisen mielekästä, mutta ajattelinpa kuitenkin tällaisia parin tai kolmen dokumentin pieniä annoksia ripotella harvakseltaan vuoden ajalle. Tavallaan tämä homma linkittyy viime vuoteen, jolloin tammikuussa myös kotimaiset vanhemmat lyhytdokumentit kiinnostivat. Tuolloin tosin enemmän Lappi-aiheisina, ja kohtalaisen antoisaksi muodostunut reissu lähti käyntiin Petsamon kuvilla. Epäilemättä monenkirjavaa ja mielenkiintoista asiaa nämäkin kokoelmat esittelevät, joten napsautanpa ensimmäisen kotelon auki.
Haaparuuhen synty (Building of a Punt of Aspen Wood / The Making of a Logboat)
Otsikosta pystynee hyvin päättelemään, millaista ohjelmaa olisi seuraavien seitsemän minuutin ajalle luvassa. Aivan Suomen itsenäistymisvuosille ei sentään peruutella, vaan pysähdytään vuosiluvun 1936 kohdalla, jolloin dokumentti on kuvattu. Tosin Elonet tietää kertoa, että varhainen alkuperäinen versio ei enää ole saatavilla, vaan nykyisin kierrossa oleva on viimeistelty vuonna 1950, mutta tuskinpa se suurempi häiriötekijä on. Lyhyet alkutekstit listaavat suunnittelijaksi Eino Nikkilän ja kuvaajaksi Eino Mäkisen. Kertojana äänessä on Carl-Erik Creutz ja hänen juttunsa ovat lähtöisin Kustaa Vilkunan kynästä. Creutz lähteekin heti juttelemaan, että miten yhdestä isosta haapatukista koverretaan ja käsitellään kulkukelpoinen vesimenopeli. Tarvittaviin esineisiin ja elementteihin kuuluvat kirves, telso, tuli ja terva, eli kyseessä lienee ennemmin taitolaji kuin välineharrastelu ja sitä näppäryyttä, vakaata kättä ja tarkkaa silmää vaaditaankin ainakin juttujen perusteella.
Kuvausaikanakaan tällainen veneperinne ei enää erityisen elinvoimainen ollut, vaan lähinnä Satakunnassa Siikaisten, Ahlaisten, Noormarkun ja Pomarkun seuduilla harjoitettiin ja eläviä ammattitaitoisia mestareita oli kolmisen kappaletta. Ensin aletaan tukin pinnasta naputtelemaan karkeampaa muotoa esille, jonka jälkeen käydään sisustan kimppuun. Sieltä pitkävartisella telsolla naksutellaan lastuja pois, mikä on hidasta ja kärsivällisyyttä kysyvää touhua. Aluksi voi tosin muksautella rohkeammin, kun ei vielä ole pelkoa laitojen tärvelemisestä liian rohkeilla napsautuksilla. Mestarin asiantuntemus laitetaan punnittavaksi, kun laitoja arvioidaan ilman mitään valmiita mittoja silmin ja korvin. Kunhan runko saadaan koverrettua, niin tarvitaankin kuumaa tervaa seuraaviin vaiheisiin. Venettä työstävät miekkoset sytyttelevät paikalle vielä pitkän nuotion, josta saadaan koko pituudelle hehkuva hiillos pehmentämään laitoja ja tätä kautta mahdollistamaan taivuttelua. Parhaan tuloksen takaa se riittävän pitkä pätkä hiillosta ja ruuhen sisään voidaan asettaa isompia kiviä auttelemaan taipumista, kunhan toimitaan ripeästi.
Rungon pehmennyttyä ja taivuttua riittävästi, naputellaan lopullinen muoto kaaripalojen avulla. Kertoja tietää myös mainita, että aikoinaan on taivuttelussa käytetty myös lämpöistä järvivettä apuna ja upotettu tuleva paatti useammaksikin päiväksi, jolloin pitkä liotus on ajanut saman asian kuin kuumennus. Kaarten jälkeen on vielä vuorossa parraslaudan naputtelu, minkä myötä urakka alkaa olla valmis. Kevyt ja ketterä vene voidaankin vesille tuupata testattavaksi. Perinteisesti sillä on edetty meloen kajakin tapaan ja käyttötarkoituksiltaan se on ollut monipuolinen kapistus. Kalastukseen kelvollinen tietenkin, mutta onpa haaparuuhia käytetty myös rehuhommiin, sillä kortteita ja kaisloja on vesistöistäkin karjalle kerätty. Loppusanoiksi Creutz jutteleekin, miten haaparuuhi liikkuu ahtaissakin puroissa ja on kaunis näyte kätevyydestä. Työvaiheet ja näppäryys saadaan kivasti katsomon puolellekin välitettyä ja tekemistä on kiinnostavaa näin sivustakin seurailla. Eteneminen on selkeää sekä napakkaa ja väittäisin, että kuviinkin on panostettu monipuolisuuden ja yleisen viehättävyyden suhteen. Näinpä Haaparuuhen synty onkin oikein oiva alku tälle dokumenttirupeamalle.
Ruuhi (Wikipedia)
Haaparuuhen synty (1936) (IMDB)
Haaparuuhen synty (Elonet)
Hämeenkyrön heinänteko (Mowing the Hay in Old Finnish Fashion)
Edellisen elokuvan lopussa hieman niitä niittopuuhia kaislikossa touhuiltiin ja samalta vuodelta peräisin oleva seuraava dokumentti myös näissä aihepiireissä liikkuu, vaikka ei niinkään venevetoisesti. Mitä tulee heinänteosta kertovan yhdeksänminuuttisen tekijöihin, niin kuvaajana jatkaa Eino Mäkinen ja ainakin IMDB:n puolella Kustaa Vilkuna on listattu ohjaajaksi sekä kirjoittajaksi ja toisena kirjoittajana toimii Ilmari Kohtamäki. Näitä juttuja katsojille selostelee taas Kaarlo Marjanen, joka puhelee ehkäpä astetta vakavammin kuin Creutz, mutta onhan hänenkin turinoissaan tunnelmoinnin tavoittelua paikoitellen kuultavissa, eli ei sentään ihan kuivalla asialinjalla mennä.
Ennen kuin lähdetään heiniä hutkimaan, niin laitetaan välineitä kuntoon, ja tässä asiassa on syytä kiinnittää tarkemmin huomiota terien tilaan. Kylän osaavan sepän kunnia-asia on laittaa viikatteet parhaaseen iskuun. Työkaluissa on kuitenkin vähän enemmänkin säädettävää, koska terän ja varren välille pitää kiertää tiukka pajusidos, ja samalla säätää kulma tarkasti kohdalleen. Nämä siis ovat varsinaista heinäpäivää edeltäviä hommia, sillä silloin ei enää ole aikaa valmisteluihin, mitä nyt aamuvarhaisella eväslaukut ehditään pakkailemaan. Täytyyhän mutusteltavaa riittävästi varata, sillä edessä odottelee pitkä ja raskas päivä. Valmistelujen jälkeen väki kokoontuu yhdeksi porukaksi talon pihaan ja ennen kuin heinämaille astellaan, otetaan urakkaan sekä tositoimiin valmentava perinteinen aamuryyppy puhtia antamaan. Marjanen puhelee, että työ on raskasta, mutta samaan aikaan mielekästä, kun kaunis luonto tuoksuineen piristelee tekijöitä.
Siinäpä sitten ihastellaan tehokasta ja rytmikästä leikkuutyötä. Hiukkasen myöhemmin on haravaryhmän vuoro tulla perässä ja sepä vasta hikistä hommaa on, koska tämä työvaihe ajoittuu päivän kuumimpaan hetkeen, mikä on kuivumisen kannalta optimaalista. Aivan yhteen putkeen ei tarvitse itseään henkihieveriin uurastaa, vaan ahertajat ovat taukohetkensä ansainneet ja kamerakin malttaa seisahtua tarkkailemaan evästelyä, jonka yhteyteen myös pikkuinen unitovi sopii, sillä näin kaadettu ja haravoitu heinä saa rauhassa kuivua. Virtaa on hyväkin keräillä, koska eipä päivän saaliin kantaminen latoon mikään kevyt vaihe ole. Aurinko alkaa jo painua mailleen, jolloin myös kovan urakan huhkinut joukkio pääsee kohti kotia käpsyttelemään. Marjanen vielä jutustelee, ettei iltapalalla enää niinkään ole ylimääräistä tarmoa sosiaaliseen kanssakäymiseen, vaan siinä vaiheessa yhdellä ja toisellakin on ennemmin mielessä vuodelepo, josta haetaan voimaa ja virkeyttä jokapäiväiseen raadantaan.
Hämeenkyrön heinänteko (1936) (IMDB)
Hämeenkyrön heinänteko (Elonet)
No, ehkä vuodenkiertoon niitä rennompia hetkiä tuolloinkin mahtui, mutta joka tapauksessa on jälleen kiva seurailla ihmisiä työnsä äärellä. Omasta mielestäni kuitenkin Haaparuuhen synty on näistä kahdesta antoisampi kokonaisuus, mutta eipä tämä heinäurakkakaan tunnelmia latistelemaan käy. Ennemmin näistä syntyy mukava tunne, että kuluva vuosi tulee tämän kotikatsomon kautta koettavan kansanperinneprojektin puitteissa tarjoamaan lukuisia muistettavia ja kiehtovia tuokioisia sinänsä arkisten aiheiden parissa. Luultavasti mukaan mahtuu niitä puisevampiakin pätkiä, mutta näin alkuvaiheessa odotukset ja toiveet kuitenkin ovat kohtalaisen korkealla ja tarkoituksena olisi tosiaan näistä epäsäännöllisin väliajoin tarinoida tänne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti