Lyhyen kuvauksen perusteella elokuva ei vaikuttanut ainakaan erityisen kevyeltä viihteeltä iltapalaksi. Oikeastaan välittömästi tuli mieleen muutama vuosi aiemmin valmistunut Alejandro Amenábarin The Sea Inside. Tuonkin kanssa aikoinaan vähän vitkuttelin, vaikka laadukkaaksi elokuvaksi sekin oli helposti ennen näkemistä arvattavissa. No, kaipa sitä voi aikaansa välillä vähän vakavampienkin aiheiden ja tunnelmien parissa kuluttaa...
The Diving Bell and the Butterfly kertoo Elle-lehdessä toimittajana työskennelleen Jean-Dominique Baubyn (Mathieu Amalric) elämästä vakavan sairaskohtauksen jälkeen. Elokuva alkaa Baubyn palaillessa vähitellen tajuihinsa sairaalassa, mutta eipä elokuva siitä huolimatta pelkästään niissä merkeissä liiku, vaan välillä palataan muistoissa taaksepäin, välillä taas annetaan mielikuvituksen siipien avautua reippaammin.
Herätys todellisuuteen on Baubylle vähintään järkyttävä. Vaikuttaa siltä, että näkö on rajoittunut vasempaan silmään, raajat eivät toimi ja puhekykykin tuntuu kadonneen samalla. Hän on ollut kolme viikkoa koomassa aivoinfarktin seurauksena halvaantuen lähes täysin vain 42-vuotiaana. Vähitellen kolkko nykytila hänelle selvitellään, mutta jonkinlaista toivoa edes pieneen edistymiseen vaikuttaisi olevan, vaikka häntä hoitava lääkäri melkoisen hillitty sen suhteen onkin.
Laittaakseen katsojan Baubyn asemaan, on ohjaaja Julian Schnabel päätynyt näyttämään suuren osan elokuvan ensimmäisestä puolikkaasta tämän toimivan silmän kautta. Tämän seurauksena Amalricia ei kovinkaan paljoa nähdä tuona aikana kuvissa. Ehkäpä näin ei aivan näyttävintä elokuvaa tehdä, mutta ratkaisu kyllä toimii tässä yhteydessä hyvin onnistuen luomaan paikoitellen ahdistaviakin olotiloja.
Alkujärkytyksen jälkeen aloitellaan kohtalaisen vauhdikkaasti kuntoutusta, jonka tarkoituksena on palauttaa edes osa Baubyn toiminnoista, kuten nieleminen. Samoihin aikoihin puheterapia pääsee alkamaan. Puheterapeutti on vakuuttunut siitä, että jonkinlainen toimiva yhteys saadaan muodostettua.
Aluksi yhteydenpito muiden ja Baubyn välillä tapahtuu yksinkertaisin kysymyksin, joihin hän vastaa räpäyttämällä joko kerran tai kaksi. Ajan kuluessa kehitellään omanlainen aakkosjärjestys, johon kirjaimet on aseteltu siten, miten usein niitä kielessä käytetään. Toinen osapuoli lukee niitä ääneen, kunnes päästään tarvittavan kohdalle. Järjestelmä on hidas ja alku kangerteleva, mutta vähitellen tämä tapa osoittautuu toimivaksi.
"Voin kuvitella ihan mitä vain."
Se ei tule suurenakaan yllätyksenä, että ensimmäisten kuukausien aikana Baubyn päässä liikkuvat kovin synkät mietteet. Hajanaisissa muistikuvissa pyörivät paremmat ajat muistuttaen kaikesta siitä, mikä on jokseenkin pysyvästi takanapäin ja miten tulevat kokemukset olisivat merkittävästi erilaisia, rajoittuneempia.
Kuitenkin nämä muistot tulevat myös hänen pelastuksekseen. Läheisten tukea ja mielikuvituksen voimaa unohtamatta. Välillä muistot sekoittuvat nykyhetkeen ja kuvitelmiinkin, joten aina ei täysin osaa sanoa, missä mennään, mutta liekö se sitten niin tärkeääkään. Ennen sairastumistaan Bauby oli tehnyt sopimuksen erään kustantajan kanssa kirjan kirjoittamisesta. Sairasvuoteella tämä palaa jälleen mieleen, ja hän haluaa edelleen toteuttaa projektin. Tosin enää mielessä ei pyöri fiktiivinen tarina, vaan omakohtaisempi kirja.
Niinpä Bauby saa avustajan, joka kärsivällisesti näitä uudenlaisia aakkosia apunaan käyttäen kirjaa sana kerrallaan Baubyn kertomusta. Voi vain kuvitella, miten paljon vaivaa tämä projekti on vaatinut. Kuitenkin työ vähitellen edistyy, ja lopulta kirja on valmis. Siihen tämä elokuvakin ainakin osittain perustuu.
Bauby ei välttämättä ole sellainen henkilö, joka on helpoimmasta päästä pitää. Virheitä on tullut tehtyä, ja mies itsekin eräänä hetkenä pohtii elämäänsä sarjana ohilyöntejä ja livahtaneita onnenhetkiä. Katumukset ja miksi-kysymykset pyörivät mielessä, mutta kun hän alkaa romahduttavasta onnettomuudestaan huolimatta katsoa tulevaan ja hitaasti lähteä jälleen eteenpäin, niin eipä siinä oikein voi olla elämättä voimakkaasti mukana.
Jossakin vaiheessa Schnabel suunnitteli elokuvasta englanninkielistä, ja pääosaan oli jo alustavasti kiinnitetty Johnny Depp, joka kuitenkin vetäytyi pois kolmannen merirosvoseikkailunsa takia. Myös Gary Oldmania harkittiin pääosaan. Schnabel kuitenkin kallistui lopulta sille kannalle, että projekti olisi syytä toteuttaa ranskankielisenä, ja niinpä pääosaan päädyttiin valitsemaan Amalric. Ehkäpä englanninkielisenä The Diving Bell and the Butterfly olisi saanut laajemman yleisön, mutta omasta mielestäni hyvä näin.
Lienee selvää, että kohtalaisen koskettavissa tunnelmissa usein liikutaan, mutta Schnabel ja kumppanit ovat mielestäni ottaneet tarinan käsiteltävikseen hyvällä otteella. Ei ole lähdetty puristamaan katsojasta väkisin pisaroita irti, vaikka sellaiseen olisikin näissä puitteissa paljonkin tilaisuuksia.
Kyllähän tämän hieman alle parituntisen aikana sai useampaankin otteeseen olla silmiä pyyhkimässä. Jos pitäisi mainita tässä mielessä yksi kohtaus muiden yli, niin itse valitsisin sen, jossa Baubyn jo ikääntynyt isä (Max von Sydow) soittaa pojalleen sairaalaan. Eipä se keskustelu kovin pitkälle ehdi etenemään, kun leuka alkaa väpättää ja riipaisee kovin.
Vaikka ennakkoon voisi odottaa, että kyseessä olisi kovinkin raskas katseltava, niin mielestäni vähän yllättäen näin ei kuitenkaan ole. Varsinkin jälkimmäisellä puoliskolla kulkee mukana positiivinen vire, joka ei huku ikävien tapahtumien alle. Huumoriakaan ei ole täysin unohdettu, mikä helpottaa katsojan osaa. Ne joskus mahdollisesti vähäisemmiltä vaikuttaneet onnellisemmat hetket nousevat suurempaan arvoon. On varsin voimauttavaa katsella sitä, miten ihmisen henkinen vahvuus varsin epätoivoisen tilanteenkin edessä vielä jaksaa nostaa taisteluun. Tai sitä, miten läheisten välittäminen auttaa jaksamaan siinä vaiheessa, kun matto kiskaistaan kunnolla jalkojen alta ilman mitään varoituksia. Verkkaista menoa säestää vielä sopivasti usein kaunis ja rauhallinen pianomusiikki.
The Diving Bell and the Butterfly toimii jälleen hyvänä muistutuksena siitä, miten herkässä ihmisen terveys ja henki lopulta on. Terveet elämäntavatkaan eivät sitä huomista aukottomasti takaa. Se saa jälleen kerran ainakin hetkeksi pysähtymään, ja miettimään omaa tilannetta. Onkohan sitä sellaisella polulla, joka välttäisi suurimmilta katumuksilta...?
Tarinaltaan elokuva ei ehkä ole tapahtumarikkaimmasta päästä, mutta se kuva, jonka se ihmisestä lopulta piirtää, on varsin kaunis ja koskettava, eikä sitä tarkkaillessa juuri enempää toivokaan. Paljon on tullut tämänkin vuoden aikana nähtyä hyviä ja erinomaisia elokuvia, ja tämä kuuluu ehdottomasti kärkijoukkoon. Uusintakatselukin varmaan tulee jossakin vaiheessa tehtyä, mutta ihan hetkeen ei ole sen aika. Jos The Diving Bell and the Butterfly on päässyt livahtamaan ohi, niin suosittelen ehdottomasti. Ahdistavista ja lohduttomistakin hetkistä huolimatta loppuvaikutelma kallistuu kuitenkin voimakkaasti kauniin ja lämpimän puolelle.
The Diving Bell and the Butterfly (2007) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti