Toisella kerralla levyn laittoikin soittimeen varsin riemukkaalla mielellä. Toisaalta pari päivää aiemmin oli tullut luettua Miyazakiin liittyviä uutisia, jotka vähän onnistuivat hätkähdyttämään. Veikkaanpa, että moni muukin on ottanut eläköitymisuutiset vastaan vähän haikein mielin.
"Japanese animation legend Hayao Miyazaki announced he was retiring from making feature-length movies yesterday, saying he had "reached his limit" and would pursue other projects in lieu of directing and animating feature films.""Miyazaki explained his "days of making feature films were done", and said if he were to direct another feature-length animated film it would likely take six to seven years, which was simply too long for his liking. The Wind Rises had taken his company, Studio Ghibli, five years to create, he revealed.""Miyazaki has retired before, most notably after finishing his three-hour epic Princess Mononoke in 1997. But this time, he said he really means it.Among other things, he planned to work on his Ghibli Museum, where he says the exhibits need refreshing."
'I've reached my limit,' says acclaimed animator Hayao Miyazaki as he retires
Miyazaki ei kuitenkaan ilmeisesti ole täysin siirtymässä syrjään, vaan aikoo edelleen jatkaa työskentelyä, mutta vähemmän aikaa ja jaksamista vaativissa projekteissa. Tavallaan toivoo, että tässä kävisi vielä samalla tavalla kuin aiemman eläkkeelle siirtymisen kanssa, eli veri vetäisi vielä vanhan mestarin tekemään ainakin yhden tai pari pitkää animaatiota.
Onhan Miyazakilla jo kasassa uskomattoman hieno ura, ja ikääkin sen verran, että hänen ilmoittamansa syyt ovat hyvinkin ymmärrettäviä. Lisäksi hänen uusin ohjauksensa on minulta edelleen näkemättä, joten vielä on niidenkin suhteen uutta ihmeteltävää luvassa. Saa sitten nähdä, miten vaikkapa poika Goro onnistuu hyppäämään isän suuriin saappaisiin, kunhan saa aikaa kehittyä. Mitä tahansa Miyazaki päättääkin tulevaisuutensa suhteen tehdä, niin on hän jo tähän mennessä tuonut maailmaan niin paljon hyvää ja kaunista, ettei samaan moni muu pystykään. Mutta siirrytäänpä takaisin hänen tällä hetkellä toiseksi viimeisen pitkän ohjauksensa pariin...
Nopeasti päästäänkin pinnan alle, jossa vähän omalaatuinen tiedemies/velho tutkii vetistä elämää. Kuvista avautuu uskomattoman kirjava maailma, jonka puhtaus ja lajirikkaus on pahasti uhattuna. Sieltä veden joukosta löydämme myös Ponyon, joka on jonkinlainen taikakala, ja tämän pienemmät sisarukset. Tiedemiesisänsä suojissa elävä Ponyo on vähän tympääntynyt nykymenoon, ja olisi innokas näkemään vähän toisenlaistakin maailmaa. Siitä sitten salaa meduusa-hissillä kohti pintaa ja uusia maisemia. Vähän myöhemmin seuraava reipas alkutekstijakso vie katsojaa myös sopivan merellisiin tunnelmiin.
Jo matkalla Ponyon henki on pahasti vaarassa, kun hän on päätyä monen muun vähemmän onnekkaan otuksen seurauksi pohjia armottomasti kurittavan suuren troolarin verkkoon. Täpärä pakokin vain johtaa uudenlaisiin ongelmiin. Onneksi kuitenkin rannalla leikkivä pieni Sosuke-poika löytää Ponyon ja nopeasti vapauttaa tämän ahtaasta vankilastaan.
Ponyon isä Fujimoto onkin jo jonkin aikaa ollut äärettömän huolestunut merien nykytilasta ja tulevaisuudesta. Hän onkin päättänyt omistaa elämänsä niiden tutkimiselle sekä suojelemiselle. Hieman epätoivoisen tavoitteen lisäksi huolta aiheuttaa vilkkaan Ponyon suunnitelmat lähteä pinnallista elämää tutkiskelemaan.
Isällä onkin hyvä syy olla huolissaan, sillä nuori Ponyo ei ole kovinkaan tietoinen omista erikoiskyvyistään ja -voimistaan. Kauemmin kestävä vierailu pinnalle saattaa pahimmassa tapauksessa olla hyvinkin kohtalokasta koko maailmalle, mutta eipä Ponyo tätä voi tietää viettäessään innoissaan aikaa uuden ystävänsä kanssa. Fujimoto kuitenkin haluaa komentamiensa voimien avulla hakea erikoisen tyttärensä nopeasti takaisin.
Sosuken ja Ponyon lisäksi merkittävämpään rooliin nousee Sosuken äiti Lisa, joka joutuu usein huolehtimaan yksin pojastaan, sillä aviomies on usein pitkiä aikoja poissa laivalla työskennellessään. Kyseessä on varsin tarmokas, mutta välillä temperamenttinen ja omapäinen nuori äiti, jolla Miyazakin elokuvista tuttuun tapaan on suuri sydän paikallaan.
Muuten hahmogalleria jää merkittävämpien tyyppien osalta vähiin. Fujimoton lisäksi erityisesti toisella puoliskolla Ponyon äiti, joka samalla on Äiti-Meri saa ansaitusti aikaa. Muuten sitten pienemmissä osissa nähdään paikallisen vanhainkodin asukkaita, joista yksi muistuttaa paljon Miyazakin aiemman elokuvan Turhatarta, Sosuken kavereita ja välillä vilahtelevaa Koichi-isää. Näin voidaan keskittyä hahmojen osaltakin olennaiseen.
Eipä tähänkään elokuvaan ole mitään vallan kiemuraisia koukeroita lähdetty juonen suhteen taikomaan, mutta eipä sellaisia oikeastaan kaipaakaan, kun meno kuitenkin on muuten varsin mallikasta. Jälleen Miyazakin hyppysissä arki ja taikamaailma yhdistyvät erittäin luontevasti. Sitä jälkeä on tässäkin tapauksessa niin kovin miellyttävää ihailla.
Uusintakatselulla tuli valittua taas suomenkielinen versio, josta ei juuri pahaa sanottavaa ole. Pekka Lehtosaaren ohjaksissa ääninäyttelijät tekevät hyvää työtä. Ponyon osaa esittävän Aada Kuopan riemua on pakko ihailla. Lisan osassa vakuuttaa Elene Leeve. Äiti-Meren sydämellisen viisauden äänen taas tarjoaa Henna Hyttinen. On myös hyvä mainita vähän räjähtäneen merivelhon osassa esiintyvä Ismo Alanko, joka olikin tällä kerralla yksi syy suomenkielisen version katseluun. Ajatus Cate Blanchettista Äiti-Meren roolissa tavallaan aiheuttaa kiinnostusta etsimään jostakin englanninkielisen version, mutta saa sitten nähdä, tuleeko siitä mitään...
Itse laittaisin tämän Hans Christian Andersenin sadun pohjalta muovaillun kauniin elokuvan tarinan ja tunnelman suhteen samaan sarjaan kuin Miyazakin aiemmat elokuvat My Neighbor Totoro ja Kiki's Delivery Service. Herttaista menoa, jossa väkivallalle ja pahoille tyypeille ei ole juurikaan sijaa. Muutenkin tunnelma on varsin kevyt ja satumainen. Tästä kolmikosta oma suosikki on edelleen tuo My Neighbor Totoro, jonka kesäiset seikkailut viihdyttävät ja ihastuttavat mainiosti. Eipä tämäkään paljoa jälkeen jää.
Lyhyesti Ponyo on the Cliff by the Sea viittailee vähän Porco Rosso -elokuvan suuntaan. Kun Koichi ja muut miehistön jäsenet näkevät horisontissa lukemattomien laivojen sekalaisen rykelmän, niin mieleen palautuu tuossa toisessa elokuvassa taivaalla lipuva loputon pudonneiden lentokoneiden virta. Aivan samanlaisia väreitä ei tämä uudemman elokuvan tuokio onnistu nostattamaan.
Tuossa kirjoituksen alkupuolella lainatussa haastattelussa Miyazaki kertoo, että näiden maailmojen luominen on viimeisimpien elokuvien kohdalla venynyt toistuvasti vuosien projekteiksi. Eipä sitä toisaalta sen suuremmin ihmettele, kun näitä ihailee. Jälleen elokuvan maailma on visuaalisesti rikas. Erityisesti pienehkö rantakaupunki ja sen liepeillä sijaitseva Sosuken perheen kaunis talo viehättävät silmiä.
Samaa voisi sanoa pinnan alta löytyvästä maailmasta, jota esitellessä Miyazaki kumppaneineen vyöryttää katsojan silmien eteen värikkään ja idearikkaan ympäristön. Hetken ja toisen näillä tienoilla raivoava myrsky tuo mukanaan vielä aivan uudenlaisen (vai vanhanlaisen?) eläimistön. Kun tämä kaikki kauneus vielä henkilöityy upeasti ymmärrystä ja rakkautta huokuvaan Äiti-Mereen, niin eipä se jätä juurikaan mahdollisuuksia kuivasilmäiselle tiirailulle.
Ponyo on the Cliff by the Sea seikkailee tukevin jaloin satumaailmassa, eikä Miyazaki ole tätä pyytelemässä anteeksi. Hän ei selvästikään kohdista elokuviaan realisminkaipuisille ryppyotsille, vaan nämä tavallista ja taikaa sekoittavat luomukset ovat juuri sitä, mitä monet häneltä odottavat sekä toivovat, ja tämä elokuva onnistuu ainakin omalla kohdalla vastaamaan näihin varsin loistavasti, vaikka aikoinaan ennakkoasenteet olivatkin vähemmän innokkaat. Elokuvan hahmotkaan eivät sen suuremmin kyseenalaista satumaisiakaan käänteitä, vaan välillä nyt vain tapahtuu kaikkea kummaa... Pitää vain toivoa, että katsoja on sitten samalla aaltopituudella, ettei aivan tuskailuksi lipsahda.
Omalla kohdalla myönteistä suhtautumista helpottaa eräänlainen meri-ihastus. Miyazaki onkin panostanut tähän puoleen kiitettävästi, joten merellinen maailma on ihmeellinen sekä kaunis. Varsin lämpimiin tunnelmiin tällaisia kuvia katsellessa itsensä saattelee. Myös ne sinänsä pienet ystävällisyyden osoitukset osuvat tässäkin tapauksessa maaliinsa lisäten yleistä lämpimyyden tunnetta.
Yleisesti ottaen Ponyo on the Cliff by the Sea on jälleen hieno elokuva Miyazakilta. Itse en sitä aivan hänen tuotantonsa kärkijoukkoon asettaisi, mutta eipä se kuitenkaan kovin kauas jää. Runsaat 90 minuuttia saa ihmetellä hellyyttävää ja iloista menoa. Tämä on kyllä niitä Miyazakin elokuvia, jotka sopivat varmaan kaikista pienimmillekin, sillä synkempiä ja pelottavampia hetkiä ei juurikaan ole tarjolla. Melkoisen ihmeellistä on, jos tämä ei enää yhtä tai useampaa kertaa omaan soittimeen päädy jotakin iltaa ilahduttamaan.
Vaikka tämäkään tunnuskappale ei omiin suosikkeihin kuulu, niin laitetaanpa kuitenkin loppuun käännöksen kera:
"Ponyo Ponyo Ponyo
Pikkuriikkinen kala eväinen
Palleroinen mereneläväinen
Ponyo Ponyo Ponyo
Hän on tyttö kala-asuinen
Tylleröinen pyöreämasuinen
Tipsun tapsun, loikin veteen
On mulla jalat, töppöstä toisen eteen
Loiskis vaan, niitä heilutan
On mulla kädet, niihin tartuthan
Kun kanssasi hypin ja pompin
Sydän hakkaa kiivaan kompin
Pusi pusi, hali hali
Pusi pusi, hali hali
Oi tyttö ihanainen
On tyttö punainen
Ponyo Ponyo Ponyo
On kalatytöllä hyvä olla
Talon luona rantakalliolla
Ponyo Ponyo Ponyo
Entinen tyttö kala-asuinen
On nyt iloinen tyttö pyöreämasuinen"
Ponyo on the Cliff by the Sea (2008) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti