sunnuntai 22. syyskuuta 2013

The Secret World of Arrietty (Kätkijät)

Taas tuli sopiva väli ottaa Ghibli-elokuva katseluun. Nyt kuitenkin pitkästä aikaa sellainen tilanne, ettei kyseessä ole uusintakatselu, vaan vaihteeksi jotakin omille silmille uuttakin. No, onneksi kuitenkin varsin tutuissakin merkeissä edetään. Sinänsä huvittavaa, että usein omalla kohdalla odotukset ovat selvästi vaisumpia näiden Ghibli-tuotosten suhteen, joita Hayao Miyazaki ei ole itse ohjannut. No, jälleen sain vähän nenilleni, kun elokuvan päättyessä olin varsin haltioituneissa tunnelmissa.

Samalla The Secret World of Arrietty saa innokkaana odottelemaan Hiromasa Yonebayashin tulevia ohjauksia. Tämä oli hänen ensimmäinen yrityksensä ohjaksissa, eikä sitä tilaisuutta hukkaan heitetty, vaan jälki on loistavaa. Voi vain toivoa, että Ghibli-ura venähtää ohjaajanakin mittavaksi.


Mistään nuoresta ja kokemattomasta tulokkaasta ei tässäkään tapauksessa ollut kyse, vaikka Yonebayashi ilmeisesti onkin nuorin animaattorista ohjaajaksi ylennetty tyyppi Ghibli-studiolla. Hänkin oli elokuvan ilmestyessä kuitenkin jo 36-vuotias. Siihen mennessä hän oli ehtinyt työskennellä animaattorina useammassakin merkittävässä Ghibli-tuotannossa. Jos kehitys menee siihen suuntaan, että hänestä yritetään "korvaajaa" vetäytyvälle Miyazakille, niin en tämän elokuvan perusteella laita yhtään pahakseni.

Miyazaki ei tässäkään tapauksessa ole tyytynyt pelkkään sivustakatsojan osaan, vaan on väsäillyt käsikirjoituksen Mary Nortonin vuonna 1952 ilmestyneen kirjan The Borrowers pohjalta. Ilmeisesti ajatus sen sovittamisesta animaatioksi oli pyörinyt Miyazakin mielessä kauemminkin, sillä hän ja toinen Ghibli-veteraani, Isao Takahata, olivat miettineet sen toteuttamista jo 40 vuotta aiemminkin.


Tämä versio ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, jonka Nortonin kirjat ovat innostaneet, vaan kätkijöiden seikkailujen pohjalta oli jo ehditty tekemään useampia tulkintoja suurelle kankaalle ja pienemmälle ruudulle. Kun ne kuitenkin ovat katsomatta, niin vertailuja on hieman hankala tehdä. Vaikea kuitenkaan nähdä, että mikään niistä paljoakaan tätä onnistuneempi olisi.

Millaisessa maailmassa sitten tällä kerralla seikkaillaan? Ainakin alkuvaikutelma on vahvasti siihen suuntaan, jota olin ennen katselua toivonutkin. Silmien eteen avautuu kaunis sekä rauhallinen kesäinen pihapiiri, joka sitten toimii elinympäristönä kahdelle erilaiselle perheelle. Erinomainen tilaisuus siis jälleen päästä sekoittelemaan tavallista ja fantasiaa. Vieläpä mukavan kiireettömissä merkeissä.

Ensimmäiset kuvat onnistuvat aiheuttamaan vahvoja värinöitä elokuvan My Neighbor Totoro suuntaan, eikä se todellakaan ole yhtään huono juttu. Kesäistä vihreyttä on luvassa paljonkin, paikoitellen vieläpä ihastuttavan yksityiskohtaisesti kuvattuna.



Tänne isoäitinsä viehättävään taloon saapuu noin viikoksi Sho, jonka oma äiti on vähän turhan kiireinen, eikä pojalle riitä juurikaan aikaa. Lisäksi Shon pitäisi saada kerätä voimia rauhallisessa ympäristössä tulevaa operaatiota varten. Siitä viikosta, joka oli tarkoitus viettää vuodelevossa ja kirjojen parissa, tuleekin yllättäen yksi hänen elämänsä ikimuistoisimmista.

Kovin pitkää aikaa ei ehdi kulumaan ennen kuin Sho näkee vilahdukselta pienikokoisen Ariettan, joka asuu isänsä ja äitinsä kanssa suuremman talon lattialankkujen alla kätköissä. He yrittävät elää ihmisten katseilta piilossa, sillä inhimaalisten ajatuksista ei koskaan tiedä... Lisäksi näitä kätkijöitä on maailmassa sen verran vähän, ettei muutenkaan kannata ottaa tarpeettomia riskejä lähistöllä vipeltävien suurempien otusten suhteen. Pieniä on kadonnut muiden suihin sekä teille tietämättömille.



Öisin ihmisten nukkuessa kätkijät lähtevät omille seikkailuretkilleen, joiden tarkoituksena on viedä ihmisiltä sellaista tavaraa, jota oletettavasti ei osattaisi kaivata, mutta joka taas pienemmille on kovinkin hyödyllistä. 13-vuotias Arietta alkaa olla jo siinä iässä, että isä uskaltaa ottaa hänet mukaansa kätkemismatkoille. Arietta nauttiikin suunnattomasti uudesta seikkailustaan, mutta samalla Sho onnistuu näkemään hänet uudelleen, mikä aiheuttaa päänvaivaa perheelle. Muutenkin Ariettan vanhempien mielestä elely kovin kotoisaksi muodostuneessa tutussa paikassa alkaa olla uhattuna.

Kielloista ja kehotuksista huolimatta Arietta alkaa tehdä tuttavuutta taloon hetkeksi muuttaneen nuoren pojan kanssa, ja tämä haluaa auttaa pientä perhettä. Hyvästä tarkoituksesta huolimatta asiat kuitenkin alkavat mennä huonompaan suuntaan, mitä tulee vanhoihin mukaviin maisemiin jäämiseen. Niinpä reppujen pakkaaminen ja kohti tuntematonta lähteminen alkaa vaikuttaa lähes väistämättömältä tilanteelta.



Ensimmäinen kolmannes suunnilleen viilettää silmien ohi. Niin helppo on uppoutua kepeään tunnelmaan ja vihertävään maailmaan, josta löytyy jatkuvasti jotakin uutta sekä ihmeellistä. Yonebayashi ja kumppanit saavat kekseliäin tavoin tavanomaisetkin asiat näyttämään aivan uudenlaisilta. Ariettan perhe on ajan kuluessa rakennellut hylätyistä tarvikkeista varsin käytännöllisen maailman itselleen. Onneksi tämäkään tarina ei oikein ole sellainen, että pitäisi kiiruhtaa vauhdikkaasti eteenpäin pienet kivat yksityiskohdat unohtaen.

Ehkäpä tuo ensimmäinen kolmannes huolettomuudessaan ja seikkailuhenkisyydessään ohjailee katsojan vähän väärien luulojen pariin loppuosan suhteen. Vähitellen tarina alkaa saada hieman murheellisempia ja alakuloisempiakin sävyjä, kun alkaa selviämään, ettei Shon ja Ariettan orastava ystävyys tule välttämättä jäämään kovinkaan pitkäksi.

Vähän lohduttomuutta tuovat myös vihjailut siitä, ettei näiden kahden eri maailman rinnakkaiselo olisi kovin kestävällä pohjalla näissä olosuhteissa. Samoin Shon oma vakavahko tila ja yksinäisyys tuo mustia pilviä kesäiselle taivaalle. Kyllähän se sydämestä riipaisee, kun Sho niityn kauneuden ympäröimänä ystävällisine kasvoineen ja pehmeällä äänellään alkaa lähes välinpitämättömän oloisesti puhumaan tiettyjen lajien vääjäämättömästä tuhoutumisesta, joka Ariettan sukulaisiakin lähes varmana uhkaa. Onneksi eräiltä kuitenkin löytyy edelleen taistelutahtoa, vaikka mahdollisuudet eivät parhaat olekaan.



No, vaikka The Secret World of Arrietty selvästi alkaakin edetessään vakavoitua, niin ei tarvitse pelätä lohduttomuuden alhoihin sukeltamista. Sydämellisyys ja toivo eivät ole tässä ehtyviä luonnonvaroja, vaan niiden rohkaisemina lähdetään tavoittelemaan parempaa huomista, ja siihen suuntaan elokuvan viimeiset kuvat vahvasti yrittävätkin työntää. Yksi jos toinenkin joutuu vähän korjailemaan näkemyksiään pienten ilonhetkien tarjoillessa voimaa tulevaan. Katselun jälkeen jokin pienoinen haikeus nakertaa mieltä, mutta päällimmäisinä kuitenkin ovat positiivisemmat tuntemukset.

Hyväntuulisuus tulvahtelee kauniista ja värikkäistä kuvista, sekä musiikista, jota tällä kerralla ei ole säveltänyt Joe Hisaishi, vaan Cécile Corbel. Lueskelin vähän triviaa, ja sen perusteella Corbel oli lähettänyt vuotta aiemmin Ghibli-studioille lahjaksi levynsä, joka sitten poiki hänellä tällaisen homman. Eipä voi muuta kuin olla iloinen, että tällaiseen yhteistyöhön päädyttiin, ja jatkokin sille olisi erittäin toivottavaa.



Aivan Miyazakin omien parhaiden ohjausten rinnalle en menisi tätä Yonebayashin ohjausdebyyttiä heittämään, ainakaan ensikatselun perusteella. Kuitenkin sen verran voimakkaan myönteisen tunteen se onnistuu jättämään, että hänelle toivoisi Ghibli-studiolla pitkää ja tuotteliasta uraa. Tämä ensiyritys on varsin loistava, ja nostaa Yonebayashin välittömästi omissa silmissä Ghiblin lupaavimmaksi uudeksi tähdeksi. Mielenkiinnolla odottelen, mitä hän tulevaisuudessa saakaan aikaan.

The Secret World of Arrietty on kaunis ja sydämellinen kasvutarina, jonka olisi oikeastaan halunnut uusia heti lopputekstien rullattua, mutta kun kello sitten näytti mitä näytti, niin päätin säästellä johonkin toiseen ajankohtaan. Siitä kuitenkin löytyy paljon niitä hetkiä, joiden takia itse Ghibli-elokuvista niin kovin pidän.



Yksittäisenä esimerkkinä voisi mainita vaikkapa lähes täydellisen kesäisen sadepäivän tunnelmien tavoittamisen. Niin täynnä raikkautta, väriä ja ihmeellisyyttä, että sydän vallan riemuitsee. Kun tällaiset pienemmätkin tuokiot saadaan niin kohdalleen, niin eipä siinä sitten mitään mullistavaa enää osaa kaivatakaan. Yleisemmin ottaen elokuva on sekä hahmojen että taustojen osalta todella miellyttävää katsottavaa.

Kyseessä on sellainen elokuva, jota on helppo suositella oikeastaan lähes kaikille, jos vain yhtään pystyy nauttimaan pienimuotoisista saduista. Lähes kaikki pienet osaset luisuvat luontevasti kohdilleen, eikä valittamiselle ole paljoakaan aihetta jätetty. The Secret World of Arrietty on sekä ulkoa että sisältä kaunis teos. Animaatioelokuvaa parhaimmillaan. Jos tällaista on samalta suunnalta vielä tulevina vuosina luvassa lisää, niin kiitän ja kumarran jo etukäteen.



Vielä loppuun Corbelin hieno loppukappale suomenkielisen käännöksen kera:


"Olen 14-vuotias kaunokainen
Iloinen pikku nainen 
Kauan lattialankkujen kätköissä
Olen viettänyt Kätkijän töissä 
Joskus iloa koen, joskus taas en laisin
Kunpa jonkun tavata saisin 
Haluan tuulen sotkevan tukan
Ja taivaita tuijottaa
Sulle kedolta haluan poimia kukan 
Ulkona katson maailmaa uutta
Perhoset tanssii ja kutsuu mua
Katsomaan tätä ihanuutta 
Mikään ei muutu lain
Pienessä maailmassain 
Voin sitä sietää
Mutta tahdon tietää
Sinusta yhä enemmän 
Elämä iloni ja suruni yhteen
Kietoo kuin lyhteen 
Haluan tuulen sotkevan tukan
Ja taivaita tuijottaa
Sulle kedolta haluan poimia kukan 
Ulkona katson maailmaa uutta
Perhoset tanssii ja kutsuu sua
Katsomaan tätä ihanuutta 
Alla auringon kukkakedolla
Haluan kanssasi aina olla 
Muistot kätkee sydän pieni
Tässä uudessa maailmassa
Löydän oman tieni" 

 The Secret World of Arrietty (2010) (IMDB)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti