Itse yritän verkkaiseen tahtiin keräillä ja katsella tällaisia luonnonläheisestä ja kovastakin elämästä kertovia elokuvia. Vaikka suurin viehätys tällaista elämäntapaa kohtaan alkaakin olla jo omalta osalta ohi, niin silti edelleen jokin näissä kiehtoo. Jonkin verran näitäkin on vuosien vieriessä valmistunut, ja katsottavien listalla on onneksi vielä jonkin verran vastaavia jäljellä.
Alkuun voisi mainita muutaman aiheiltaan ja tunnelmiltaan samoissa merkeissä liikkuvan tapauksen. Suuresti pitämäni Into the Wild seikkailee osittain samoille poluille, mitä tulee selviytymiseen pohjoisen luonnossa. Grizzly Man taas kertoo tarinaa vähintään yhtä innokkaasta pohjoisen luonnon suojelijasta. Nanook of the North antaa puolidokumentaarisen kuvauksen erään kansan perinteisestä elämäntavasta, vaikka siinä mennään vielä pari astetta kovempiin oloihin. The Edge taas on jokseenkin viihteellisempi jännityselokuva, jossa selviytymistaidot testataan vähän samanlaisessa ympäristössä. Heimo's Arctic Refuge kuvaa, miten jotkut vielä nykyajan mukavuuksienkin keskellä valitsevat hieman toisenlaisen elämän. Tokihan näitä voisi enemmänkin luetella, mutta nuo ovat sellaisia, jotka on tullut viimeisen runsaan vuoden aikana vilkuiltua, ja jokainen on vielä sellainen, jota voisin suositella tällaisista innostuneille. Jos joku osaa suositella vastaavia, niin mielelläni otan ehdotuksia vastaan.
Vähän harvakseltaan elokuvia viiden vuosikymmenen aikana ohjaillut Richard Attenborough oli jo aiemmilla töillään kerännyt mainetta tositapahtumiin pohjautuvien henkilökuvien taitajana, joten ajatus tehdä elokuvaversio 1930-luvulla vaikuttaneen luonnonsuojelijan aktiivivaiheista vaikutti ihan luontevalta. Valitettavasti pitää todeta, että tällä kerralla Attenborough ei ole aivan parhaimmillaan, vaikka eipä elokuva toki huonokaan ole. Tiedä sitten, pidettiinkö elokuvaa yleisemminkin jonkinasteisena epäonnistumisena, sillä se sai lepäillä jonkin aikaa studion arkistoissa, eikä saanut Yhdysvalloissa edes teatterijulkaisua.
Archibald Belaney (elokuvassa Pierce Brosnan) syntyi Englannissa 1800-luvun loppupuolella, mutta muutti jo varsin nuorena miehenä Kanadaan, jossa ihastui luonnonläheiseen elämäntapaan elättäen itsensä vuosia turkispyytäjänä. Hän vietti paljon aikaa alueen alkuperäiskansojen parissa, ja hänet otettiin osaksi yhteisöä. Aikuisiällään hän ottikin nimekseen Grey Owl. Belaney ehti elämänsä aikana kirjoittamaan useammankin kirjan ja lehtiartikkelin. 1930-luvun alkupuolella Grey Owl alkoi nähdä majavien hädän, ja alkoi puhua niiden suojelun puolesta. Myöhemmin hän laajensi suojelupuheensa koskemaan muutakin pohjoista luontoa. Jos haluaa lukea enemmän Grey Owlin vaiheista, niin vaikkapa tuolta voi lähteä liikkeelle:
Grey Owl
Pikaisellakin perehtymisellä vaikuttaa siltä, että elokuva tiivistää, silottelee ja vetää muutamia mutkia suoriksi. Tämä ei sinänsä ole epätyypillistä tai täysin sopimatontakaan, koska kyseessä ei kuitenkaan ole dokumentti. Esimerkiksi Grey Owlin terveyteen ilmeisesti huomattavankin negatiivisesti vaikuttaneen alkoholismin suuntaan parhaimmillaankin vain vihjaillaan. Lisäksi tuosta linkitetystä tekstistä saa sen kuvan, että hänen yksityiselämänsä oli muutenkin vähän "sotkuisempaa" kuin mitä elokuva esittää. Ei olisi kovin tavatonta, jos tällaisia juttuja olisi karsittu pois, jotta päähenkilöstä ei tulisi vähemmän sympaattista. Toisaalta kyseessä voi olla myös oleelliseen keskittyminen, sillä parissa tunnissa ei kaikkea ehdi esittää.
Attenborough on järkevästi päätynyt rajaamaan elokuvansa muutaman vuoden ajanjaksolle. Nämä elokuvan esittämät vuodet keskittyvät siihen, miten Grey Owl tapasi Ponyn (elokuvassa Annie Galipeau), jätti taakseen entisen ammattinsa turkismetsästäjänä ja alkoi kirjoittaa sekä puhua enemmän luonnonsuojelun puolesta. Aivan viimeisiin vuosiin asti elokuvassa ei edetä.
Vielä elokuvan alussa oppaana ja metsästäjänä toimiva Grey Owl saa houkuttelevan tarjouksen kirjan kirjoittamisesta. Tuleva kustantaja ei tiedä, että Belaney onkin syntyperältään aivan tavallinen englantilainen. Alkuperäinen henkilöllisyys alkaakin nousta myöhemmässä vaiheessa ongelmaksi, kun kuuluisuutta kertyy kirjoitusten ja puheiden myötä ja Grey Owlin tausta alkaa kiinnostaa enemmänkin toimittajia.
Elokuvan alkupuolella kuitenkin keskitytään kuvaamaan elämää erämaan kovissa olosuhteissa. Grey Owl lupaa esitellä Ponylle tämän kansan perinteisiä tapoja sekä historiaa. Vähitellen kaksikko rakastuu toisiinsa, ja he päätyvät aloittamaan yhteisen taipaleen Grey Owlin erämaamökillä, vaikka aluksi toinen osapuoli onkin voimakkaasti ajatusta vastaan. No, se vastustus tosin vaikutti hävityltä taistelulta jo ennen kuin pääsi kunnolla alkuunsa...
Kun tätä elämää kuvataan tehdään toki selväksi, ettei se mitään kesäretkeilyä ole, vaan vaaroja riittää ja elannon hankkiminen on varsin kovaa työtä. Toisaalta ei Attenborough ole lähtinyt esittämään sitä minään "365 päivää kamppailua vuodessa"-juttunakaan. Hän ennemmin tasapainoilee jossakin tällaisen ja romantisoinnin vähän arkisessa välimaastossa, mikä on mielestäni ihan hyvä asia. Luonnon ehdoilla eletään, mutta eipä se tarkoita, etteikö joukkoon mahtuisi myös paljon ilonhetkiäkin. Ilman niitä olisikin toki jokseenkin käsittämätöntä, miksi joku vapaaehtoisesti tällaisen elämän ottaisi omakseen.
Uuden kumppanin myötä pehmeämmät arvot alkavat salakavalasti hiipiä kuvioihin mukaan, kun Pony adoptoi pari emonsa menettänyttä majavavauvaa. Aluksi Grey Owl ei halua huomioida niitä juuri mitenkään, sillä se saattaisi aiheuttaa ongelmia elinkeinon kannalta. No, eipä siinä pitkään mene, että hän erehtyy avaamaan sydämensä söpöille karvanaamoille ja luomaan näihin uudenlaisen yhteyden.
Elokuva antaakin vähän sellaisen vaikutelman, että tämä tapahtuma olisi ollut suuressa merkityksessä, mitä tulee luonnonsuojelukipinän syttymiseen. Tulee vähän mieleen elokuvan Two Brothers kuvio, jossa menestynyt metsästäjä päättää laittaa kiväärinsä keräämään pölyä kaappiin. Joku voisi ihmetellä tällaisen varsin pienestä asiasta kumpuavan suuren muutoksen todenperäisyyttä. Omiin silmiin tuollainen näyttäytyy kuitenkin varsin luontevana. Muista yhteyksistä on tullut tutuksi sellainen, että jonkin asian näkeminen perusteellisesti uudella tavalla jonkin vähäiseltä tuntuvan seikan kautta voi hyvinkin johtaa aivan toisenlaiseen ajatteluun ja suuriin mullistuksiin.
Toki elokuvassa perustellaan luonnonsuojeluintoa myös muilla tavoilla. Esitetään, miten hyvää vauhtia etenevä sivistys on kovin kourin kurittamassa erämaaluontoa ja muuttamassa sitä osittain peruuttamattomastikin, jos jotakin ei tehdä. Voi toki olla omakohtaista harhaa se, että itse tahdon kuitenkin nähdä tuon aiemman kuvion vaikuttavan enemmän suuriin päätöksiin tässä tapauksessa.
Eräelely ja luonnonsuojelusanoma ovat omasta mielestäni elokuvan toimivampia puolia, vaikka niidenkin suhteen elokuvamaailmalla on toki parempaakin tarjottavaa. Romanttisten kuvioiden suhteen haparoidaan sitten enemmän. Pääparin väliltä tuntuu se suurin kipinöinti puuttuvan, ja välillä keskinäinen sanailu on vähän sitä luokkaa, että tekisi mieli alkaa kallistella pulloa enemmänkin, jotta meno muuttuisi siedettävämmäksi.
Brosnan on tavallista vakavammassa osassaan sinänsä positiivinen yllätys, kun on tottunut näkemään hänet vähän kevyempien roolien taitajana. Esikuva on käytännössä jäänyt täysin tuntemattomaksi, joten vertailua on jokseenkin hankala tehdä. Galipeaun suoritus tökkii enemmän, enkä juurikaan ihmettele sitä, että hänen näyttelijänuransa pysähtyi tähän elokuvaan, eikä sitä ennenkään kovin erikoinen ollut. En nyt jaksa lähteä häntä enempää lyttäämään, mutta eipä se suoritus ainakaan sellainen ole, että kehuihin innostaisi.
Elokuvassa pohditaan myös paikoin sitä, miten henkilön kyseenalainen tausta helposti vie pohjan sinänsä hyvältä sanomalta, mikä ei välttämättä pohjimmiltaan ole lainkaan riippuvainen sen esittäjästä. Jokseenkin näin kävi myös Grey Owlin kohdalla, ainakin hetkellisesti. Ehkäpä ihmisluonto vain on vähän taipuvainen sekoittamaan henkilön ja asian. Tähän on tullut toki itsekin silloin tällöin syyllistyttyä, ja vähäteltyä joitakin ajatuksia sen takia, että niiden esittäjä omaa joitakin epäilyttäviä piirteitä. Pitäisi varmaan yrittää vähän parantaa tapoja...
Grey Owl on jokseenkin hankala elokuva, mitä lopullisiin tuomioihin tulee. Koska itsellä tosiaan on tiettyä innostusta tällaisia kohtaan, niin eipä sitä kovin mielellään lähde haukkumaan, vaan haluaisi pitää enemmänkin. Toisaalta meno on paikoitellen sen verran töksähtelevää, ettei suurempiin hehkutuksiinkaan pysty venymään. Varsinkin erämaan etääntyessä kiinnostus alkaa kohtalaisen tehokkaasti laskea.
Luulisin, että eräelokuvien ystävät tästä onnistuvat sieltä ja täältä vähän iloakin löytämään, vaikka Attenborough tuntuukin olevan liikkeellä hieman säästölinjalla, mitä tulee komeiden maisemakuvien esittelyyn. Niitäkin toki on matkan varrelle ripoteltu, mutta joku toinen olisi varmaan hyödyntänyt puitteita tehokkaammin. Tekstin alkupuolella mainittujen elokuvien lisäksi voisi mainita samansuuntaisissa teemoissa liikkuvan Robert Redfordin tähdittämän elokuvan Jeremiah Johnson. Vaikka se meneekin alun jälkeen vähän kostojutuksi, niin mielestäni kyseessä on varsin suositeltava tapaus erähenkistä menoa mielellään katseleville. Sen olen ajatellut ottaa uusintakatseluun, kunhan oikealta vaikuttava hetki löytyy.
Grey Owl tarjoilee vaihtelevasti suhteellisen toimivaa sekä haparoivampaa juttua. Kokonaisuus jää valitettavasti sinne menettelevän tasolle ja loppuvaikutelmakin vähän kädenlämpöiseksi. Eipä minulla mitään suurempia vaikeuksia ollut kuluttaa hieman alle paria tuntia tätä vilkuillen, mutta odotuksiinkin nähden kyseessä oli pieni pettymys. Ne lumoavimmat eräseikkailun nostattamat tunnelmat jäivät valitettavasti tällä kerralla kokematta. Elokuva innoitti kuitenkin lisäämään pari päähenkilön kirjoittamaa opusta jo ennestään törkeän pitkälle lukulistalle.
Grey Owl (1999) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti