A River Runs Through It (Ja keskellä virtaa joki)

Elokuvahyllystä tuli hätäisesti etsittyä aivan jotakin muuta elokuvaa, mutta hyppysiin tarttui sitten sattumalta tämä Robert Redfordin kolmas ohjaus. A River Runs Through It on toki tullut aiemminkin nähtyä, mutta vuosien aikana muistikuvat olivat päässeet vähän haalistumaan. Silti oli vahva tunne siitä, että nykysilmin nähtynä se saattaisi viehättää vielä pikkuisen enemmän kuin joskus aiemmin ensikatselulla.

Redfordin toistaiseksi ilmestyneistä ohjauksista on tullut katseltua yli puolet, ja niiden perusteella on tottunut odottamaan ainakin paikoitellen hieman turhankin asiallista menoa, tietysti vähän aiheesta riippuen. Toki tunteikkaammallakin menolla on joissakin teoksissa paikkansa, mutta harvemmin noissa suurempia purkauksia päästään todistamaan.

Kyllähän tällainen hillitympi linja on ihan tervetullut, ainakin silloin tällöin. Saa nähdä, mitä tuo uusin kehitteillä oleva A Walk in the Woods tuo tullessaan, joka jokin aika sitten tuli huomattua. Ainakin etukäteen ajatus kahden vanhan kaveruksen rauhallisesta vaellusmatkasta kutkuttelee paljonkin. Varsinkin, kun pääosissa ovat ilmeisesti Redford sekä Nick Nolte. Väistämättä mieleen hiipii Martin Sheenin tähdittämä The Way. Enpä olisi yhtään pettynyt, jos tuo Redfordin ensi vuonna ilmestyväksi suunniteltu uusi ohjaus vastaavia tunnelmia tavoittelisi.

Kun kerran lipsahti Redfordin kiinnostavien tulevien elokuvien puolelle, niin hänen tähdittämänsä piakkoin laajempaan levitykseen saapuva selviytymistarina All Is Lost lienee myös pakkokatseltavaa. 2000-luvulla vähän tahtiaan rauhoittanut Redford on kyllä näiden myötä palaamassa ainakin omalla listalla sellaiseksi tapaukseksi, jonka tulevia tekemisiä tarkkailee jälleen pikkuisen enemmän. Tuossa on jo pari sellaista elokuvaa, jotka omaavat minusta paljonkin potentiaalia. Jos kurssi pysyy jatkossakin samansuuntaisena, niin erittäin hyvä juttu. Tiedä sitten, löytyykö tällaisille kysyntää suuremman yleisön joukosta, mutta toivotaan parasta.

Hillitymmällä linjalla liikkuu myös tämä runsaat pari vuosikymmentä sitten valmistunut kertomus Macleanin perheen elämästä 1900-luvun alkupuolella. Se johdattelee katsojan Montanan jylhiin maisemiin, joissa kaksi veljestä vähitellen varttuu kohti nuoruutta ja aikuisuutta. Isä (Tom Skerritt) yrittää uskonnon ja perhokalastuksen avulla kasvattaa poikansa kelvollisiksi kansalaisiksi, mutta melko varhain vaikuttaa siltä, että toista vie levoton ja uhkarohkea sydän.

Lapsuudesta kuitenkin lähdetään liikkeelle. Tuolloin noin 10-vuotiaat veljekset ovat jo vähitellen lähdössä erkaneville poluille, mitä tulevaisuuden valintoihin tulee. Vanhempi Norman arpoo pappeuden ja nyrkkeilijän välillä, vaikka toki jo tuolloinkin kirjoittaminen kiinnostaa tavallista enemmän. Nuorempi Paul taas on taipuvaisempi nyrkkeilijäksi, siis siinä tapauksessa, ettei perhokalastuksesta ole oikeaksi ammatiksi.

No, lapsuudessa ei tässä elokuvassa jumiteta kovinkaan pitkään, vain runsaat kymmenen minuuttia. Sitten ollaankin jo nuoria miehiä. Norman (Craig Sheffer) lähtee vuosiksi opiskelemaan tuhansien kilometrien päähän, kun taas Paul (Brad Pitt) päätyy luomaan uraa naapurikunnan lehden uutistoimittajana.

Vaikka vuodet ovatkin vieneet veljeksiä vähän erilaisiin suuntiin, niin ainakin kalastus edelleen miellyttää kumpaakin ja toimii yhteisenä harrastuksena. Vakaammassa elämässä kiinni oleva Norman alkaa etsiä vakituisempaa kumppania, kun taas Paulia vetävät puoleensa hämärämmät kuviot ja salakapakkojen kyseenalaisemmat seurueet. Paulista tuleekin suhteellisen tunnettu vieras paikallisissa poliisin vankiloissa, joissa tämä vähän väliä öitään viettää aiheuttaen harmaita hiuksia läheisilleen.

Perhe yrittää auttaa nuorimmaista. Normankin tarjoutuu ottamaan Paulin mukaansa uusiin ympyröihin saadessaan toisaalta työtarjouksen. Paul kuitenkin on itse sitä mieltä, ettei tulisi ikinä lähtemään Montanasta. Rauhattomalle sielulle ei vain tunnu yrityksistä huolimatta löytyvän oikeaa lääkettä, vaikka kovin tummat pilvet jossakin horisontissa alkavatkin olla kaikkien nähtävissä. Esimerkiksi erittäin pahaenteinen kohtaus Lolossa ennakoi hyvin tulevaa.

Elokuva perustuu Norman Macleanin kirjaan, joka taas on ainakin osittain tositapahtumista kertova teos. Ainakaan itselle ei tässä tapauksessa ole paljoakaan merkitystä, kuinka suuri osa siitä sitten on keksittyä tai väritettyä. Enimmäkseen kohtalaisen sujuvaa ja paikoin verkkaistakin draamaa.

Tässä elokuvassa Redford itse ei esiinny kameran edessä, mutta eipä hän täysin ole halunnut itseään poiskaan jättää. Tutun kertojaäänen tunnistaa varsin nopeasti. Tiedä sitten olisikohan ollut luontevampi ratkaisu antaa tämäkin homma Shefferille, mutta toimiipa tämä nyt näinkin.

Jos Redford konkreettisemmin kuuluu silloin tällöin elokuvan edetessä, niin hänen rakkautensa luontoon ja luonnonläheiseen elämään taas näkyy selvästi kuvissa. En varmaan menisi listaamaan tätä kovin ylös, jos pitäisi mainita kovimpia maisemakuvatykityksiä, mutta kyllähän ne Redfordin kuvat huokuvat varsin mukavaa tunnelmaa. Aurinkoiset ja kiireettömät päivät joen varrella kyllä miellyttävät, eivätkä sellaiset hetket mielestäni mitään erityistä lisäkiiltoa kaipaakaan.

Perhokalastuksella on toki osansa elokuvassa, mutta eipä tätä silti oikein voi pitää minään kalastuselokuvana. Näyttelijät toki saivat koulutusta aiheesta, mutta vähän sellaiseksi muita puolia tukevaksi elementiksi se jää. Ensikatselun aikoihin itsekin oletin, että elokuvan pääpaino on jossakin aivan muualla, mutta ajattelinpa mainita, kun eräs pettynyt jossakin vaiheessa kertoi, että oli saanut asiasta varsin toisenlaisen kuvan. Heh, miten näin oli päässyt tapahtumaan, siitä en saanut oikein kiinni...

Vaikka kalastuspuoli ei niinkään saa innostumaan, niin veljesten paluu vuosien jälkeen perheen yhteiselle Blackfoot-joelle kyllä miellyttää. Samoin isän ja poikien yhteinen retki elokuvan loppupuolella. Itsekin kävin jokin aika sitten lapsuuden kalastusmatkoilta tutun järven rannalla kävelemässä. En ole enää vuosiin kalastusta harrastellut, ja tuolloin tulikin keskityttyä retkeilyyn ja kävelyyn. Muuttuneista harrastuksista huolimatta paluu tuttuihin maisemiin, joilla aikoinaan oli enemmänkin merkitystä, tuntui yllättävänkin hyvältä. Vähän samanlaista tunnelmaa A River Runs Through It onnistui paikoitellen herättelemään.

Pääkolmikon suhteen olen kohtalaisen tyytyväinen näyttelijävalintoihin. Eniten miellyttää Tom Skerritt, joka tuntuu omaavan arvokkuutta ja jämäkkyyttä ilman, että täytyisi paljoakaan niiden eteen tehdä. Uransa alkupuolella oleva tuolloin hieman alle 30-vuotias Brad Pitt sopii rauhattomamman nuoremman veljen osaan. Sittemmin televisiotuotantojen, halpojen kauhuelokuvien ja muuten vähemmän tunnettujen tuotosten maailmaan ajautunut Shefferkin tekee mielestäni hyvää jälkeä, vaikka hahmo ehkä onkin vähän sellainen, että jää helposti etäisemmäksi.

Lopetuksen toimivuudesta oli joskus vähän vääntöä. Itse kyllä myönnän pitäväni siitä paljonkin, ja mielestäni oli paljon parempi ratkaisu laittaa elokuva päättymään ajallisesti paljon varsinaisen tarinan jälkeen. Ehkäpä vähän toisenlaisessa mielentilassa ne Normanin viimeisten kuvien aikana esittämät sanat saattaisivat tökkiä, mutta ainakin tällä katselulla miellyttivät suurestikin rauhallisesti virtaavan veden taustalla...ja saivathan ne vähän palaa kurkkuunkin nostettua.

Nähdyistä Redfordin ohjauksista lähes kaikki ovat sellaisia, että niistä kohtalaisesti pidän. Vain Lions for Lambs tökkii enemmän. A River Runs Through It ei toki ole mikään täydellinen elokuva, mutta itse pidän siitä kuitenkin enemmän kuin muista Redfordin ohjauksista, vaikka osa näistä onkin sinänsä sujuvampia ja viihdyttävämpiäkin. The Horse Whisperer on sellainen, jolle olisi tarkoitus antaa jossakin vaiheessa uusi tilaisuus. Vaikka siitäkin pidin, niin tuntui katselun aikaan liiankin viipyilevältä ja paikoitellen tylsältä. Voi hyvinkin olla, että nykyään näkisin asian toisin. No, enpä silti usko, että sekään uusinnankaan myötä tämän yli arvostuksessa hyppäisi.

A River Runs Through It on sellainen elokuva, josta on varsin helppo nykyään pitää. Montanan ajattomat ja kauniit maisemat tuovat tyyneydessään vähän kontrastia sille myllerrykselle, joka Paulin sisällä raivoaa, ja jota hän ympäristöönsä kylvää. Vaikka elokuva paikoin vähän tummissa vesissä tarpookin, niin ei se ehkäpä sitä yhtä mainittua kohtausta lukuun ottamatta tunnu ainakaan ahdistavan synkältä. Loppu jättää tietenkin vähän haikeat, mutta myös positiiviset tuntemukset.

Jostakin syystä se suurin lumous tuntuu tästä uupuvan, enkä oikein osaa sanoa, että miksi näin. Erittäin laadukkaasta elokuvasta kuitenkin on kyse, eikä ole kovinkaan vaikeaa ymmärtää, miksi Redford on päätynyt sen tekemään. Huomattavasti kiinnostavampi tapaus kuin vaikkapa hänen enemmän politikoinnin puolelle kallistuva kuivahko Lions for Lambs tai vaikkapa sinänsä sujuva uudempi jännityselokuva The Conspirator. Varmasti tulee vielä joskus katseltua uudelleen, ehkäpä sen Normanin kirjan kera (jälleen näitä suunnitelmia)...

 A River Runs Through It (1992) (IMDB)