101 Dalmatians (101 dalmatialaista)

Nyt alkaa tuntua siltä, että runsaan kuukauden tietoinen Disney-taukoilu saa vähitellen riittää. Hyllyistä ei valitettavasti tällä hetkellä löydy kovin paljon valinnanvaraa Disney-animaatioiden suhteen. Vähän aiemmin katseltu karmaiseva Lassie-häpäisy innosti parempien ja herttaisempien koiraseikkailujen pariin, joten riittäkööt se perusteluksi tähän väliin.

Tämä järjestyksessään 17. Disney-klassikko on lähes 90-prosenttisella varmuudella tullut nuoruudessakin nähtyä. Heikot muistot uskalsivat luvata sen verran, että löyhät ennakkotoiveet ylittyisivät. Toisaalta, mitä tuohon mainittuun surkeuteen tulee, niin vaikea siitä olisi alaspäinkään enää mennä.

Lontoosta lähdetään liikkeelle. Siellä aurinkoisia päiviä ikkunalaudalla kuluttelee Pongo-koira, joka kertoilee elämänmenostaan huoltajansa/lemmikkinsä Rogerin kanssa. Huippukohtia ei aivan mahdottomasti tunnu löytyvän. Jonkinlaiselle pienelle vipinälle tuntuisikin olevan kaipausta.

Toisen piiputellessa pianon äärellä, toiselle tulee mieleen pieni suunnitelma, sillä nyt vaikuttaisi läheiseen puistoon ilmaantuvan hyvä tilaisuus elämänlaadun kohentamiselle. Sitä sitten toteuttamaan pienoisella jekkuilulla, eli tassua toisen eteen ennen kuin kohteet karkaavat näkymättömiin. Nopeasta toiminnasta huolimatta mahdollisuus uhkaa kuivua kokoon, joten pitää ottaa kovemmat keinot käyttöön. Se toimiikin, ja kohta ollaankin jo kirkossa tuttuja sanoja lausumassa.

Elely muuttuukin näiden käänteiden kautta vähemmän yksinäiseksi ja huomattavasti mielekkäämmäksi. Kohta Perditan masussa odotteleekin useampikin pieni pentunen syntymäänsä. Tulevaisuudessa odottava iloinen perhetapahtuma saa jo ennakkoon synkkiä varjoja päälleen, kun Anitan vanha tuttu Cruella De Vil osoittaa oudon voimakasta kiinnostusta syntyviä pentuja kohtaan.

Cruella ei vaikutakaan yhtään eläinrakkaalta ihmiseltä, joten Perdita alkaakin jo katua raskauttaan. Pentujen tulevaisuus ei vaikuta yhtään lupaavalta vähän häijyltä vaikuttavan Cruellan hoivissa. Synnytys kuitenkin käynnistyy ja 15 pientä kaveria sieltä maailmaan ilmenee. Yhden kanssa ollaan pahemman paikan äärellä, mutta iloksi sekin muuttuu.

Uudet koiravanhemmat saavat lisää aihetta riemuun, kun Roger ottaa jämäkän linjan, eikä suostu myymään pentuja Cruellalle. Taloudellisesti tekee kieltämättä tiukkaa, mutta päätös pitää. Siitä voidaan vähitellen tuudittautua kiireisen ja vilisevän arjen pariin. Cruella ei kuitenkaan tahdo hyväksyä kieltävää vastausta tarjoukseensa.

Pari hämärämiestä saakin pestin korjata pennut sopivana hetkenä talteen. Erään iltakävelyn päätteeksi pientäsuurta perhettä odottaakin ikävä yllätys. Kaikki täplikkäät pienet vipeltäjät on viety. Virkavalta tuntuu voimattomalta, mitä asian selvittelyyn tulee. Rogerilla on vahva epäilys tekijästä, mutta se ei paljoakaan auta. Niinpä pitää ottaa avuksi Lontoon koirakerho ja lähiseutujenkin ystävälliset haukkujat. Ehkä pentue voidaan vielä yhteistyöllä pelastaa ennen kuin synkkä kohtalo täplätilkkuina turkissa pääsee toteutumaan.

101 Dalmatians ei aivan oman kiinnostuslistan kärkeä ahdistellut, kun lähdin sitä ihmettelemään. Mahdollisille eläinsöpöilyille on aina paikka sydämessä, joten mielellään senkin katseluun tempaisi. Samalla taas voisi mainita, ettei tämä Disneyn maailmaan tutustuminen ainakaan ihan järjestyksessä etene, mutta jatkuupa joka tapauksessa, vaikkakin sitten vähän satunnaisesti pompsahdellen.

Omaan hyllyyn päätyi parin levyn Platinum Edition, jolta lisukkeita löytyy enemmänkin. En vielä ehtinyt katsella oikeastaan muuta kuin ensimmäisen levyn kevyemmät tarjonnat läpi. Trailerikela herätteli kuumotusta Disney-kokoelman kasvattelun suhteen. Pitääkin aikataulun salliessa ottaa asiaksi kirpputorikierros vähän sillä silmällä. Tosiaan hyllyistä ei enää montaa näkemätöntä teosta löydy.

Jälleen lähdemateriaalia on kuokittu kirjallisuuden puolelta. Esikuvana sai toimia Dodie Smithin teos, jonka taas olivat innoittaneet Smithin omat lukuisat dalmatialaiset. Ilmeisesti myös tämä koiraturkkiidea oli leikkimielisesti todenmukainen. Myös Smithille itselleen suuremmat pentupesueet olivat tulleet käytännössä tutuiksi, sillä hänen lemmikeilleen ilmeisesti syntyi yhtä paljon poikasia. Smithin tapauksessa suuri osa näistä päädyttiin luovuttamaan eteenpäin, vaikkakin muuhun kuin vaateteollisuuden pimeän puolen tarpeisiin. Itsekin koirista paljon pitävä Disney innostui Smithin onneksi tarinasta. Toki jälleen päädyttiin tekemään joitakin muutoksia ennen kuin tarina oli kankaalle sopivaksi saatu.

Monille lienee tuttu The Simpsons -sarjan vanhempi jakso Two Dozen and One Greyhounds, joka melko pitkälle mukailee tätä tarinaa tarjoillen pikkuisen huumoripitoisemman näkemyksen siitä. Paholaisnainen saa siinä oivan vastineen toisesta pirusta, eli Burns paikkailee osuvasti. Varsinkin gorillaliivin hienoutta ylistävä laulu on jäänyt mieleen. Se onkin omasta mielestäni iskevämpi kappale kuin vaikkapa esikuvan esittelylaulu Cruellalle. Kyseistä jaksoa voineekin kaveriksi tälle elokuvalle suositella.

Jos taas eksytään pohtimaan saman aikakauden Disney-tuotoksia, niin ei oikein voi välttää elokuvan Lady and the Tramp mainitsemista. Koska katselusta on vasta muutama kuukausi, niin varsin helposti tietyt karvakuonot palasivatkin mieleen. He pääsevät tässä uudemmassakin pikaisesti vilahtamaan, kun hämyhaukku etenee läpi Lontoon ja sen lähiseuduille.

Nippelitietoja selaillessani tuli vastaan kommentteja, joiden perusteella Disney itse ei tykännyt tämän elokuvan piirrosjäljestä juuri lainkaan. Sitä seikkaa ei ole tarvetta lähteä kyseenalaistamaan tai ihmettelemään. En nyt väitä, että 101 Dalmatians mitään silmien pahoinpitelyä olisi, mutta pehmeämmillä linjoilla toteutettuihin vanhempiin elokuviin verrattuna vaikutelma on tietyiltä osin hieman hutiloidulta ja halvalta vaikuttava, vaikka varmaan tähänkin on kohtalaisesti panostettu.

Osittain syyt tyylin muuttumiseen löytyvätkin ilmeisesti säästötarpeiden puolelta. Pari vuotta aiemmin ilmestynyt Sleeping Beauty oli jäänyt pahasti jälkeen toivotusta tuotosta. Niinpä 101 Dalmatians päädyttiin tekemään säästöbudjetilla. Esimerkiksi IMDB:n triviapuolen mukaan studion talous oli siinä määrin huolestuttavassa tilassa, että animaatio-osaston jäädyttämistäkin harkittiin. Onneksi kuitenkin 101 Dalmatians oli erinomainen onnistuminen, mitä kassatuloihin tulee. Vaikka se ei oma henkilökohtainen suosikkini olekaan, niin pitänee kuitenkin olla kiitollinen, sillä ilman sen menestystä, kuka tietää, mitä olisi tapahtunut. Saattaisi olla, että klassikkosarja olisi jäänyt huomattavasti köyhemmäksi ja monta kaunista animaatioelokuvaa tekemättä ja näkemättä.

Jos 101 Dalmatians häviää tuolla toiselle mainitulle koiraelokuvalle piirrosjäljessä, niin tekee se mielestäni samoin, mitä tulee herttaisiin ja lämpimiin tunnelmiin. Siinä missä Lady and the Tramp tarjoaa enemmänkin suloista likistelyä, jättää 101 Dalmatians vähän viileämmäksi. Pahisteluosastoa on sitten ehkä vähän enemmän tarjolla, sillä käsittämättömän innokkaita pienten pentujen nylkijöitä kyllä löytyy. Voinee siis sanoa, että aivan kaikki toiveet koirasöpöilyn suhteen eivät päässeet toteutumaan.

Kokonaisuutena 101 Dalmatians on ihan mukavaa animaatioviihdettä ja runsaat 70 minuuttia kuluvat kieltämättä ilman suurempia pitkästymisiä. Ehkä sitten itse kaipailen enemmän sitä söpöilevämpää kuvastoa ja reilummin onnellista menoa, eivätkä tämän elokuvan tummasävyisemmät kuvat ja vakavammat tunnelmat oikein pääse omien silmien edessä oikeuksiinsa. Mahdollisesti siinä alkupuolella olisi ollut tilaa vaikkapa suuremmalle määrälle kevyttä romanttista hömppää tai suurperhearjen kommelluksille. Nyt siirrytään turhan pikaisesti pahistelujen pariin.

Itse en valitettavasti pääse tätä enempää hehkuttamaan. Kohtalaisesti siitäkin tykkään, mutta moni muu menee jo tässä vaiheessa edelle. Tästähän on olemassa myös toisenlainen elokuvaversio. Potentiaalisesta pentusöpöilystä huolimatta taidan jättää sen väliin, vai pitäisikö sittenkin kokeilla...? Animaatioiden puolelta taas löytyy yli neljä vuosikymmentä myöhemmin väsäilty jatko-osa. Kiinnostus senkin suhteen on vähän rajallinen...

Jos haluaa lukea kattavammalla juonikuvauksella ja pikkuisen vankemmalla Disney-tietämyksellä varustetun kirjoituksen samaisesta elokuvasta, niin Annan arvioon kannattaa tutustua:

101 dalmatialaista - elokuva-arvostelu

Sinne siis, tapsun tapsun. Minä taas suuntailen seuraavaksi vähän toisenlaisen hassuttelun pariin, mutta pitää tosiaan hyllyjä täydennellä Disney-tuotosten suhteenkin.

101 Dalmatians (1961) (IMDB)