Double Trouble (Turpiin vaan ja tuplaten)

Spencerin ja Hillin sekoilut saavat jatkua jälleen, ja tällä kerralla napataan se Terencekin tosiaan mukaan kyytiin, kun viime aikoina on vahdattu Budin sooloilua. Tuplaelämyksen varmistaa se, että kaverukset ovat vauhdissa kaksin kappalein, kuten nimikin vihjailee. Voipi olla, että seuraavaksi soittimeen päätyy jotakin muuta, mutta nautitaan/kärsitään näistä vielä hetken verran.

Kun Double Trouble teattereihin eksyi, olivat vuodet vierineet jo lukemiin 1984. Kaksikon kultakausi alkoi olla jo takanapäin ja siirrytty väsähtäneemmälle jaksolle, josta sitten pikkuhiljaa alkoi hiipuminen kummankin osalta ainakin puolittaiselle eläkkeelle. Double Trouble edustaa kuitenkin tämän heikomman jakson parhaimmistoa näkemistäni, vaikka ei "klassikoille" pärjäisikään. Sen suuremmitta tuskitta senkin uudelleen katselee. Tai no, joillekin jo se ensimmäinen yritys voi aiheuttaa närästystä.

Aloitus on jälleen hyvin tyyppien elokuviin sopiva. Ruudulle lätkähtävät aurinkoiset kuvat, joissa merta, rantaa ja Rion kaupunkimaisemaa vilahtelee. Taustalla lähtee soimaan letkeä musiikki, joka kannustelee kaikenlaisten murheiden unohtamiseen. No, hilpeämpi tunnelmointi keskeytyy hetkiseksi limusiinin posahtaessa, mutta ei sitäkään jäädä enempiä synkistelemään.

Kohta esiintymislavalle asteleekin Bud Spencer, joka tällä kerralla saa näyteltäväkseen vitsailevan, mutta samalla tutulla tavalla kärttyisän saksofonistin, Greg Wonderin, osan. Yleisöstä tuntuu löytyvän arvostusta lahjakkuudelle, mutta ei ehkä juuri Gregin sulosävelille. Pari herrasmiestä esittää rahakkaan, mutta samalla salaperäisen tarjouksen.

Nämä kaverit hipsivät hieman myöhemmin Eliot Vancen (Terence Hill) taitolentoesitykseen. Hetken ihmettelyjen jälkeen hänelle esitetään samanlainen tarjous. 50 000 käteen, jos kiinnostaa tulla kuulemaan, mistä on kyse. Jos taas innostuu ottamaan tehtävän vastaan, nousee palkkio miljoonaan. Kukapa näitä voisi vastustaa...?

Pian jo paljastellaankin, että tarjousten takana on yritys, joka on erikoistunut etsimään kaksoisolentoja ja välittämään niitä sellaisia syystä ja toisesta kaipaaville. Moni arvannee, mihin tämä johtaa, mutta kerrotaan kuitenkin. Maailman rikkaimpien joukkoon kuuluvat serkukset ovat siinä menestyksen kertyessä päätyneet tiettyjen tyyppien inhokkilistoille. Etenkin seuraava viikko on ratkaiseva eräiden sopimusten kannalta, joten parille uhkarohkealle sijaisnäyttelijälle löytyisi tarvetta.

Wonder ja Vance vastaavat toki ulkonäöltään ällistyttävästi kyseisiä serkuksia, mutta tavoissa ja tottumuksissa riittääkin opeteltavaa. Sijaisotukset ovat tottuneet aivan toisenlaiseen elämään kuin uudet esikuvansa. Oheismateriaaleja toki löytyy selailtavaksi, mutta aikaa on varsin rajallisesti. Eikä kiinnostus roolien täydelliseen sisäistämiseen vaikuttaisi sekään olevan erityisen ylhäällä.

Työn vaarat tuodaan kyllä reilusti julki ilman hämärää peittelyä. Se ei kuitenkaan saa kaksikkoa tarjouksesta kieltäytymään, sillä miljoona dollarin kuvaa välkkyy mielessä voimakkaasti. Perään lähteekin kohtalaisen nopeasti palkattujen murhamiesten joukkio, mutta nämäpä edustavat jälleen sitä tumpeloivien idioottien osastoa, jonka kyky hoitaa tehtävänsä päätökseen on parhaimmillaankin vähän niin ja näin.

Sekaannus, sekoilu ja huoleton hutkiminen toimii jälleen perusreseptinä. Budille tarjoutuu tilaisuus vähemmän karskiin osaan, kun hän pääsee enemmänkin tilittelemään tuntojaan. Hill taas saa mahdollisuuden paikkailla esikuvansa platonista suhdetta (onko se sairaus?) toisenlaisille raiteille. Siinä toisen selittäessä uniaan ja toisen liihotellessa viehättävissä puutarhoissa hyvässä seurassa, voinee jälleen todeta, että Budin käteen eksyivät ne kurjemmat kortit.

Armottomasti eteenpäin rullaava aika alkaa kummankin kasvoilla näkyä tässä vaiheessa. Onneksi hymyt ja virneet tuntuvat tämän elokuvan kohdalla vähemmän pakotetuilta kuin muutamissa muissa saman aikakauden heikommissa tuotoksissa. Hölmöllä tavalla hyvää huvia saadaan jälleen lähtökohdista irti, mutta samalla pitää todeta, että toisella puoliskolla aletaan hyytymään. Tuntuu siltä, että ideat vähän pääsivät loppumaan.

Tappelut eivät ainakaan määrän suhteen suurempia aplodeja ansaitse. Oikeastaan mukana on vain pari sellaista yhteenottoa, joita katsellessa enemmän innostuu. Ensimmäinen onkin ehdottomasti kehut ansaitseva baarimelskaus. Terence hoitaa mallikkaasti nyrkkitarjonnan tiskin takaa, Bud taas ottaa pienen esiintymislavan vanhalla rutiinilla haltuunsa triplatyrmäyksineen. Lahjakkuutta kyllä löytyy, mitä tulee hankalien asiakkaiden tarpeiden täyttämiseen. Miller time!

Toinen tuleekin vastaa aivan lopussa, mikä ei sekään suuremmin yllätä. Kekseliäisyydessä ja ketteryydessä ei aivan ensimmäistä mittavampaa myllerrystä ylitetä, mikä on aina vähän hankala homma, kun sen huipennuksen sinne loppuun toivoisi. Kelvollista kaaosta se toki on toisen "ammattiryhmän" vyöryessä vastaan, mutta mutta... Väkivallan vähäisemmän määrän lisäksi on otettu jälleen se kiltimpi linja. Siksipä kotimaiset ikäsuosituksia jakelevat tahot ovat päätyneet lukemaan 11.

Double Trouble jäi viimeiseksi kerraksi, kun Enzo Barboni ohjaili tätä hävitysryhmää yhdessä. Sittemmin hän ehti kummankin soolouralle antaa yden elokuvan verran omaa panostaan. Ainakin Spencerin kanssa tehtailtu Speak of the Devil esiintyy omissa muistoissa varsin heikkona elokuvana. Barbonin viimeiseksi ohjaukseksi tosiaan jäi Trinity-elokuvien lämmittely Sons of Trinity. Niin kaikki vain tuntuu vähitellen valitettavasti hiipuvan. Näiden kolmen yhteisistä elokuvista suurimmalla lämmöllä muistelen seuraavia: They Call Me Trinity, Trinity Is Still My Name ja Crime Busters. Eipä Double Trouble hirmuisesti näistä lopulta jää, varsinkaan viimeisimmästä, mutta silti suosisin noita kolmea ennemmin, jos lähtisin selvittelemään, miten Spencerin, Hillin ja Barbonin yhteistyöt oikein toimivat.

Viimeisiä yhteisiä koitoksia Spencer ja Hill tässä käyvät läpi. Kyseessä onkin jo 16. yhteinen elokuva, eikä niitä myöhemmin enää tullutkaan kuin pari kappaletta lisää. Itse en ole oikein perehtynyt siihen, tuliko herroille jotakin riitaa, vai onko kyseessä ennemmin se, että lopulta tarpeeksi on tarpeeksi. Hieman haikeana näitä mietiskelee, mutta ainahan voi palata ajassa pikkuisen taaksepäin. Kaiken katoavaisuutta on ainakin hetkellisesti helppo huijata.

Oman soittimen näyttö ilmoittelee elokuvan kestoksi 99:34, joten lyhentämätön versio lienee kyseessä. Sinänsä vielä siedettävä kesto tällaiselle elokuvalle, vaikka toisella puoliskolla olisi voinut pikkuisen enemmän ideahattua kaivella. Kuvasuhteesta voisi hieman napista, sillä alkuperäinen se ei ole. Poikkeama ei tällä kerralla ole erityisen suuri, joten jääköön lähinnä maininnan asteelle.

Jos tuntuu siltä, että kahdessakin kaveruksessa on jo sietämistä, niin tätä nelikkotempausta ei varmaan kannata edes harkita. Muutenkaan Double Trouble ei kuulu niihin, joita lähtisin aivan ensimmäiseksi suosittelemaan kiinnostuneille. Kelmeille kettuilu, höpsöily ja kovemmat otteet hoidetaan kuitenkin siinä määrin mallikkaasti, että ihan hyvään keskisarjaan näillä eväillä päästään. Jossakin vaiheessa varmaan taas palaillaan näiden tuotosten pariin. Pikainen arvio tässä vaiheessa on sellainen jatkosuunnitelmien kannalta, että kymmenisen kappaletta kyllä herättelee vielä kipinää uusimiselle. Ehkä tosiaan vaihteeksi jotakin muuta, ettei blogi puolivahingossa näihin pääse erikoistumaan. Suloinen sekamelska olkoon ennemmin kantavana ajatuksena valikoiman suhteen...

Double Trouble (1984) (IMDB)