Alkuun voitaisiin vähän nostatella henkeä kajauttamalla yhdessä Andreas Hedlundin kanssa pätkä ja toinen vuorilauleluja:
"Tungt jag uppför stråva blint i senskymningsblåsten
Vid bergväggar mäktiga som en väldig katedral
Nordstormens anderdräkt återföder frosten
Där klipporna bildar den mörka tempelsal
Till Fjälls, Till Fjälls där storm mig fammar
Till Fjälls, Till Fjälls vakad av ramnar
Mot himlabrynet avtecknas fjällets brödrahöjder
Snösmyckade toppar likt tinnar och torn
De ståtar upp mot skyn när drängsol lyser nöjder
I den stiglösa utmark ljuder fulländningens horn
Till Fjälls, Till Fjälls där storm mig fammar
Till Fjälls, Till Fjälls vakad av ramnar"
Laulut lienevät hetkeksi hoiloteltu, joten olisikohan aika lähteä ihmettelemään, millaiset nousut siellä elokuvan puolella katsojaa odottelevat. Vaarallisten polkujen kiipeilijät valmistautukoot (toivottavasti) paremmin ruudun toisella puolen. Katsomossa kiskotaan peittoa korville ja varaillaan mukaan retkievääksi popkornit ja vähän juotavaa, jos sattuisi kurkkua hieman kuivaamaan.
Muistojen parista aloitellaan, kun joku selailee vanhaa kiipeilypäiväkirjaa. Sen kautta palaillaan menneiden vietäväksi. Aikahyppy kantaa tässä tapauksessa edellisen vuosisadan ensimmäiselle puolikkaalle, tarkennettuna vuoteen 1936. Toinen maailmansota ei ole aivan vielä roihahtanut käyntiin, vaikkakin merkkejä alkaakin jo näkyä.
Samaisen vuoden elokuussa olisi tarkoitus käynnistellä kesäolympialaisia Berliinissä. Siihen on vielä joitakin kuukausia aikaa. Mietitään kuitenkin kuumeisesti, että millaisilla urotöillä sitä voitaisiinkaan kansakunnan ylivertaisuutta osoittaa olympialaisten tuntumassa.
Erään levikiltään merkittävän lehden toimituksessakin tätä pohdiskellaan. Kohti Alppeja päästään ja Eiger-vuori sieltä nousee keskusteluun mukaan. Etenkin sen toistaiseksi valloittamaton pohjoisrinne vaikuttaa otolliselta voimannäytteeltä. Olisihan se nyt vallan sopivaa, että Alppien viimeinen este nujerrettaisiin suurten kesäkisojen yhteydessä.
Toimituksessa harjoittelijana avusteleva Luise Fellner (Johanna Wokalek) sattuu tuntemaan läheisestikin pari lupaavaa vuorikiipeilijää, Toni Kurzin (Benno Fürmann) ja Andi Hinterstoisserin (Florian Lukas). Nuoret miehet ovat toistaiseksi armeijan palveluksessa, mutta vaikuttaa vähän siltä, ettei se hirveästi innosta, eikä kansallissosialistinen aate sydämessä suuremmin roihua, vaan ne vuoret vetävät enemmän puoleensa.
Niinpä Luise saakin hommakseen lähteä kotikylän suuntaan kyselemään herroilta halukkuutta osallistua tällaiseen sankaritekoon. Andi onkin innoissaan lähdössä historiaa tekemään. Retken vaaroista paremmin perillä oleva Toni ei niinkään. Hän toteaakin, että Eigerin pohjoisrinteellä on kyse lähinnä onnesta sään suhteen, eikä niinkään kiipeilystä. Luisen pitää palailla tyhjin käsin takaisin Berliiniin.
Hän pääsee kuitenkin kuviensa ansiosta Eigerin juurelle kokeneemman toimittajan matkaan. Halukkaita kiipeilijöitä kyllä löytyy, mutta pitäisi saada juttu sellaisista, jotka ensimmäisinä huipulle pääsevät ja Saksaa edustaisivat. No, Tonikin on ehtinyt mielensä muuttamaan ja sinne Andin kanssa pitkän pyöräilyn päätteeksi ilmestyy. Riskit ovat edelleen kovat, mutta yrittämään siitä huolimatta lähdetään...
Vahvasti todellisiin tapahtumiin nojaillaan, eikä nimiäkään ole lähdetty muuttelemaan. Vuorikiipeilyn saavutusten ja tragedioiden historia on kuitenkin minulta jäänyt sen verran hämärään, että on mahdotonta lähteä arvioimaan yksityiskohtien paikkansapitävyyttä. Toisaalta linjanani näiden suhteen on ollut ja tulee olemaankin se, että kun ei kerran dokumentteja olla tekemässä, niin vapauksia saa ottaa.
Tuli kuitenkin lueskeltua katselun jälkeen pikkuisen valloitettavasta vuoresta sekä tästä retkestä. Elokuva vaikuttaisi ainakin pääpiirteiltään noudattelevan toteutunutta historiaa. Tietoiskut naputtelen, siis kopioin, tähän väliin:
"The Eiger is a 3,970 metres (13,020 ft) mountain of the Bernese Alps, overlooking Grindelwald and Lauterbrunnen in the Bernese Oberland. It is the easternmost peak of a ridge crest that extends across the Mönch to the Jungfrau at 4,158 m (13,642 ft), constituting one of the most emblematic sights of the Swiss Alps. While the northern side of the mountain rises more than 3,000 m (10,000 ft) above the valleys of Grindelwald and Lauterbrunnen, the southern side faces the large glaciers of the Jungfrau-Aletsch area, the most glaciated region in the Alps. The most notable feature of the Eiger is its 1,800 m (5,900 ft) high north face, named Eigerwand or Nordwand, which is the biggest north face in the Alps.[3]"
"The Nordwand, German for "north wall" or "north face," is the spectacular north (or, more precisely, northwest by north) face of the Eiger (also known as the Eigernordwand: "Eiger north wall"). It is one of the three great north faces of the Alps, along with the north faces of the Matterhorn and the Grandes Jorasses (known as 'the Trilogy'). It is about 1,800 m (5,900 ft) tall and overlooks Kleine Scheidegg and Grindelwald. At 2,866 metres inside the mountain lies the Eigerwand railway station. The station is connected to the north face by a tunnel opening at the face, which has sometimes been used to rescue climbers. The Eiger Trail, at the base of the north face, runs from Eigergletscher to Alpiglen railway stations."
"Since 1935, at least sixty-four climbers have died attempting the north face, earning it the German nickname, Mordwand, or "murderous wall", a play on the face's German name Nordwand.[5]"
Lisää Eigeristä ja vuoden 1936 kiipeilyistä voi lähteä lukemaan vaikkapa alapuolelta löytyvien linkkien kautta. Jälkimmäisessä on tarkempaa kuvausta retken sujumisesta, mutta jätän lainaukset ottamatta sieltä, ettei tulisi aivan liikaa paljastettua.
Eiger
1936 Eiger North Face climbing disaster
Vuorikiipeilyaiheisia elokuvia en varmaan ole kourallista enempää onnistunut katselemaan. Parhaiten mielessä on puolisen vuotta sitten vahtailtu K2: The Ultimate High. Eri vuori toki, mutta tarina on samansuuntainen. North Face on ainakin minusta monessakin mielessä onnistuneempi elokuva, mutta vertaillaanpa pikkuisen tarkemmin.
Tässä uudemmassa elokuvassa hahmot näyttävät ainakin omiin silmiin kiinnostavammilta ja heistä helposti pitää ja välittääkin enemmän. Niitä Kurzin vuorirunoiluja olisi enemmänkin kuunnellut. On maltettu rauhoitella ja laittaa sekaan hidastempoisempaakin menoa. Esimerkkinä vaikka tuokiot huipulla Kurzin kirjaillessa mietteitään onnistumisen jälkeen.
Kiipeilijät tuntuvat olevan tässä tapauksessa useampaakin kokoa pienemmillä egoilla varustettuja kuin vertailukohteessa. Tarkoittaa sitä, että turhaa uhoa ja möykkää löytyy vähemmän. Ainakin tätä katsojaa se miellyttää, ettei kilpailu joukkueiden välillä mene oikein missään vaiheessa sellaiseksi verenmaku suussa käytäväksi taistoksi, vaan kavereita autetaan tarvittaessa ja se kisailukin etenee ystävällisessä hengessä. Kurzkin on valmis hylkäämään hankkeen ja maineen kansakunnan sankarina, kun alkaa näyttää siltä, että henget laitetaan liian suureen vaaraan. Aiemmin matkalle jääneitä tovereita pysähdytään miettimään ja löytyy aikaa järjestää heille pienimuotoinen muistotilaisuus. Nämä piirteet sattuvat vetämään huomattavasti enemmän puoleensa kuin vaikkapa Michael Biehnin hahmon tyhmäilyt tuossa toisessa. Levylle laitettujen poistettujen kohtausten joukosta löytyy pikkuisen lisää hahmoja avaavaa osastoakin.
Kuvaa toisenlaisista luonteista saadaankin sitten "katsomossa" istuvien toimittajien parista. Illallispöydässä romantisoidaan näitä sankaritekoja toisten kärvistellessä kovissa oloissa. Kun toisille koittavat vaaralliset hetket, niin alhaalla toivotaan sitten edes karmivaa loppua. Peräytyminen ei kiinnosta ketään, joko upea voitto tai hirmuinen tappio.
Kiipeilyjen suhteen ollaan samoilla reiteillä toisen mainitun elokuvan kanssa. Eipä ehdi kulua kymmentä minuuttiakaan, kun Toni ja Andi ovat jo rinteessä. Kyseessä kuitenkin lyhyempi harjoittelu, mutta varsin onnistunut sellainen. Hiljainen ja seesteisempi musiikki sopii kauniiden kuvien taustalle. Siinä samalla odotukset katsomossa nousevat, että mitäköhän onkaan vielä luvassa, kun alkukin paljon lupailee ja kivasti värisyttelee.
Varsinaisesti Eigerin kimppuun päästään vasta 45 minuutin jälkeen, joten turhia ei hoppuilla. Siihen väliin mahtuu suunnittelua, matkaamista, tunnustelevaa koekiipeilyä ja kaverukset paukuttelevat pajassa varusteitaankin omin käsin. Toiminnannälkäisille ei varmaan mitään parhautta, mutta itse olen melko varma, että elokuva on parempi näin kuin jos vain suinpäin rynnättäisiin kohti pohjoisrinnettä.
Rinteessä alkutaival menee hyvin, sillä säät suosivat ja polku on ensimmäiseen välipysähdykseen asti tuttua juttua, joten nousu sujuu varsin vauhdikkaasti aamuyön hämärässäkin. Aamun kirkastuessa lunta alkaa tulla enenevissä määrin vastaan. Pientä hidastettakin ilmenee, kun selviää, että osa varusteista on jossakin aivan muualla. Herkästi irtoilevat kivet taas muistuttelevat, että tutut taipaleetkin voivat arvaamattomuuksia viskoa silmille, joidenkin kohdalla kirjaimellisestikin. Vaarallinen tanssahtelu köyden varassakin hoituu kohtalaisen hyvin, joten mikäpä siinä. Vai haihtuvaako harhaako tämä helppous vain...?
Seuraavaan aamuun mennessä heräillään viileämmissä merkeissä, kun ollaan jo kolmen kilometrin yläpuolella. Siinä sitten saa alkaa jo käsiä lämmittelemään ja mieli haikailee rohkaisua, kun jossakin pilvien keskellä hytistellään. Päätkin ovat pehmenemään päin, mutta eteenpäin jatketaan.
Eigerin pohjoisrinne tekee kuitenkin ne temppunsa, eli sää muuttuu nopeasti hyvästä lähelle painajaismaista. Tuuli yltyy ja lumimyrsky uhkaa. Lumimassojen mukana tulee usein alas muutakin, eikä kova ja nopealla vauhdilla putoava kiviaines ole ainakaan anteeksiantavuudestaan tunnettu. Sen saa osa kiipeilijöistä todeta varsin karulla tavalla. Kurzille onkin selvää, etteivät mahdollisuudet siinä vaiheessa ole enää kovin hyvät. Varsin kovaksi selviytymiskamppailuksi se sitten vaihtuukin. Jyrkkä ja useita henkiä vaatinut pohjoisrinne ei alkujaankaan mitään helppoa mainetta ja kunniaa lupaillut ja nyt se haluaa testailla kunnolla nelikon taitoja ja selviytymishaluja.
Tällaista toimintaa katsellessa alkaa katsomon puolella arvostaa entistäkin enemmän peittoa ja lämpöisiä pattereita. Samantapaiset tarinat eivät sillä tavalla onnistu läheskään aina liikuttamaan suuremmin, mutta nyt pitää myöntää, että pala alkoi nousta kurkkua tukkimaan. Loppuun asti kuitenkin on ainakin mahdollisuus pelastukseen. Niin lähellä, mutta niin kaukana kuvanneekin hyvin viimeisiä taistoja. Joskus muutama metri köyttä pelastaisi kovin paljon. Viimeiset minuutit onnistuvatkin riipaisemaan oikein kunnolla. Siinä saa enemmänkin nieleskellä seuraillessa, miten kaikki hiipuu hitaasti pois, kun voimat ovat täysin loppu, eikä enää yksinkertaisesti jaksa enää yhtään. Sanoisin, että muistettavien kohtausten joukkoon heilahtaa kevyesti.
Lienee varsin selvää, että komeat ja jylhät vuorimaisemat pääsevät vähintään riittävissä määrin kuvia kaunistamaan. Sellaisia voin mielläni ihastella etäämmältä, kuten tuossa viime kuussa tulikin tehtyä: 1 ja 2. Tai sitten tähän tapaan kotisohvalta käsin. Osa kuvista toki on tarinankin takia kovin myrskyäviä, mutta löytyyhän sieltä kiitettävästi selkeämpääkin näkymää ja laajoja maisemakuvia. Yleisesti ottaen kuvaus ja leikkaus on hoidettu siten, että omat silmät kovasti tykkäilevät ja arvostavat. Vieläkään en ole näihin näkymiin kyllästynyt, joten jossakin vaiheessa lisää, kiitos!
Mitä kuvaan tulee, niin levyjulkaisusta vastaava Atlantic Film ei minulta kiitoksia saa. Jostakin syystä jälleen on päädytty sellaiseen ratkaisuun, että alkuperäinen kuvasuhde ei kelpaa, vaan 2.35:1 --> 1.78:1 -muunnos on pitänyt toteutella. Käsittämätöntä! Tällaisista voimakkaasti kuviin nojaavista teoksista ei pitäisi napsia yhtään laidoilta pois. Buuauksia julkaisijan suuntaan on pakko huudella.
Jossakin vaiheessa katselua tuli myös mieleen, että ehkäpä sitä voisi antaa uuden mahdollisuuden Clint Eastwoodin elokuvalle The Eiger Sanction. Aikoinaan se tuotti pienoisen pettymyksen. Nykyään kuitenkin mahdollinen toiminnanpuute varmaan aiheuttaisi vähemmän viurutusta ja kiipeilyjutut kiinnostaisivat enemmän. Hyllystähän sekin löytyy, joten yritetään pitää mielessä.
North Face onnistui yllättämään positiivisesti monessakin mielessä. Kun huomioi vielä sen, että sattui olemaan parin euron heräteostos, niin tyytyväinen voi olla, että tarttui mukaan. Kyseessä on erinomainen yhdistelmä vuoriseikkailua ja selviytymiskamppailua kovissa oloissa. Muutamassa kohtauksessa jännitys kiristyy kunnolla. Hahmopuolikin on sen verran onnistunut, että tosiaan liikuttumaankin sitä pääsee. Aatepaasauskin jää selvästi pelättyä vähemmälle, minkä toki plussaksi kelpuutan myös. Tämän parituntisen aikana ei tarvitse pitkästyä ja kelloa vilkuilla, vaan hitaammissakin notkoissa se pysyy kiinnostavana. Loistava elokuva omassa sarjassaan ja innostaa osaltaan etsimään näitä kiipeilytarinoita jatkossakin.
North Face (2008) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti