Ensimmäinen kelpasi siinä määrin hyvin näille varttuneemmillekin silmille, ettei hirmuisen suurta pelkoa siitä ollut, että jatko lässähtäisi kurjaan kehnouteen. Sen kuitenkin voisi alkuun mainita, että tämä keskimmäinen näistä 1970-luvun Eemeli-elokuvista on se, joka hatarimmin muistissa kummittelee. Se kolmas osahan possukavereineen varsinainen suosikki aikoinaan oli. Nyt sekin on kokoelmaan pelastettu, joten varmaan senkin pariin piipahdetaan, kunhan sopivalta tuntuva tuokio löytyy. Eipä kuitenkaan hätäillä enempiä, vaan ihan rauhassa toisen osan tarinoita ihastelemaan.
Jos elokuvan otsikkoa mietitään, niin aiheeseen päästään varsin napakasti sen enempiä kiertelemättä. Onpi näemmä niin, että kyläläiset ovat saaneet tarpeekseen ja vähän enemmänkin pienen Eemelin (Jan Ohlsson) kolttosista. Niinpä he joukkona marssivat kolikkokolehdin kanssa Alma-äitiä (Emy Storm) tervehtimään. Ovat keräilleet riittävästi rahaa, jotta Eemelin voisi lähettää amerikkalaisten murheeksi. Alma ei näistä hyvistä aikeista lainkaan ilahdu. Hilut kylätielle ja Eemeli jatkakoon tuttujen toilailujen parissa. Näin!
Heissulivei, ja juonia siis toteuttelemaan. Laulu raikaa ja karkuun kipsitään niin ripeästi kuin vain pienet jalat suostuvat viilettämään. Isä Anton (Allan Edwall) saa jälleen mietiskellä kurinpitoon liittyviä toimia, mutta saman tuloksettoman kaavan mukaan mennään: kivi lipsahtaa ikkunaan --> hups-hei ja voi ei --> EEMELI!! --> kipinkapin verstaaseen = puu-ukkojen rivit vahvistuvat ja äidin metkuvihkopinot eivät enää lipaston laatikkoon sovinnolla sujahda.
Liina (Maud Hansson) onkin sitä mieltä, että kaikenlaisia metkuja melkein sarjatuotantona tehtaileva Eemeli olisi liian isa rangaistus amerikkalaisille. Pieni Iida (Lena Wisborg) sentään äitinsä tapaan vilkasta veljeään puolustaa. Välillä isä saisi kyllä pikkuisen peiliinkin tiirailla, sillä omalla kömpelyydellä ja havaintokyvyn rajallisuudella on osansa asiassa. Vaikkapa silloin, kun jalka maalipönttöön pulahtaa.
Eihän Eemeli edelleenkään näitä tarkoituksella lähimmäistensä harmiksi harrastele pahuus mielessään. Se nyt vain menee niin, että iloiseksi tarkoitettu rapuyllätys muuttuukin isän kivuliaaksi aamuherätykseksi. Oikeastaan vain Aatun (Björn Gustafson) kanssa seikkaillessaan asiat tuntuvat sujuvan Eemeliltä ilman suurempia sekasortoja. Mitä nyt vanhemman ja viisaamman esimerkkiä seuraten pitää kitkerään ja katkeraan nuuskakokeiluun heittäytyä.
Vaahteramäellä asusteleva perhe pääsee suuntaamaan perinteisille syysmarkkinoille. Eemelikin uskalletaan rattaiden kyytiin ottaa, vaikka sitä saattaakin yksi ja toinen myöhemmin katua. Markkinoilla Eemeli ihastuu kaupattavaan Luukas-hevoseen ja kovasti tahtoo sen kotitilalle ostaa, mutta isä on sitä mieltä, että 300 kruunua nyt vain on ihan liikaa. Kyyneleethän siinä virtailevat, kun heppa toisaalle myydään, mutta pikkuisen myöhemmin tarjoutuu houkutteleva tilaisuus muuttaa asioiden kulkua...
Aatu taas kokee toisenlaista painostusta, kun Liina on päättänyt, että nyt on tullut aika kihlautua. Sormuksiahan siinä ihmetellään, mutta Aatusta olisi parempi hörpätä tykkäyskahvit ja jättää sormukset tuonnemmaksi. Toinen osapuoli ei tarjouksesta innostu. Siinä ei edes kukkopilli kelpaa lohdutukseksi. Markkinat ja niiden yhteydessä nautittu illallinen tarjoavat useampiakin tilaisuuksia Eemelille toteuttaa itseään. Ja onhan ne pormestarin raketitkin toki hyvä testailla etukäteen, niin tietää ainakin, saako niillä mitään ilotulitusta aikaan. Tylsäksi lähimmäisten elämä ei ainakaan pääse käymään, kun Eemeli seuduilla koheltelee.
Pitkälti ensimmäisen osan hengessä jatketaan siis. Aluksihan sitä vähän epäili, että muistuukohan tästä mitään mieleen, mutta nopsasti sieltä alkoi tuttuja juttuja silmille solahtaa. Jos siis viihtyi ensimmäisen osan kolttosten parissa, eikä sellaisista vielä tarpeekseen saanut, niin tästä on hyvä jatkaa.
Rakenteeltaankin toinen osa muistuttelee ensimmäisestä. Aluksi päästään viettämään Kissankulman kesäisiä päiviä. Vähitellen syksy alkaa Smoolannissakin voittaa pimenevien päivien ja värisyttävien aamujen ilmestyessä kuviin. Viimeistä kolmannesta vietelläänkin lumisissa merkeissä. Talvi se viimein perille löytää, kun armoton sekä vinha viima siirtelee lunta vaakatasossa päin kasvoja.
Voinee myös todeta, että ensimmäisen osan tapaan tässäkin talviosuus on hengeltään selvästi vakavin. Metkut jäävät varsin vähäisiksi, kun Aatun peukaloon tullut pieni haava alkaa oireilemaan. Paikalle raahautunut Maija synkeähköjä näkemyksiään kertoilee. Lyhyesti summattuna se Aatun elely oli siinä sitten Maijan mukaan. ...Ellei sitten vanhoista poppakonsteista löytyisi helpotusta. Alma onneksi ehtii järjen äänenä väliin ja Antonkin kertoo mielipiteensä paranemisloitsuista ennen kuin mitään ehditään uhrailemaan. Onneksi pieneltä pojalta löytyy rohkeutta, niin ei tarvitse hämäriä uhrimenoja suoritella tai Aatun kuoppajaisia viettää.
Kuvien kannalta katsottuna tällainen vuodenaikojen vaihtelu on kyllä tervetullutta. Järjestyksestä voisin vähän napista, mutta jätetään nyt vaikka väliin, kun hyville mielille jättivät. Kesäjaksolla sinistä taivasta riittää ja maitohorsmat kauniin punaisina kukkivat. Kesäinen ja öinen kuusikko hämärineen näyttää myös oikein mukavalta, samoin uimapuuhiin houkutteleva järvi. Vähitellen saapuva ensilumi muistuttelee siitä, mitä lähitulevaisuudessa onkaan luvassa. Katsomossakin alkaa vähän värisyttämään ujeltelevan tuulen päästessä kunnolla vauhtiin.
Eemelin hassuttelut eivät ehkä ole sellaisia, että äänekkäisiin ja hallitsemattomiin naurukouristuksiin yllyttäisivät, mutta varsin ilahduttavia kuitenkin. Niistä muistuu mukavia juttuja mieleen omastakin lapsuudesta, eli mikäpä siinä seuraillessa, kun vähän pienempi pyrstötähti maailmanlopun merkkinä sinkoutuu ikkunan läpi suoraan soppaan ja auttavaisena alkaa pökertynyttä sekä järkyttynyttä juhlaemäntää mustikkasopalla virvoittelemaan. Hymyä sekin nostattelee, kun Liina loistaa kinkerikyselyssä. Pakanuuteen on sitten kai palailtava, kun kristillisyys on turhan vaikeiden kysymysten takana. Toki mukaan on saatu monta muutakin kivaa kepposta. Paperilennokit lentäköön katolta, isän vatsalle lämpöistä yllätystä ja takaisin puujaloille, hopsis-hei!
Jos sattuu vilkaisemaan ohjaajana toimineen Olle Hellbomin filmografiaa, niin nopeasti selvinnee, että hän on enemmänkin erikoistunut Astrid Lindgrenin tarinoiden elokuvallistamiseen. Tililtä löytyy nämä kolme 1970-luvun alkupuolen Eemeli-elokuvaa, samoin hän on ohjannut samaisen pojan vaiheita seuraavan sarjan jaksoja. Peppi Pitkätossun tekemiset ovat myös tuttuja. Seuraavaksi tulee varmaan luontevana jatkona katseltua se kolmas Eemeli-elokuva. Jatkosuunnitelmat Hellbomin ohjauksiin ovat myös pikkuisen hahmottuneet, sillä tuli hankittua neljän elokuvan verran saariston lasten seikkailuja. Talvipakkasten koittaessa kohti kesäisempää Tukholman saaristoa? Ehkäpä, ehkäpä...
Mitään suuria laatueroja silmäni eivät suostuneet havaitsemaan ensimmäiseen elokuvaan verrattuna. Pitkälti samanlaista menoa tosiaan on luvassa lisää 90 minuuttia, eli jos tuntuu siltä, että olihan siinä ensimmäisessäkin sitä jo tarpeeksi, niin ei luultavasti hirveästi jatkoista irti saa. Minulle kyllä kelpaa ja vähän väkisinkin jonkinlaista hyväntuulista nostalgialisää tunkee mukaan, sillä Eemelin toilailuja tuli tosiaan pari vuosikymmentä nuorempana versiona useinkin ihmeteltyä. Onhan se omalla tavallaan mukavaa ja lämmittää sydäntä, kun näiden parissa edelleen mielellään aikaansa viettää. Joku saattaa hieman oudosti vilkaista, kun näistä innostuksista kertoilee, mutta siinähän sitten pälyilköön. Kolmatta osaa odotellessa laulellaan vähän loppuun:
"On mulle rakas verstas tää ja tässä tullaan taas
Nyt täytyykin jo kiirehtää, kun ei oo rauhaa maas
Verstas tää heissulihei mut piilottaa veissulivei
Sinne jään heissulihei kun pelottaa veissulivei
Mä verstaaseen ain pakenen, kun isä karjahtaa
On hänkin nopsajalkainen, vaan ei mua kiinni saa
Verstas tää heissulihei mut piilottaa veissulivei
Sinne jään heissulihei kun pelottaa veissulivei"
Nya hyss av Emil i Lönneberga (1972) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti