Kovin kattavia pohjusteluja tarinalle ja hahmoille ei selvästikään ole tarpeelliseksi katsottu. Alkutekstien ajan meri malttaa rauhallisena liplatella, mutta sitten siirrytään jo eräälle nimettömäksi jäävälle saarelle. Rannalla päivystää yksinäinen ja hieman synkeähköltä vaikuttava vahti Kuroda (Toshirô Mifune).
Hänen rauhansa kuitenkin on rikkoutumassa. Kiikareiden kautta havaittu rantakivikkoon päätynyt lautanriekale kertoilee mahdollisesta kaipaamattomasta tunkeilijasta. Kauaa ei tarvitse ihmetellä, onko kyseessä vain aaltojen tuomaa romupostia vai tuliko mukana muutakin. Alas ammuttu amerikkalainen lentäjä (Lee Marvin) jossakin puskien suojassa rähisee siinä määrin äänekkäästi, että on pakko olettaa jälkimmäisen vaihtoehdon eduksi.
Pakkohan asiaa on lähteä tarkemmin selvittelemään. Amerikkalaisen vieraan kimpsut ja kampsut päätyvät alkuperäisen omistajan harmiksi Kurodan haltuun. Siinäkään ei pitkää aikaa pääse vierähtämään, kun herrat toisensa jo silmästä silmään kohtaavat. Ymmärrettävistä syistä nämä kaksi eivät ole ylintä ystävyyttä vannomassa, sillä tosiaan eri lippujen alla suuressa sodassa kamppaillaan. Tunnelmia luonnehtivat ennemmin uhkaavuus ja kireys.
Mielet maltetaan ainakin hetkiseksi, eikä toista heti olla teuraaksi tehtailemassa, mutta kovin kauaskaan ei jäädä. Saarella selvästi kauemmin oleillut Kuroda on saanut arkirutiinit rullaamaan varsin sujuvasti. Ruokaa ja juomakelpoista vettä löytyy. Niitä samaisia haikailee uusi kuokkavieraskin, mutta eihän sitä viholliselle niin vain elämän perusedellytyksiä käsiin ojenneta.
Väsymys ja turhautuminen johtavat välien kiristymiseen entisestään. Kuroda alkaa laittaa pientä maailmaansa palamaan päästäkseen eroon kiusankappaleesta. Katsoja siinä saattaa ihmetellä, että lieköhän aivan täyspäinen sellainen leimuavien liekkien operaatio. Amerikkalainen kuitenkin sinnittelee savun kätköissä. Kun ei hyvällä saa haluamaansa, niin alkaapa sitten vandalisoimaan Kurodan leiriä ja muutenkin tätä kiusaamaan.
Taustalla on sen verran vihollisuutta muutenkin, ettei yhtään lisää varmaan kaivattaisi. Selvästi alkaa vaikuttaa siltä, että sota jatkukoon, vaikka leikkijöitä olisikin vain kaksi ja voitettavaa kovin vähän. Vihollisuus jo vauhdikkaasti kuskailee kaksikkoa kohti hirveyksiä, mutta ehkä kummankin pelastukseksi syyllisyys ja jonkinasteinen inhimillisyyskin vähitellen hiipii mukaan. Sotavankeudesta ja osien vaihtuvien kautta jonkinlaiseen hauraalle pohjalle perustettuun yhteistyöhön sitä painellaan. Sekään ei tosin takaa yhtään mitään, mitä selviytymiseen tulee...
Hell in the Pacific lienee sellainen elokuva, jolle on vähän hankalaa saada tyydyttävää lopetusta aikaan. Ilmeisesti ongelma tuli tekijöillekin eteen ja niinpä elokuvalle on olemassa ainakin pari erilaista päätöstä.
Vuonna 1968 John Boorman oli vasta aloittelemassa uraansa teatterielokuvien ohjaamisen parissa, eikä ilmeisesti ollut varautunut siihen, että tuottajat saattavat tylysti jyrätä ohjaajan näkemyksen lopetuksesta. Niin pääsi lueskelujeni perusteella käymään. Studion toimesta loppukohtaukseen lainattiin pätkä aivan toisesta elokuvasta. Boorman kuitenkin ilmeisesti otti opikseen ja päätti myöhempien elokuviensa osalta varmistaa luovien ratkaisujen pysymisen omassa hallinnassa.
Kotimaiselta levyjulkaisulta löytyy juuri tämä tuottajien näkemys päätöksestä, jonka voinee summailla parilla sanalla: voihan töks sentään. Joiltakin kiekoilta löytyy kumpikin päätös, mutta eipä tältä levyltä sellaista kannata odotella. Sen Boormanin näkemyksen voi vilkaista vaikkapa tästä.
Muutenkaan en näe hirveästi syitä kehua tätä Scanboxin levyä, sillä vain alkutekstien ajan maltetaan pitää se alkuperäinen kuvasuhde. Siitä eteenpäin mennäänkin selvästi tiivistetymmässä hengessä. Hell in the Pacific on kyllä sellainen elokuva, että sen haluaa jossakin vaiheessa kuviltaan ehjänä katsella, sillä tässä muodossa vaikuttaa monin paikoin kamalan ahtaalta, eikä oikein voi olla huomaamatta, että jotakin uupuu...enemmänkin. Kuvanlaadustakin voisi vähän valitella.
Ikävällä tavalla tällaiset puutteet silmiin pistävät, kun ympäristöt ovat kiinnostavia sekä viehättäviä ja kuvauksesta vielä vastaa Conrad Hall. Saahan näkymistä näinkin iloa irti, mutta paremminkin voisi olla. Blogia silloin tällöin lukeneillekin lienee selvää, että itse kovasti tykkäilen kuvia merellisistä maisemista ja vehreistä saarista vahtailla. Enpä siis malta olla valituksia viuruttelematta, kun niitä tietoisesti lähdetään tärvelemään.
Pakkohan Boormanistakin on pari sanaa höpötellä, sillä hänen ohjauksensa ovat jossakin määrin tuttuja muutenkin ja laadultaan epätasainen filmografia sisältää enemmänkin aiheiltaan mielenkiintoista vilkaistavaa. On siellä joukossa sellaisiakin, joista toivottavasti tulee jossakin vaiheessa täällä lisääkin naputeltua, mutta kokeillaan nyt alkuun pikaisempaa katsausta.
Vuotta aiemmin valmistunut Boormanin ja Marvinin Point Blank on parin katselun perusteella oikein onnistunut tylymmän sävyn omaava toiminnallinen rikoselokuva, jota uskaltaa sellaisista pitäville suositella. Samansuuntaisella tiukalla linjalla jatkaa kaveriporukan ikäväksi muuttuvaa eräreissua kuvaava Deliverance, johon varmaan palaan blogissakin jatkossa. Edellisestä katselusta onkin jo liian kauan. Se taitaakin olla oma suosikki Boormanin tuotannossa. 1974 ilmestynyt Zardoz taas on jokseenkin hölmö tapaus, mutta sisältää kiinnostavia elementtejä ja kun vielä Connerysta satun pitämään, niin eipä sekään hukkaan heitettyä aikaa ollut. Exorcist II: The Heretic edustaa jonkinlaista pohjakosketusta, enkä itse siitä saa oikein mitään irti. Kauhuelokuvana kovin onneton, eikä huonoudessaankaan huvittava. The Emerald Forest on nähty (osittain?) joskus lapsena, eikä muistikuvia paljoakaan. Ansaitsee ehdottomasti uusinnan jo senkin takia, että tällaiset sademetsäjutut kovin kiehtovat. Osittain Boormanin omiin kokemuksiin pohjaava Hope and Glory taas on kiinnostava katsaus sotaan lapsen silmien kautta. Boormanin nähdyistä ohjauksista uusin on vuoden 2004 Country of My Skull, joka ei sillä ainokaisella katselulla toiminut oikein millään alueellaan kunnolla.
Linkkihirvitykselle vielä jatkoa tulevaisuussuunnitelmien muodossa, sillä löytyyhän sieltä kokonaan katsomattomia teoksiakin. Räikein laiminlyönti lienee se, että kovinkin kehuttu seikkailu Excalibur on tämän katsojan katsomoa vältellyt. Aiheensa ja tapahtumapaikkojensa puolesta Beyond Rangoon vaikuttaa lupaavalta. Toki myös dokumentti Marvinista kiinnostaa paljonkin, eli Lee Marvin: A Personal Portrait by John Boorman. The Tailor of Panama on myös sellainen, jonka olen vilkaistavien listalle lisäillyt, vaikkakin näistä mainituista vähiten kiinnostaakin.
Se niistä sivuraiteista ja takaisin itse asiaan. Näyttelijävalintoihin olen varsin tyytyväinen. Mifune tuli aikoinaan tutuksi lähinnä Kurosawan elokuvien kautta ja niissä usein onnistuikin lähtemättömän vaikutuksen tekemään. Marvinista taas olen alkanut pitämään koko ajan enemmän ja Hell in the Pacific kuuluu toki sellaisiin elokuviin, joihin rähjäisessä olemuksessa viihtyvä ja rähinöintiin taipuvainen harmahtava karvanaama sopii varsin luontevasti.
Kumpikin herroista osallistui pari vuosikymmentä aiemmin samaiseen sotaan ja tietenkin vastakkaisilla puolilla. Minulla ei ole tietoa, missä ominaisuudessa he näitä velvollisuuksiaan suorittivat, joten turha kai arvailla, miten lähelle elokuvassa esiintyvä tilanne heitä osui todellisen elämän puolella.
Molemmat tämän reissun edetessä karvoittuvat entisestään. Välillä vähän hulluuden rajoillakin horjutaan, kun vastoinkäymisiä kaukana kaikesta ilmenee. Yhteistyötäkin vaikeuttaa muiden hankaluuksien lisäksi kielimuuri. Nahistelut toki kuuluvat asiaan. Siinä katsojakin vähän huvittuneena näitä haaksirikkoutuneiden tuloksettomia kinasteluja vilkuilee. Ehkäpä samalla muistellen omia turhan monia typeryyden tuokioita, kun ei vain voinut antaa periksi. Milloin minkäkin asian suhteen, muttei ehkä sellaisten katumusten ja nolojen tunnustusten tielle tällä kerralla kirmata...
Sepä katsojaa kuitenkin miellyttää, ettei kaksikko suinpäin vihan sokaisemin silmin toistensa kimppuun käy, vaan yritetään edes jonkinlaista olosuhteiden pakottamaa yhteiseloa. Löytyyhän niitäkin elokuvia, joissa paratiisi tärvellään pikkukinojen ottaessa kierroksia ja yltyessä siihen mittaan, että helvetti lie lähempänä. Esimerkkinä vaikkapa Danny Boylen The Beach. Hell in the Beach ei taivaallisista maisemista huolimatta paratiisia ymmärrettävistä syistä lupaile, mutta valtavista esteistä huolimatta yritetään edes pahimmalta kurimukselta pelastua.
Elokuvan lopetuksesta tulikin jo purnailtua, mutta eihän Hell in the Pacific muilta osiltaankaan täysin virheetön suoritus ole. Tuntuu vähän siltä, että monta otollista tuokiota lopetellaan liian pikaisesti. No, näin varmistetaan alle sadan minuutin napakampi kesto, mutta mutta... Itse olisin ainakin kiitollisena ottanut vastaan vähän mittavammatkin tutustumisretket saareen. Selviytymistaitoja toki väläytellään, mutta esimerkiksi "kaverusten" lauttamatkasta olisi voinut saada enemmänkin irti. Kun siinä aurinko armottomasti selkäpuolia paahtelee ja aallot hyökyvät kimppuun, niin olisi voitu saada aikaan tiukempiakin piinan sävyttämiä hetkiä. Nyt vaikuttaa lähinnä siltä, että jarruja painellaan ennen kuin päästään kunnolla edes vauhtiin.
Harvapa elokuva lähellekään täydellisyyttä pääsee, eikä sellaista useinkaan tule odotettuakaan. Toteanpa vain, että niitä mahdollisuuksia matkalla hukkaillaan. Hell in the Pacific sisältää kuitenkin reippaasti enemmän hyvää kuin huonoa. Mielenkiintoisesta asetelmasta saadaan jännittäviä ja hivenen hämmentäviäkin hetkiä irti. Mikään kovin iloinen saariseikkailu se ei todellakaan ole, mutta jaksaapa kiehtoa useammankin katselun verran. Mainitaan nyt vielä, että vajaat pari vuosikymmentä myöhemmin samansuuntaista asetelmaa versioitiin elokuvassa Enemy Mine. Tosin tulevaisuuden maailmassa ja kaukana tähtien joukossa. Siitäkin saattaa sananen joskus myöhemmin irrota, kun se tuolla hyllyssä kuitenkin vartoilee vilkaisijaansa...
Hell in the Pacific (1968) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti