Heti alussa pikaisen hahmokierroksen yhteydessä tapaamme Mustafan (Poyan Karimi), jolla ei mene ihan putkeen, mitä tyttöystäväasioihin tulee. Sohvalla arkaillessa tulee jälleen tuskallisesti selväksi, että vähän rohkeampaa tyyppiä kaipailtaisiin, mutta kavereitahan voidaan kuitenkin toki olla, vai? Niinpä niin, saa Mustafa taas kerran todeta.
Ei vain tahdo Mustafan kohdalla sujua kuin elokuvissa nämä seikkailut. Ilta saa vielä muutenkin varsin nolon ja kiusallisen päätöksen, kun äiti singahtaa huoneeseen varsin epäsopivana hetkenä. No, Mustafa on kuitenkin pääsemässä hetkeksi pakoon kotiympyröistä, sillä hänen jalkapallojoukkueellaan on turnaus Göteborgissa, jonne saapuu kilpailevia pallokerhoja kauempaakin.
Ainakin tiettyjen nuorukaisten keskuudessa painetta naisten parissa menestymiseen lisäilee muutaman joukkuetoverin kovinkin aktiivisesti harjoittama saavutusten kirjaaminen ja jatkuva tivaaminen. Valmentaja yrittää parhaansa mukaan viestiä, ettei sellaisista kannattaisi niin huolehtia, vaan kaikki ajallaan. Lohtu lienee vähäinen, sillä ikätoverien painostus jäytää pahasti.
Stadionille saavuttaessa Mustafalla herää ihastus lipunkantajana toimivaan Linneaan (Chanelle Lindell). Linnealla taas on päällä lomamatkalla alkanut Italia-ihastus, mikä on sittemmin muuttunut raastavammaksi muisteloksi. Kohtalon oikkuja olisi taas tarjolla, joiden kautta Mustafa päätyy pelailemaan Italian paidassa vähän potkupalloa. Linnea taas kiinnostuu tästä "italialaisesta" nuorukaisesta, eikä Mustafa lähde erehdystä oikaisemaan.
Uudet joukkuetoverit hoitavat lyhyen puhuhuoneessa tapahtuvan kasteseremonian, ja niinpä Mustafasta tulee Massimo. Lisäpalveluna luvassa lyhyt kurssi sulavan etelä-eurooppalaisen käytöksen saloihin. Lieköhän tämä sitä stereotypioiden voimistamista... Hetken ja toisen verran elämä uudella identiteetillä hymyilee, mutta sitten ne pakolliset yhteentörmäykset seuraavat. Hätävalheiden kantama nyt vain sattuu usein olemaan kovin lyhyt. Lisäksi näiden petollisuuksien maailmassa pyöriminen alkaa toki Mustafaa itseäänkin sisältä syödä. Mutta onkohan jo ehditty vähän liian pitkälle, vai vieläkö olisi löydettävissä paikka pahasti myöhässä oleville totuuden sanasille?
Mitä tulee tähän ideaan italialaiseksi urheilijaksi vaihtamisesta ja pienoisesta epävarmuudesta, niin mieleen hiipii kovin helposti vähän vanhempi elokuva Breaking Away. Siinä päähenkilöt ovat pykälää vanhempia ja murrosvaihekin vähän toisenlainen, mutta samaakin on silti havaittavissa. Jotenkin tämä mainittu pikkuisen vanhempien nuorten miesten pähkäily ja hämärään tulevaisuuteen suuntaaminen osuu omaa tilannetta lähemmäs, joten siitä helpohkosti hivenen enemmän tykkäilee.
Tässä vanhemmassa elokuvassa urheilupuoli kilpapyöräilyineen on voimakkaasti mukana. Kyllähän Ciao Bella palloilua taustalla pyörittelee, mutta sinne se pitkälti jää. Urheiluelokuvana tätä ei kannata missään tapauksessa lähteä katselemaan. No, oma kiinnostus potkupalloon on niin minimaalinen, etteipä henkilödraamaan panostaminen yhtään haittaa.
Siitä voisi antaa ainakin plussaa, ettei hommaa viedä väkinäiseksi rankisteluksi, vaikka sellaiseenkin toki tilaisuuksia olisi. Vakavampia sävyjä toki löytyy, mutta itkuiset ranteensilpojaiset jätetään muille, onneksi. Toisaalta se koskettavuuskin on vähän niin ja näin, mikä saattaa selittyä mahdollisesti väärään ikäryhmään kuulumisella sekä tarinan kohtalaisen selkeiden uskottavuusongelmien kautta.
Mitä siihen romanttiseen puoleen tulee, niin on vähän vaikea kaapata lämpimiä tuntoja rintaan, kun koko juttu rakentuu niin pitkälti petoksen päälle. Eikä myöhemminkään mitään vuosisadan rakkaustarinan tunnelmia ilmoille karkaile, vaikkakin loppupuolella pari mukavaa hetkeä onkin. Mitä näiden lemmekkäiden hetkien visuaaliseen toteutukseen tulee, niin ehkäpä haetaan enemmän herkempää ilmaisua kuin paljaalla pinnalla juhlivaa yltiöpäistä rohkeutta. No, toki siihenkin suuntaan paikoin mennään, kiltisti kuitenkin.
Näin summauksena voinee todeta, että valitettavankin viileän vaikutelman Ciao Bella lopulta onnistuu jättämään. Kaikkea ei voi senkään piikkiin viskata, etten pystyisi eläytymään nuorempien romansseihin ruudulla. Blogikin jossakin määrin todistaa, ettei asia näinkään ole. Sydänsurujen ja muiden murheiden kaveriksi on heitelty huumoriakin sinne tänne. Eipä senkään suhteen kovin usein maaliverkkoja kohautella. Mainittakoon kuitenkin erittäin kiusallinen saunomistuokio. Kun katselee vaikkapa elokuvan pistekeskiarvoa IMDB:n puolelta (nyt 5,3/10), niin voinee tulkita, että moni pitää sitä kehnona tai keskinkertaisena. Itse en näe tarvetta täystyrmäykseen, sillä mukavampia pilkahduksiakin löytyy, mutta kokonaisuus kyllä jää sinne kertakatseluun kelvolliseen keskinkertaisuuteen.
Ciao Bella (2007) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti